Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?
En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon.
Minä elän vielä. Antakaa anteeksi, käänsin teille selkäni. Olen niin masentunut ja surullinen. Yritän lukea ja seurata teidän kirjoituksianne ja jaksamistanne. Pitää vaan tehdä jotain, vaikka vaan ihan arkista pikkuista.
Hyvä, että elät, Eieiei. Masennus on raskasta. Voimia sinulle 💚
Hei Eieiei. Odotin monta viikkoa kärsivällisesti kommettiasi, vaikka en ole kovin kärsivällistä laatua. Masentunut, mutta elossa. Kaipasin sinua Eieiei, tuntui aina siltä että jotain vain puuttui kun en kuullut mitään sinusta. On hyvä että olet vielä täällä ja elossa.
Se että elät ja hengität on voitto jo itsessään. Kaikkea hyvää, Eieiei!
Kiitos teille välittämisestä. On hankala hengittää mutta menen kylmälle kovalle lattialle niin rauhoitun ehkä.
Hei Eieiei. Onko sinulla ahdistuskohtauksia, jotka vaikeuttavat hengittämistä?
itkuni on yksinäisyyteni suudelma
huokaus yksinäisyyteni halaus
väsyneenä nukahtaminen
yksinäisyyteni syli
uusi aamu
yksinäisyyteni tervehdys
ihmisiä matkin
yksinäisyyteni iloksi
Voimia suuresti. En ole jaksanu muualla olla. Nyt tuntuis että voimia olisi, vaikka on kipee olo. Pelkään et ku jos nyt jaksan, ni huomen se kostautuu. Yritän säästellä voimiani, ku en niitä vaikeuksien takia saa paljoo päivässä. Onneks olen pystyny äitille, tytölle ja tutulle puhuu mun yhdestä suuresta ongelmasta, mikä rajoittaa tosi paljo elämääni. Olen ite yrittäny ettii ratkaisua, olen läheisiltä yrittänyt kysyy apua ja ratkaisua, mutta ei kukaan oikee keksi sitä. Mut tällä mennään.
Mut nyt isä huutaa sängys apua. Hä heräs päiväunilta ja autan hänet pyörätuoliin ja olohuoneeseen.
Niin tyhjää. Ei merkityksiä. Ei sisältöä.
Eieiei kirjoitti:
Niin tyhjää. Ei merkityksiä. Ei sisältöä.
Mikä olisi sellaista sisältöä jota haluaisit / kaipaisit?
En tiedä. Ja aivoni ei pysty enää tietämään kun ei jaksa. Ennen se mitä halusin tai toivoin tai suunnittelin oli jossain näkyvän maailman piirissä. Mutta kun siihen ei pääse, elämässä ei saanut niitä asioita tai esineitä, ihmisiä tai arvoja, tunteita tai taitoja, niin lopulta minä aloin sammuttaa itseni. Olen jo kuollut sisältä, tyhjä, pimeä.
Hei Eieiei, olet erehtynyt vuodeajasta nyt ei ole myöhäinen syksy vaan aikainen kevät ja aurinko paistaa lämpimästi, taitaa tulla taas helteinen kesä.
Hei "jaksanko vielä"!!
aloitanpa vastaukseni reippaasti ja kysyn: mitä sinun pitäisi ( tai pitäisikö ) jaksaa? Kerro niistä asioista!! Luulempa kirjoittamisen voivan jopa auttaa. Kirjoittaessaan sitä niinkuin jäsentää asioita uudemman kerran. Päässä kun niitä ajattelee niin auta armias kuinka sekavalta se tuntuu ja miten sitä itseään syyllistää ja syyttää munmuassa.
Kun jaksat tämän hetken niin se vie sinut toiseen hetkeen joka voi olla jo armollisempi. Saatko jostain asioista yms pikkuisen edes iloa? Ahdingon hetkellä se ei tunnu helpolta, mutta..jos yrittäisit löytää ihan milliminisen asian/tunteen joka vie sinut siihen toiseen hetkeen. Jaksatko yrittää!! Olen hengessä mukana!! Yt. meru
Niin. Ehkä minun ei pidä jaksaa. Ehkä se on tarkoitus sinänsä. Olen kertonut aiemmissa viesteissä jonkin verran elämästäni. Ja ehkä sitten kirjoittaminen auttaa. Mutta minä en jaksa enää kirjoittaa enkä ajatella. En saa aikaan mitään järkevää ajatusta saati kirjoitusta. Elämäni ei ole mielekästä, vain toiseutta, tai ei edes sitäkään, vaan näkymättömyyttä. Ehkä minun pitäisi opetella ilo. Särkynyt murjottu sivuutettu sivullinen sielu ei vaan osaa "suorittaa" iloa. Ei ole voimia pystyä löytämään sitä iloa vaikka se saattaisi olla helppoakin. Voin tulla iloiseksi kävelystä tai että seison jaloillani, mutta aina kaiken ilon takaa kuitenkin aukeaa harmaa surullisuuden ja toivottomuuden horisontti. Minä vain leijun ajelehdin hetkestä toiseen henkäys kerrallaan. Sillä kai on jokin kiinalainen nimitys.
Ehkä minulla on dementia. Tuntuu että tyhmistyn, pysähdyn. Mikään ei ole enää mitään, todellisuus on samantekevää. Aivoni pehmenevät. Toivon vain nukahtavani, uneen tai ikuiseen. Seuraava runokin on kömpelö töherrys:
Tämä liitto on luostarini
Tässä minä mätänen
Yksinäisyydessäni
Viisaudessani
Tyhmyydessäni
Hitaudessani
Irstaudessani
Siveydessäni
Humalassani
Hiljaisuudessani
Kun astun ulos auringonvaloon
Ihmiset näkevät vain pölyisen
Rähjäisen väsähtäneen
Haamun
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi sitten. Syy: Lisäys
RBDI mielialakysely päihdelinkin sivuilla antoi minulle tulokseksi 19/39 eli vaikea masennus.