Hyvä niin - itsekin olen jotenkin pikku hiljaa taas kai siirtymässä muuhun päin...siltähän minusta sillon kesällä alko tuntuakin, että elämäsi tosiaan oli uuden alkua. Kirjaimellisesti. Se on hienoa. Nuo oman tyhmyyden ja hölmöyden tunteet tulevat itselläkin väliin pintaan. Huonommuus - mitä sekin on. Se on vain oma tunne. Ja paljon huomaan noista hölmöistä tunteista keriytyvän takasin lapsuuteen. Tälläkin viikolla purin joitakin sellasia, jotka ovat tuoneet ahdistuksen ja voimattomuuden tunteita nykyelämään, mutta jotka ovat lähtöisin lapsuuden ajoilta. Eli siis tavallaan turhia. En ole enää se voimaton lapsi, joka ei voinut ympäristöään muuttaa. Minulla on nyt aikuisen kengät jalassa, ja voin kuin voinkin tehdä paljon elämälleni.

Kaikkea hyvää sinulle Tiitiäinen...äitiys on elämän mahtavimpia juttuja...nauti siitä ja anna uuden elämän kannattaa sinua! Olet niin päättäväisenä siellä selvitellyt omia asioitasi ja henkisiä hiertymiä. Mitä lapsi voisi äidiltään muuta toivoa, kuin että hänkin olisi kasvuun kykenevä ja haluava! Joten uusi elämä kuulostaa oikein lupaavalta 🌻🙂🌻

Hei Tiitiäinen,

Ajattelin heittää pari riviä tänne kuulumisiani. En enää jaksa tänne raapustaa, ja hyvä onkin, että jäin jo pois. Mutta kun otsikkosi on tuo elämän aloittaminen uudestaan, niin teki mieli laittaa sulle tietoa, että sitä tehdään nyt täälläkin tosimielessä 😉 Jos nyt satut lukaisemaan sitten 🙂 Mutuni on, että olen nyt vihdoin tavannut ihmisen, jonka kanssa voisi jotakin rakentaa ihan oikeastikin. Se saa sydämeni pomppoilemaan...ja huvittavinta on, että tuo ihminen on ollut vierelläni jo jonkin aikaa. Olen aina pitänyt hänestä, mutta ajattelin, että ei ole mun tyyppiäni 😋 Aika oli kai nyt oikea, kun napsahti kohdalleen hukassa olleet palikat ja silmät ovat alkaneet aueta sille, kuinka hienon ihmisen olen löytänyt. Oon vielä vähän pyörryksissä tosiasioille, kaikki on tapahtunut niin nopeasti, mutta vaistoni sanoo, että tästä voisi oikeastikin kehkeytyä jotain - eli sitä mitä olen toivonut hartaasti, että löytäisin rinnalleni vielä kumppanin, jonka kanssa jakaa loppuelämäni. Väsynyt kulkija kun ei enää halua harakkahyppelyä sinne eikä tänne 😟 Joten luottavaisin mielin tässä jatketaan elämää - uudenlaista elämänvaihetta siis. Toivon sinulle myös luottavaista mieltä äidin osaasi. Parasta mitä voit lapsellesi antaa olet sinä itse inhimillisenä ihmisenä 🙂🌻

Kiitos viestistä jokujossain!

