Tulipas taas tiukkaa tekstiä 🙂 Onhan se totta, jos ei ole oppinut sanomaan MUILLE (ehkä korkeintaan oman perheen jäsenille) miten sitä voisi osata. Itseäni harmittaa, että jään miettimään tuollaisia tositositosi pitkään ja se syö sitten naista. Eikä miettimisestä pääse eroon vaikka mitä tekisi, tätä koitan muuttaa. Miten hassua, että jo ala-asteella minulla oli ajatus, että en minä saa sanoa vastaan ja olla eri mieltä/erilainen. Olin aina samaa mieltä. Ihan konkreettisesti muistan, että olin se joojoo tyyppi. ihan sama mulle. sopiisopiisopii. Karvaita pettymyksiä. Entisen parisuhteen kihlajaisissakin annoin kävellä mennen tullen itseni yli. Omalle pojalleen kun järjestää niin mitäs minä ja minun toiveeni. Esimerkki; toivoin KERMANSAVEA kihlajaisastiastoksi. Minulle ostettiin sitten TEEMAA. Niiasin kauniisti ja kiitin. tässä on se pointti, että asiaa kysyttiin minulta erikseen. Silti arvoni oli ihan toinen. Yritin kaikin tavoin olla se kiltti tyttö, näin sen pitää mennä. En suuttunut ja suuttumus kaihersi sisällä. Eräs opiskelutoverini sanoi; ihmistä saa käyttää hyväksi, jos hän antaa ja on niin hölmö..!! noin sitä siis ajatellaan. Meillä ei ollut perheväkivaltaa, mutta ehkä tietyssä mielessä henkisesti köyhää. Emme puhuneet mistään kotona, mistään. Vittuilu oli keino keskustella. Lyö niin alas kuin mahdollista, sitten sinua ei lyödä. Ala-asteesta en muista kamalasti. Yläasteella minua kiusattiin. Olen koittanut sitä kovasti vähätellä, mutta ei se niin ole. Minua nimiteltiin Muumimammaksi, todella mieltä ylentävää. En edes muista mistä se lähti liikkeelle, mutta 7-8 luokka olivat todella kipeitä aikoija. En voinut tunnilla vastata, kun minua nimiteltiin heti. Myös "kaverini" olivat siinä mukana. Minulle myös ilkuttiin hyvistä numeroista, olin hikari, lellikki, silmätikku. Ei minuakaan ole koskaan kiinnostaneet ulkoiset seikat. En pukeutunut muodikkaasti, en seurannut sarjoja, en lukenut tyttöjen lehtiä, en ollut kiinnostunut seurustelusta paikallisten ääliöiden kanssa. Lukiossa olin myös tosi yksinäinen, silloin tämä outo masennus ja ahdistus ja lukuisat itsetuhoyritykset alkoivat. Jokin kuorma kasvoi liian suureksi, mutta mikä? Sitä en ole jaksanut käsittää, miksi elämäni on niin vaikeaa ollut. Ja pelkään vanhenemista, kelkasta jäämistä. Nyt jo joskus ajattelen, kuinka vanhempani ovat vanhuksia, ja minä jään yksin. Eli näitä ajatuksia pitää sitten joskus syksyllä työstää! Mutta ei kesällä 🙂 Kesästä aion nauttia. Sairasloma on alkanut vihdoin puremaan, oikeastaan ihan jees.

Jep

J88, hyvä niin jos kirjoittamani herätti ajatuksia. Se oli tarkotuskin. Että alat miettii millasta elämää haluut oikeesti elää.

Ittelläni vei pitkän pitkän aikaa eli vuosikymmeniä tajuta se vanha viisaus, että ainoat rajat ovat ne jotka itse itsellesi asetat. Ajattelin miljoonista eri asioista, ettenhän minä siihen pysty. Ja sorrun siihen pitkälti vieläkin. Pelkään kokeilla uusia asioita, koska pelkään olla naurettava ja pelkään tilanteita, joissa en osaa toimia. Tuo kuulostaa ehkä oudolta ihmiseltä, joka on vaihtanut maata maisemaa työpaikkaa miestä jne. Mutta tosiasia on edelleenkin se, että pelkään ihan vietävästi näyttäväni, kuinka osaamaton asioissa olen. Sekin on lapsuudessa opittuja lukkoja. Että pitää yrittää olla ei-naurettava. Yrittää näyttää olevansa enemmän kuin on. Salata oma sisimpänsä, ettei joutuisi naurunalaiseksi. Tämänkin jo järkitasolla tajuan, mutta jään yhä uudestaan kiinni siitä, että yritän uusien ihmisten kanssa tehdä vaikutuksen. Vaikka hyvin järkitasolla tiedän, että jokainen on vahvimmillaan ja parhaimmillaan ollessaan juuri se mitä on. Kuten joku on sanonut, kukas elää sitten sinun elämääsi, ellet sinä itse? Kukaan ei osaa elää sitä paremmin kuin sinä itse omana itsenäsi. Minäkin olen yrittänyt elää elämääni kuten muut elävät omaa elämäänsä. Niin kuin kuvittelin heidän elävän. Heh.

