Vielä lisäys: sinulta lipsahti kuin lipsahtikin jotain todella postiiviista itsestäsi - olet se ihminen joka muistetaan iloisuudestaan 🙂 Hyvä niin ja vielä parempi kun huomaat, ettei sen tarvii olla pakonomaista pepsodenttihymyä vaan sitä sisältä kumpuavaa. Silloin kun olen parhaiten sinut itseni kanssa, olen itsekin sisäisen hymyn ihminen. Kun unohdan sättiä itseäni 😳 Mutta varjele, kun muistan keskittyä omaan napaani hymy alkaa hyytyä 🙄 Kerroppa siis lisää hyviä puolia itsestäsi 😎

Olin tänään pyörälenkillä vanhan koulukaverini kanssa. Siinä jutellessa tuli mieleeni, että yhden asian suhteen olen muuttunut yksin jäätyäni. Kyllä - itsetuntoni on ropissut. Mietimme nimittäin sitä, mitä elämässä olisi tehnyt toisin, jos pitäisi 20 v. päätöksiä tehdä nyt. Huomaan vaan sen, että hänessä on tiettyä vakautta, mitä itsessänikin oli silloin kun elin pitkässä parisuhteessa. Oli niitä vakioasioita elämässä, joita ei tarvinnut kyseenalaistaa (niinhän sillon luulin 😝). Nyt kyseenalaistan lähes kaiken itseeni liittyvän. Uusien asioiden alottaminen on vaikeampaa. Usko omiin kykyihin on heikoilla. Epäilen kaikessa pystymistäni. Epäilen sitäkin, pystynkö oikeasti ketjun otsikon mukaisesti aloittamaan elämäni uudelleen. Olen selvinnyt pahimmista karikoista rimaa hipoen, mutta olenko vielä valmis alkamaan parisuhdetta. Pystynkö uskomaan ihmisyyteen, terveisiin ihmissuhteisiin, rakkauteen parisuhteessa...vai olenko vain lopullisesti kyynistynyt siihen, että todellakaan perääni ei haikaile kuin ne, joilla on hyöty mielessä.

Pitkä poissaolo työmarkkinoilta näkyy paitsi taloudellisessa tilanteessa, uskonpuutteena omien kykyjen suhteen. Vaikka kuinka tiedän, että olen ollut yleensä ottaen arvostettu ja pidetty työntekijä, usko omiin taitoihin on karissut, kun ei ole päässyt muutamaa työhaastattelua pidemmälle. Ja nytkin olen jäämässä ilman kesätöitä.

Minkäs sille voi, että sitten väkisinkin väliin ihan oikeasti kysyy, että mikäs mussa on vikana, etten kelpaa työmarkkinoille...eikä terveeseen parisuhteeseen 😠 Ja olen alkanut miettiä taas sitäkin, että jos nyt opintojen päätteeksi taas käy niin, ettei Suomineito huoli minua töihin, niin kyllä siinä vaiheessa olen jo valmis ottamaan siivet alle ja muuttamaan työn perässä taas muualle. Ehkäpä mun paikkani ei todellakaan ole täällä, kun ei mua työmarkkinoilla arvosteta. En tiedä, kaikki tämä pyörii päässäni viime aikoina. Alota tässä sitten uutta elämää, kun oma usko siihen on niin lujassa 😟 Viime vuosien monet monet vastoinkäymiset painavat hartioita alas...sille ei voi mitään...Tiedän, että kesälomani yritän rakentaa niin, että se tarjoaisi taas kosolti onnistumisen mahdollisuuksia, että jaksaisi uskoa omiin kykyihinsä jälleen. Pieni pakko. Tarvitsen lujasti tunnetta siitä, että minun paikkanikin auringon alla on tarpeellinen. Joten sitä aion itselleni järjestää. Sekä työsaralla että ihmisuhteissa. Vaikka meneekin taas vapaaehtoistyön puolelle mutta menköön...se usein on hurjan palkitsevaa kuitenkin ja tekee hyvää itsetunnolle vaikkei rahakukkaro siitä lihokaan.

heissan vielä kerran,

ihan pakko laittaa tää linkki...niin mieletöntä asiaa monella tapaa...itse tietysti luin ensin narsismista mutta täällähän löytyy myös itsen vihaamisesta ja hyväksymisestä...käykääpä vilkaisemassa jos koukuttaa kuten minut 🙂