Kiva kuulla, että elämäsi on ottanut noin hienon käänteen.
Minulla terapia, raskaus ja todellakin uusi elämä on vienyt kaikki voimat, eikä oikein ole myöskään jaksanut tänne paljoa kirjoitella. On kyllä tosi ironista, että elämä tosiaan alkaa nyt uudestaan, ei voi käsittää..Raskaus sysäsi sellaiset voimat liikkeelle, että uutta minää rakennetaan päiväpäivältä. Parasta on ollut, että rakastan lasta kovasti, ja äitiys on herännyt varovasti, mutta kuitenkin nostanut päätään. Olen myös huomannut, että en ole siirtänyt lapseen omaa masennustani, vaan olen pystynyt käsittelemään raskautta raskautena, en osana masennusta.
Terapia on myös auttanut avaamaan silmiä; olen ollut vakavasti sairaana, joka on vaikuttanut kaikkeen. Olen myös ymmärtänyt, että oma lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut normaaleja, eikä minulla ole mitään syviä traumoja. Kukaan ei ole tehnyt minulle pahaa samalla lailla kuin sinulle...en tiedä osaanko selittää...Toki lapsuudessa olen jäänyt jotain vaille, turvaa ehkä? Tai sitten kukaan ei nähnyt pahaa oloani, jonka peitin niin hyvin. Kyseessä on kuitenkin sairaus, joka on minusta erillinen, eikä sille ole syyllisiä. En siis ole ollut huono, vaan yrittänyt niillä voimavaroilla, jotka minulla on silloin ollut..tätä rataa ajatukset menevät nykyään.

Toivon sinulle paljon iloa! Nauti uudesta ihmissuhteesta kaikin rinnoin ja äläkä anna menneisyyden viedä iloasi. Jos ihminen todella on arvoisesi, pidä hänestä kiinni!! Ja anna itsellesi lupa nauttia ja iloita 🙂 🙂🌻

Huh, olipa rankka iltapäivä..Olimme kaupassa miehen kanssa, ja hän yhtäkkiä sanoi, että nykyään on tosi mukavaa puuhastella ja käydä kaupoilla kanssani. Ennen sai aina nieleskellen lähteä, kun ei tiennyt mistä päin tuulee. Minulle tuli sanoinkuvaamattoman paha olla hänen puolestaan, että MINÄ olin aiheuttanut ne tunteet. Kyllä sitä on pää niin syvällä omassa perseessä ollut, että HUH HUH. Ja yllätyksenä tuli se, kuinka voimakkaasti paha olo minuun iski..ja nimenomaan toisen puolesta, tälläistä ei ole tapahtunut aikoihin.
On minussa siis sittenkin empatiaa ja kykyä rakkaimpien puolesta tuntea häpeää omasta toiminnasta.

Tästä suosta on PAKKO olla tie ylöspäin. Vielä minä koen aitoa iloa ja pystyn nauttimaan elämästä. Lääkitystä ollaan nyt laskemassa ja lopettamassa ja se tuntuu. Ajatukset vauvan luovuttamisesta miehelle, pakeneminen, jopa pieni itsetuho pääsi mieleen, kamala itsensä epäily ja epävarmuus koko ajan, teen väärin, elän väärin, olen väärin...!!! Ei kestä sitä. Ja pakko se on kestää, koska synnytyksen takia tässä sitä lopetellaan lääkettä. Kaiken päälle joutuu vielä tappelemaan KELA:n kanssa. Minun masennus on todettu johtuvan raskauspahoinvoinnista, ja olen täysin työkykyinen. Voihan vittu, jos suoraan sanoo. Yksi dille tiskin takana saa koko tarkkaan rakentamani paketin kaatumaan ja itken ja suren ja koitan koota kaikki voimat, että saisi valituksen tehytä. Koiralenkillä aloin hillittömästi itkemään, kun en vaan saanut edes valitusta aikaiseksi. Onneksi siitä sitten vähän pääsin eteenpäin ja kotiin. Ei vaan jaksa uskoa, miten eteenpäin; tulevaisuus, työt, vauva, toiset ihmiset plaaaaaaaaaaaaaah. Terapia onneksi jatkuu kerran viikossa. Ehkä se tästä päivä kerrallaan. Nyt onneksi sain vähän joulumieltä, kun sain valitusasiaa eteenpäin. Yritän vaan painaa sen taka-alalle ja suunnata katsetta eteenpäin.

Tiitiäinen,

toivottavasti olet löytänyt uskosi elämään takaisin...tiedän, kuinka kypsyttäviä nuo auktoriteettien päätökset voivat olla...ah kuinka hyvin tiedänkään 😠 mutta pyristellään eteenpäin niistäkin huolimatta!!!