Tiitiäinen, minäkin olin luokassa se, jonka koulukaverit muisti pinkona. Olin luokallani parhaitten joukossa. En siitä kovin kärsinyt koskaan, mutta jonkin verran. Koulukiusaamista en kauheasti ajatellut jälkikäteen, vaikka kouluaikaan se ihan oikeasti häiritsi elämääni. Pelkäsin vietävästi niitä, jotka nimittelivät minua. Ja kun J88 on näitä ulkonäköjuttuja heitellyt niin rankasti kehiin, yksi kaunis haukkumanimeni oli noita-akka. Että se siitä kauniista ulkonäöstäni. Nyt se jo naurattaa, mutta murkkuikäseen se sattu ja lujaa. Oli muita paljon rumempiakin nimityksiä, mutta niistä joku saattaisi sitten jo tunnistaa minut.

Mä pyytelen yleensä töissä vähän anteeksikin sitä, etten seuraa ihmisten ulkonäköä. Joskus havahdun, että ompa joku laittanut itsensä kauniiksi, ja mainitsen kyllä siitä ääneenkin. Mutta olen yleensä se, joka ei huomaa naisten raskauksia eikä kampaajalla käyntiä 😀 Yleensä muistan tapaamistani ihmisista sen, millaisella mielialalla he olivat. Se on minulle paljon tärkeämpää. Toki joskus tapaa ihmisen, joka näyttää täysin lyttyyn lyödyltä. Ja se on aina äärimmäisen surullinen näky. Tekisi mieli puhaltaa elämän liekki niihin ihmisiin.

Ja sen huomaan, että vaikka ystävissäni ei taida olla niitä ulkoisesti itsevarmoja ihmisiä juurikaan, exäni valitsin niistä itsevarman näköisistä. Nytkin kun kadulla jään katsomaan jotakuta, huomaan, että se sama itsevarmuus (vaikka kuin teennäinen kuten exilläni) vetää puoleensa yhä. Onneksi jo tiedostan sen, että olen heistä hakenut siitä muka-itsevarmuudesta itselleni pontta. Halusin heidän imussaan omia siitä osan itseeni. Ja sitten kun arki koitti, aih ja voih, jouduin toteamaan, että minussahan sitä pontta oli kosolti enemmän. He vapisivat kuin haavan lehdet monessa tilanteessa, jotka minun piti hoitaa kotiin päin kuitenkin yksin. Tietysti joissakin tilanteissa heidän näennäinen itsevarmuutensa tehosi muihin ihmisiin, mutta kun arjessa pääsin näkemään kulissien taa, maailmani alkoi näyttää toisenlaiselta. Menen silti valitettavan helposti samaan lankaan, kun tapaan ihmisiä. Olen todennäköisesti henkisesti vahvempi kuin moni tapaamani ihminen, mutta en ole opetellut sitä ulkoista itsevarmuutta. Jos sitä löytyy tavatessani ihmisiä, se tulee vain silkasta lapsenomaisesta kiinnostuksestani ja uteliaisuudestani uusia ihmisiä kohtaan. Ja tietysti työelämässä edustaessa opin sitä ammattini kautta vuosien mittaan. Opin myös peittämään ujouttani, ja jotkut jotka tuntevat minut vasta aikuisena ihmettelevät, kun kerron heille, kuinka todella ujo sisimmässäni olen ollut ja olen yhäkin.

Jossain vaiheessa ostin kirjankin ujoudesta. Ja siinä kerrottiin se ilosanomallinen viesti, että ujous voi olla positiivinenkin asia 😉 Olin aina siihen saakka kokenut sen silkaksi taakaksi. Mutta siinä kirjassa kerrottiin siitä, kuinka paljon herkemmät ujon ihmisen tuntosarvet ovat. Ja kuinka paljon siitä voi olla apua ihmissuhteissa. Tulevassa työssäni toivon, että se puoli ujouttani säilyisi yhä. Olen ihan tarpeeksi nähnyt elämässäni niitä ihmisiä, jotka mennä koheltavat kuulematta koskaan läheisiään. Niitä ei-ujoja joille oma minä on jatkuvasti tärkein ja etusijalla. Joten toivoisin, että elämän kovettamisenkaan jälkeen en menettäisi kuulevia korviani.

Nyt on pakko kertoo. Elämäni ensimmäinen mies, joka on tajunnut kuinka helposti ja yksinkertaisesti tyttöjen sydämet särjetään...keräämällä kimpun valkovuokkoja 🌻🙂🌻 Teki sen tänään toistamiseen 😎 Ikää vajaat kymmenen vuotta 😋

