Joo, tämä taitaa olla aika filosofinen piiri 😀

Olen nyt jotenkin tosi muualla ja kamalasti tekemistä, ettei oikeen ehdi kunnolla pysähtelemään. Sanon kuitenkin sen, että olet oikeassa siinä, että ihmiset, jotka kadehtivat onneasi, eivät ole ystävyyden/rakkauden arvoisia. Tosiystävät ei tee tuota, mitä selitit. Itselläkin on ollut lapsuudessa samanlainen ystävä ja nuoruudessakin. Hän kadehti kaikkea mitä olin ja leikki ystävää. Jotenkin vieläkin tapaan häntä, vaikka välillä tuntuu pahalta, koska muistan yhä loukkaukset ja pahat sanat taidoistani, ulkonäöstäni. Loppupeleissä hänellä oli huono itsetunto. Sisarenikin on kait kadehtinut minua..miksi minua pitää muuten kahdehtia?!? en ymmärrä. se pilaa. Haluaisin vain ystäviä, joiden kanssa pitää hauskaa, puhua, olla. En mitä vaadi paljon, ei tarvitse olla ihmeellinen, vain kunnon ystävä.

Alan pikkuhiljaa löytämään itseäni/omaa arvoani. Pitkään on sujunut nousujohteisesti. ja rakasrakas rakkaani antoi minulle anteeksi ja puhumalla päästiin asioitten yli. Ja uskallan taas 🙂 että tuntuu hyvältä vitsailla ihmisten kanssa ja mennä tohottaa omia asioitaan.
Hassua, miten tyytyväinen voin olla siitä, että K tulee kotiin, syömme, koira pyörii jaloissa, aurinko paistaa. (en halua täällä hehkutta onnea, vaan sitä, että nyt se TUNTUU joltain, joskus niin että pakahduttaa)
Olen onnellinen siitä, että päätin tänne kirjoittaa. Koska joskus se ylämäki loppuu. Nyt en ehkä enää pelkää, että romahdan, vaan alan uskomaan, että elämä VOI tarjota minullekin jotain. Toisaalta, olen nyt jo saanut paljon ja siitä sietää olla kiitollinen. Ehkä se masennus opettaa sitten sen, että tervettä mieltä ei mikään korvaa.
Olen ehkä sitten löytänyt hienon kumppanin. Meillä on ollut tosi vaikeaakin, mutta ollaan aina selvitty ja huomaa, että vuodet parantavat suhdetta. Mutta ei se helppoa ole. On pitänyt oppia puhumaan, rakastamaan, kunnioittamaan, nöyrtymään...
Tajuan myös tässä kirjoittaessani, että todellakin tarvitsen sitä terapiaa. Sitä kautta lähden rakentamaan itseäni. Tajuan senkin, että olen vielä toipilas..tuo opiskelu suo kyllä mahtavan turvan elää vähän "kevyemmin".
Pahoittelut, jokujossain, tästä itsekeskeisestä vuodatuksesta 😀
kirjoitellaan🌻🙂🌻

Niin, pitää vielä lisätä;
Kirjoitat, että kohdistin vihan itseeni. Itsekin miellän sen niin, jotenkin en osannut kääntää tuskaa kuin itseeni. En oikein tiedä, mistä viha johtui...luulen, että minulla se on jotenkin sisäsyntyistä, ei niinkään ehkä ulkopuolelta tullutta uhkaa,
Kirjoitat myös, että et luottanut, että sinusta huolehditaan, joku on sinua varten.
Tuon tunnistan itsessäni...ei minulla ole ollut ikinä sellaista oloa, että olisin voinut kääntyä kenenkään puoleen, itse piti puolustaa itseään, sitä en osaa sanoa, että mitä vastaan?
Ja ei se sitten onnistunutkaan, ehkä siitä sitten rankaisin itseäni. Kun en ollutkaan vahva ja kova, en pärjännyt.Minulle tarkoittaa vahvuutta jokin sellainen epämääräinen, jotakin kärsimyksen nielemistä ja sen yläpuolelle kohottautumista.
En vielä oikein tiedä, miksi vihasin itseäni, miksi en halunnut elää. Se viiltely liittyi minulla vahvasti siihen, että tunne nyt jotakin ja myös siihen, että se helpotti kamalaa pimeyttä ja ahdistusta. Usein nukahdin kuin pieni lapsi veitsi kädessä.
Minulla ON hyvät vanhemmat. Olen siitä varma nyt. He rakastavat/rakastivat minua parhaan taitonsa mukaan ja halusivat pelkkää hyvää. He ovat vain itsekin rajoittuneita ja elämän moukaroimia. Antoivat sen minkä pystyivät. Tämän olen hyväksynyt ja oppinut taas näkemään heidät hyvinä ja rakastavina.
Nyt kun on oma perhe, oma koti, sen näkeminen on helpompaa.
No, kirjoitan lisää kun taas nousee mieleen asioita!

