Isäni teki itsemurhan raa'lla tavalla vuonna 1983. Kun itsemurha tapahtui olimme kaikki niin väsyneitä raskaaseen kotielämäämme, että isäni kuolema tuntui melkein helpotukselta. Luulen, että jouduin shokkiin enkä osannut surra kuolemaa.
Vasta nyt kun isäni kuolemasta on kulunut kovin kauan olen joutunut surutyökierteeseen. Vasta nyt mietin kuolemaa syvällisemmin ja tunnen surua ja ikävää. Minulla on syyllisyydentunteita siitä, että en aikaisemmin surrut häntä.
Nyt kaipaan isää. Isä saisi olla vaikka kuinka huono isä, kunhan olisi isä. Tai enpä tiedä jaksaisinko häntä todella, jos hän eläisi ja olisi alkoholisti. Jaksaisinko oikeasti?
Haluaisin kuulla isäni äänen. En muista enää minkälainen hänen äänensä oli. Mutta olen varma, että jos hän soittaisi minulle niin tunnistasin hänen äänensä heti.
Isäni kirjoitteli minulle ihania kirjeitä kauniilla käsialallaan kun asuin kaukana kotoa opiskelemassa. Se oli niitä aikoja jolloin vielä kirjoitettiin kirjeitä. Nyt kirjoitetaan - jos kirjoitetaan ja ehkä kirjoitetaan - netissä. Kaipaan noita kirjeitä ja minua harmittaa, että en tajunnut niitä säästää.
Isäni makaa kylmässä haudassa. Ehkä hänestä ei ole enää mitään jäljellä - hautapaikalle piti keväällä ostaa uusi 25 vuoden ajanjakso. Ja käyn haudalla aivan liian harvoin. En osaa surra haudalla. Mutta isää on ikävä. Ja jo aikuisena, vanhempana ihmisenä kaipaa menetettyä isää. Haluan säilyttää hänestä vain hyvät muistot ja sen, että hän oli isäni. Ja isänä paras isä minulle.