http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/self-hate.html

hyvää alkavaa viikkoa

t. jokujossakin

Minun pitää perehtyä siihen linkkiin! Vaikutti tosi hyvältä.
Olen jotenkin tietoisesti taas vältellyt pohdiskelemista 😋 Ei vaan jaksa. Ilokseni huomasin, että luen kirjaa ja olen jopa kärryillä juonesta. Sain siis sairaslomaa, syyskuun alkuun. Tuo jaksamattomuus jotenkin harmittaa...ehkä se tosiaan liittyy sitten siihen, että kaikki voima on mennyt itsen kasassa pitämiseen ja ei ole yksinkertaisesti voimia tehdä ja keskittyä muuhun. Viime aikoina on tullut sellaisia ihania hetkiä, kun olen havainnut juttuja ja tajunnut ja jotenkin arki soljuu. Se on mukavaa.
Minunkin itsetuntoni on niin matalalla työelämää koskien, että en edes uskalla hakea töitä, koska en vaan uskalla. Rahallisesti se olisi tosi tärkeää (ja itsetunnon kannalta). Mutta en vaan uskalla, koska olen varma että en pärjää. Tällä hetkellä pärjään arkiasioitteni kanssa. Ihan totta. hullua ja hassua, mutta en pysty muuhun ilman kamalaa energiaa ja patistamista. Mutta sitä minun ei juuri nyt pidä ajatella, koska yritetään saada minut kuntoon ja minun pitäisi nyt levätä ja opetella nauttimaan asioista. pitäisi pitäisi pitäisi...
Johtuu varmaan tuosta hyvästä parisuhteesta, että olo on muuten vakaa ja hyvä. Minut hyväksyy joku ja minua rakastaa joku.
Huomaistko muuten, että hyvät asiat, jotka luettelimme, on jonkun muun sanomia. Itse ainakin aina kerron, mitä muut minusta ovat olleet mieltä ja mietin kyllä liikaa, kelpaankohan ja mitä ne ajattelevat. Mieheni pikkusisko huomautti joskus minulle, että olin hoitanut hänen hevostaan väärin. Tämä on saanut minut takajaloilleen hänen kanssaan ja jopa jalkani saattavat täristä, kun tiedän hänen olevan läsnä. Ihan hullua ja typerää ja turhaa. Haluan miellyttää ja olla mieliksi. Se on aika tuhoavaa.

Hmm.
Nyt on ilmennyt, että erästä tuttua mies hakkaa. Hän tukeutuu minuun. Mitä teen?!? Tänään huomasin viestin, jossa pyysi rahaa lääkäriin, koska mies ei lainaa. En minä voi häntä tukea muuten, kuin sanoa, että hae apua, mistä saat. He ovat sitäpaitsi rikkaita, työssäkäyviä, menestyviä ihmisiä, joilla kaunis perhe ja koti. Minä sairaslomalla..
Miten toimia ystävällisesti ja varmasti, loukkaamatta ja torjumatta.

Heissan,

On varmasti tukala tilanne, kun ei tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Mutta saat ihan luvalla sanoa sen, ettet nyt jaksa olla tukena sen kummemmin, kun olet itse sairaslomalla! Tuli mieleen tämä linkki http://www.apua.info/ mistä löytyy kaikenlaista apua erinäisiin vaikeuksiin. Siellä on myös perheväkivaltaan liittyvää tietoa ja auttavia tahoja, joihin ottaa yhteyttä.

Huomaan, että oma kirjoitukseni on jumiutunut...taas. Kynä ei luista.

Hei jokujossain. Kiitos viestistä. Minullakin jotenkin pätkii tämä kirjoittaminen ja asioihin paneutuminen... Se nainen on alkanut heti, kun olin avoin ja avuksi, pyytämään minulta rahaa lainaksi tupakkaan yms. Mietin asiaa pitkään ja päätin laittaa hänelle suoran viestin, että rahaa en kykene lainaamaan, mutta muuten autan. Helpompi tehdä rajat heti selväksi, kun joutua hyväksikäytettäväksi...ehkä olin liian suora, mutta en osaa muuta.
Tulipa hyvä olo! Sain suuni auki 🙂 tosin vaan viestin muodossa, mutta silti. Mieheni sanoi eilen, että hänen mielestään minulla on itsetunnossa iso aukko ja itseluottamuksessa. Siitä kaikki johtuu. En arvosta itseäni ja antaudun muitten tallattavaksi enemmän kuin mieluusti. Helpompi olla hiljaa ja myöntyä kuin sanoa vastaan ja pitää puolensa. Jostain on aloitettava ja minä aloitan sitten tästä. Voin minä olla sairaslomalla vaikka loppuelämäni ja silti tilanteet eivät muutu. Onko se sitten kuintenkaan elämää...ei taida olla. En kuitenkaan halua olla kova ja julma vaan reilu ja hyvä ystävä. Olen vaan aina saanut kaikissa ystävyyssuhteissa kokea, että ennen pitkää minulta pyydetään kyllä apua ja turvaa, mutta kunnon ystäväksi en kelpaa. ei minua pyydetä kivoihin juttuihin mukaan, koska olen se kiltti nysverö, jolla ei ole edes omia mielipiteitä. Parempi sitten kai ottaa toinen linja ja tehdä heti selväksi että minä en ole kynnysmatto ja minua ei käyteta kenekään raha-automaattina. Hassua...että tälläisiä pitää oikeasti opetella 😋
Ehkä olin sitten liian suora, mutta en keksinyt muutakaan lähestymistapaa.

