Ryhmä itsemurhan tehneiden omaisille

Ryhmä itsemurhan tehneiden omaisille

Käyttäjä JustMe aloittanut aikaan 29.09.2008 klo 18:57 kohteessa Ryhmächattejä koskevat keskustelut
Käyttäjä JustMe kirjoittanut 29.09.2008 klo 18:57

Olen itsemurhan tehneen miehen tytär ja toivon ryhmää itsemurhan tehneiden omaisille.

Käyttäjä JustMe kirjoittanut 03.10.2008 klo 17:22

Isäni teki itsemurhan raa'lla tavalla vuonna 1983. Kun itsemurha tapahtui olimme kaikki niin väsyneitä raskaaseen kotielämäämme, että isäni kuolema tuntui melkein helpotukselta. Luulen, että jouduin shokkiin enkä osannut surra kuolemaa.

Vasta nyt kun isäni kuolemasta on kulunut kovin kauan olen joutunut surutyökierteeseen. Vasta nyt mietin kuolemaa syvällisemmin ja tunnen surua ja ikävää. Minulla on syyllisyydentunteita siitä, että en aikaisemmin surrut häntä.

Nyt kaipaan isää. Isä saisi olla vaikka kuinka huono isä, kunhan olisi isä. Tai enpä tiedä jaksaisinko häntä todella, jos hän eläisi ja olisi alkoholisti. Jaksaisinko oikeasti?

Haluaisin kuulla isäni äänen. En muista enää minkälainen hänen äänensä oli. Mutta olen varma, että jos hän soittaisi minulle niin tunnistasin hänen äänensä heti.

Isäni kirjoitteli minulle ihania kirjeitä kauniilla käsialallaan kun asuin kaukana kotoa opiskelemassa. Se oli niitä aikoja jolloin vielä kirjoitettiin kirjeitä. Nyt kirjoitetaan - jos kirjoitetaan ja ehkä kirjoitetaan - netissä. Kaipaan noita kirjeitä ja minua harmittaa, että en tajunnut niitä säästää.

Isäni makaa kylmässä haudassa. Ehkä hänestä ei ole enää mitään jäljellä - hautapaikalle piti keväällä ostaa uusi 25 vuoden ajanjakso. Ja käyn haudalla aivan liian harvoin. En osaa surra haudalla. Mutta isää on ikävä. Ja jo aikuisena, vanhempana ihmisenä kaipaa menetettyä isää. Haluan säilyttää hänestä vain hyvät muistot ja sen, että hän oli isäni. Ja isänä paras isä minulle.

Käyttäjä Uuheili kirjoittanut 11.10.2008 klo 20:10

Kuulostipa tutulta.. Itsekin olen nyt melkein yhtä pitkän ajan päästä alkanut miettimään niitä kaukaisia isäni itsemurhaan liittyviä juttuja.

Käyttäjä ^Emmiih^ kirjoittanut 27.01.2009 klo 16:25

Täällä yksi kohtalotoveri. Mies ampui itsensä vajaa kolme vuotta sitten helmikuussa 2006..

Käyttäjä sososad kirjoittanut 28.01.2009 klo 09:35

Emmiih!
Minäkin haluaisin että tulisi ryhmä itsemurhan tehneiden omaisille. Poikani teki todennäköisesti itsemurhan marraskuussa.Poliisit tulivat kertomaan että poika on löydetty kuolleena hyppyrimäen alaosasta.Heillä oli kädessään pojan vyö ja mp3 soitin.silloin minun maailmani romahti😭 Kaksi päivää ennen hautajaisia saimme tietää että hän oli soittanut hätäkeskukseen ja kertonut aikomuksestaan.Kävimme kuuntelemassa nauhan ja se oli surullista kuultavaa. Mitään viestiä hän ei meille jättänyt.kertoi vain että aikoo hypätä sieltä ja pyysi että tulisivat korjaamaan hänet pois sieltä ennen kuin joku ulkopuolinen hänet löytäisi ja että hän ei halua lööppeihin eikä blogeihin. Minulle on vieläkin epäselvää että hyppäsikö hän vai tuliko katumapäälle koska löytyi siitä hyppyrin nokalta eikä ollut hypännyt suoraan alas.Poliisit olivat häntä etsineet 20 min. soiton jälkeen. En tiedä selviänkö tästä ikinä

😑❓😑❓.