Miten tämä minun oloni tuntuu jopa normaalilta 🙂
Olen tehnyt kovalla innolla kesäparveketta, siitä tulee hieno lepopaikka kesäksi. Huomenna jatkan sitä. Päivät ovat virranneet polttavan auringon säestyksellä ja voi että tuntuu hyvälle! Ihan tämä normaali elo. Pääsen aamulla ylös ilman polttavaa tuskaa ja halua olla jossain muualla. Vähän vielä jumiudun joskus, mutta voittopuolisesti olen ihan oikeasti ELOSSA. Tänään kävimme puutarhalla hakemassa amppelimansikan ja ne tuoksut ja värit iskivät minua vastaan. Kävelin ja NAUTIN tuosta hetkestä. Koska viimeksi? Ja näitä hetkiä on ollut enemmän kuin miesmuistiin. Olen ihan oikeasti onnellinen. Saako/Uskaltaako tästä nauttia? Kauanko sitä voi kestää...En olisi ikinä uskonut että olo voisi olla näin tasainen ja hyvä. ja vielä puolivuotta sitten nappailin unilääkkeitä, kun en halunnut olla hereillä sen tuskan kanssa. Tuntuu, että voimat eivät riitä vielä pohtimaan sen kummempia. Tänään olin niin väsynyt kaikesta touhuamisesta, että nukuin paljon. Näin sen kait kuuluu mennä. Teen mitä jaksan ja sitten lepään niin pitkään kuin jaksan. Tämä sairasloma oli elämäni paras päätös. Saako sairaslomalla olla näin onnellinen ja tyytyväinen? Rahaa ei ole, mutta sitä en kaipaa. Olen ONNELLINEN! Luoja miten ihana tunne 🙂

Jaa etteikö ihminen muka saisi olla onnellinen 😝 Eihän tämän elämän mitään yhtä surulaaksoa ole tarkotus olla...mistä ihmeestä tuo ajatuskin tulee, ettei ihminen saisi olla huissin onnellinen???? Se kun tuntuu vallitsevan meidän monen päässä. Itsekin aikanaan hoin itselleni, että olen liian onnellinen. Ikään kuin onnellisuus olisi jokin synti 😟 Tosin tiedän, että tietämättäni/tiedostamattani moni asia oli silloinkin päin seiniä selkäni takia. Onnellisuudessani oli aina pieni särö jossakin väijymässä, vaikken ymmärtänyt miksi ja miten. Ja sitten masennuksesta noustuani on ollut valtaisia onnen hetkiä kaikkien takapakkienkin ohessa. Ja ehkä kirkuvimmat onnen hetket oli just sillon kun ekoja kertoja alkoi herätä valoon sieltä pimeästä luolastaan.

Joten kesästä nautitaan täälläkin täysin siemauksin. Sain ystävältäni kukkia ja kävin hakemassa kirpparilta 50 sentin amppelisysteemin ja kaupasta multaa. Kädet mullassa ja varpaat pihanurmella. Mitäs sillä on sitten enää väliä, mitä tilillä on ja kuinka paljon lainat painaa niskaan? Tai yhtään mitkään elämän murheet? Kesän eka jätskikin on syöty hartaudella...ja kun eilen näin ekan kesän pääskyn...kyllä ihminen saa olla ihka aidosti onnellinen - harmi jollei siihen pysty!

Kiva kuulla, jokujossain 🙂
Minäkin alan nauttimaan noista pienenpienistä jutuista. Hassua, mutta se on yksi masennuksesta pääsemisen edellytys, tai ainakin minä koen sen näin. Että onni löytyy tosiaan kukka-amppelista, koiran pususta ja rakkaan katseesta. Ei ne vaatteet, raha ja kunnia tee ihmistä onnelliseksi. Mitä enemmän sitä vaan antaa virran viedä, sitä paremmin elämä menee. Mutta ei se kyllä helppoa ole 😋. Itseni kohdalla se on, että päästää irti ja nauttii kunnes on aika surra. Siinäpä läksy opittavaksi. Ensin tuli kauhea paine (oikeasti, näin hassu se ihmismieli on) että PITÄÄ nauttia 🙂 SItten tajusin, että ei tästä alhosta pääse, jos pitääpitääpitääpitääpitää. Yritän kuitenkin olla normaalilla tasolla aktiivinen, jotta en vallan eritäydy taas ja roiku mieheni varassa. Joskus vaan ahdistaa, kun tajuaa kuinka vähän sitä omat voimat vielä kantavatkaan. Mutta ei siitä sen enempää. Minusta tuntuu, että tämä kesä on tarkoitettu keräämään voimia syksyyn ja terapiaan. Minun kuuluukin nauttia hetkestä ja ajatella vain minuutti pitemmälle.
Tuo mitä sanoit siitä, että toipumisvaiheessa alkaa aistit terästäytymään ja kokee monet asiat voimakkaasti, pitää paikkansa. Olen aloittanut uimisen ja voi että eilen vesi tuntui ihanalta. Se kelluminen ja oleminen siinä elementissä. niin ihana 😀 ja tänään katselin pitkään koiraani, kun se on niin kaunis ja söpö ja viisas. Tälläisiä hauskoja kokemuksia tulee. Eräs paras asia, josta olen ihan oikeasti tosi onnellinen, on se että voin taas antaa kumppanilleni niin paljon enemmän. Nykyään hän viettää aikaa iloisenj ja nauravan naisen kanssa. Saatamme pelleillä ja nauraa maha kippurassa pitkiä aikoja. Pystyn olemaan myös paremmin läsnä hänelle. Siitä tulee hyvä olo. Joskus mieleen hiipii myös ajatus, että pitäisi olla enemmän...mutta sen yritän kuolettaa heti alkuunsa.

