Voi Tiitiäinen, kuinka tutulta kuulosti! Juuri tuo, ketä varten elää. Ei voi kuolla, koska joku ihminen kuitenkin rakastaa. Helpompaa muka olisi, jos kukaan ei rakastaisi! Minäkin olen usein miettinyt kuolemaa ja vain häviämistä jonnekin maan uumeniin tai minne lie, mutta sitten, miten miehelleni käy? En voi aiheuttaa tuskaa. En voi tehdä itsemurhaa, koska äitini teki niin ja tiedän mitä siitä seuraa.

Pitää vaan hiljalleen kitua. Sehän tässä pahinta onkin: kituminen. Ei ole mitään sellaista "joko-tai" vaan jotain siltä väliltä.

Kuitenkin pitäis kai yrittää jotain. Jos on kuitenkin nähnyt ne elämän mahtavat puolet, mutta voi kun sen muistaisi sillon kun ei päivä paista.

Niin, Premnes, yksi koulukaveri yläasteelta teki itsemurhan ja en voi käsittää, hän oli niin hymyilevä ja iloinen aina. Mukava poika. Jotenkin se kosketti minua.
Ehkä se sai ajatukset ihan sekaisin.

Koitetaan jaksaa, on se elämä joskus mahtavaa. Ja minunkin asiat on periaatteessa hyvin, mutta tämä kalvava tuska ja pelko, sitä en kestä ☹️

huh. miten tätä vuoristorataa jaksaa...
Nyt tuntuu taas mitä parhaimmalta..puhuttiin piiiitkään avopuolison kanssa. Se auttoi, saatiin puhuttua kumpaakin painavat asiat. Olen alkanut kertoilla hänelle paljon kaikesta, niin avoimesti. Hassua, että me puhumme oikeastaan kaikesta, mitä vaan voi. Olen tosi onnekas, että olen löytänyt parisuhteen, jossa puhumme toisin kuin vanhempani. Tai eivät he ainakaan meille puhuneet. Enkä minä vieläkään heille voi puhua, jos yrittää vastassa on seinä, oikein muuri. Ei heillä ole sanoja. Pitänee ehkä tyytyä siihen, että he varmasti välittävät kovasti ja tukevat. En voi vaatia sellaista, mitä he eivät osaa. Ja minäkään en osaa. Tuntuu, että muuta en teekään kuin puhun puhun ja puhun. Puhun tukinetissä, puhun avopuolisolle, puhun tukinetin Live-ryhmässä. Puhun kavereille, tuntemattomille jos vaan kuuntelevat. Ja kohta alkaa terapia, siellä vasta sitten puhunkin. Että tämä ahdistus loppuu ja alan elämää...

Ja elämä on jossain muualla kuin suorituksissa ja saavutuksissa. Minun elämäni. Minusta ei tule mitään suurta, minusta ei ehkä koskaan tule äitiä, ei hyvää työntekijää. Minun pitää se vain hyväksyä ja elää asian kanssa. Onneksi tunteet on minulla olemassa. Pikkuhiljaa on alkanut löytymään ihan aitoja tunteita. Pelkoa, surua, iloa ja rakkauttakin. toipuminen on RANKKAA! Ja oikean elämän eläminen on rankkaa. tosi rankkaa ja silti niin palkitsevaa. 🌻🙂🌻

Aitoja tunteita tosiaan. Yksinäisyys ja eristyneisyys. Enkö minä koskaan löydä ystäviä!!
Piti mennä juhlistamaan tulevia häitä erään ystävän kanssa, mutta hänellä oli tietenkin parempaa tekemistä ja minä olen aina se joka joutuu dissatuksi. Mies kuorsaa sängyssä ja viettä ihme erakon elämää. Onko hän niin sokea, että ei tajua kuinka YKSIN minä olen!!!!!
päivät töissä ja illat nukkumassa. olen koittanut itse itseäni viihdyttää, opiskella ja harrastaa koiran kanssa, mutta tuntuu, että tämä eristyneisyys ja yksinäisyys tuhoaa minut. Jos joskus haluaisin tehdäkin jotain, olen aina se, jonka kanssa ei lähdetä tai jota ei kutsuta. se on ollut niin aina. MIKÄ MINUSSA ON VIKANA!!!! olen ystävällinen, hauska ja kivannäköinen. En hauku ketään enkä puhu pahaa. silti jään yksin. haluaisin todellisen ystävän jolle voi soittaa kun tuntuu pahalta ja kertoa asioita.
VIHAAN TÄTÄ PAIKKAA!!

Hei Tiitiäinen,

Vaikka tunteesi seikkailevatkin välillä pohjilla, on jotenkin lohdullista ja ilahduttavaa lukea, että olet saamassa otteen pikku hiljaa elämästä...samastun kai voimakkaasti, kun tiedän, että jotenkin tuota rataa omakin toipuminen masennuksesta varmaan meni.