Heips

Ihan ekaks, eipäs pyydellä anteeksi. Totta kai me jokainen vuodatetaan täällä omiamme ja omaa tuskaamme. Siitähän ne ahaa-elämyksetkin syntyy, kun huomaa, että joku toinen on kokenut jotain samaa.

Kysyit, miksi pitää sinua kadehtia. Sitä minäkin ihmettelin, kun exäni alko valottaa mulle tuota puolta ihmissuhdeongelmissani. En voinut nähdä itsessäni tai elämässäni mitään kadehdittavaa. Toki sen ymmärsin, että yksinäinen tai surullinen ihminen voi kadehtia toisen parisuhdeonnea. Vaikken itse ole yleensä ollut erityinen kadehtija, tiesin, että olin saanut monta pistoa sydämeeni vuosien varrella, kun ei ollut ketään juuri minua varten, ja ympärillä kaikilla tuntui olevan se joku juuri heitä varten. Joten osasin sitten kyllä varoa kertomasta ja leventelemättä parisuhdeonnestani suuremmin sinkkuystävilleni. Toisaalta itse tiesin, että maksoin myös parisuhdeonnestani kovan hinnan luopumalla paljosta toisaalla. Vuosien mittaan se osoittautui liian paljoksi. Eli tajusin ton puolen.

Mutta miksi kadehtia minua ihmisenä...exäni yritti selittää minulle, että olin jotenkin pystynyt elämään periaatteideni mukaisesti. Että se olisi kateuden aihe esim. työpaikalla missä selkään puukotus ym. oli sääntö eikä poikkeus. En sitä oikein sillon vielä tajunnu, mutta tajusin myöhemmin, kun aloin huomata, että suoraselkäisyyteni oli joillekin lieroille kova pala purtavaksi. He tiesivät, että näin heidän kieroilujensa läpi, en puukottanut silti, mutta en myöskään alentunut pyöritettäväksi. Huomasin, että rehellisyyteni, jota olin oppinut itse halveksimaan, olikin voimavarani kovaksi keitettyjen keskellä.

Tai kuten eräs pitkäaikainen ystäväni sanoi minulle, että kun vihdoin alan uskaltaa taas elää täysillä, olen selättänyt viimeisen parisuhdetaakkani. Hänen mielestään olin voittaja siksi, että olin kaiken viheliäisen keskellä yrittänyt parhaani pitää kiinni omista periaatteistani. Eli olin voinut säilyttää itsekunnioitukseni siitä huolimatta, että olin ollut "uhri" ja nenästä vedetty tietyllä tasolla parisuhteessani. Toistamiseen vieläpä. Tietyllä tasolla. En oikein pidä tuosta uhri-sanasta, koska elämä on omien valintojen tulos. Suostuin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt vain halutessani liikaa väkisin. Ehkä juuri siksi, että pelkäsin, etten yllä samaan kuin muut (heh mitähän sekin on olevinaan), olin valmis uhraamaan liikaa.