Käyttäjä aku kirjoittanut 29.01.2009 klo 12:13

Voisin myös osallistua vaikka en omaa konetta omistakaan vaan käyn pojalla tai kirjastossa netissä.
Minun vaimoni ajoi rekan kanssa kolarin, sitä ei pidetä itsemurhana. Olen vakuuttunut sen olevan itsemurha. Minulla on vaikea asiasta puhua edes pojalleni, koska hän pitää äitinsä kuolemaa vaan kolarina. Olen huomannut kuitenkin kuinka hän vierailee itsemurhan tehneiden omaisten sivuilla. Emme uskalla puhua toisillemme asiasta.
Häpeä siitä kuinka vaimoni ehkä pilasi rekkakuskin elämän on niin valtava ettei siihen löydy sanoja.

Käyttäjä sososad kirjoittanut 29.01.2009 klo 15:47

Aku
Tiedän tunteen tosi hyvin.En minäkään voinut ensin alkuun uskoa että poikani teko oli itsemurha vaikka hän sen itse hätäkeskuksen nauhalla sanoi.Toivon että sinä poikasi kanssa yhdessä pystyisitte asiasta puhumaan sillä se helpottaa edes vähän.Häpeää ei tarvitsisi tuntea mutta kun ihmisluonto vaan on sellainen.Minä syyllistän itseäni ja että jos sitä tai tätä ei.............. jos jos ja jos. Täytyy vain yrittää sillä asialle ei enään voi mitään . kyllä tämä kirjoittelukin vähän auttaa.Tietää että ei ole yksin ,että on ihmisiä joille on käynyt samoin. Voimia sinulle ja pojallesi. T.sososad😭

Käyttäjä douz kirjoittanut 23.02.2009 klo 19:46

Minustakin tärkeä aihe käsitellä. Läheiseni itsemurhasta jo parikymmentä vuotta ja luulin jo olevani sinut asian kanssa mutta oma tilanteeni nyt on aktivoinut vanhat asiat ja teen taas surutyötä kaikkien vuosien jälkeen. Mielestäni asiasta ei pääse koskaan kokonaan yli, vaan täytyy ikäänkuin hyväksyä se osaksi itseään, siis se suru...Tämä ei kuulosta kovin lohduttavalta niistä joille tapahtuma on tuore, mutta haluaisin vaan korostaa että asiasta ei puhuta koskaan liikaa, se on aina tuore jopa vuosien jälkeen. Vain se kenellä on vastaava kokemus voi ymmärtää.

Käyttäjä sososad kirjoittanut 24.02.2009 klo 14:15

HEI !
Douz, kirjoitit että paha olo ja suru nostaa taas päätään monen vuoden jälkeen.
Poikani itsemurhasta on kulunut vasta vajaa 4:kktta . Voin kyllä kuvitella että tämä on
elinikäinen "vamma". Itseäni pelottaa tulevaisuus kun tämä olo on niin raastavan kamalaa koko ajan. Olen myös huomannut että ei tällaista asiaa muut voi ymmärtää kun sen itse kokeneet. En minäkään ymmärtänyt. Ajattelin vain että voi kauheeta ja jatkoin turvallista omaa elämäämme.Niin se vain on. Olen ollut onnellisessa asemassa että läheisistäni vain isä on kuollut 5 vuotta sitten ja sekin oli tietysti vaikeaa , mutta isäni oli jo elänyt pitkän elämän ja vaikka eli vain 3viikkoa syöpä diagnoosin jälkeen nii ehdin hänet hyvästelemään ja pitämään kädestä loppuun asti. Tällä hetkellä suru on kyllä ihan toista kuin silloin. Huomaan että ihmiset suhtautuvat jotenkin pelokkaasti ja välttelevät poikani kuolemasta puhumista vaikka aluksi halusin puhua siitä koko ajan. Nyt en enää pystykkään siitä puhumaan. Kirjoitan kuitenkin mielelläni asiasta, se helpottaa edes vähän. Olen käynyt surunauhan sivuilla ja nähnyt miten paljon meitä on. Niin surullisia tarinoita. Itsemurhista pitäisi puhua paljon enemmän. Tällä hetkellä en tiedä mitä tässä vielä eteen tulee, mutta yritän jaksaa ja samaa toivon teille kaikille😑❓