ja nyt kun pistin kunnolla tuulemaan, juttelin myös perheen kanssa. Kerroin kaikille, että joo masennusta on ja sairaslomaa on taas, mutta asiat ovat hyvin. Kerroin myös, että terapiaa on katsottu ja sekin etenee.soitin isälle ja juttelimme ja sekin tuntui hyvälle. Pitääkö sitä ihmisen tosiaan elää 30-vuotiaaksi ennenkuin oppii olemaan oma AVOIN itsensä. Eilinen oli melkoista tunnemyrskyä, siitä joutui aviomieskin kärsimään. Pyysin kyllä anteeksi ja asiat olivat kunnossa illalla. En oikeen hallitse näitä kaikkia ajatuksia ja tunteita 😋 Tämä minuun tukeutuva nainen tuntui ymmärtävän pointtin. Viestini oli tosi selkeä ja ystävällinen. Ajattelin, että avoin suhtautuminen on tässäkin parasta. Omat rajat..omat rajat...sitä toitotetaan. On kyllä melkoinen voittajafiilis. Tekisi mieli tänään juhlistaa asiaa jollain, kun kerrankin sain näitä isoja asioita aikaiseksi. Olen aina ollut ihmisten keskuudessa se pieni lapamato joka antaa periksi ja ei uskalla. Koitan sitä nyt kääntää toiseen suuntaa ja elää ja uskaltaa tehdä asioita ja olla oma itseni. Tuntuu vaan, että omalla kohdalla tuo rajojen vetäminen purkautuu aika tylynäkin välillä. Liika kiltteys vaan tuhoaa ihmisen sisältä. Jos en tee niinkuin hyvältä tuntuu, alan taas vaan vihaamaan itseäni entistä enemmän ja onko se sitten mikään hyvä juttu sekään. Tew kirjoitti jossain ketjussa, että rehellisyys maan perii, ja se on ihan totta. Mikään muu ei toimi, kun rehellisyys, itseä ja muita kohtaan. Ei sitä muuten omaa itseään löydä mistään.

Voijee...tänään juuri mustan mieleni kanssa tein muutaman testin netissä. Ensin masennuksesta, ja siinä kehotettiin piipahtamaan tohtorisedän luona 🙂 Noh, ei mikään yllätys, sillä tässä kuussa on mieli enimmäkseen viistänyt maata. Odotan kesälomaa, että voisin taas paikkailla haavojani ja ottaa laastarit kouraan.

Sitten tein itseluottamustestin - ja siinä sain ihan pohjalukemat. Noh, ei kauhea yllätys sekään, sillä tässä kuussa, ellei jo ennemminkin on itseluottamukseni ollut ihan hakoteillä. Jotain talven mittaan on tapahtunut. Jotain mikä on sitä syönyt pahasti. Syksyllä opinnot aloittaessani olin melkoisen hyvässä kunnossa. Tiesin toki, että muutaman vuoden henkinen mankeli oli minua litistänyt, ja syönyt voimiani, mutta olin hyvää vauhtia toipumassa. Kesällä minun pitää istua itseni kanssa ja pohtia ihan oikeasti, mistä tämä takapakki. Ei ole vara romahtaa uudelleen. Siis totta kai, jollei ole vaihtoehtoja, ellen osaa itseäni hoitaa, niin sitten tarvitsen apua muualta. Mutta se monologi minkä kriisin aikaan kehitin, toimi hyvin silloin. Jotenkin se on kadonnut tän talven aikana taas. En ole osannut huolehtia itsestäni niin, että uskoni omiin voimiin ja taitoihin olisi säilynyt. Olen totaalisesti unohtanut sen, mitä hyvää minussa on tai mitä arvokasta. Ja sen myötä en koe enää ihmissuhteissanikaan sitä usein. Olen vetäytymässä omalle yksinäiselle saarelleni, jonne kukaan ei minua tavoita. Ei hyvä ei! En ole onnistunut viime aikoina tekemään oikein asioita, joissa olisin kokenut onnistuvani. Koska koen, että juuri onnistumiset olisivat hyvää lääkettä tälle arvottomuuden tunteelle. Olen touhunnut kaikenlaista, etten murehtisi ja märehtisi yksin kotona. Hyvä niinkin. Mutta jostakin syystä en koe onnistuvani missään. Ja monen vuoden epäonnistumisien jälkeen olisi henki ja elämä, että kokisin jotakin sellaista. Se potkisi eteenpäin ja antaisi uskoa siihen, että tästä noustaan vieläkin ylemmäs. Eli että jokin kaunis päivä elämäni olisi normalisoitunut...tiedän, että sinne on vielä matkaa...ja kuten olen sitä aiemmin pohtinutkin, en oikeasti halua takaisin sitä elämää, mitä elin ennen romahtamistani. Haluan sitä elämää, mikä on tervettä. Ei vinksahtaneita parisuhteita. Vaadin sitä, että minua ihmisenä kohdellaan arvokkaasti. Kuten yritän muitakin kohdella parhaan kykyni mukaan. Niin siis huom vaadin 😋 Vikan exän kanssa eläessäkin uskalsin vielä laittaa töissäkin pomon kanssa kovan kovaa vasten vaatien häneltä kunnioitusta ja korrektia käytöstä. Uskalsin, koska koin, että kotona oli joku, jolle olin arvokas. Nyt ei ole kotona tällä hetkellä sitä ihmistä (siis minua 😟) joka minua arvostaisi, ja antaisi pontta vaateilleni. Oivoivoi...on tässä taas työstettävää, että pääsisi uudelleen elämän makuun. Fyysisen jaksamisen helpottuminen varmasti auttaa sekin, kun sekin syö voimia juuri tässä kuussa. Eli ei tässä ihan toivotonna olla. Mutta voimatonna kylläkin hiukan 🙄