Kun hehkutat onnellisia hetkiäsi, mulle tulee mieleen elävästi ekat onnen tunteet vuosien alamäen ja kuukausien täyden pimeyden jälkeen. Näin kaiken uusin silmin. Kuukausiin en tajunnut oikein mitään mistään. Olin sokea ja kuuro. Elin vain oman synkän sisimpäni pyöritettävänä. Oli ihmeellinen tunne kaiken sen jälkeen alkaa elää jälleen. Mulla tuli vielä toinen takapakki, kun eron jälkeinen työttömyys alkoi painaa harteilla liiaksi. Epäonnistumisia tuli tasaseen kaikilla alueilla, joten kun masennus oli jäänyt hoitamatta ekalla kertaa, taisi olla väistämätön se toinen takapakki. Mutta sillon sitten sain sopivan lääkityksen, joka alko sivuoireiden hellitettyä auttaa. Oli oikeastaan hauskaa olla vähän high koko ajan. Vaikka vielä kivampaa oli, kun pääsi lääkityksestä eroon, ja alko huomata, että ajoittaisista matalapaineista alko selvitä omin avuinkin jaloilleen. Olen aina ollut tunnetuuliviiri, mutta nyt nelikymppisenä menin toimintakyvyttömäksi masennuksen kanssa. Elämäni ensimmäinen masennus. Mutta oli syytäkin, kaikki mahdolliset stressitekijät iski samanaikasesti...ei ihme jos ihminen romahtaa silloin. Sitä paitsi se oli kertynyttä tuskaa ja vihaa vuosikymmenten ajalta. Siihen kulminoitu kaikki käsittelemätön tuska. Oli rankka mankeli.

Ja sitten vielä tuo - minun kesti aika pitkään, että pystyin myöntämään, että vanhempani ovat tehneet inhimillisen parhaansa. Että he olivat täysin keskenkasvuisia silloin, eivätkä parempaan pystyneet. Se että minulle on jäänyt traumoja heidän keskeneräisyytensä takia on minun ongelmani. Ei heidän. Ja aikuisena voin sen vihdoin viimein hyväksyä. Ja yritän parhaani työstää tunnetasolla sitä, mikä on vaikeampaa. Ne kun ovat niitä muistin ulkopuolisiakin opittuja tunnekaavoja, joihin on vaikea tarttua. Ne ovat vahvoja ja vievät helposti mennessään. Taistelen yhä niitä vastaan epäonnistumisen tunteiden yhteydessä. Joudun puhuttelemaan itseäni toden teolla, että se oli silloin ja nyt on nyt. Olen onnistunut monessa asiassa elämässäni, vaikkei elämä todellakaan ole mennyt kuten olisi toivonut. Suurimmat haaveeni ovat jääneet vain haaveeksi, mutta en voine valittaa, matka on ollut mielenkiintoinen ja vaiherikas 🙂

Voi voi.

Olen nyt kotona käymässä ja jotenkin on liian raskas olo.
Isä on parantunut ja se on hienoa. Äitikin vaikuttaa tyytyväiseltä elämään.
Kukaan ei kuitenkaan (vanhemmat) liiemmin kommentoinut häitäni, vaikka ehkä odotinkin liikoja jälleen näkemistä ja riemukasta yhdessä oloa. Parasta oli lähentyminen pikkusiskon kanssa 🙂 Hän on kyllä todella tärkeä minulle. On kaikki sisarukset, mutta pikkusiskon kanssa menee kaikkein mukavimmin. Mutta sitten,
Kamala väsymys, turtumus ja paha olo. Minua itkettää ja haluaisin vaan vaipua manan majoille.
En kestä tätä epäonnistumisen ja tyhmyyden tunnetta. MINUSSA ON JOTAIN VIKAA!!
Olen tyhmätyhmätyhmä. En tunnista itseäni enkä tunteitani. Normaali elo on minulle liikaa.
Jaksan vain nukkua ja syödä ja olla kuolematta.

Ole vähän armollisempi itsellesi! Masennuksesta ei parane kerrallaan. Ei kukaan. Välillä menee hyvin, sitten taas tulee pudotus. Pikkuhiljaa niitä hyviä päiviä alkaakin olla enemmän. Sinussa ei ole mitään vikaa. Päinvastoin olet ihan samanlainen masennuksesta toipuja kuin muutkin. Rankkaahan tuo aaltoliike on, mutta se on vain kestettävä. 🙂👍

Kuuleppas ystäväiseni, mikä sinut sai kokemaan epäonnistumista ja tyhmyyttä? Perheesikö vastaanotto? Olet ihan varmasti onnistunut monessa asiassa elämässäsi sinäkin. Ihan varmasti. Oletkos koskaan listannut asioita, joissa olet onnistunut? Tai oletkos koskaan listannut asioita joissa olet hyvä ja vahvoilla? Yhdessä ryhmässä meillä oli kotitehtävänä keksiä kymmeniä adjektiiveja jotka kuvaa ittee. Olin ystävällä kylässä ja pyysin apua. Kun lista oli valmis, totesin, että siinä oli vain positiivisia juttuja. Itse olisin taatusti kasannut voittopuolisesti negatiivisen listan. Ja ylipäätänsä listan täyttäminen olisi ollut hirveä urakka. Tämä vaan osotuksena siitä, miten negatiivisvoittosta ajattelumme tahtoo olla.