Ymmärsin, että olet noin 30. Onneksi et sen vanhempi, sinun iässäsi aloin ensimmäisen kerran rakentaa elämää uudelleen. Jotenkin silloin oli uskaliaampi, elämän uskoisempi. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin saman tilanteen kohtaaminen on jotenkin tukalampaa. Toipuminen vaikeampaa ja työläämpää. Ehkä yksi syy siihen on se, että kokee naisena tulleensa tien päähän - siis äitiyden mahdollisuuden. Ja kokee sitä myöten, että jotain suurta elämässä on mennyt sivu suun. Jotain mistä varmaan moni äiti ei luopuisi elämässään. On vaikeampaa uskoa, että silti kannattaa alkaa elämän rakentaminen uudelleen. Että voi vielä rakentaa arvokkaan elämän siitä huolimatta, ettei ole äiti eikä tule koskaan olemaan isoäiti.

Tässä tullaankin siihen pointtiin, mistä sinäkin mainitsit. Koskee julmetusti väliin kun katsoo sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat onnistuneen elämässään. Siis katson heitä onnistuneiksi, kun he ovat onnistuneet rakentamaan perheen ympärilleen. He ovat onnistuneet rakentamaan normaalin elämän opintoineen työurineen. Sitä kaikkea yritin minäkin hampaat irvessäkin, vaan en onnistunut. Nyt yritän sinun tavoin paikata edes sitä opiskelupuolta. Ja kuten sinäkin, pelkään valtavasti, kuinka pärjään vielä työelämässä. Koen tulleeni viimeisen tyrskyn kautta niin vammautetuksi, että usko omaan osaamiseen on kateissa usein.

Huomasin tänään, että jopa kaupan kassalla käteni alkoivat vapista, kun en mielestäni saanut kasattua tavaroitani tarpeeksi vauhdilla antaakseni seuraavalle asiakkaalle tilaa. Toisaalta naurahdinkin, että tähänkö on taas tultu. Näinkö raunioiksi usko minään on mennyt taas, hirveä takapakki toipumiseni polulla. Olin jo unohtanut, että sellaiset tunteet olivat vain joku vuosi sitten osa arkipäivää. Koin jotain valtavaa häpeää olemassaolostani. Koin itseni niin huonoksi. Pohjasakaksi joka ei ole koskaan onnistunut missään elämässään.

Taisivat liipata läheltä sinunkin sanojasi...mikä meidät saa potemaan tätä jäytävää pahaaoloa sisimmässämme...onko sinulla ajatuksia siitä...mikä saa menettämään esim. sinun uskosi siihen, että pärjäät elämässäsi. Sinulla tuntuu olevan upea puoliso ja koti ja terveys muutoin kunnossa. Mikä sinut saa voimaan pahoin...itse tiedän sen jo pähkäiltyäni melko hyvin, miksi tämä takapakki tuli. Olin jo jättänyt tukinetin sivut ja rullannut elämässäni eteenpäin. Mutta kun polulleni osui ihminen, joka onnistui repimään haavani auki - eiväthän ne kovin hyvin olleet vielä arpeutuneet. Minua on taas viillelty sisimmässäni. Olen todella pettynyt itseeni, etten ole osannut suojautua. Joten tänään on vietetty lähinnä aikaa itsen kanssa...kasattu voimia ja ajauksia. Juteltu kavereiden kanssa. Harrastettu.

Hienoa kuulla, kuinka olet tarttunut asioihin ja hakenut apua eri tahoilta eri asioihin. Jatka ponnistelujasi! Kyllä mekin vielä löydetään elämänlanka, vaikka se hauras on pitkään ollutkin...vaan ei poikki 🌻🙂🌻

hei jokujossain ja kiitos rohkaisevista sanoistasi!
Opiskelut ovat alkaneet jossain mielessä jopa sujuakin ja olen havainnut oppimista esim. uuden kielen osalta. Joskus ei vaan jaksa ja sitten kun huomaa mitä muut tekevät, tajuan taas, että EN ole niinkuin MUUT. Jotenkin selvinä hetkinä tajuaa, että jonkin varaan tämä elämä on rakaennettava, ja minun varaani. Pitää löytää se oma polku jonka myötä voin selviytyä. Oli tosi lohdullista huomata, että en olekaan ainoa ja ymmärrän hyvin pohdintasi. Joskus varsinkin nousee ihan kyyneleet silmiin kun tajuaa miten ulalla on oman ikäistensä elämästä. olen niin ulkopuolinen. ja sitten iskee kamala kateus.
Minusta tuntuu sitten, että kymmenen vuotta sitten uskalsin ja nykyään vaan pelkään. Tiedän, että ulos mennessäni, minut voi ampua kuka vaan alas ja sitten taas ryömin. Nyt ehkä voimakkaammat luovuttamisen tunteet ovat kadonneet ja vähän jaksan uskoa elämään. haluaisin USKALTAA niin monia asioita. Noh, ei minulla ole nyt mitään isompaa pohdittavaa. Ensi viikolla minulla on häät ja niittenkin suhteen on tosi outo olo. Pitäisi olla kyse onnellisimmasta ajasta ja tässäkin olen ulkopuolinen. en osaa mennä mukaan muitten ihmisten vouhotukseen ja varsinkin muitten morsiammien. Ja taustalla on se kalvava paha olo, josta en vaan pääse eroon. pelkään, että tuona suurena päivänä tunteeni ovat masennuksen peitossa enkä pysty tuntemaan aitoa onnea, vaikka oikean päätöksen tiedänkin tekeväni. Masennus kun vie ne tunteet.
Juhlat ovat kyllä ihanat ja meidän näköiset ja minulla ON upea puoliso. En aina jaksa ymmärtää miksi hän jaksaa rakastaa minua niin paljon.
Mutta tsemppiä sinulle jokujossain! toivon todella että opiskelusi ja ponnistelusi kantavat hedelmää. kirjoituksesti auttoi minua 🙂🌻