Joopa joo. Itsesääliskierros on käyty ja vihdoin viimein on mieli iloisempi. Sain onnistumisen kokemuksia ja se riitti taas kerran. Pitää nyt kertoa muutama ajatus tuosta itsensä puolustamisesta, kun sinäkin Tiitiäinen siitä kerroit.

Nimittäin mietin kovasti, miksi minusta on vaikea paimentaa lapsilaumaa. Minulle on erittäin vastenmielistä karjua mekkalan yli. Ja ihmettelin, mistä moinen johtuu. Aijoo mutta meillähän ei lapsena huudettu. En ole tottunu siihen, että kommunikointi on huutamista (paitsi exieni kanssa). Joten lasken sen sairaaseen käytökseen. Olen ilmeisesti tuon asian sisäistänyt todella hyvin, kun en tahdo pystyä huutamaan armeijamaiseen tyyliin silloinkaan kun siihen olisi aihetta ja ääni pitäisi saada yleisen hälinän yli kuulumaan. Saati sitten, etten ole oppinut olemaan näkyvä ja kuuluva. Lapsuudessa opittuja käytöslukkoja minulla.

Toinen tilanne, missä oman reviirin puolustaminen tuli mieleen. Olin tänään itsepuolustuskurssilla. Siellä tuli puhetta siitä, että tietty tilanteen rauhoittamiseksi pitäisi ensin antaa hyökkäävälle osapuolelle varoituksen sana ja parikin ja yrittää selvittää tilanne puhumalla. Mutta kuinka hankalaa kiltiksi tytöksi oppineelle onkaan osata sanoa vakuuttavasti yhtään mitään. Ehkä sitä tositilanteessa olisi tosi kyseessä ja peloltaan osaisikin karjaista vakuuttavasti jotain, mutta ainakin tuossa harjoittelutilanteessa koin todella vaikeaksi kaiken sen. Saati sitten sen, että minun pitäisi satuttaa toista ihmistä puolustaakseni ehkäpä omaa henkeäni, tai ainakin omaa koskemattomuuttani. Voi jestas, mitä ihme oppeja sitä on päähän taottu!!! Saahan ihminen puolustaa itseään ja PITÄÄKIN puolustaa itseään. Miten se voi olla niin vaikeaa tajuta ja uskoa!!! Ainako se toinen pitää asettaa etusijalle, ja toisen koskemattomuus ja hyvä??? Tämä pistää niin vihaksi. Muistan ikuisesti sen, kuinka nuori työkaverini kerran tokaisi minulle, että ainako sinun pitää laittaa muut itsesi edelle. Nuori kundi mutta oli tajunnu, että jossain mulla mättää, kun en halua pitää puoliani. Tosiasiahan on sitten kuitenkin, että aina väliin olin kiukkunen sitten itselleni siitä, etten ollut tapellut omasta puolestani. Sillä tavalla on helppo kasata vihaa sisuksiinsa, kun ensin ei pidä puoliaan, ja sitten napisee, kun jää kaikesta paitsi 😟

Itsekkin haluaisin vain aloittaa uuden elämän kokonaan jossain. Vaikka Vancouverissa, sinne olen aina halunnut muuttaa.

Kun katsoo omaakin elämää, mitä on enää jäljellä? Armeijaolon aikana oli koko ajan sellainen fiilis, että hoidetaan homma mahd. hienosti ja palataan siviiliin hyvät paperit taskussa. Vaikuttaisi mahdollisesti myös vanhaan työpaikkaan, jonne ajattelin taas hakea. Mahdollisesti voisi päästä johtajistoon.

Ajattelin meneväni johtajakoulutukseen armeijassa, eli vuoden hommiin. Sinne ei sitten ollutkaan mitään asiaa, tavaroita hukkui, älyn taso oli mitä oli, asiat ei onnistuneet lainkaan, jne. Rauhanturvaajaksi ajattelin pyrkiä joskus, kova halu oli päästä sinne. Huonojen paperien takia sinne ei ole enää pääsyä.