Tänään ajattelin pestä ikkunat ja siivota kunnolla. Siinä on sitten tarpeeksi ohjelmaa. Jotenkin tässä olotilassa en jaksa pohtia noita synkkiä asiotia. Masentunut mieli kaipaa kaunista ja hyvää. Nauti jäätelöstä ja kesätä, jokujossain!🌻🙂🌻

Pitää muuten tehdä vähän päivitystä tuohon "elämän aloittaminen uudestaan" otsikkoon.
Onko minun elämä sitten alkanut uudestaan? On se, tavallaan. Olen päässyt alkuun, mutta olen huomannut, että ei se entinen ole mihinkään jäänyt vaan kulkee mukana. Ehkä voisi puhua enemmin, että uudelle tasolle olen siirtynyt, pois vanhasta. Ja olen löytänyt vanhan minän uudestaan, joka on sekä pelottavaa että mahtavaa. Vanha minä on se hajamielinen, iloinen, melankolinen, sentimentaalinen, rakasta ja romanttinen, lapsenmielinen olento, johon joskus sattuu ja lujaa. Näillä eväillä. Ehdottomasti koen, että uusi alku on tapahtunut ja siitä olen kiitollinen. Tuosta ketjun aloittamisesta olen oikeastaan tullut aika paljonkin eteenpäin, enää ei poismeno pyöri mielessä, vaan elämä maistuu. Suurin muutos oli tietysti avioliiton alkaminen, joka on sujunut mukavasti. En tiedä, mihin tällä kaikella tähtään, mutta nyt tuntuu hyvältä ja joskus jopa viihdyn nahoissani. Joskus olen vain kateellinen niille, jotka jaksavat niin paljon. Mutta vielä minä olen itselleni paras minä. Tassa välissä haluan kiittää kaikkia Teitä kannustavista sanoista. Ja jokujossain, sinulle erityiskiitos. Monesti olet saanut minut piristymään ja huomaamaan asioita vähän eri vinkkelistä 🌻🙂🌻

Kiitos itsellesi Tiitiäinen 🙂 Talvi oli ottanut veronsa ja itsetunto kovin alamaissa kun aloin kirjotella täällä mm. sinun kanssasi. On ollut hyvä tuuletella täällä. Nyt odotan innolla kesälomaa. Viimeiset puristukset koulutöiden kanssa - ja jipii - olen kuin olenkin selvinnyt hengissä ensimmäisen opiskelutalven!!! Niin kuin etukäteen pelkäsin, etteivät voimani riitä pakerrukseen, mutta hengissä ollaan 😎 Ammatillisestikin koen jotain loksahtaneen eteenpäin, vaikken sitä itse vielä näe, mutta mutu on sellainen. Eli ehkä talven hikoilut ei oo menny hukkaan 😋

Lepuuta sinäkin mielesi, sitä vartenhan sairasloma on. Että löytää uuden maun elämäänsä. Että jaksaa taas eteenpäin.

Kaikkien takapakkienkin ohessa voin sanoa löytäneeni uuden elämän. Uudenlaisen löydettyäni minuuteni uudelleen ja uudesta vinkkelistä. Huomaten, ettei välttämättä ole hassumpaa olla minä. Nykyisin suuri osa ajasta onneksi niin. Kesällä on tarkotus tsempata energiaa itseen niin että koko kesä menisi niissä ajatuksissa, että vain minä voin olla paras minä. Niillä energioilla sitten pusketaan toinen opiskeluvuosi läpi 🙂

Lisää aurinkoa ja valoa päiviin!

Minun on pitänyt siivota ehkä jo viikko, mutta venyy venyy venyy. Kun on niin kaunista.
Rytmi päiväänkin on löytynyt kivasti. Ja olen pakottanut itseni kaupungille vaeltelemaan.
Eilen projekti minä ja ulkonäkö eteni taas, minusta on tullut kuin teinityttö, olen hirmu tarkka ulkonäöstäni 😀 Raha vaan estää suuremman panostamisen.
Tänään käyn kokeilemassa vuokrahevosta, ja täytyy vetää nyt raja tähän. Enempää en harrastele, hevostelu ja koirailu saa riittää.
Eilen tein jotain suurta ja kävin kysymässä työharjoittelupaikkaa. Ottavat minut kuulemma mielellään syksymmällä..toivottavasti se onnistuu..Kävin kysymässä paikasta, joka minua kiinnostaa kovasti ja nyt sitten syksy on varmistettu sillä tavalla, että syyskuussa alkaa normaali elo :/ jännittää.
Tämän masennuksen kamalin puoli on se, että en luota itseeni ollenkaan. Olen aina se tyhmätyhmätyhmä. Teen typeriä virheitä ja sekoilen, törmäilen, olen ihan varma, että minua pidetään tyhmänä. Pitäisi vain jotenkin ajatella, että entäs sitten!