Ja sitten nyt minun pitää selvittää yksi asia, josta olen ollut ymmälläni. Oliko ne hiljan vietetyt häät omasi vai jonkun sukulaisesi? Koska jos ne olivat sinun omasi, ymmärrän hyvin tuskan, ellei kukaan niistä sen kummemmin iloitse. Olen käynyt läpi sen tilanteen, että olin juuri käynyt vihillä exäni kanssa, eikä sukulaiseni edes onnitellut kerrottuani itselleni suuren uutisen. Kaiken lisäksi hän oli valittanut äidilleni, että kuinka joku kehtaa käydä vihillä, kun tietää isänsä olevan kuolinvuoteella. Ja kun pointti olikin juuri siinä, että halusin isän vielä olevan elossa kuulemassa sen iloisen uutisen, että olen käynyt vihillä. Ja isä odotti uskollisesti niin kauan, että näki vielä tyttärensä onnen. Ja kuoli seuraavana aamuna. Mutta tuntui siis äärettömän julmalta, että läheinen sukulainen ei edes onnittele nuorta paria. Mutta mitäpä kaikkea ihmeellistä inhimillisten ihmisten kanssa ei joutuisi näkemään 😟

Pää pystyyn ystäväiseni, en tiedä, mitä taakkaa sinä sisimmässäsi kannat, mikä saa sinut sättimään itseäsi. Mutta yritä opetella pois siitä. Se ei ole helppoa tiedän, mutta vaivan väärtti. Jos tässä itsestä alkaa vikoja etsimään, sehän on loputon suo jokaisella. Mutta auttaako se mitään elämässä??? Ei pätkän vertaa. Positiivisuus kokemukseni kautta antaa lisää energiaa ja voimavaroja. Sitä mielen levollisuutta, jota tarvitsee varsinkin silloin, kun elämässä tulee ratkaisujen teon aika. Levollinen mieli on luova.

Voimahalaus sinulle...olethan ystävä itsellesi 🙂🌻

Kirjoitin sinulle pitkän pätkän, jokujossain. mutta se hävisi.
Ollaan koirulin kanssa tosi puhki matkasta. Kyseessä olivat siis minun omat hääni ja matkustin kotiin innokaana käymään läpi tärkeää päivääni VANHEMPIEN KANSSA. He eivät kuitenkaan jaksaneet kovasti innostua. Olin taas kuin pikkutyttö temppuilemassa kunnes saisin jonkun reaktion aikaiseksi. Isän ja äidin nälkä oli kova, olisin halunnut kuulla heidän vaiheistaan ja kokemuksistaan ja vaan jutella mitä mielessä pyöri. Seinä oli kuitenkin vastassa. Tietysti isän syövästä toipuminen vie veroja. En ole vain koskaan oikein saanut vastakaikua ja se sattuu. Varsinkin nyt tarvitsisin äitiäni, onko se väärin aikuiselta?? Olen kuitenkin huomannut, että turhaan suutun ja raivostun ja tulen surulliseksi. Vaikka joskus suututtaa kuulla, miten äiti juttelee vieraiden kanssa asiositaan ja lapsistaan. MIKSI EI LAPSILLEEN? Tämä asia ei kuitenkaan muutu ja on parempi, että hyväksyy asian ja ottaa rakkauden rippeet sieltä, mistä niitä saa. Vanhempani todella välittävät meistä, mutta eivät osaa osoittaa sitä, siksi pitää itse huomata mistä sitä voi saada.
Olen kuullut monelta taholta, että miksi olen niin ankara itselleni, ja itse tuntuu, että en edes ole tarpeeksi ankara. Vikojen etsiminen ei todellakaan auta..mutta tuntuu vain, että olen pettynyt itseeni niin monesti. Siis ihan yksinkertaisissa asioissa ja työtehtävissä. Siksi en uskalla hakea töitä, esimerkiksi. Tämä on pitkä tarina 🙄
Masennuksesta taidan ensikertaa olla ihan oikeasti toipumassa. Mutta on tosi rankkaa, kun nämä vanhat asiat pulpahtavatkin esiin ja nyt on "aivokapasiteettia" niitä käsitellä.
Terapiaa odotellessa.😎