Käyttäjä emkk kirjoittanut 08.03.2009 klo 15:51

Minäkin haluaisin jutella. Mun äiti tappoi itsensä reilu vuosi sitten, jolloin olin 14. Kaikki oli hirveää, mutta oli loma ja elämä suljui eteenpäin vaikken elänyt, "roikuin vaan mukana". Puolivuotta tapahtuman jälkeen uskalsin jopa ajatella, vaikka elämä oli kaaosta edelleen, että joskus selviän ja aloitan oman elämän. Se oli ehkä virhe, sillä jos elämä oli kauheaa vuosi sitten, niin tämä se vasta kauheaa onkin.

Käyttäjä douz kirjoittanut 11.03.2009 klo 16:54

Hei EMKK!! Vastaan sinulle koska olin myös ikäisesi kun äitini sairastui psyykkisesti ja yritti itsemurhaa onnistumatta. En saanut silloin apua,en osannut edes pyytää saatika vaatia sitä. Tämä oli 70-lukua, nyt on jo helpompi saada apua, terapiaa tms. Olethan hakeutunut avun piiriin? Yksin on tosi vaikeaa ja voi jättää elinikäiset traumat. siis ethän mieti näitä yksin?? Voimia T: Douz

Käyttäjä douz kirjoittanut 11.03.2009 klo 17:04

Hei Sososad! Kyllähän se suru hellittää pikkuhiljaa ajan kanssa. Kuitenkin minulle jäänyt sellainen perussuru sieluun..se on ja pysyy ja aktivoituu aika ajoin kun tapahtuu jotain joka muistuttaa tapahtumista. Samoin sellainen perussyyllisyys on minulle jäänyt vaikka kuinka olen työstänyt asioita terapiassa ja ilman terapiaa. Ei ole auttanut kuin hyväksyä molemmat tunteet osaksi minua ja jatkaa elämää...Ole itsellesi armollinen ja anna itsellesi aikaa ja koeta jaksaa. Jos haluat henk. koht.viestittelyä ota yhteyttä. En jaksa koko tarinaani tässä selostaa, on aika pitkä juttu.../ Douz

Käyttäjä Premnas kirjoittanut 25.11.2009 klo 22:24

Hei kaikille! Oma äitini vei itseltään hengen kun olin 9-vuotias, nyt olen 22 eli siitä on 13 vuotta aikaa. Edelleen mietin, ratkaisiko se oikeasti mitään. Olisiko hän tehnyt sitä, jos olisi osannut/jaksanut ajatella mihin se johtaa tai mitä siitä aiheutuu? Hän kamppaili kauan mielenterveys hyvin pohjamudissa ja päätti sitten lopettaa kaiken. Äitienpäivänä. On ollut todella rankkaa pari viimeistä vuotta, osastojaksoja muutama, keskivaikeaa masennusta. Menneisyyttä ei voi muuttaa mutta miten hyväksyä tämä hetki, tai ne kaikki aikaisemmat hetket kun luulin kuolevani siihen kipuun? ☹️

Käyttäjä joanna23 kirjoittanut 26.11.2009 klo 22:24

Hei!