Mietin tuossa, että mistä saat päähäsi, että toimit väärin. Onko se suuri ja julma itsekontrolli vai vertailu omien ja muiden ihmisten touhujen kesken? Vai jotain ihan muuta? Eihän ole elämässä yhtä ainoaa tapaa elää ja toimia oikein. Meillä jokaisella on omat tapamme. Ja jos ne tekevät meille ja läheisillemme hyvää, ne eivät voi olla väärin, vaikka kuka sanoisi mitä. Oon itte niin vietävästi koittanut päästä eroon siitä vertailuasetelmasta. Mun elämä on mun ja mun näköiseni. Muut pitäkööt omansa. Opetella vähän sitä asennetta, että mä oon mä ja jollen tällasenani jolle kulle kelpaa, kävelkööt matkoihinsa. Ei sitä tunnu olevan helppo oppia, mutta oppia ikä kaikki. Aina vähän paremmin osaan ja realistisempi olla omien vaatimusteni suhteen. Mitä nyt sitten hormooniheitot viskelevät mielialoja väliin ja tunnen olevani NIIN huono ja mitätön ja surkea 🙂 Oiskohan sullakin tuo juuri se syy, eikä todellisuus pohjalla lain 😉 Me naiset hormonikylpyjemme armoilla ain 😟

Hali täältä ja reipasta mieltä ihmisyyden polulle...naisena, äitinä, puolisona...🌻🙂🌻

Voi vitsit kun osaisi hyväksyä itsensä. Tämä on loputon suo. Luulen, että huono/olematon itsetunto ja itseluottamus yhdistettynä uuteen elämäntilanteeseen saa ajatukset väärälle tolalle. Omat ajatukset eivät vain käänny siihen, että minussa ei olisi vikaa. Mielessä pyörii vain miten väärällä tavalla kaikki meni taas, en osannut edes synnyttää/osannut vaatia oikeuksiani ja sanoa tylyille kätilöille takaisin. Minä olen tosi huono kestämään elämänmuutoksia, näköjään. Ja huono kestämään elämään liittyvää kipua ja epävarmuutta. Tuntuu että haparoivasti rakennettu itsevarmuus valui lapsiveden mukana viemäriin. No, terapia aloitettu, lääkitys (ehkä) pitäisi aloittaa uudestaan. Puuh.

Mutta tiedätkös Tiitiäinen, että saamme aina alkaa uudestaan...niinhän kerrot otsikossasi täällä! Ei me täydellisiä olla eikä siksi tulla. En tiedä, ootko sä käyny läpi tota problematiikkaa omiin vanhempiisi nähden. Mun olooni helpotti tosi paljon, kun aloin hyväksyä sen, etteivät vanhempani olleet/voineet olla enkeleitä vaan ihan inhimillisiä ihmisiä heikkouksineen. Vasta sitten aloin hyväksyä itteni semmosena ku oon, enkä vaadi enää NIIN yli-inhimillisä itseltäni. Olen oppinut uudelleen nauramaankin itselleni. Sekin oli pitkiä aikoja ihan hukassa.

Sitten mä olen saanut kahdella eri tavalla itseluottamusta. Eka oli se, että selvittelin ittelleni, mikä on elämässäni oikeasti tärkeää - kuuntelin sydäntäni. Senkin oppiminen oli hankalaa, kun olin omat toiveeni haudannut syvään. Löytää ne uudelleen piti edetä kokeilen/erehdyn tietä hitaasti. Sitten aloin härkäpäisesti haastaa joitakin pelkojani. Sekin osoittautui oivaksi keinoksi. Omien pelkojensa herruus antaa hurjasti pontta. Tyyliin mä pystyin siihen, vaikka...silti mä TEIN SEN!!!!

