Kun aikaa on kulunut riittävästi.
Sitä odotellessa jos voi suunnata tarmoaan
ja huomioitaan muihin asioihin,
niin voi vapautua elämään omaa elämää
ja niihin lähteneeseen liittyneisiin
kokemuksiin löytää uudenlaisen otteen?
Raastava rakkaus koettuna taitaa vatvotuttaa
- eniten?
miten vapautua siitä?

Kenen raastava rakkaus? Mua äiti ei pahemmin rakastanut, enkä minäkään sitä.
Yleensä viihdyin aivan hyvin sijoituspaikoissa ja harmitti kun palautettiin kotiin.
Ehkä minä mietin, että olisimmeko oppineet joskus rakastamaan toisiamme, kun mun murrosikäni loppu ja olisin voinut äitiäni enemmän sietää.

Tänään, yhdeksän tuntia sitten minulle ilmoitettiin, etä isäni oli löydetty kuolleena kotoaan. Tyhjiä lääkepurkkeja vierestään. Hän oli tehnyt jo muutaman viikon lähtöä; ei syönyt, ottanut lääkkeitään ja joi....

Otan osaa suruusi.

minulla on siitä aikaa mutta paras ystäväni teki itsemurhan kaasuttamalla autossa itsensä hengiltä.en ole edelleen päässyt tästä yli ☹️ kaipaan häntä aina.en ole hänelle omainen mutta silti kirjoitan tänne.hän on kuitenkin paras ystäväni.se oli kamala kokemus.

en pääse koskaan ylitse, en koskaan. ☹️ hän oli nuori 18 vuotta vasta 😭

rakastin häntä yli kaiken, yli kaiken....

miten tälläsestä voi päästä yli? ☹️

lauloin hänen haudalla kirkossa "maan korvessa" kappaleen ja en voinut kuin purskahtaa itkuun sen jälkeen. 😭 sattuu aina.....

hän oli kuin sisko minulle <3

Miten selvitä tässä tuskaisessa elämäntilanteessa? Mieheni teki itsemurhan 6.7.2012 ja nuorin poikani löysi hänet. Itsemurhavietti kulki mieheni mukana 23 vuotta, mutta tekoyritykset raaistuivat ja viimeisin tekotapa oli valittu niin, ettei hän varmasti epäonnistu.
Kummallisinta on se, että hänellä meni jopa yli 10 vuotta yritysten välillä, mutta ilmeisen siäänrakennettus e hänellä oli.
Vaikka hän oli hoidossa, lopetti hän lääkkeet ja terapiat täysin omin päin nyt keväällä, niillä on selvä syy-yhteys tapahtuneeseen.
Olemme tavallinen perhe, jossa ihmsisuhteet olivat kriisiryhmäihmisten mielestä poikkeuksellisen yhteenkuuluvia.
Valtava ikävä ja tuska puristaa otteessaan päivittäin.
Jäi vain kysymyksiä, koska mitään viestiä ei meille jätetty. Pelkään sekoavani tähän suruun ja kannan myös valtavaa syyllisyyttä, kun en huomannut mitäään merkkejä, joihin olisin voinut puuttua. Ammatti-ihmiset terapiassa sanovat, että se on turha tunne, mutta kun se tunne on vaan niin voimakas. Mietin myös sitä kuinka paljon oma psyyke on sairastunut kuluneiden vuosien aikana puolison itsetuhoisuuden johdosta.
Oman jaksamisen rajoilla kannan huolta kolmen lapsen tulevaisuudesta. Miten tämä tragedia pilaa heidän elämäänsä- Ymmärrän, että oman toipumisen kannalta teko on annettava anteeksi, mutta hyväksyä en sitä voi kai koskaan.

Otan osaa suruusi vaikka kestikin kauan vastata viestiisi. Etten jotenkin enemmän kirjoitukselleni sinulle aiheuttaisu surua, niin yritin miettiä sanoja. Mutta ei taida onnistua, kun olen taas vihainen äidilleni.
Toivottavasti lapsesi eivät tule yhtä katkeroituneeksi kuin minä olen tullut äitini itsarin jälkeen.
Aika usein mietin, että olisinpa minä yhtä pelkuri kuin äitini ja tappaisin itseni.

En tapa vaan elän, kun mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta aiheuttaa toiselle ihmiselle sellaista tuskaa mitä itsemurha saa aikaan.
Minulla on kyllä fyysisiä sairauksia sen verran, että toivottavasti niihin nopeasti kuolen kunniakkaaasti. Ettei omaistani ainakaan tarvisi hävetä kuoleman jälkeen minua.