Kun sinne ei päässyt, ajattelin lääkintähommia. Niistä olisi ollut jotain hyötyäkin. Pääsin sotilaspoliisiksi ja sitä kautta ajattelin lääkintäspolleksi. Lääkintään en päässyt, koska muutkaan hommat ei onnistuneet, siis tavalliset rutiiniasiatkaan. Joukkueessa oli 40 henkilöä, kaksi ei saanut papereita. Kysyin, miksi en itse saanut. Koska en osannut asioita. En pystynyt siihen.

Vanhaan työpaikkaan palasin, mitään mustaavalkoista ei ollut missään. Virheitä tulee koko ajan, enkä itse todellakaan pidä siitä. Sanoin tänään itseni irti.

Asuntooni ostettiin melkein 1000 eurolla huonekaluja ennen armeijaan lähtöä, mitään ei oikeastaan ole enää jäljellä. Raivostuneena ja vihaisena hajoitin lähes kaiken tänään.

Kuntosaliharrastus oli 2 vuotta suurimpia harrastuksia, nyt salille ei ole enää halua.

Mitä enää on jäljellä? Haaveet vain murskaantuvat, kun en onnistu, en osaa, enkä pysty suorittamaan sitä mitä muut. Kärsin omasta suorituskyvyttömyysestäni, älynpuutteestani ja osaamattomuudestani.

Tai ei ehkä mitään elämän aloittamista uudelleen, vaan kaiken tekemisen lopettamista. Haaveet ja unelmat murskaantuvat, mitä sitä enää yrittämään ja uusia pettymyksiä turhaan kokemaan. Senpä takia työnikin lopetin.

Joskus tulee vain se hetki eteen, jolloin totuus pelkästään totuus merkkaa. Ja milloin siitä kannattaa ottaa opiksi. Olen päättänyt elää toimetonta elämää. En hae töitä, enkä opiskelupaikkaa. En halua enää enempää pettymyksiä.

Puhut taas kuin omasta suustani, jokujossain. Aloitin koiraharrastuksen, menin naimisiin, teen kesällä matkan, tänään on uimakoulu, olen opiskellut espanjaa, lenkkeillyt, suunnitellaan kodin remppaa....
mutta mikään ei vie tätä arvotonta, paskaa oloa pois. Olen saanut uusia kavereita, terapia alkamassa. Kerroin vanhemmille sairaslomasta ja masennuksesta. Silti olen se maailman huonoin ihminen ja arvottomin ihminen.
Ajatukset eivät pysy kasassa, en hahmota, olen outo lintu, joka ei osaa edes lentää...
Ja sitten mietin sitä, että miksi tuo omien rajojen asettaminen tuntuu myös hankalalta, vaikealta, mietin sitä pitkään ja jälkikäteen soimaan itseäni, miten minä nyt tuolla tavalla jnejne...Ja väsyttää kamalasti. Haluaisin vaan maata sohvalla ja nukkua, nukkua, nukkua. En vain ole tarpeeksi HYVÄ. Toisaalta tämä on osittain omaa syytäni, koska olen viime vuosina alkanut erakoittamaan itseäni hyvää vauhtia. Poistuin työelämästä tietokoneen viereen vapaaehtoisesti, ettei tarvitsisi kohdata ihmisiä...tervettä, eikö 😋 Ehkä minullakin sitten on tuo kiltintytön syndrooma, ja pahana. Minustakin tuntuu tosi vaikealta sanoa ihmisille suoraan asioita. sitten kun sanon, ne yleensä tulevat ryöppynä ja tosi karkeasti ja kärjistetysti. PUUUH!!!
Tuntuu, että ongelman ydin on se itseluottamus, itsetunto, käsitys omasta huonoudesta ☹️ ehkä sitten niillä pienillä askelilla. Jatketaan kirjoittelua, jokujossain! Tämä on terapiaa!🙂🌻

Hei J88,

Oletkin puikahtanut tälle puolelle kyläilemään 😉 Tiedätkö, että se mitä olen lukaissut kirjoituksiasi saa minut tosi surulliseksi. Luen sieltä ihan sitä samaa tuskaa kuin omasta nuoruudestani. Päiväkirjani olivat varmasti pilvin pimein täynnä samankaltaista tekstiä, mitä kirjotat täällä. Vihasin itseäni, inhosin itseäni, säälin itseäni, haudoin itsemurhaa tai ainakin hellin kuoleman ajatuksia. Itsemurha-ajatukset ovat olleet ehkä uskollisimpia ystäviäni elämän varrella nekin 😟 Ja kahdesti suunnittelin yksityiskohtiakin, mutta onneksi kipinä elämänhalua sai minut molemmilla kerroilla muuttamaan mieleni.

