Eieiei, luulen, että elämä voisi olla hyvää myös ilman määränpäätä. Ja välillä se onkin hetken aikaa. Luulen, ettei määränpäätä välttämättä tarvita, vaikka se on ollut minullakin aiemmassa elämässäni aina vahvasti läsnä.

Määränpään kanssa eläessä syntyy helposti suorittamista. Suoritin elämää tai paremminkin suoritin kaikenlaisia asioita elämäni varrella. Sekään ei ole hyvää elämää.

minäitse89, kyllä hoitaville henkilöille kannattaa kertoa todellisuus omasta elämästä ahdistuksineen sellaisena kuin se on. Eiväthän he muuten voi edes yrittää auttaa.

Eivätkä omat kokemukset välttämättä heidän korvissaan kuulosta yhtä "kauheilta" kuin miltä ne omasta mielestä kuulostavat silloin, kun itse elää niitä.

Jos sairaanhoitaja tai terapeutti on sellainen, ettei hänelle voi kertoa, saattaa olla mahdollista pyytää vaihtaa johonkuhun toiseen ihmiseen, johon helpommin pystyy luottamaan.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: -

Okei. Voisi sanoa että toki menneet on menneitä, mutta silti ne kummittelee mielessä. Ihminen nyt vaan on sitten sellainen olento.

Välillä tuntuu tässä elämässä että saan yhteyden muihin. Hetken aikaa silloin on hyvä olo. Pääsen ryhmiin mukaan. Ihmisyhteisöihin. Mutta liian paljon on aikoja, kun olen liian yksin. En missään nimessä halua olla täysin erossa ihmisistä. Maailmassa on hyviä ja hienoja ihmisiä, mutta on myös pahoja valitettavasti.

Kolauksia on tullut kyllä paljon. Mutta mitä enää voi tehdä menneisyydelle? Menneisyys on kuin hakattu kiveen. Sitä ei voi muuttaa. Olen kiertänyt terapioissa. Mutta ei niistä mitään hyötyä ole ollut. On vaan kai sitten jotenkin päästettävä irti muistoista.

Tuskin meillä ihan samanlainen menneisyys on, mutta toki se fiilis voi olla sama meillä. Se että kumpikin joutuu kärsimään liikaa. Ja kumpikin on liikaa yksin.

Purjevene kirjoitti:
minäitse89, kyllä hoitaville henkilöille kannattaa kertoa todellisuus omasta elämästä ahdistuksineen sellaisena kuin se on. Eiväthän he muuten voi edes yrittää auttaa.

Eivätkä omat kokemukset välttämättä heidän korvissaan kuulosta yhtä "kauheilta" kuin miltä ne omasta mielestä kuulostavat silloin, kun itse elää niitä.

Jos sairaanhoitaja tai terapeutti on sellainen, ettei hänelle voi kertoa, saattaa olla mahdollista pyytää vaihtaa johonkuhun toiseen ihmiseen, johon helpommin pystyy luottamaan. Muokattu kirjoittajan toimesta 17 tuntia, 42 minuuttia sitten. Syy: -

Ei vaan jaksaisi enää käydä siellä läpi niitä menneisyyden juttuja. Parempi ehkä kun vain unohtaisi ne.

Yhteenkään terapeuttiin en ole täysin luottanut.

Enkä tiedä auttaako se lopulta jos niitä taas alkaa kertaamaan. Jotenkin vaan pitää mennä eteenpäin. Katsoa tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen...