Heipsan,

Entäs jos alkasit joka päivä laskemaan, kuinka monta onnistumista päivän mittaan on tapahtunu, etkä laskisikaan niitä epäonnistumisia. Tarkotan vaan, että jos yrittäsit heivauttaa vaakaa toiseen suuntaan kallelleen. Unohtaisit hetkeksi epäonnistumiset - onhan niitä joka ikisellä. Sehän tekee meistä vaan rakastettavan inhimillisiä. Kuka rakastaisi täydellistä ihmistä, kun koko aika tuntisi itsensä epäonnistuneeksi siinä rinnalla 🙄 (tässä kohtaa voisi nauraa aika makoisastikin, yritin itse raivoisasti rakastaa kahta ihmistä jotka omasta mielestään olivat täydellisiä, kaikissa muissa vain oli sitä ns. vikaa)

Kerroit, ettet saa vastakaikua vanhemmiltasi. Samma här, mutta olen vasta nyt sen hyväksynyt, etten voi tiettyjä asioita vaatia perheltäni, koska he eivät vaan kerta kaikkiaan siihen pysty. Tuntuu, että jokainen heistä kaatuisi omassa elämässäänkin pienestäkin puhalluksesta. Joten olen etsinyt purkautumiskanavani ihan muualta - ystävistäni ja harrastuksista ja esim. tukinetistä 😉 Onhan se surullista, ettei perhe ole se tukipilari tai foorumi, missä iloittaisiin omasta menestyksestä tai pönkättäisiin, kun menee heikommin. Mutta siitä viis sitten kuitenkin, oma perheeni on sitten taas pystynyt taloudellisesti minua tukemaan vaikeuksissani. Ja sekin on iso apu, ihan armottoman iso apu. Ei ole koko ajan tarvinnu ruinata ystäviltä, eikä semmosia summia ois voinu ystäviltä pyytääkään. Ja kuitenkin, kaikesta vajavaisuudestaan ja heikkouksistaan huolimatta, ja etäisistä väleistäkin väliin olen äärettömän perherakas. He ovat kuitenkin minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka pidän heihin yhteyttä äärettömän verrattuna muihin ihmisiin. Jossain vaiheessa perhe oli minulle pakkopulla, kunnes kriisini myötä aloin uskoa, että voisin jo vihdoin elää omaa elämäänikin. Ja lakata mielistelemästä kaikkia. Helpotti kummasti, kun joka kerta ennen kuin lupasin mennä käymään kenenkään luona, kysyin itseltäni, tahdonko oikeasti ja jaksanko oikeasti. Ja vasta kun ihan oikeasti teki mieli tavata, menin käymään. Alkoikin olla ilo nähdä, eikä aina takaraivossa kolkuttanut se "pitäis mennä käymään"...

Niin, ei ihme tuollaisen suhtautumisen jälkeen, että tulee romahdus! Et sinä silloin ole itseesi pettynyt vaan vanhempiisi. Oikeastihan vika ei ole sinussa vaan heissä. Masentunut vain kokee olevansa itse syypää kaikkien muiden ihmisten käytökseen.

Me emme voi muuttaa vanhempiamme. Minä en ole enää omieni kanssa tekemisissä. Sinä et välttämättä halua sellaista ratkaisua tehdä, mutta sitten joudut kestämään näitä pettymyksiä. Ehkä sinun kannattaisi jatkossa odottaa kannustusta ja rakkautta puolisoltasi ja antaa vanhempiesi olla sellaisia kun ovat.