En oo ollu nyytin äiti, mutta uskoisin, että moni moni uuden nyytin äiti kokee turvattomuutta ja neuvottomuutta. Varsinkin, ellei ole tiivistä sosiaalista verkkoa ympärillä. Jos koet, ettet osannut pitää puoliasi synnytyksessä, seuraavan kerran osaat! Harjoittele ihan arkipäivän tasolla sitä. Tyyliin, tarralappu puhelimeen kiinni, jossa lukee EI. Jos se ein sanominen on se haaste. Tai jossain pienessä arkipäivän tilanteessa vaikkapa miehesi kanssa et myötäilekään kivasti, vaan kerrot ääneen ihan topakasti, että MUTTA mä olisin tätä mieltä. Harjotella tätäkin pitää. Ja jos meistä jotkut harjottelee sitä vasta aikuisena, so what. Joku muu harjottelee taas jotain muuta mikä meille ois ollu ihan iisi piisi juttu.

Olet ajatuksissani pikkuäiti 🌻🙂🌻 Nauti elämän antamasta kauniista lahjasta sinulle. Ja muista, kukaan ei tule olemaan rakkaampi - olet ainutlaatuinen, koska olet biologinen äiti. Äitisuhde on rakas ja usein kovin ristiriitainen varmaan meille tytöille, koska sitä kautta me luomme kuvaa itsestämme naisena. Jotta olisimme sinut itsemme kanssa, meidän pitää hyväksyä, että äitimme oli se mitä oli. Rakastaa ihmistä, joka ei ehkä ole haavekuvamme äidistä. Vihata ihmistä, jota järkemme mukaisesti pitäisi rakastaa. Kaikki tuo kuuluu tähän ihmisenä kasvamisen kipuun. Me olemme inhimillisiä, kanssaihmisemme ovat inhimillisiä. Pitäisi sallia itselle ja muille lupa olla inhimillisiä...Virtuaalihalaus 🙂🌻

Pitkästä aikaa...
Tyttö on käymässä isovanhemmilla, minä lojun sohvalla rakkaan koiran kanssa. Elämä on alkanut uudestaan..taas. Lääkityksen lopettaminen oli virhe. Loppuvuodesta mentiin melkoista matalakiitoa ja tilanne alkoi olla vakava. Terapeutti fiksuna ihmisenä kuitenkin totesi, että ei hänen sanomisensa olisi paljon auttanut, kun itse halusin olla ilman lääkettä ja imettää kuten HYVÄ ÄITI. Tehdä soseet itse kuten HYVÄ ÄITI. Hymyillä, olla aktiivinen ja iloinen, HYVÄ ÄITI. Ja siitä sitten maksettiin taas urakalla. Onneksi itse tajusin tilanteen ja aloitin lääkkeen uudestaan. Nyt jaksan taas elää. Kävin voimien äärirajoilla.

No, sieltä noustiin ja otetaan rennosti. Opin läksyni todella. Terapia on edennyt ja siellä aloitetaan käsittelemään tosi vaikeita asioita. Nyt olen valmis siihen. Pakkoa ei ole. Kiirettä ei ole enään. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käynyt läpi sellaisen myllyn, että en olisi uskonut, että sen jälkeen vielä elän ja hengitän ja hymyilen. Nyt kuitenkin tuntuu taas hyvältä ja odotan kevättä.

Päälimmäinen tunne on; minä selvisin. Selvisin masennuksesta, selvisin itsetuhosta, selvisin pahoinvoinnista, selvisin synnytyksestä ja äidiksi tulosta. olen vaan kyllästynyt pikkuhiljaa selviämään..haluan elää..

Mitä sinulle kuuluu, jokujossain? Vieläkö olet palstalla?

Tiitiäinen, sinä olet voittaja! Sinä kyllä selviät ja kohta tunnet varmasti jo eläväsikin, ja ihan täysillä. Kaikkea hyvää. 🙂🌻

Minulla on ollut syvä, vakava masennus vuosikausia. Hoittamattomana. Nyt kun on löytynyt hyvät hoitotahot, tämä on diagnoosi. Pysäyttää, jotenki. Työelämään en ehkä koskaan palaa. Edessä kuitenkin sairaslomaa taas. Pitkää sellaista.

Olen kyllä helpottunut. En olisi enää tässä ilman tiivistä apua. Kiitollinenkin..