Samoin kuin sinä, olen pähkäillyt, mikä minussa on vikana, etten houkuttele ketään puoleeni. Tai ehkä olet miettinyt ja tehnyt johtopäätöksiä syvällisemmin kuin minä aikoinani, mutta yhtä kaikki koin itseni ihan toivottomaksi luuseriksi, kun kukaan ei koskaan tuntunut olevan pätkääkään kiinnostunut minusta. Olin koulukiusattukin, mikä vielä vahvisti mielikuvaani omasta huonoudestani ja siitä, ettei kukaan huoli minua. Viuhka kävi kun vierestä vietiin. En ollut koskaan kiinnostunut ulkonäköasioista, eivätkä ne ole elämäni prioriteetti vieläkään. Toki tajusin, että meikatut ja laitetut neitoset oli etusijalla. Mutta koin, että se en ole minä. En halunnut muuttaa itseäni vain siksi, että joku kiinnostuisi itsestäni vain ulkonäköni vuoksi. Olin auttamattoman ujo ja sulkeutunut, joten eipä kukaan sisääni päässyt näkemäänkään. Muistan kerran kun eräs ystävättäreni totesi, kun valitin, ettei jätkiä kiinnosta munlaiseni muija, etteivät tiedä, mitä menettävät. Joo, mutta se ei auttanu sitä tosiasiaa, etten jätkää saanu.

Sä et ehkä oo ollu lukemas tääl mun edellisvuosien vaikerrusta, eli et tiedä stoorini jatkoo. Olin heti koulujen päätteex parisen vuotta ulkomailla hakemassa kai omaa minääni 🙂 Mun itsetuntoni alko kohota vähä vähältä, negatiivinen minäkuvani helpottui hiukan, aloin nähdä maailmaa toisenlaisinkin silmin. Ja ulkomailla olin ilmiselvästi "erilainen" lintu, joten kun mentiin likkojen kaa ulos, sain seuraa jos sitä halusin ja niin poispäin. Ensimmäisen platonisen seurustelunikin koin sinä aikana. Aloin siis kokea olevani ns. normityttö. Vaan äläs mitä kun palasin kotomaahan. Sama vanha laulu, eihän Suomi-poikien päätä käännä tuiki tavallinen Suomi-tyttö. Ja lopulta tuskastuin sosiaaliseen paineeseen, olin jo 23, enkä seurustellu. Opiskelukaverini tuntu kaikki seurustelevan. Aloin olla outo lintu. Ja siitäkös en pitänyt, kun juuri olin alkanu oppia, että olenkin ns. normaali nuori. Joten tein elämäni hurjimman tempun josta seurasi elämäni helvetillisimmät vuodet, josta edelleenkin ihmettelen selvinneeni kohtuullisen ehjin nahoin läpi. Halusin perheen, ja sen sainkin, mutta millä hinnalla 🤕 Halusin olla normaali, haluttu nuori nainen. Hinnalla millä hyvänsä. Hinta oli raskas, sillä kärsin monta monta vuotta perheväkivaltaa. Vain saadakseni kokea olevani haluttu ja normaali 😝 Tein siis hidasta itsemurhaa. Vahingoitin itseäni. Kun exäni murjoi minua henkisesti, hyväksyin sen, koska vihasin itseäni. Oli jotenkin niin somaa, että joku teki sen puolestani. Olisin varmasti mielelläni hakannut ja nuijinut itseäni, mutta exäni teki tehtävän minunkin edestäni. Ja vielä paremmin, kun harrasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Taisipa joukkoon mahtua seksuaalistakin väkivaltaa.

Että tämän takia suren puolestasi ja kirjoituksesi repivät sydämeni kappaleiksi. Ymmärrän - tai ainakin luulen ymmärtäväni 😋 sen valtaisan tuskan, mikä kirjoituksistasi huokuu. Ja tiedän, mihin sellainen tuska omassa elämässäni on johtanut. Nyt parikyt vuotta myöhemmin olen uudelleen samojen kysymysten äärellä. Yritän olla hosumatta. Yritän toipua vaikeista parisuhdedraamoistani. Yritän opetella rakastamaan itseäni, että voisin edes loppuelämäni olla onnellinen ja kasassa. Et ehkä noteerannut sitä, kun jossain kommentoin sinulle, että itse en enää kaipaa niitä kaikkien suosimia miehiä itselleni. Molemmat exäni kun olivat - jos mies sitä voi olla - sellaisia hunajapupuja joiden ympärillä kuhisi muijia kuin mehiläisiä kukkaiskedolla...en suosittele kenellekään sellaista uraa. Kappas kun molemmat olivat henkisesti todella sairaita yksilöitä. Ja juuri siksi he olivat kuin olivatkin vietävän karismaattisia. Sehän se minuunkin heissä iski, vaikka uskon vahvasti, että molemmat heistä olivat valinneet minut uhrikseen ennemminkin kuin minä valinnut yhtään mitään. Suostuin vain leikkiin. Niin ja heistä kumpikaan ei ulkonäöltään ollut mikään erityinen, ihan tavallisia tallaajia. Tosin ulkomaalaisia olivat molemmat, mutta itselleni sillä ei ole merkitystä, koska olen koko ikäni ollut tekemisissä ulkomaalaisten kanssa. Ehkä jollekin muulle olisi.