Aika ristiriitaisia tunteita heräsi, kun luki kokemuksista läheisten itsemurhista. Ymmärrän toisaalta katkeruuden, itselleen rakas ihminen on tehnyt valinnan lähteä maailmasta omin avuin ja päättänyt jättää myös meidät. Mieleen voi nousta katkeruus; kuinka se voi tehdä näin ja muista välittämättä karistaa maailman tomut jaloistaan ?
Itse olen kohdannut kahden läheisen kuoleman oman käden kautta tehtynä. En pidä heitä pelkureina enkä myöskään häpeä heitä. Olen itse sitä mieltä, että tuska, jonka koemme menettäessämme heidät, on murto-osa siitä sisäisestä tuskasta, jota he ovat kokeneet jo kauan. Joskus tuska vain kasvaa sietämättömäksi ja silloin ei enää kykene ajattelemaan vain sitä, minkä surun tulee aiheuttamaan läheisilleen. Uskon monen ajattelevan, että säästävät omaisensa monilta suruilta tulevaisuudessa, kun tekevät ratkaisun tässä vaiheessa. Toisten ihmisten elämän täyttää tuskaisuus. He eivät tee sitä valintaa, se on heissä, eikä sitä pääse pakoon.
Sinulle, jonka lapsi oli löytänyt isänsä; uskoisin, että kaikki mahdollinen tuki, niin sinun kuin ammatilaisen voi lieventää koettua traumaa. Osaat varmasti lukea lastasi, joten näet, jos hän alkaa kääntymään sisäänpäin ajatuksissaan. Toivottavasti niin sinä kuin lapsesi saitte kriisiapua tuon tapahtuman jälkeen. Aika, sen kuluminen tekee vuosien varrella hiljaista työtään ajatuksiemme sopukoissa. Sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi, löytyy vastaukset kysymyksiin, jotka olisimme halunneet tietää silloin, kun rakkaamme päätti jättää meidät.

Siksipä minusta onkin hyvä asia, että me omaiset puhumme tuskasta mikä tulee kun läheinen tekee itsarin.Ehkä joku miettii kahdesti onko omaisella helpompaa itsari vai elossa oleva läheinen. On vaan tekosyy tehdä itsari ajattelemalla, että nyt omaisilla on helpompaa.

Ei tämä mene ohi vuodessa eikä näköjään 10 vuodessa.
Itsarin tehnyt on enkä kärsinyt vuosia ennen itsaria mutta on päässyt eroon kärsimyksistään.
Omainen ehkä ihan syyttömänä joutuu kärsimään luultavasti paljon kauemmin kuin itsarin tehnyt.

Olen minä usein miettinyt kuinka helpolla olisin päässyt, kun äitini perässä olisin itseni tappanut.

Maanvaiva, kirjoitit aiemmassa viestissäsi, kuinka äitisi ei sinua ole tarpeeksi rakastanut ja sinä et rakastanut häntä. Sitten, äitisi itsemurha vei sen mahdollisuuden, että olisitte myöhemmin voineet ehkä löytää sovun ja olet vihainen äidillesi, koska sinulta vietiin tuo mahdollisuus. Tietämättä elämääsi tarkemmin noilta ajoilta, heräsi kirjoituksiasi lukiessa myös ajatus, koetko omalla kohdallasi syyllisyyttä joistakin asioista, koska teksteistäsi tunkee tosi vahvana läpi katkeruus ja viha.
Olet ehkä turvallisempaa tarrata vihan tunteeseen, kuin kohdata se asia, että jossakin sisimmässäsi, kaipaat äitiäsi ja sitä, mitä olisi voinut olla. Ja lopettamalla elämänsä äitisi vei tuon mahdollisuuden. Isäni kuolemasta on nyt 31 vuotta ja serkkuni 21, erityisesti isäni itsemurha nostattaa edelleen hyökyaallon kaltaisen surun, joka imaisee sisäänsä. Mietin välillä, millaiset välimme olisivat, olin nk. isän tyttö. Kaipaan häntä ikuisesti.