Poropeukalo ja jokujossain, kiitos viesteistä

MInäkin olen tosi perherakas ihminen ja haluaisin ehkä henkisellä tasolla tiiviimpää yhteydenpitoa. Se ei vaan onnistu ja turha sitä on murehtia. On meillä tosi hauskaakin ja kotiin on kiva mennä, joten ehkä asiani eivät ole huonoimmin. Ja pikkusiskon kanssa voin kyllä jutella ja hänen menoaan on kiva seurata. Mietin tuossa kirjoittaessani, että näistä olisi voitava keskustella läheisten kanssa, eikä täällä, mutta toisaalta tämäkin riittää minulle. Ja kirjoittaminen tekee niin hyvää.
Meillä kotona huomattiin vaan ne huonot asiat. Olimme aina laiskoja tai jotenkin huonompa kuin muut. Muitten lapset eivät koskaan tehneet niin kuin me. Tiedän vain, että aina olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut. Aina. Ala-asteella kun sain kavereita, en uskaltanut olla ollenkaan eri mieltä. ajattelin, että en saa olla erimieltä. ihan hassua. Ehkä se on jossain määrin jatkunut aikuisenakin.

En voi sanoin kuvata sitä tyhjyyden ja itseensä pettymisen tunneta, kun esim. sisareni kertoo haaveistaan ja unelmistaan ja tuntuu, että työ ym. asiat ovat hänelle helppoja tai ainakin tajuttavissa. Minä en YMMÄRRÄ ☹️ tuntuu, että sitä vaan huutaa tyhjyyteen ilman järkeä. En halunnut pitkään aikaan nähdä sukulaisia, koska häpesin itseäni niin paljon. Nyt se on vähän muuttunut.

Puolisoni kanssa olen kyllä onnistunut rakentamaan puhumiseen perustuvan suhteen ja muuttamaan itseänikin aika paljon. Kerrottavaa olisi niin paljon. en vaan jaksa, kun tuntuu niin raskaalta taas. Matkalla tänne kotiin ostin lipun väärälle päivälle ja kadotin kukkaroni, pankkikorttini ja ajokorttini. Sitä selvitellessä on mennyt aika. Että silleen.
Taidan nyt ottaa unet ja sitten käydä iltalenkillä.
Kiitokset teille🙂🌻

haluaisin tehdä niin paljon. opiskella ja työskennellä ja pitää hauskaa ja tutustua ihmisiin ja auttaa ihmisiä. olla iloinen ja optimistinen, varma ja onnellinen. mutta kun en ole. olen keskittymiskyvytön, arka, hyökkäävä, epävarma ja outoja ajatteleva. Olen masenutunut. olenko yrittänyt taas liikaa tämän puolivuotta? Häät, kriisit,isän sairastuminen, opiskelun aloittaminen, harrastukset; espanjan opiskelu, urheilu, koiran kouluttaminen, psykoterapian aloittelu...olen ihan oikeasti yrittänyt! mutta en vaan jaksa. pitäiskö pyytää huomenna sairaslomaa tai jutella siitä lääkärin kanssa. ehkä syksyllä olisin valmis aikuiseen eloon...tai tekemään jotain järkevää. muut elää ja minä lepään 😋

Nyt alkaa sitten armoton terapeutin metsästys. Tänne pitää jäädä ainakin 1-v.
Olen kyllä valmis, että saa ajatukset kasaan ja elämän eteenpäin. mitä se sitten tarkoittaakaan. Sain myös sairaslomaa 4kk. toukokuusta alkaen. Siitä pitää "nauttia". Mikä tärkeintä, se antaa minulle hengähdystauon ja saan miettiä ajatuksia ja asioita järjestykseen, sekä ihan konkreettisesti järjestellä asioita. Ehkä se tästä.

😯🗯️

Heipsan

Kyllä sinä pikku hiljaa nouset jaloillesi. Usko mua! Mullakin prosessi on kestäny vuosikausia, joo tiedän, ettei se lohduta, mutta lohduttaiskos se, että olen kuin olenkin noussut jaloilleni - jälleen kerran ☺️ Takapakkeja tulee väliin ja rajujakin, mutta eteenpäin mennään.