Tuota...oletkos tullut ajatelleeksi, että ehkäpä puolisosi rakastaa sinua juuri siksi mitä sinä olet - eli hieno tapaus 🌻🙂🌻

Yritetään molemmat rakentaa tahoillamme sitä mistä olla onnellinen, ettei tarvitse kuikuilla aidan taa ja ihailla nurmea 😉 Olen sen verran ehtinyt toipumisen polulla jo maistaa mitä on kun löytää sellaisten asioiden pariin joista oikeasti ITSE nauttii, että on ollut oikeasti se tunne, että elämäni on ihan mallillaan. Ei tarvinnut kadehtia ketään kun tiesi että olen rakentanut itseni näköisen elämän. Omine heikkouksinenikin voin rakastaa itseäni...niin tuohan se ydin on jos onnelline haluaa olla. Ja siksi viime aikoina aloin tuntea hiipivää ja voimistuvaa pahaa oloa, kun en enää ollutkaan sinut itseni kanssa. Palasin vanhoihin itseinhon kuvioihin. Ja valitettavasti maailma on juuri niin kova, että se hymyilee vaan sillon kun itse jaksaa hymyillä...

Joten voimia elämänrakentamiseen - ainakaan meidän ei tarvii sitä varten pullistella muskeleitamme 😎

tuossa on se homman ydin, luulen. Tuntuu, että itsellä kaikkein pahinta on se sietämätön epävarmuus ja huonommuuden tunne. Se vie kertakaikkiaan mennessään. Muuten minulla taitaa olla asiat ihan ok. Itsellä se ehkä johtuu esim siitä, että en luota ihmisiin, saatika itseeni. Itsestään selvätkin asiat saavat minut ihan paniikkiin. Jos töissä on sanottu, että kasaa nuo laatikot tuohon ja laske ne, siihen saattaa mennä minulta tuohottomasti aikaa, koska en kertakaikkiaan saanut hommaan tolkkua. En pystynyt, en osannut ja pää suhisi tyhjyyttä.

Ja kaikki muukin, suunnitteleminen, matkustaminen jnejne kaatuu aina siihen, että päässäni ei pysy MIKÄÄN! Se mikä muille on tylsää ja normaalia, vie minulta paljon energiaa. varsinkin se, kun yrittää pitää kulisseja pystyssä. Eksyn helposti ja aina on saanut kuulla, etkö muka löytänyt, sehän on helppoa...EI OLE! Jotenkin olen alkanut kyllä vastaamaan, että entäs sitten, minä en osaa suunnistaa. Jotenkin tuntuu, että elän lopun alkua 😞 Toisaalta pahimmat luovuttamisen tunteet ovat hävinneet, ja uimassa ollessa huomasin ekaa kertaa että ihan oikeasti nautin siitä ja olo oli hyvä! tuollaista en ole kokenut sitten vuoden nakki ja muusi. haluaisin opiskella paljon, kosmetologiksi, artesaaniksi...olen ajatellut, että siinä missä muut tekevät töitä, minä voisin opiskella...en oikein usko että minusta on työelämään. toisaalta tämä uusi voima joka virtaa vähän hämmentää...

Huonnommuus kait kumpuaa jostain lapsuudesta. Minulla on voimakas isosisko, joka sai aina tahtonsa läpi. Jos minä suutuin, tein aina väärin. koskaan en saanut mitään, koska ei minusta siihen olen ja vanhemmat sanovat minua laiskaksi tai sitten että et sä mitään tajua! Eikä minuun ole oikeastaan kukaan uskonut. Sitten yläasteella minua kiusattiin vuosi. Olen ollut lapsena jonkin tahdoton nukke. päässä vain takoi, että en saa olla eri mieltä, en saa suututtaa ketään. Minut sai kyllä suututtaa, mutta minä itse jouduin kynnysmatoksi. Kaikessa. Ehkä se sitten jatkui aikuisuuteen. Siitä yritän pyristellä kovasti pois, koska mitä enemmän minua poljetaan sitä enemmän inhoan itseäni. Jotenkin ajatellut, että ei MINULLA ole VÄLIÄ. On oikeastaan kamala koittaa ajatella että minulla sitä VÄLIÄ vasta onkin. Uskoisin, että minut on opetettu häpeämään, äitini tapohin kuului myös nolaaminen sukulaisten edessä, sellaista hienovaraista...katsokaat, tytöllä tissit kasvaa tms. Meillä myös kotona oman tahdon näyttäminen oli minulta kielletty. Mitä sä siinä nyt parut, oli kommentti.