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: -

Mietiskelin että voisiko olla niin tai yrittää niin että ajatuksella on alkunsa ja loppunsa? Että ajatus on aikaan sidottu, aikansa kutakin? Ja sitten tulee kysymys, että jatkaako ihminen sitä ajatusta ehdoin tahdoin vaikka ajatus on jo päättynyt? Esim. positiivista tai negatiivista ajatusta. Sitten voisi sanoa että masennus tai ilo on tahdon asia eikä esim geneettisen tai biologisen rakenteen tai aivofysiologian predestinoimaa. Ilo tai suru ovat prosesseja joita ihmiset osaavat eri tavoin tuottaa, ajatella, itselleen. Entä jos tahto on heikko, epävarma, epävakaa? Tai se on ylimielisen vanha ja itsekäs? Jotenkin en osaa pohtia tätä pidemmäs vaan yritin miettiä sitä miten voisi surulliset masentuneet ajatukset "voittaa" siten että huomaa kaikkien ajatusten olevan ohimeneviä. Että ihminen yrittää tarttua joko epätoivoisesti tai obsessiivisesti sellaiseen joka on ohimenevää ja katoavaa. Ja tässä tunteet ymmärrän vain ajatuksiksi, että tunteetkin ovat ajattelua. En tiedä oliko tästä kenellekään hyötyä mutta halusin kirjoittaa tämän ennen kuin unohdan sen.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: lisäys ja kirjoitusvirheitä

Eieiei kirjoitti:
Mietiskelin että voisiko olla niin tai yrittää niin että ajatuksella on alkunsa ja loppunsa? Että ajatus on aikaan sidottu, aikansa kutakin? Ja sitten tulee kysymys, että jatkaako ihminen sitä ajatusta ehdoin tahdoin vaikka ajatus on jo päättynyt? Esim. positiivista tai negatiivista ajatusta. Sitten voisi sanoa että masennus tai ilo on tahdon asia eikä esim geneettisen tai biologisen rakenteen tai aivofysiologian predestinoimaa. Ilo tai suru ovat prosesseja joita ihmiset osaavat eri tavoin tuottaa, ajatella, itselleen. Entä jos tahto on heikko, epävarma, epävakaa? Tai se on ylimielisen vanha ja itsekäs? Jotenkin en osaa pohtia tätä pidemmäs vaan yritin miettiä sitä miten voisi surulliset masentuneet ajatukset "voittaa" siten että huomaa kaikkien ajatusten olevan ohimeneviä. Että ihminen yrittää tarttua joko epätoivoisesti tai obsessiivisesti sellaiseen joka on ohimenevää ja katoavaa. Ja tässä tunteet ymmärrän vain ajatuksiksi, että tunteetkin ovat ajattelua. En tiedä oliko tästä kenellekään hyötyä mutta halusin kirjoittaa tämän ennen kuin unohdan sen.
<ul id="bbp-topic-revision-log-399849" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-399849-item-399850" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 13 tuntia, 31 minuuttia sitten. Syy: lisäys ja kirjoitusvirheitä

Meinaatko sitä että ihmisen elämässä on erilaisia aikakausia ns. ajatusten aikakausia, että vaikka teini-iässä on tietty ajatusten aikakausi tai nuorena aikuisena tai keski-iässä? Että tavallaan mikään tietty ajatus-kehä ei voi kestää esim. 20 vuotta? Että jossain vaiheessa jokin esim. ahdistava ajatuskin päättyy? Se on kyllä totta että ajatuksetkin on vaan tietynlaista virtaamista päässämme. Että ei ole mitään syytä tarttua mihinkään. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Muistoihin yms. Voihan olla että tunteetkin on ajattelua tai sitten ajattelun lopputuote on tunne...

Kyllä ajan taju hämärtyy masennuksessa ja ajatukset kiertävät kehää, vaikka kuinka ne ovat tilapäisiä, masennus tuntuu ikuisuudelta ja loputtomalta joka kerran toistuessaan. Totta on myös se, että tunteet heräävät henkiin monista muistutuksista. Itselleni esimerkiksi joulu on aina piinaa, kun joka tuutista tulee monenlaista hehkutusta, miten ihanaa on olla perheen kanssa yhdessä ja ketään ei jätetä yksin. Silti itsellä on tosi ankeat muistot lapsuuden jouluista ja perhesuhteet edelleenkin hankalat ja olen kaikki jouluni ypöyksin ja poden itseinhoa. Minut kyllä jätetään yksin, vaikka joulun sanoma toista toivookin. Ja perhe muistuttaa enimmäkseen ankeudesta, surusta ja pettymyksistä, masennus on väistämätöntä. Assosiaatioilleen ei juuri voi mitään ja menneistä muistutuksia tulee kyllä pyytämättä. Pitää olla pyhimys, jos pystyy torjumaan kateuden tunteen toisten jouluonnesta, jota kaikki mediatkin ovat pullollaan.