Sitten toinen asia, kun heitit, että muutto ulkomaille olisi kivaa. En tiedä, kuin tosissasi sen sanoit, mutta suosittelen, että teet sen sillon kun olosi on parempi kuin mitä aistin kirjoituksistasi. Nimittäin muutto outoon ympäristöön ja kulttuuriin syö melkoisen määrän voimia. En suosittele sitä silloin, kun elämä tuntuu olevan ihan pirstaleina, koska uuden elämän rakentaminen vaatii jo sinällään niin hurjasti voimavaroja. Ja ongelmat seuraavat perässä, vaikka paikka vaihtuu, itseään kun ei pääse pakoon, kuten joku minua viisaampi on sanonut.

Sitten vielä toivosta ja epätoivosta sen verran, että tiedän, miten vaikea on ottaa vastaan mitään positiivista sillon kun on itte jumissa. Nykyään yritän itte tsempata itteeni kun on sellanen tilanne, enkä tahdo uskoa itseänikään. Juttelen mukavia itselleni ja yritän muistella kaikkia asioita, joissa olen onnistunut. Mutta viesti ei tahdo mennä perille. Kun oma kokemus omasta huonoudesta vie tunnetasolla niin jumiin ja sokeaksi, että siellä ollaan kuin harakka tervassa. Onneksi nykyään kummiskin olen opetellut niin monia jippoja, kuinka tunteitani työstää, että ajan myötä saan itseni taas selville vesille. Kuten tässäkin viime aikoina kävi.

Kun nyt siellä taistelet itsesäälisi kanssa, niin tuli mieleeni, että sinä urheiluihminen, voisitko löytää sen oman työsi urheilun parista? Etkös sinä ollut se, joka seurasi himona matseja tv:stäkin, muistanko oikein? Mikset tekisi työksesi jotain sellasta, mistä oikeasti pidät? Sekin on asia, johon kannustaisin. Itse en kai oikein tiennytkään, missä voisin olla hyvä, omakuva oli niin hukassa. Ajauduin tekemään töitä, jotka kyllä opin ja osasin sitten lopulta, mutta jotka eivät antaneet sellaista sisältöä elämääni, mitä työltäni kaipasin. Ja nyt olen sitä virhettä korjaamassa aikuisopiskelijana. Sekin on rankempaa kuin opiskelu nuorempana oli, joten siitäkin olin itselleni pitkään vihanen, etten ollut vienyt opintojani loppuun sillon, kun opiskelu oli helpompaa - vaan ei - minä haikailin miehen perään 😎 ja mies vei ja kaikki muu jäi.

Tulipa tästä pitkä vuodatus. Olen vaan myötäeläny sun tuskaasi niin kovin, joten nyt kun kurkkasit tänne puolelle, tuli oiva tilaisuus kertoa sinulle jotain, mitä halusinkin. Onko siitä sinulle hyötyä, en tiedä. Tärkein sanoma, minkä haluaisin sinulle perille on, että tee jumalattomasti töitä sen eteen, että opit rakastamaan itseäsi. Muuten rakennat elämästäsi todella raskaan ja vaikean. Nyt kun vihdoin olen oppinut itse alkeita siitä, olen todellakin sitä mieltä, että ei ihmisen ole tarkotus kärsiä koko elämäänsä. Mutta minä olen omalla negatiivisella minäkuvallani aiheuttanut itselleni kaikkein suurimmat kärsimykset. Ja toivoisin J88, että sinä osaisit elää toisin!!!

Ja vielä yksi asia, jonka halusin sanoa. Koet nyt valtavan voimakkaasti epäonnistuneesi kaikessa, mutta teksteistäsi ei todellakaana huo'u älynpuute. Päinvastoin. Mä olen yli nelikymppisenä tehnyt uuden alun elämääni. Meillä on jokaisella oikeus tehdä se ihan minkä ikäsenä vaan. Helppoa se ei ole, työtä pitää tehdä, että uusi alku olisi todellakin uusi. Minuutta ei saa heitettyä roskiin, eikä kipeitä kokemuksia. Mutta niitä työstämällä pääsee pitkälle. Mutta meillä jokaisella ON se mahdollisuus. Toivon J88, että käytät omalla kohdallasi sen mahdollisuuden. Voit rakentaa paremman huomisen ja voit alottaa sen just sillon kun itse niin päätät. Minusta on hienoa, että olet hakeutunut tänne, etkä jäänyt yksin suremaan kohtaloasi. Avun hakeminen on yksi iso askel, kun on vaikeaa. Itse siirsin sitäkin liian kauan eteenpäin, kunnes romahdin niin, ettei ollut mitään mahdollisuutta pärjätä omin voimin. Oli ihan pakko hakea apua, että selvisi edes hengissä. Olet fiksu nuori kaveri, hae apua muualtakin kuin täältä. Etsi itsellesi sopivat kanavat, että voit rakentaa uskoa itseesi. Sitähän me kaikki lopulta tarvitsemme voidaksemme hyvin elämässämme 🙂🌻