Löysin nämä sivut pitkän kaivelun ja tutkimisen jälkeen.
Jäin leskeksi kuusi viikkoa sitten.Mieheni teki itsemurhan.Meillä on neljä lasta ja olen tosi kiireinen heidän kanssa,pienin on alle vuoden.Meillä meni kaikki hyvin,ei rahahuolia,ei parisuhteessa ongelmia,lasten kanssa viihdyimme,eikä töissäkään ole kuulemma ollut mitään ongelmaa.Pieni riita(tai oikeastaan tinkaa) edellisiltana,varmaan samanlaista mitä kaikilla on joskus.Ei viestiä missään,ainoa selitys minulle on että minä jotenkin sillä pikku riidalla ajoin siihen..tai sitten välillä mietin että oliko taustalla jotain masennusta tai paremminkin väsymystä jne..
Kertokaa miten olette selvinneet tällaisesta.Tiedän että jokainen kokee erillä tavalla,mutta haluaisin kuulla miten muut ovat selvinneet.Onko teille muille saman kokeneille tullut itsetuhoisia ajatuksia? Minulle on välillä,mutta ohitan ne äkkiä. Onko itkettänyt paljon? Minä olen ollut ihmeen itkemätön.Siin on tullut välillä tosi kova itku ja välillä kyyneleitä,onkohan sekään normaalia??
Kait minä haen jotain vertaistukea,tai ainakin haluaisin kuulla tämän ikävän rinnalla muiden tuntemuksia vastaavasta.

Käyttäjä Tasapaino haussa kirjoittanut 22.05.2010 klo 14:41

Voimia toivotan kaikille omaisille.
Mun läheisistä on viisi tehnyt itsemurhan, heistä lähimmäiset ovat veli ja ex-mies. Kaikki olivat totaalisia yllätyksiä, aivan kauheita tapauksia. Rupesin pelkäämään puhelimeen vastaamista. Lisäksi isä kuoli äkillisesti nuorena infarktiin, kun olin lapsi.
Surullisia asioita. Mua lohduttaa jotenkin ajatus siitä, että vaikka ihminen kuolee, hän ei lakkaa olemasta totta meille. Ihminen on tavallaan olemassa meidän elämässämme, vaikka onkin kuollut. Ja eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus vielä tavattaisiin...
Terv. Ei kuitenkaan ehkä uskovainen...

Käyttäjä järkyttynyt mieli kirjoittanut 12.10.2010 klo 20:29

Perhe piirissämme läheinen henkilö teki raa alla tavalla itsemurhan paripäivää sitten. Asia on niin pinnalla vielä etten oikein osaa kirjoittaa siitä, mutta olen tällä hetkellä aivan yksin kotona, enkä voi puhua asiasta kenellekkään. Mieheni ollessa kotona me puhutaan kyllä asiasta, mutta siltikin minua huolettaa pääsenkö yli asiasta vaurioitta. Vuosi on kulunut oman isän hautaamisesta, toki oli luonnollinen vanhan ihmisen kuolema, mutta sekin on vielä osittain työstämättä. Osa sukulaisista tekee surutyötään päinvastaisella tavalla kuin minä, kieltämällä tapahtuman ja kieltää toisiakin puhumasta asiasta, joten minä olen aivan rikki, kun minä taas haluaisin puhua asiasta ystäville, mutta en haluaisi loukata häntä ja hänen toivomustaan. Vaikein tunne ja kysymystulva tällähetkellä liityy itse surmaamistapahtumaan, voisikkohan siihen saada jostakin asiantuntijan tietoa. Mitä henkilö ajattelee silloin, sattuuko se häneen, mahtaako hän vielä pohtia muuta ratkaisua jne. Miten ihminen voi peittää pahanolonsa niin hyvin ettei sitä huomata vai olemmeko me niin sokeita, voi kun olisi huomattu. Miksi ne viitteet masennuksesta nousee pikkuhiljaa esille nyt jälkeenpäin. Toivoisin samankokeneilta mietteitä surutyöntekemiseen.