Menneisyydestä saa muistutuksia muutenkin, kuin oman perheen tarjoamina, elämä muistuttaa kipeistä asioista. On lahja osata ohjata ajatuksiaan ja tunteitaan toiseen suuntaan ja torjua ikävät kokemuksensa mielestä.

Kiitos vastauksistanne ja ne herättävät ajatuksia. Minun pitää kirjoittaa mutta olen nyt niin väsynyt. Lisäksi minun pitöö lukea huolellisesti koska joka lukukerta herättää uusia ajatuksia. Anteeksi. Voimia teille kaikille ja toivoa iloisemnasta huomisesta. Olette todella hienoja ihmisiä. Kiitos teille.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: lisäys

minäitse89 kirjoitti:

Enkä tiedä auttaako se lopulta jos niitä taas alkaa kertaamaan. Jotenkin vaan pitää mennä eteenpäin. Katsoa tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen...

Jos mieli voi ne aidosti unohtaa, niin ei varmaan sitten kannata enää puhua terapeuttien kanssa vanhoista asioista. Jos taas mieli kuitenkin pyörittää samoja asioita, niitä ehkä kannattaisi käsitellä jonkun hoitavan henkilön kanssa, jotta pyöritys voisi loppua.

Purjevene kirjoitti:
minäitse89 kirjoitti:

Enkä tiedä auttaako se lopulta jos niitä taas alkaa kertaamaan. Jotenkin vaan pitää mennä eteenpäin. Katsoa tulevaisuuteen, eikä menneisyyteen...

 

Jos mieli voi ne aidosti unohtaa, niin ei varmaan sitten kannata enää puhua terapeuttien kanssa vanhoista asioista. Jos taas mieli kuitenkin pyörittää samoja asioita, niitä ehkä kannattaisi käsitellä jonkun hoitavan henkilön kanssa, jotta pyöritys voisi loppua.

Ei mieli oikeastaan niitä enää niin paljon pyöritä mitä aikanaan. Tässä on 20 vuodessa tapahtunut niin paljon kaikkea muutakin, että tavallaan oon jo jossain määrin unohtanut ne jutut. Tai että ei ne enää samanlainen painolasti ole mitä parikymppisenä. Kun olen tajunnut että ne oli niitä lapsuuden/teini-iän asioita ja siinä iässä kaikki ei osaa vielä käyttäytyä kunnolla. Tai että jotkut purkavat sitten omaa pahaa oloaan toisiin sillä tavalla siinä iässä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Sunnuntaina yritän taas valmistautua näyttelemään oravanpyörän oravaa. En jaksa vieläkään vastata kirjoituksiinne. Ajatteleminen masentaa minua.

Millaisissa oravanpyörissä juokset? Älä ota paineita vastaamisesta, kiva kun olet ja kirjoitat jotain aina silloin tällöin.

Masentunut, siispä olen.

Oletteko kokeneet hetken hengähdystaukoa katsomalla elokuvia? Nyt telkkarin ilmaiskanavilta tosin tulee iänikuisia uusintoja koko ajan, mutta kyllä elokuvateatteriinkin voi välillä piipahtaa, ihan yksinkin. Saa muuta ajateltavaa, virkistyy. Samoin kuin teatterissa, jonne menemiseen kynnys on tosin hieman korkeammalla.

Pla kirjoitti:
Oletteko kokeneet hetken hengähdystaukoa katsomalla elokuvia? Nyt telkkarin ilmaiskanavilta tosin tulee iänikuisia uusintoja koko ajan, mutta kyllä elokuvateatteriinkin voi välillä piipahtaa, ihan yksinkin. Saa muuta ajateltavaa, virkistyy. Samoin kuin teatterissa, jonne menemiseen kynnys on tosin hieman korkeammalla.

Elokuvan katsominen on kyllä hyvä keino rentoutua. Kun on vielä hyvä ja iso telkkari. Youtubesta oon katsonu myös kaikenlaisia videoita. Esim. luentoja. Kirjoja myös lukenut paljon viime aikoina... Kirjasto tossa ihan kämpän lähellä...