Hei Tiitiäinen,

Tuskimpa monikaan ihminen maailmassa välittää siitä, millaisina ryöppyinä heidän purkauksensa tulevat ulos. Me vaan ei haluttaisi, että ME satutetaan ketään. Mutta eihän elämä ole sitä, ettei koskaan satuta ketään. Joskus pitääkin satuttaa toista, he tarvitsevat sitä. Kerron esimerkin, kun näen sieluni silmin ihmetyksesi. Eräs ystäväni kertoi, että oli aika jumissa elämässään, kunnes hänen läheisin ystävänsä kyllästyi vaikerrukseen ja sanoi suorat sanat. Sanoi sattuneen ja lujaa, kun oli tottunut ystävän olevan aina myötäkarvaan. Mutta tuloksena oli se, että hän sai potkittua itsensä hakemaan apua muualta, ja sai elämänsä eheyttävimmän kokemuksen sitä kautta. Eli ei se ole maailmanloppu, että satuttaa tai tulee satutetuksi. Toisekseen otan itselleni hiukan oikeutta ollakin väliin tökerö, kun olen alottelija tässä suun aukomisessa. Eihän kukaan ole seppä syntyessään. Jos toiset ovat lapsesta asti saaneet harjotella oman mielipiteensä ilmasua, kuinka minä voisin pärjätä kisassa, kun olen vasta lapsen tasolla siinä kisassa 😠 eli harjoitellut vasta muutaman vuoden. Ja onko siitä kenellekään luumurtumia tullu, että on sanonut jotakin ei niin kaikkien kaavojen mukasesti...tuskin! Mutta lisää pitää harjotella, että ei jättäisi asioita paisumaan ja keräytymään sisuksiin.

Oon tässä miettiny, että pitäskö nyt kun on paremmassa jamassa taas, alkaa kerätä paperille kaikenlaisia asioita, joissa on onnistunu elämässään. Pahan päivän varalle muistutukseksi. Tai pitäiskö alkaa se harjotus, että joka päivän päätteeksi miettisi vaix viis asiaa jossa päivän aikana oli onnistunu. Eikä yhtään negatiivista 😟 Onhan tässä asiassa hyvänen aika päästävä jotenkin eteenpäin. Mäkään en todellisuudessa ole epäonnistunu oikeastaan missään tänä keväänä. Olen vaan päästäny sen tunteen valloilleen siinä vaiheessa, kun stressi meni rankemmaksi. Kun ihmissuhteet alko kaivella haavojani. Aloin palata vanhoihin tunteisiini luuserista yhä useammin. Ja loppukevät on menny sitten niitten tunteitten kans tempoillessa. Tuo pitäisi oppia estämään. Ne vanhat tunteet pitäisi pystyä kuoppaamaan aikansa eläneinä. Olen käynyt niin monia asioita läpi elämässäni ja selvinnyt hengissä silti. En ole enää luuseri - enkä sitä koskaan ollutkaan kuin niissä tunteissa, joita kotona opin. Ne kuuluivat sisarkateuteen, ne kuuluivat epäkypsään äitiyteen, ne kuuluivat lapsuuteni kodin luomiin tilanteisiin, eivät nykyelämääni. Joten ne olisi saatava pysymään poissa täältä. Ne ovat muumioita, joiden pitää pysyä kammioissaan. Niillä ei ole mitään asiaa tänne elävien maailmaan 😉

Todella hyvää tekstiä sinulta jokujossakin.

Muutama asia jäi kuitenkin mieleen.

Eivät kaikki miehet, jotka ovat suosittuja naisten keskuudessa, ole mitään väkivaltaisia tai henkisesti sairaita ihmisiä. Toki näitäkin toki on, mutta eivät todellakaan kaikki. Esim. tämä tuttavani. Missään vaiheessa ei ole keltainen neste noussut päähän, toimii vartiointialalla, joten on nähnyt väkivaltaa niin ettei enää kotona sitä tarvitse tehdä, eli ei lyö. Mahdollisuuksiakin on ollut pettämiseen, mutta ei ole käyttänyt niitä. Monta kertaa olen tällaisenkin tapauksen todistanut.

Eli eivät kaikki viehättävät ja seksikkäät miehet ole samanlaisia, vaikka aina löytyy poikkeuksiakin.

En työelämään enää palaa, ainakaan todella pitkään aikaan. Sama se on, missä työpaikassa sitä kämmäilee, itse en halua kämmäillä missään. Jokapäiväisessä elämässä on ajatusvaikeuksia, joudun kamppailemaan älyni kanssa, joudun joka päivä vaikeuksiin, kun en ymmärrä yksinkertaisiakaan perusasioita. Eli vaikka urheilun parista töitä löytyisikin, niin en vastaanottaisi. En halua enää palata työelämään.

Mutta hyvä ja ajatuksia herättänyt viesti kylläkin.