Sattuu, Sattuu...Olen vihainen itselleni, että olen antanut masenuksen viedä elämästäni niin paljon ☹️ Olet oikeassa, jokujossain, että itseinhoon uppoaminen on paha asia ja se vie mennessään. Miten sinä pääsit eteenpäin minun ikäisenä? Kiiinnostaisi kuulla lisää, koska on tuntunut, että olen ihan yksin.🙂🌻

Hei Tiitiäinen,

Tuli hurja olo, väliin jo kattoin että onkos tuo sittenkin minun omaa tekstiäni 🙂 Löytyi niin monia yhteisiä seikkoja. Ihan näistä pikkuseikoista alkaen kuten suunnistustaito...olen kuulu siitä että seikkailen kun etsin outoja paikkoja. Vaikka reitin pitäisi olla ihan selvä ja simppeli...nuorna tyttönä osasin mennä kartan kanssa ja ilmankin kun olin päähäni rakentanut reitin valmiiksi. Osasin nousta isoissa kaupungeissa metrosta juuri oikealta puolelta katua ylös tullakseni suorinta tietä osoitteeseen. Ei toimi enää niin, mutta vähän mietin, että oisko sitä jo sen verran rennompikin näissä asioissa, ettei enää herpaannu, vaikkei ihan suorinta ja mallikkainta tietä perille tulekaan. Ei stressaa enää kuten ennen. Tietää, että kyllä sitä lopulta perille tullaan, so what 😉

No sitten tuo uiminen. Nyt alan pelätä, että kerron uudelleen samoja juttuja kuin viime vuodet täällä, mutta onneksi ei taida enää samoja nimimerkkejä pyöriä kuvioissa, joten voinen vapaasti kerratakin. Nimittäin siitä tuli ensin rahan puutteessa ainoa maksullinen harrastukseni. Olen aina ollut kehno uimari ja exäni ei pitänyt että kävisin uimahalleilla...pelkäsi että voisin tavata elämäni miehen siellä kaiketi ja jättää 😉 Mutta sitten kun lähdin hallille ekaa kertaa pitkästä pitkästä aikaa mun piti tsempata ihan hirveesti. Katos kun taas tuli se huonommuus. En meinannut millään kehdata mennä räpiköimään, kun mielessäni kaikki muut olivat huippu-uimareita. Tämähän on lapsuudesta opittu ajatus, ettei voi tehdä mitään, missä ei loista. Mutta onneksi sain voitettua itteni ja olen rakastunut uimiseen...se on ollut mitä parasta terapiaa päälleni. Vedessä voin unohtaa pahat asiat ja pahimpina masennusaikoina se oli ainoa paikka missä pääni lepäsi ja mielipaha jäi matkasta. Ja edelleenkin tunnen (sukeltamiskammosta huolimatta) veden kanssa mystistä yhteyttä. Sen kantava voima läpäisee tajuntani ja hyväilee minua. Se antaa minulle voimaa uskoa omien siipieni kantavuuteenkin. Ja väliin haastan rajojani ja uin aikaa...eli kuin pitkään jaksan yhtäjaksoisesti uida...en jaksa matkoja mitata...en ole suorittajatyyppi...mutta väliin on kiva kokeilla rajojaan...muuallakin kuin huonoissa parisuhteissa 😎

Samoin minulla oli voimakastahtoiset isosisko ja -veli. Jäin heidän varjoonsa. Enkä osannut pitää puoliani, eikä kukaan minua siinä auttanut, kuten näen monesti perheissä pienimpiä muiden tukevan. Tiedän, että tuo on yksi syy, miksi olen elämässäni oppinut ensin (väärin) että ei keneltäkään saa apua. Pitää pärjätä omin voimin ja yksin. Kunnes tuli tämä elämäni suurin kriisi ja noustakseni jaloilleni ainoa vaihtoehto oli turvata kaikkeen mahdolliseen apuun ja kaikkiin mahdollisiin ystäviini. Ilman heitä en olisi jaksanut muuttaa parisuhdehelvetistä pois ja vielä maasta toiseen. Enkä olisi jaksanut järjestää käytännön asioita. He järjestivät minulle väliaikaisasunnot, muuttoavun ja ennen kaikkea henkisen ja rahallisen tukiverkon. Sekä suojan exääni vastaan.

Minuakin kiusattiin kouluaikoihin. Olin se hiljainen hissukka silloin vielä. Se ujo emmmätiijä tapaus 😋 Työelämässä olinkin sitten jo kasvanut sen verran aikuiseksi, että olin jo kiusatusta siirtynyt kiusattujen tueksi. Pistin kapuloita rattaisiin, kun joku joutui työpaikkakiusatuksi. Hiljaisia mieleosoituksia ensin ja joskus sitten jo vahvempiakin kannanottoja. Mutta kun sitten jätin rahapulassa kotimaan ja lähdin ulkomaille työn perään, sielläpä en osannutkaan sosiaalisia kuvioita ja jouduin työpaikkakiusatuksi. Tai ainakin syrjityksi. Kunnes exäni hyvänä ihmismanipuloijana ja siksi -tuntijana alkoi avata minulle, mistä kiusaaminen johtui. Hän tajusi, että olin kateuden kohde työkavereilleni. Ja minä suu ymmyrkäisenä - MINÄ???? Kateuden kohde??? En ollut koskaan voinut kuvitella, että joku voisi kadehtia MINUA...ja sitä myöten opin analysoimaan myöhemmin myös lapsuuteni kuvioita uusiksi ja tajusin että sisarkateudestahan minä olin kärsinyt lapsena. Ei sen enempää eikä vähempää. Hyvin tavallisia perhekuvioita siis, vaikkakin olin syvästi satutettu niistä ollut ennen kuin tajusin syyt ja syy-yhteydet.