Joo mä muistan kun masennuksesta toipuminen oli jo niin pitkällä, että ekan kerran aloin pähkäillä, mitä laittaisin päälleni. Ensin hermostuinkin, kun en pitkään aikaan ollut kuluttanut aikaa sellaiseen jahkailuun. Mutta sitten tuli ahaa elämys, jes, tämähän on vaan osa paranemisprosessia. Olenkin jo näin pitkällä takaisin normaaliin, että alan kiinnittää taas huomiota siihen, miten pukeudun. Se ei todellakaan ole elämäni prioriteetteja, mutta väliin on kiva miettii tarkemmin vaatteensa ja korunsa 🙂 Piristää itseään sillä, että on siistimmän näkönen. Vika exänihän hermostu yleensä, jos pukeuduin siististi. Mustasukkaisuuttaan. Kerran meinasi tehdä tenät mun lähtöni suhteen, kun ei lähdetty yhdessä. Oli työpaikan ja työhön liittyvät pippalot kyseessä. Eli tätä PR:ää. Tiesi myös sen, että valtaosa tyypeistä siellä oli miehiä aih ja voih 😟

Kuulostaa erittäin mukavalta, että olet rohkastunut kyseleen harjottelupaikkaa. Siitä se alkaa. Mäkin kun en saanu töitä, aloin kysellä vapaaehtoisjuttuja ja sitä kautta aloin työllistää ja aktivoida itteeni. Lopulta löysin myös sen työkokeilupaikan ja sain jopa työkkärin siunauksen siihen 😮 Ensinhän nekin pullikoi vastaan, kun olin ottamassa puolen vuoden pestiä. Ja oli siinä jotain muutakin en muista enää mitä, kun kerran pulttasin siellä ja aloin itkeä raivosta. Olin niin kyllästynyt pykäläviidakkoon, joka tuntui aina olevan esteenä työllistymiselleni. Palkkatuet ym. Olin kurkkuani myöten täysi yrittämistä ja epäonnistumista.

Ja siellä työkokeilussa päätin heti, että otan niin lunkisti ku ikinä osaan. Olenhan aina ollut se taakankantaja töissä(kin). Aika hyvin onnistuin. Ala oli uusi, joten ei ollut mitään mahista päästä loistamaan huippuosaamisellaan. Leikin ihan tumpulaa. En halunnut ottaa mitään paineita, etten olisi ottanut takapakkia pääkopassani. Yksi ainoa ihmissuhdepäävaiva sieltä sitten tuli. Mutta sekin lopulta järjestyi parhain päin, koska tapasimme melko harvoin. Mutta onnistuihan sekin ihminen siirtämään pahan olonsa minuun ennen kuin löysin taas jalat alleni ja sain pään pystyyn. Valtaosin nautin siitä, että kuuluin taas johonkin puolen vuoden ajan. Olin osa jotakin eli työyhteisöä. Ja koin, ettei alanvaihto ole hullumpi idea. Toisin kuin nyt väsyneenä talven opiskeluista ja ihmissuhdesolmuista menin hyvinkin pelokkaana harjoitteluuni. Koko ajan piti tapella sitä tyhmätyhmätyhmä ajattelua vastaan. Kukaan ei moittinut eikä mitään katastrofaalista tapahtunut - ja silti onnistuin siitäkin sättimään itseäni valtaisasti. Tiesin mennessäni, etten siinä paikassa ole omimmillani, joten ei ollut edes mikään uutinen. Siitä huolimatta ehdin kiintyä joihinkin ympärilläni pyöriviin ihmisiin lyhyessä ajassa. Ja sain sen mitä toivoinkin, eli pääsin katsomaan miten hienoa ennalta ehkäisevää työtäkin joku tekee tässä maassa. Kaikki työ ei ole vain jälkien parsimista.

Pitäisköhän meidän kirjottaa kuten teinitytöt konsanaan kämmenpohjaan että huippuhuippuhuippu 😎 Ettei pääsis unohtuun, ja jos niin kävis ois lunttilappu lähellä 🌻🙂🌻

Heh,
varmasti!
Jännä juttu tuo paraneminen, koska itsellekään ulkonäkö ei ole mikään ykkösasia, todellakaan, mutta nyt olen jotenkin tosi tarkka, ja nautin siitäkin 🙂 Mieheni aina hokee, kuinka hyvännäköinen nainen olen, nyt sitten päätin testata, että katsooko ne miehet 😀 siis ihan leikki mielessä 😉 Ja kyllä ne aina moikkaa ja pysähtyy juttelemaan ihan idiootteja koirista, kun mustan ritarini kanssa marssitaan tuolla maailmalla. Ja se tuntuu KAMALALTA ja MAHTAVALTA. Sekä huomio, että se että liikun ihmisten ilmoilla :/ Mutta en minä neljänseinän sisällekään voi jäädä!! Parantumisen merkkejä taitaa nuo kaikki olla. Välitän ainakin jostain. Joskus tekemättömyys jopa ahdistaa ja on tylsää. TUNTEITA, mitä nämä ovat?!?
On mielenkiintoista, jokujossain lukea, että nämä ei olekaan mitä epänormaalia, vaan ihan toipumiseen liittyviä asioita! Toinen on, että tunnen ruumiini paljon paremmin! Selkäsärky tuntuu kovana, hartioita kivistää, ennen saatoin unohtaa kaikki vaivat ja maata samassa asennossa tuntitolkulla. ihan sama. Tai jos jostain vuosi verta, miksi sitä puhdistamaan ja paikkaamaan, kun en minä itseni takia elossa ollut.
Minun työharjoitteluni paikkani on myös uudelta alata, ja aloitan sen vasta syyskuussa. Näin terapiaa menee kuukausi ja sitten voin saada sieltä tukea jos maailma kaatuu niskaan. Nyt edessä on sitten ihan oikeasti vaan kesästä nauttimista ja rentoutumista, sairaslomarahakin juoksee. Nyt annan virran vain viedä. Eilenkin nukuin tunnin päikkärit, koska viimeksi 😀 Ihanaa on myös se, että vaikka en itseeni vielä luotakaan, luotan joskus omiin tuntemuksiini ja mielipiteisiin. Sekin on uutta.