Sulla on ollu rankkoja asioita pienen ajan sisään, paljon erilaisia muutoksia, ei ihme, että olet väsynyt. Mutta ei ole vaarallista tai kiellettyä ottaa breikkiä väliin, ja jatkaa sitten taas kun jaksaa. Muistan Hellstenin sanat, että tässä yhteiskunnassa terveet ihmiset sairastuu. Meno on niin sairasta touhua. Elämän tahti ja vaatimukset on yli-inhimillisiä. Ei kenenkään kuulu niitä jaksaa jatkuvalla syötöllä. Sitä mieltä olen mä myös. Jokaisella on oikeus joskus uupua ja levätä. Ja sitten taas nousta ja jatkaa.

Ja surukseni luen, että taas puhut siellä pahaa itsestäsi...opeteltaiskos niitä enemmän positiivisia adjektiiveja 🙂👍 Kyllä sinä vielä ehdit kaikenlaista, mitä elämääsi haluat. Keräät ensin voimia, ja sitten uudella innolla taas matkaan 🙂🌻

Joo, olet oikeassa jokujossain. Taidan olla TOIPUMASSA. Tämä on ihan outoa, koska en ole tainnut koskaan kunnolla toipua, niin nurinkurista. Onneksi sain sairasloman ensi syksyyn. Hoidan kouluasiat siihen malliin, että syksyllä voi aloittaa puhtaalta pöydältä uudella innolla. Minulla on niin kova halu olla syksyllä kunnossa. Mutta tajusin tuossa, että en minä haluamalla ja tahtomalla parane. ajan kanssa ☹️ taidan olla vähän kärsimätön...
Nyt onneksi pystyn erottamaan omat rajani ja pyrin menemään niiden mukaan. Koitan kovin suorittaa tuota sairaslomaakin. Pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota. Vaikka oikeestaan pitäis levätä ja tehdä vaan sitä mikä huvittaa. Hassua, että saattaa olla aika vaikeaa 😋
Noh. Nyt fiilikset ovat kyllä paljon paljon positiivisemmat. Jotenkin olen oma iloinen itseni. Nautin siitä, että lääkityksen myötä olen palannut siihen iloisuuteen, josta minut tunnetaan. Kaikki aina sanoivat, että minä hymyilen ja olen iloinen aina, never stops smiling. Nyt olen aidosti, enkä vain siksi, että pitää. Aloin muuten ajatella tuota sinun taktiikkaasi, jokujossain-oikeutta mennä vain, jos siltä tuntuu. Ajattelin noudattaa sitä tänä kesänä. Menen vain, jos se tuntuu hyvältä, mihin sitten ikinä menenkin.
Taidan muuten muistaa vanhat kirjoituksesti jokujossain! Ne olivat hurjaa luettavaa, ei ihme, että voimat loppuivat. Minä pelaan nappulaliigassa sinuun verrattuna. Kiva, jos olet kuitenkin päässyt uuden elämän alkuun. Koita nauttia ja kerro toki täälläkin kuulumisia. Välillä kyllästyttää jauhaa vaan itsestäni.
Yksi asia minua askarruttaa kovasti; kun tulin nyt kotoa, poikaystäväni sanoi, että olen aina tosi surullinen ja "pihalla" kun tulen sieltä. Kotona käymiseni lisää stressiä ja takaisin omaan kotiin tullessa olen ihan pihalla. Vanhat opiskelukaverit sanoivat, että olin aina tosi ahdistunut kun tulin sieltä. Itse tätä en havaitse, enkä ymmärrä mistä se voisi johtua. Ja vaikka kuinka mietina asiaa, en keksi mistä tuollainen käytös voisi johtua.

Heissan

Anteeksi pitkä tauko. Olen onnistunut ohjelmoimaan itseni niin tiiviisti viimeiset ajat. Osin se on sattumien summaa, mutta myös pakoa tarpeettomuuden tunteesta. Jos vietän liikaa aikaa kotona, alan potea sitä. Suorastaan sairastaa. Koen, etten olemassaolollani ei ole merkitystä. Kun olen vapaaehtoisena toisten rinnallakulkijana, edes joskus tulee se olo, että jes oli tärkeää, että olin juuri tässä juuri tämän ihmisen rinnalla juuri nyt. Eli elämälläni onkin kuin onkin väliä. Mutta sitten kun voimat uupuu, kuten tapahtui eilen illalla...arvaat Tiitiäinen varmaan mitä tapahtuu...vanha kunnon minäsätintä pääsi vauhtiin...onneksi olin niin väsy että kotiin päästyä ja syötyä kaaduin sängyn pohjalle ja nukuin ja nukuin ja nukuin väsymystä pois. Ehdin vasta päästä itkuvaiheeseen itsesäälissäni 😋 Ja aamulla virkeänä herättyäni olo oli jo toinen. Mutta on se tiukassa tuo itseinho. Tiukemmassa kuin pihka.