Juu minutkin on koulittu siihen, että minä en voi olla kiukkupussi. Pitää elää myötäkarvaan. Siksi olen aivan hätää kärsimässä, kun minun pitää puolustaa itseäni narsistien kanssa. He ovat kouliintuneet päinvastaiseen koulukuntaan - siihen missä tapellaan tappelun vuoksi. Elämän suola ovat jatkuvat konfliktit ja väittelyt. Mikä taas minun päässäni on aina ollut heikkouden merkki. Ihminen joka on voimakas ja vahva silmissäni pystyy asiallisesti kuulemaan ja kuuntelemaan toista ja kommentoimaan ja oppimaan toiselta ilman konfliktia. Vaikka oltaisiin eri mieltäkin. Vihaan esim. sellaisia juontajia, jotka parhaansa yrittävät koukuttaa haastateltavaansa vain päästäkseen niskan päälle. Siis nolaamistarkoituksessa, ei älyllisessä väittelyssä, missä mitataan ihmisen todellisia tarkoitusperiä ja väitteiden kestävyyttä ja syvyyttä. On eri asia haastaa joku älylliseen keskusteluun missä luodaan uutta, kuin haastaa vain sen vuoksi että toinen halutaan selättää, koska halutaan näyttää kuinka fiksuja itte ollaan 😟

Joten siis mä opin lapsena, että mun suuttumukseni silloin kun sitä ilmasin sai esim. äidiltä naurut vastaan. Se loukkasi silmittömästi. Lapsenkin viha on oikeutettua, kuinka typerälle se aikuisesta saattaakin näyttää. Äitikään ei ilmeisesti osannut suhtautua vihaani ja väisti sen nauramalla suureen ääneen. Eli tunteeni mitätöitiin. Ja sen opin mallikkaasti. Paitsi exäni sitten kaikesta muusta pahasta huolimatta pakottivat minut raivoamaan, molemmat kun olivat näitä konfliktinhaluisia sairaita yksilöitä. Uskon, että se on ollut ihan hyväkin minulle, että jouduin opettelemaan sen, että ilmaisen raivoni ääneen. Vaikkei se mallikkaasti koskaan tullutkaan, päästelin kaikenlaista ajattelematonta raivossani, kun toinen ärsytti niin kauan, että pimahdin. Toka exäni oli expertti siinä. Tiesi, että kun tarpeeksi kauan jurnuttaa, saa jostakin koukkuun minut ja sitten mentiin. Toi kuvio oli arkipäivää. Ja itselleni helvetti, kun vihaan raivoamista. Exäni kun teki tikusta asiaa vain saadakseen leikkiä valtapeliä. Ei siis todellisia riitojen ratkaisuja, kuten minusta riidan tarkoitus pitäisi olla - tai ilman puhdistaminen ja hampaankolojen.

Sanoit ettei sinulla ole väliä. Joo sen mäkin opin. Liian hyvin. Olen täällä aiempina vuosina kirjottanu siitä, että ripustin seinälleni kaiken ton antiteesejä. Kuten olen hyvä, arvokas, huippu...osaan pystyn jne....kaikkea sitä mitä EN oppinut lapsena. Laitoin itseni kotitehtävänä miettimään mitä ne oikeasti tarkottaa...ja hoin niitä itselleni. Äänitin lukemani tekstin siitä, kuinka olen arvokas nainen enkä anna enää lupaa muiden pyörittää minua. Ja aina kun epävarmuus alko iskee, kuuntelin sitä. Siis kaikenlaista psyykkausta itsen kanssa.