En ole alituiseen katkera ja vihainen. Kirjoitukseni saattaa siltä näyttää, kun olen tämmöisessä ketjussa. Kirjoittelen täällä muissakin ketjuissa ja olen aika positiivinen omasta mielestäni.
Minusta omainen saa olla itsemurha-ketjussa juuri sellainen miltä just sillä hetkellä tuntuu.
Olen minä täällä kirjoitellut kuinka paljon äitiäni kuitenkin rakastan ja kaipaan.

Minähän sain itsarin jälkeen adoptiovanhemmat joilta olen saanut kaikkea sitä mitä en koskaan saanut itsarin tehneeltä äidiltäni. Ehkä siksi kun minä olin hankala murrosikäinen ja äitini oli mielisairas.
Minä olen katkera välillä siksi, kun en enää ole niin hankala ihminen ja olisin toivonut, että äitini olisi nähnyt minut tämmöisenä ihmisenä.
Eniten kaipaankin äitiäni just silloin, kun menee hyvin tai saan jonkun asian loppuun, esim tulin ylioppilaaksi, valmistuin ammattiin, sain eka työpaikan. Sillon tulee katkeruus esiin ja ajattelen, että saakelin paskamätö, kun et viitsinyt elää vaikeitten aikojen yli ja olisit minut nähnyt parempana ihmisenä.

On hieno juttu, että on paikka, jossa voi purkaa tunteitaan, niin, ettei niitä tarvitse "suodattaa", vaan kaikki tunteet ovat sallittuja. Oma vihani kohdistui isäni kuoleman jälkeen pitkälti äitiini, joka tuntui omasta mielestäni pääsevän yli asiasta turhan helposti. Muut miehet ja minut sekä sisarusten oman onnensa nojaan jättäminen vain pahensi välejämme. Lisäksi äitini kieltäytyi pitkän aikaa puhumaan isästäni oikeastaan mitään. Pidin sitä tuolloin merkkinä siitä, että äitini vihasi isääni niin paljon, ettei halunnut minkäänlaista muistutusta hänestä. Vuosien saatossa ilmeni, että hänen syyllisyydentunteensa estivät häntä muistelemasta, se olisi ollut liian tuskallista.
Kunpa voisin sanoa, että olemme lähentyneet vuosien saatossa, mutta valitettavasti niin ei ole. Olin jokin aika sitten hyvin vaikeasti masentunut ja pohdin vakavissani elämäni päättämistä. Ehkä se oli kuvittelua, toiveajattelua, en tiedä, mutta olin tuntevinani isäni läsnäolon vierelläni. Olin kuulevinani hänen sanovan; " Elä, sinun täytyy elää." olen tuntenut aiemminkin saman ollessani vaikeassa elämäntilanteessa, olkoon itsepetosta tahi ei, tahtoisin toivoa, että isäni valaa minuun voimaa jatkaa, kun itse haluaisin luovuttaa.

Eilen äitini löysi isäni elottomana autotallista, hän oli tehnyt itsemurhan.
Siihen kaatui 22-vuoden perheonni.
Tiesimme että isällä oli ollut ongelmia itsensä kanssa, mutta hän oli jopa yrittänyt hakea apua ja luulimme että hän oli valinnut sen "paremman" tien.

En voi käsittää tätä, ainut ihminen koko maailmassa. oma isä on poissa ☹️
niin paljon kun hän tiesi, että häntä rakastettiin, niin hyvä elämä kun hänellä oli , se kaikki on nyt pirstaileina ja me yrittämme jaksaa jatkaa eteenpäin äitini ja pikkuveljeni kanssa tämän harmaan ajan. ☹️

Otan osaa suruusi.

Hei,

en ole menettänyt omaistani, mutta rakkaan ja hyvin tärkeän ystäväni avomies yritti itsemurhaa muutama päivä sitten. Tänään sain kuulla, että hän ei selvinnyt, vaan otettiin irti laitteista.

Olo on avuton enkä tiedä, kuinka ihmeessä voisin auttaa ystävääni surun ja menetyksen keskellä. Pelkään niin kovasti, ettei hän selviä tästä. Toisaalta tuntuu typerältä aliarvioida toisen voimia.

Kuulisinkin mielelläni teiltä omaisenne menettäneiltä, kuinka saitte taas elämästä otteen? Millaista tukea kaipasitte, millaista tukea saitte? Olen itsekin menettänyt läheisiäni (en tosin näin), ja tiedän, että suru ei koskaan katoa. Mutta kuinka saada toiseen luotua uskoa tulevaan ja siihen, että elämä jatkuu?

Kiitos etukäteen teille, jotka mahdollisesti vastaatte.