Hei tuohan kuulostaa mahtavalta 🙂 Täälläkin ollaan eri sfääreissä, kun on loma melkein alkanut. Melkein siksi, että minulla on viimenen tehtävä vielä tekemättä. Sitten voisi oikeasti heittää lomavaihteen päälle. Tosin olen jo valmiiksi ohjelmoinu kesääni pitkälle, että ehkä en ihan kaikkea sitä tee ja toisaalta teen varmasti paljon muutakin 😎 Mutta olen edelleenkin siinä onnellisuuden tilassa, että olen jaksanut kuin jaksanutkin tuon ekan opiskelutalven läpi. Rimaa hipoen väliin mutta silti. Sain aina jotenkin itteni kokoon tarpeeksi, että suunnilleen pysyin aikatauluissa. Vielä tuo viimenen voimainponnistus ja sitten saa huoahtaa koulusaralla...

Rahatilanne tympii mutta eipä auta. Pienellä on kitkutettava, kesä vielä pienemmällä kuin normaalisti. Kyllä siitä selvitään. Ihan varmasti. Mutta ei millään jaksaisi tätä enää. Velkaa niskassa vielä reilu vuosi, kun sen ajan jaksais kitua. Sitten helpottais kovasti. Ois enää vuokra netti ja ruoka pakollisia joka kuukausi. Johan helpottais kummasti. Väliin haikailen palkan perään, ja olin jo vähällä hakea vakityöpaikkaakin...löysin jotain mielenkiintoista ja dollarinkuvat alko vilkkua silmissä houkuttelevasti 😋 Kunnes muistin, että on tämä opiskelu ensisijaista seuraavat vuodet ja sen eteen dollarit uhrattava. Muuten ei tuu suunnitelmistani mitään. Haluan vihdoin tehdä jotain mielekästä...haasteellista työni taatusti tulee olemaaan. Sitähän aina luonnostaan itselleni kahmin, haasteet taitavat olla moottorini, kuten exäni kerran sanoi. Vasta sillon alan oikeesti toimimaan aktiivisesti ja pistään kaiken peliin, kun kohtaan haasteita 😀

Yllätyksekseni kuitenkin huomaan, että muutokset ovat alkaneet väsyttää. Inhoan paikanvaihdoksia, ihmisten vaihtuvuutta ympärilläni. Ennen ne olivat elämän suola. Rakastin muuttamista ja otin siitä kaiken irti. Rakastin ainaisia uusia ihmeellisiä ihmisiä, olin kuin kala vedessä tutustuessani uusiin ihmisiin. Nyt kaikki tuo tökkii. Aina kun menen lomalla käymään kotikulmilla, haluaisin jäädä sinne. Näin jopa unta, että olin ulkomailla...kertonee tunteistani opiskelupaikkakuntaa kohtaan 😳 Minuun on iskenyt outo piirre, että haluaisin vakiintua 😮 Pitkissä parisuhteissani olen ollut liiankin vakiintunut. Niissä kun ei ollut sitä todellista onnea, mitä terve parisuhde voisi tarjota. Sitä mitä nykyisin kaipaan. Seesteistä elämää ja hyvinvointia itsensä kanssa. Tiedän, että minuun aika ajoin iskee halu ottaa siivet alle. Mutta huomaan hyvin sen, että tällä hetkellä minuun on iskemässä tuo vakiintumisvirus. Haluan sen lintukotoni, jota jo aiemminkin yritin itselleni rakentaa. Ja rakensinkin. Yksin. Nyt haluaisin lintukotooni kaksi 🙂🌻 Ehkä alan pikku hiljaa olla valmis sillekin ajatukselle taas. EHKÄ 😋

Minusta tuntuu, että alan jotenkin olemaan seesteisempi. Maanantaina ja tiistaina minulla oli kamala päivä. Itkin vain mennyttä ja pahaa oloani. Sitten jostain kumman syystä vanha ystäväni otti yhteyttä. Puhuimme pitkään elämästä ja valinnoista. Hän on buddhalaisuuteen taipuvainen ja sain paljon irti keskustelusta. Siitä huokui positiivisuus ja lämpö ja ilo, jonka itsekin haluan löytää vielä joskus. Ja välillä sen saavutankin. Kun päästää irti, saavuttaa enemmän. Näin se kai on. Ja haaveita minulla on! PALJON. Tiistain romahduksen jälkeen minulla on taas hyvä olla itseni kanssa ja pidän siitä olosta. Alan taas liikkumaan enemmän, kun pääsen tästä kirotusta flunssasta eroon. Koiran kanssa pääsimme edistyneempään treeniryhmään ja tähtäämme epävirallisiin kisoihin 🙂 Se on mukavaa. Elämä soljuu...onko väärin tyytyä siihen, että kaikki on oikeasti hyvin?