Noh sitten varsinaiseen kysymykseesi, mitä sinun iässäsi tein. Sitä ei todellakaan kannata seurata 🙄 Aloin kovasti eron jälkeen jäätyäni tyhjän päälle rakentaa silloisella elämänjanolla ja energiallani raivoisasti elämää eteenpäin. Halusin ottaa aikaa kiinni ja kuroa ne kymmenen vuotta elämästäni takasin. Lähdin töihin ulkomaille, kun en Suomessa työllistynyt, ja firman velat painoivat niskassa. Ei hirveitä summia, mutta tarpeeksi ottaen huomioon, että olin työttömänä. Ja puilla paljailla. Omaisuus hävinnyt velkojen katteiksi. Ja vielä jäi velkaa tuttaville - alkoholistin rahakassahan on aina miinuksella...eli tarvitsin rahatuloa. Pääsin nälkäpalkalla töihin, mutta se oli alku. Työelämässä onnistuin sinnikkäällä työllä ja rankkojen kokemusten kautta pääsemään eteenpäin kymmenen vuoden aikana. Mutta mutta...maastamuutto katkaisi pääkopan hoitamisen. Ja siinä tuli tehtyä iso virhe. Etsiydyin takaisin harrastusteni pariin, etsin mahdollisuuksia jatko-opiskella, kun olin alkoholistin kassavajetta lähtenyt paikkaamaan jättäen opinnot kesken ja töihin...Mutta se pääkoppa ei ollut kunnossa. Kaikkea muuta. Jos sinulla on hieno puoliso, minun exäni oli oman diagnoosini mukaisesti psykopaatti. Ja henkiset jäljet itsessäni sen mukaiset. Minulta oli perheväkivallan kourissa mm. hävinnyt itsesuojeluvaisto. Huitelin kaupungin pimeillä kujilla pimeiden tyyppien seurassa. Juuri eilen kertailin niitä mielessäni. En voi sanoa kuin, että suojelusenkeleitä oli kasapäin mukana...ettei minua raiskattu huumattu tai mitä muuta tahansa...liikuin epämääräisissä porukoissa. Seikkailin suhteesta toiseen. Etsin epätoivon vimmalla itsetuntoani takasin. Halusin todistaa exäni väitteen vääräksi, ettei kukaan huolisi minua. En mennyt yhden illan juttuihin, mutta ihan vinksahtaneitahan ne jutut oli. Kunnes eräs korni kohtaaminen sai minut heräämään itsetuhoisesta käytöksestäni. Ja hankin seuraavaksi suhteen, joka oli hätävarana. Kunnes...tapasin tokan exäni...ja rakastuin niin että oksat pois...olin kuin huumattu...leijailin vuosia rakastuneen pumpulimaailmassa...ja siksi ehkä suvaitsin hänen sairaita käytöskuvioitaan niin kauan kun minua ei lyöty fyysisesti...en noteerannut henkistä väkivaltaa.

Tuo suhde oli hyvin kahtiajakoinen ja ehjäsi minua yhdellä tasolla - exäni halusi hyötyä minusta maksimissaan, ja tarvitsi minun olevan jaloillani. Toisekseen hän harrasti tällaista särkyneiden lintujen pelastamisoperaatioo kaiketi oikeuttaakseen omat suhdesekoilunsa itselleen. Mutta toisella tasolla hän vuosien saatossa romutti minut ja itsekunnioitukseni naisena. Ja lopullinen romahdus tapahtui, kun tajusin eräänä kauniina iltana, että aivan kuten eka exäni toinenkin oli armoton naisveijari. Jota oli jatkunut vuosikausia selkäni takana. Ei en väitä, etteikö minulla olisi ollut mitään aavistusta siitä, mutta onnistui luikertelemaan aina jollain tapaa selville vesille. Enkä olisi kuuna päivänä osannut kuvitella, miten laajassa mittakaavassa pettämiskuviot meni. Eli romahdin totaalisesti. Olin kuten ekan exänkin jälkeen myös työuupunut. Mutta tokan exän jälkeen kärsin myös elämäni ensimmäisen totaalisen masennuksen. Sellaiseen pisteeseen, että varmaan kaikkinensa olin sängyn pohjalla puolisen vuotta. Kahdessa eri jaksossa. Ja itsemurhasuunnitelmineni kaikkineni kävin läpi todella pohjilla.Vuosikausien pysäkki.

Eli summa summarum. Älä jätä itseäsi hoitamatta, sen voin täältä 40 paremmalta puolelta sanoa. Itse tein sen virheen osin olosuhteiden avittaessa asioiden kulkua, en osannut lähteä hakemaan apua uudessa maassa vieraalla kielellä. Huomioni lähti muita teitä. Ja unohdin, että olen vasta toipilas. Ja hoitamaton pääkoppa iski takapakkia sitten kymmenen vuoden päästä vielä rankemmin. En ole ollut työkuntoinen enkä mitään muutakaan. Vieläkään en ole täysin kuivilla, mutta sentäs sain tämän opiskelupaikan, ja täällä mennään. Ja toivon, että jaksan tämän hoitaa. Ainoa mahdollisuuteni päästä uudelleen mukaan työmarkkinoille, kun olen muuttunut muukalaiseksi kun olen kouluttautumaton ja pitkä työkokemus ulkomailla. Ikä siihen päälle, enkä ole työkelpoinen työnantajien silmissä. Pakko saada se paperi kouraan, joka sanoo, että minusta pitäisi olla johonkin 🙂

Anteeksi hirmuvuodatus. Sait vain niin paljon ajatuksia liikkeelle.

niin sait sinäkin ajatuksia virtaamaan! minun pitää lukeaa uudestaan ja ajatuksell KUN ON aikaa. vastailen sitten! pelottavan paljon tunnistan itseäni.

Hei tiitiäinen,

Säikäytinkö mä sut näin pahasti kertomalla, kuinka itse sättäsin elämässäni 😉 Toivottavasti saan kuulla vielä sinusta. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia vielä hiukan.