Puhuit siitä pahasta olosta, joka syntyy, kun olet perhettäsi tapaamassa. Samaa sanoi exäni, että olen ihan toinen ihminen, kun tapaan perhettäni. Lopulta aloin itsekin tunnistaa sen vietävän pahan olon. Ja aloin tunnistaa sen tosiasian, että otin ystäviäni esiliinaksi, että jaksoin olla siellä. Pelkäsin käydä siellä yksin. Pelkäsin niitä iskuja vyön alle, joita sekä äitini että veljeni perhe heitteli. Koin palaavani lapsuuteni ahdistuneeseen pikkutyttöön, joka ei arvosta itseään, ja jota ei arvosteta. Joka oli jatkuvan kritiikin kohteena ja jota pidettiin avuttomana ja onnettomana luuserina jo syntyessään. Tuon tunteen muistaminen nostattaa edelleenkin kyyneleet silmiini. Koska koin sen aina teesinä siitä, etten ansaitse hyväksytyksi tulemista omana itsenäni.

Miksi tuo tunne on ollut pinnassa viime päivät...koska olen ollut harjoittelemassa ja havaitsen jonkun verran harrastavani sitä vanhaa käytöskuviotani. Kerään pisteitä. Anelen hyväksyntää. Yritän olla se hyvä tyyppi, suoritan 😟 Uskallan olla jokseenkin rento oma itseni vain ekat hetket, mutta sitten alan palata maan pinnalle ja tuijottaa omaan napaani toisten silmin. Olenko hyväksyttävä, olenko (tarpeeksi) hyvä, osaanko, pystynkö, olenko sittenkin ihan naurettava ja avuton rääpäle...voivoivoi...tiedän, että parisuhde helpottaisi hetken tätä tuskaa, mutta ei se ole mikään ehdoton lääke. Lääke on oman minän täydellinen hyväksyntä. Tietysti sillon kun oli parisuhteessa, koki ilman muuta olevansa yhteiskuntakelpoinen yksilö. Sehän on selvää. Nyt olen marginaali, kun en ole perheellinen enkä edes parillinen 😉 Teki yllättävän kipeää katsella tänään serkkuni perhekuvia. Taas tajusin sen, että tuota en tule koskaan kokemaan. Lasten kanssa telmiessä aina tulee mieleen, että ehkä parempi niin. Oisinko vanhempi osannut ollakaan. Mutta mutta...kipeää se tekee, kun tajuaa uudestaan ja uudestaan olevansa sivuraiteilla hyvistä ja rankoista yrityksistä huolimatta. Kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi yrittänyt raapia perhettä itselleni kasaan. Ja epäonnistunut. Olin liikkeellä väärillä motiiveilla. En ollut opetellut rakastamaan itseäni. Ja koville se ottaa edelleenkin. Tarvitsisi niin kovasti onnistumisen kokemuksia, että jaksaisi uskoa siihen, että olen ihan ok.

Hei muuten, ei tässä ole mitään kilpailua. Et ole nappulasarjassa - jokainen on raskaan sarjan painija omassa elämässään. Jokaisella on omat haavansa, joiden kanssa on raskasta temmeltää. Ei tässä ole parempaa eikä huonompaa. Kuka sitten pyörii minkäkin ongelman kanssa. Minä satun pyörimään tämän saman navan ympäri koko ajan tavalla tai toisella. Miten oppia rakastamaan itseä kokonaisvaltaisesti...väliin tuntuu, että siinä on jo päässyt niin pitkälle, ja sitten taas tulee joku stressitilanne, joka saa minut lentämään takapakkia valonnopeudella. Ah ja voih. Läksyt on rankkoja ja tuplaaminen vielä rankempaa. Aina se sama tunne, että eikö sitä ihminen ikuna opi tätä - OLEN ARVOKAS KOSKA OLEN OLEMASSA. PISTE. Eikä siinä tarvita sen kummempia kun tai jos jatkeita.