Kaikki muu tuntuu soljuvan, mutta olen tosi yksinäinen ☹️
"Kaverit" ovat niitä, jotka facebookin välityksellä sanovat, joo, jutellaan hetki, mutta kohta tulee ystävä käymään, niin sitten pitää lopettaa. Miksi minä en ole ikinä se ystävä, jonka voi käskeä kylään?!? Miksi minuun ei oteta yhteyttä ja kysytä, mitä teet tänään ,mennäänkö kahville. Näen vain kuvia ja olen yksin kotona.Tämä sattuu. Perhe asuu niin kaukana. Ja heitäkään ei kiinnosta. Tämä on ollut aina. EI minulla ole ystäviä. Aina yksin. Taas saa yhden perjantain istua kotona. Sattuu niiin paljon nähdä muitten ystävyysporukat. Kenelle puhua?! Kenelle voisi itkeä ilman vaivaantunutta oloa? Kelle pahan olon purkaa ellei ystävälle. Päätin joskus, että en valita, en kerjää. Enkä sitä todellakaan aio tehdä. J88 valittaa tyttöystävän puutteesta, minusta parisuhdekin voi olla yksinäinen, jos ympärillä ei ole ystäviä. Entä mieheni?? Hän meni juuri pelaamaan tennistä! Upottakoon sen mailansa sanonko minne. Ei minusta ole yksin juomaan lähtemään. Eikä minulle ole nyt rahaakaan kun olen sairaslomalla. Tsemppiä teille kaikille ja iso rutistus. Minä menen peiton alle itkemään

Hei Tiitiäinen,

Anteeksi, etten ole kirjoitellut pitkään aikaan. Täällä on ollut hiljaista, joten en ole usein edes lukenut juttuja. Ja loman alku on tuntunut tosi hyvältä. Minulla kävi vieras ja itsekin olin vieraana, ja vapaaehtoisjutuissakin olen pyörinyt. Nyt on sitten aikaa taas istua, ja moni asia puskee pintaan. Olen moittinut joitakin ystäviäni mielessäni, ja kai väliin ääneenkin siitä, että he roikkuvat minussa. Nyt sitten pilkka osuu omaan nilkkaan taas kerran 😋 Nimittäin yksi itselleni hyvin läheinen ihminen on tavannut ihmisen, joka onkin prioriteetti...ai tätä luopumisen tuskaa. Vaikka suon sen ja soisin parisuhdeonnen hänelle niin täydestä sydämestäni järkitasolla, tunteissa käyn valtavaa luopumisen tuskaa ja hylätyksi tulemisen kipua. Eka kerta tätä kävin läpi lukioaikaan silloisen bestiksen kanssa. Ja menetin hänet tosi ystävän tasolla lopullisesti. Tosi ystävä siinä tunnemielessä. En enää koskaan ole voinut kokea häntä sillä tapaa läheiseksi sen jälkeen, kun hän repäisi tuntuvasti hajurakoa. Eikä varmaan hänkään minua. Tunnetasolla en koe enää kohtaavani häntä. Luotettavana tukena ja ystävänä kylläkin, sitä emme ole vuosikymmenten saatossa kuitenkaan menettäneet.

Joten eihän tämä uutta ole, mutta kun olen tämän ko. ystäväni kohdannut nimenomaan tunnetasolla. Ja juuri viimeksi tavatessammekin hän heitti ilmaan, että kun olemme niin läheiset, jääkö siihen tilaa seurustelusuhteille. Itse olin vakuuttunut, että jäähän siihen, koska olimme jo aikoja sitten tästä puhuneet, ja sitä kokeilleetkin puolin ja toisin. Olimme tehneet irtiottoja molemmat ja parisuhdeyrityksiä. Ja ne kyllä kariutuivat muuhun kuin meidän läheiseen ystävyyteemme.

Mutta ehkä Tiitiäinen muistatkin, että minä olen yksi niitä hylätyksi tuntemisen traumauttamia. Äitini kertomuksista ja omista muistikuvista uskon tietäväni, mistä ne rankat tuntemukset tulevat, enkä edelleenkään sen tuskan yli ole täysin päässyt. Sillä seurauksella, että ihan absurdeissakin tilanteissa se tuska puskee pintaan. Kuten nyt se on aktivoituneena. Ja yritän olla liioittelematta tunteitani. Tämähän on vain elämää, jossa pitää luopua usein itselle kovinkin rakkaista ihmisistä. Ja vieläpä monin eri tavoin. Pitää luopua muutenkin paljosta. Eikä siihen kai kuole 😟