T. Jokujossakin 🙂🌻

Hei!

Et suinkaan! Minulla on ollut vain kovin kiire. Oli ne häät ja nyt eletään taas arkea, joka ei nyt sitten lähtenytkään käyntiin halutulla tavalla. olen masennukseen liittyen pettänyt miehen luottamuksen ja tuntuu, että siitä ei nyt pääse yli. Suhde on jonkinlaisessa kriisissä...Oma vika, pitäisi tiettä, että ainakin minuun luottamuksen pettäminen vaikuttaa tosi raskaasti. Häät olivat upeat ja ihanat ja nautin kovasti. Olen jotenkin alkanut luottamaan itseeni, ajatuksiini ja tunteisiini enemmän. Se tunne iski kuin salama päivälenkillä. Sitten kävin kahvilla yhden uuden ystävän kanssa, ja hän ilmeisesti piti minusta...Tästä uudesta tunnosta itsen kanssa on ollut myös haittaa...en ole enää niin piilossa ja turvassa maailmalta kuin kuvittelin. Enää ei voi vain lyödä ovia kiinni.

Kirjoittele jokujossain! Mielelläni vastailen. Pääsiäisen aika oli vain niiiiin härdelliä.
Koen, että sinulta voisi oppia jotain...tunnen, että olet elänyt samanlaista aikaa kuin minäkin, ja saan siitä ajatuksesta voimaa. ehkä selviän jonnekin suuntaa.🙂🌻

Hei tiitiäinen,

Lukaisin läpi ketjuasi uudelleen. Kyllä ihan selvästikin olet menossa parempaan suuntaan. Usko ja epäusko, toivo ja epätoivo, niitten kanssa pitää trapetsitaiteilla toipuessa. Silti, olet menossa kohti parempaa. Hyvä niin. Ja sekään ei ole maailman loppu, että väliin tulee takapakkeja. Kuten minulle tuli ja sen seurauksena palasin nöyränä tyttönä tänne taas tilittämään tuntojani 😟

Tiedän, että itseäni on auttanut sekin, että olen kirjotellu tänne kilometrejä. Aina helpottaa kun näkee, ettei ole ainoa ongelmineen. Kun voi jakaa kipeitä tuntemuksiaan toisten kanssa. Ja täällä on helpottavaa sekin, ettei ole missään siteessä täällä oleviin ihmisiin. Kun ei jaksa kirjotella, ei jaksa. "Oikeissa" ihmissuhteissa ei aina ymmärretä sitä, ettei minusta kuulu tai että väliin pommitan jatkuvasti. Miten milloinkin jakselee ja viilättelee, eikä aikaa ja voimia yhteydenpitoon aina jää.

Kun aloin ekaa kertaa lukea tekstiäsi, itsetuhoiset viiltelysi kuulostivat täysin vieraalta. Kunnes tajusin, että ai niin, ne ovat osa itsetuhoa, kuten itse olen ollut itsetuhoinen. Osa itsensä rankaisua siitä, että on se mitä on. Niin ainakin ne mielsin, ehkä en ymmärrä syvää tarkoitusta niiden takana. Joka tapauksessa sen jälkeen aloin lukea tarinaasi toisella tasolla, ja aloin löytää yhtäläisyyksiä omaan itsetuhoiseen käytökseeni.

Sen muuten halusinkin sanoa sinulle, että ei sinussa varmastikaan ole mitään vikaa. Olet vaan onnistunut kasvattamaan itsessäsi valtavan vihan itseäsi kohtaan. Onko se sitten vihaa, jonka oikea kohde olisi ollut alunperin jossakin muualla. Itselläni oli niin. Vuosikymmeniä purin sitä vihaa itseeni ja muihin, joka alunperin olisi kuulunut lapsuuteeni. Vihaa siitä, että minua ei puolustettu, minä en saanut olla turvassa. Vihaa siitä, että ihmiset ympärilläni eivät osanneet tai pystyneet tai halunneet suojella minua. Lapsen pyhää vihaa siitä, ettei saanut olla lapsi ja turvassa. Sehän on lapsen perusoikeus.

Se tuli mieleeni niin konkreettisesti kun kävin vauvakylässä. Katsoin lasta ja vanhempaa. Lapsi ei mieti, onko hänellä oikeus suojaan, lapsi eli siis vauva tässä tapauksessa olettaa ilman muuta, että muut huolehtivat hänen tarpeistaan. Itsekkäästi mutta täydellä oikeutuksella. Ja ehkä sillä hetkellä tajusin sen, että jotain tuosta olin jäänyt lapsena paitsi. En ollut oppinut luottamaan siihen, että minua suojellaan. En ollut oppinut uskomaan, että jos minulla on paha olla, joku tulee apuun. Olin oppinut, ettei kannata itkeä, ja että pitää vain yrittää pärjäillä omin voimin. Ehkä paha olo menee ohi joskus, kun on tarpeeksi kärsivällinen.