No sitten siihen yksinäisyyteen. On merkillistä, kuinka väliin nykyisin koen tunnetasolla yksinäisyyttä. En ole todellakaan yksinäinen, jos ystävät ovat mittapuuna. Mutta eiköhän se ole sitä hapuilua oman itsen kanssa ja omien ahdistusten kanssa. En tiedä Tiitiäinen, miksi sinulla ei ole ystäviä. Olen kai jäävi edes antamaan neuvoja, jokaisella on oma tapansa lähestyä ihmisiä. Yritän toppuutella itseäni, kun niin mielelläni tutustun uusiin ihmisiin aina. Ja sillä seurauksella, että niistä olisi tulossa uusia ystäviä. Olen jo niin huonolla omalla tunnolla entisistäkin ystävistä, joihin ei tule pidettyä tarpeeksi yhteyttä. Kaipaan ajatustenvaihtoa heidän kanssaan, mutta eihän sitä tule, kun ei itsekään ole talvella jaksanut olla aktiviisena, ja sitten heistä osa hyytyy - olisko kenties tuon hylätyksi tulemisen tuskan takia 😝 En tiedä, itse ajattelen, että ystäviä saa kun uskaltaa avautua ja olla avoin toisille. Olenko väärässä, en tiedä. Väliin olen epäillyt omia motiivejanikin, olen ollut sellainen ystäväfriikki aina. Keräämällä kerännyt ystäviä. Täyttääkseni perheettömän elämän tyhjyyttä. Siis enhän kokenut olevani perheellinen vikassa parisuhteessani! Eikä kumpikaan x halunnut lapsia kanssani. Heistä oli hauskempaa pelata muiden naisten kanssa "vapaana miehenä". Tosin olihan heillä molemmilla edellisistä liitoistaan lapsia. Eka x kuitenkin on tietääkseni tehnyt lapsia minun jälkeeni vielä muutaman kanssa. Eli ehkä se lapseton vuosikymmen kanssani harmitti - mutta ei minua, kunhan miehestä pääsin vaan eroon.

Ja tästä tullaan siihen, mistä Tiitiäinen sinäkin puhuit. Yksinäisenä parisuhteessa. Itseäni satutti niin julmetusti seurata, kuinka muut lähtivät yhteisen viikonlopun viettoon. Muut kävivät kävelyllä yhdessä tai kutsuivat vieraita kylään. Kyllähän mekin alkuaikoina, mutta kun x silmissä uutuudenviehätys oli ohi, mikä kesti yllättävänkin pitkiä vuosia, yhdessäolomme oli toissijainen asia. Se liittyi lähinnä kauppareissuihin (joita itse inhoan muutenkin, mutta eipä enää paljoa ollu vaihtoehtoja). Piti vinkumalla vinkua yhteisiä hetkiä. Se oli aika ironista, kun siinä vaiheessa meillä olisi ollut jo autokin, eli olisin nauttinut suunnattomasti tehdä autoretkiä sinne tänne, vain tutustuakseni uusiin paikkoihin. Sellaisiin joihin autotta olisi ollut vaivalloista mennä. Ja minun silmissäni x olisi ollut rakkainta matkaseuraa. Mutta en minä hänen silmissään. Mutta se olikin sitä, mihin havahduin vasta myöhemmin oikeasti, että minähän olin enää vain sivujuoni hänen naistarinoissaan, vaikka asuimmekin yhdessä.

Eli tiedän hyvinkin, miten yksinäiseksi sitä voikaan tuntea sellaisina hetkinä. Sitä olettaisi, että parisuhteessa eläessä voisi saada seuraa toisesta. Muistan kerran, kun olin ehdottanut x, että menisimme katselemaan kukka-asetelmia, joita kuntalaiset olivat yhteistuumin rakennelleet kyläjuhlaansa varten. Voi sitä narinaa, kuinka häntä ei voisi vähempää kiinnostaa sellainen. Mutta kun tuli puhetta muista naisista, yllättäen nekin asiat, mitä hän oli aina vieroksunut olivatkin erittäin mielenkiintoisia. Noh, siinä vaiheessa suhteemme menikin jo hyvin reipasta alamäkeä.

On kuitenkin hyvä huomata, että en ole enää yhtä arka kuin pahimmassa kriisivaiheessa lähestymään ihmisiä. Porukassakaan en koe jatkuvaa ulkopuolisuutta, tiedän, että se tunne voi tulla kenelle vaan ja pitää vaan ottaa itteensä niskasta kii ja mennä aidosti jutteleen ihmisten kanssa. Siis aidosti läsnä olevana. Sitähän se kommunikointi on. Ole läsnä aidosti. Huomaan, etten siihen aina pysty. Ennen työelämässä pystyin klaaraamaan yhtä aikaa useita asioita, olin tottunut siihen, mutta kriisin jälkeen en enää. Olen yhden asian ihminen. Ja haluankin olla. Yksi asia kerrallaan mutta täysillä sitten se yksi asia. Intohimolla ja palolla. Ei hajautettuja hosuja sinne tänne. Vähemmälläkin ehtii helvettiin 😉 eli elämänsä loppuun elää. Yritän elää sitä vähemmän on enemmän aatetta todeksi. Että tunnepuoli pysyisi perässä. Väliin stoppaan itseni väkisin, että juuri nämä tuskat ja ahdistukset ehtisivät saada tilaa ja tulla käsitellyiksi, eikä kertymään rintaan kroonisiksi tuskiksi ja ahdistuksiksi. Suru ja ilo koettaviksi silloin kun ne ovat ajankohtaisia eikä vuosikymmeniä myöhemmin kuten tapani oli ollut jo pitkään. Enkä suosittele.