Mutta sitten tulee se toinen asia, jonka halusin sinullekin sanoa. Olipa meillä takana mitä tahansa, kukaan ei voi evätä meiltä oikeuttaa kääntää sivua ja alkaa alusta. Meillä jokaisella on omat taakkamme, mutta meillä on silti oikeus rakentaa itsellemme kaunis elämä. Meillä on haavoja sielu pullollaan - mutta silti - meillä on oikeus uskoa elämän kauneuteen yhä!

Nautin valtavasti keväästä...auringon lämmöstä talven jälkeen, lintujen iloisesta viserryksestä talven hiljaisuuden jäljiltä, lämpiävän maan voimakkaasta tuoksusta, ensimmäisistä pystyyn nousevista hennoista ruohoista...nautin tästä vaikka olen kaikkein eniten syysihminen...syksy on minulle aina symbolisoinut uudistumista elämässä...jotain meissä pitää kuolla talveksi voidaksemme uudistua kevättä varten...koen itsessäni jotain kevään hauraudesta...uusi elämäni orastaa...olen syksyllä pukuni riisunut, ollut talven syväjäädytettynä keräten voimia...ja tällä hetkellä elämässäni olen oraalla...värini ovat vielä hailakoita ja arkoja ruohon korsia on pinnan alla tulossa...mutta osa minua on myös krookusten kirkkaissa väreissä...elämänilossa...kyllä me puhkeamme kukkaan kun maltamme mielemme 🌻🙂🌻

Kiitos ihanasta vastauksesta, jokujossain 🌻🙂🌻
Tuli kyyneleet silmiin. kirjoituksesi kosketti syvästi!
Taidan tosiaan olla toipumassa, koska välillä koen ihan huikaisevia onnentunteita mieheni parissa. Niitä ei ollut ennen. Olen kokoajan luottanut siihen, että rakastan häntä, mutta tunteeni ovat vain kadonneet. Pikkuhiljaa se rakkaus onkin alkanut löytymään ja tunnen sitä ihan OIKEASTI! Miten ihanalta se tuntuu!!

Tämä on taas tälläinen minivastaus. Lataat niin syvällistä kamaa, joka kolahtaa, että minun pitää ihan pysähtyä viinilasin kanssa miettimään, mitä vastaan ja ajattelen.

Hassua muuten on, että minäkin rakastan syksyä, mutta olen onnellinen keväästä ja heräävästä luonnosta. Kuitenkin syksy puhuttelee minua enemmän.

Kirjoitellaan!🌻🙂🌻

Mitä...laulu viini ja naiset vai...filosofien piiri siis 😋

Uskohan tiitiäinen tulevan elämän kauneuteen...ja jatka ponnistelujasi...hoida itseäsi...sieltä lähtee uusi nousu myös parisuhteeseen. Oma onni on lopulta kaikkien läheistenkin onni. Ja jollei ole, ne ihmiset eivät ole ansainneet läheisyyttämme. Sanon ma aika radikaalisti, koska noin olen sen elämässäni kokenut. Ne jotka eivät ole olleet onnellisia onnestani eivät ansaitse, että avaudun heille täysin. Heitä varten pitää pitää pikkuväliaitaa 😉 Jokainen joka todella välittää minusta on onnellinen siitä, että menestyn. Todelliset ystäväni tietävät myös sen, miten paljon olen elämässäni taistellut onneni eteen.

Muistuupa mieleeni eräs työkaverini - ainoa kai elämäni aikana, jonka kanssa tuli tapailtua myös työajan ulkopuolella. Bailattuakin (sanon tämän huvittuneena siksi etten ole bailaajatyyppiä). Silloin kun oma elämä oli yhtä sekavaa kuin hänelläkin. Ja kun tapasin exäni, hänen käytöksensä muuttui. Eipä oltukaan enää parhaita ystäviä. Kateus iski. Ja itse asiassa epäilen, että hän makasi selkäni takana (kukapa ei...olihan niitä riittänyt kun pääsin asiasta lopulta oikeasti jyvälle) exäni kanssa vuosien mittaan, koska hänen yhteystietonsa löytyivät yhä exäni papereista erovaiheessamme vuosia vuosia myöhemmin...Hehän eivät siis olleet ystäviä keskenään julkisesti. Mistä se tuokin nyt sit tuli mieleeni...piti vaan kertoa, että eivät tuollaiset selkään puukottajat ole ansainneet läheisyyttämme.

Ompa kiva kuulla, ettet ole hätkähtänyt siitä, että et ole tuntenut mitään erityistä miestäsi kohtaan. Tuntuu väliin, ettei sellasia ihmisiä olekaan nykyään, jotka pysyvät parisuhteissaan, vaikka tunteet häipyvät aika ajoin. Eihän kenelläkään voi olla jatkuvaa hehkeää tunnelatausta pitkässä suhteessa. Ja johan se kuluttaisi meidät puhki. Mutta parisuhde on lupaus enemmän kuin mitään muuta siitä, että tunteitakin työstetään. Että kun ne latistuvat, yritetään ne löytää uudestaan. Yritetään lähestyä uudelleen, eikä lähdetä hamuamaan lämpimämmille vesille. Noh, noin sanoo ihminen, joka ei ole onnistunut rakentamaan yhtäkään kestävää parisuhdetta. Takana vain kovan tason yrityksiä hihihi 😎