Tunturisopuli.. Hienoa, että olet alkanut rakentaa elämääsi jälleen ja saanut mieltäsi positiivisemmaksi! 🙂 Olen mietteitäsi aina välillä lukenut ja niin.. Mielestäni jokainen on oman onnensa seppä. Et voi jatkuvasti piestä itseäsi väärillä valinnoillasi. Tuolloin ne valinnat tuntuivat oikeilta. Muista myös se, että aika kultaa muistot. Sen vuoksi haikailit/haikailet entistäsi niin kovin.

Sinun tulee kääntää uusi sivu elämässäsi ja hienosti olet jo siinä alkuun päässyt! 🙂👍 Vain sinä ja YKSIN SINÄ voit elämäsi suunnan muuttaa. Ja lapsen voi saada yksinkin. Haluatko lapsen vai vain perheen? Eli onko kaipuusi lapseen vai ainoastaan parisuhteeseen ja siihen yhteiskunnan asettamaan normiin, että pitäisi olla lapsi? Olet vielä nuori, 36 vuotias ei todellakaan ole vanha!! Tottakai väistämättäkin hedelmällisyys alkaa laskea, mutta siltikin mahdollisuutesi ovat vielä vallan mainiot! Jos vain annat niille tilaisuuden. Jos itse synkistelet ja kurjaksi elämäsi teet, niin ei kukaan sinua tule kotoasi hakemaan että hei, haluaisin seurustella kanssasi. Ja raskaaksi siis voi tulla ilman miestäkin. Varmasti olisit hyvä äiti.

Mitä mietteitä sinulla tällä hetkellä on tulevaisuuden suhteen? Olet tärkeä, me täällä kovasti tsempataan ja ajatellaan siuta! 🙂🌻

Kiitos taas viesteistä.
Tuumaaja vai että 80-luvulle.. Se oli kyllä hienoa aikaa, kaikki oli muka ennen aina paremmin! Olet varmasti hyvä isä. Sinun matkasi jatkuu ja kyllä sillä matkalla on vielä kosolti hyviä asioita tarjottavana. Ehkä sen sitten joskus tajuaa, että hei, en ole haikaillut enää aikoihin!

Eheytynyt: 36-vuotias tuntuu olevan niin kovin vanha jo länsimaisella mittapuulla. "Katso millainen kroppa, vaikka jo 41v!" tai "kyllä nelikymppinenkin voi olla seksikäs". Näitä tulee joka tuutista median suunnalta. Minulle itsestäänselvyyksiä: tottakai nelikymppinen on vielä seksikäs, viisikymppinenkin on sitä ja sitä vanhemmat! Mutta siis ei tämä nyt liity mihinkään muuhun kuin asiaan mitä kysyit, olenko ulkopuolelta tulevien paineiden vuoksi pettynyt elämääni. Aivan varmasti. Ja sitten en pelkästään siksikään. Olen kyynistynyt sen verran, etten enää usko löytäväni miestä jonka kanssa perustaisin perheen. Siis olen hyväksynyt tämän yhtenä vaihtoehdoista, joita tulevaisuus ei kohdalleni enää tuo. Mutta se ei tarkoita ettenkö haluaisi joskus lasta, vaikka sitten yksin. Tietenkin sanoisin miehelle missä mennään, jos jotain tapailisin, että jos tällainen järjestely käy niin eikun toteuttamaan. Mutta sitten sekin tuntuu itsekkäältä: miksi pitäisi mennä kiertokautta ja evätä lapselta onnellinen perhe-elämä oman haluamisen vuoksi? Ja sitten taas palaan todellisuuteen: onnellisinkin perheenisä saattaa kuolla tai jättää perheen toisen naisen takia milloin tahansa. Silti olisin siis yksinhuoltaja, mutta lapsella olisi mahdollisesti kuitenkin jonkinlainen isä joka häntä haluaisi tavata. En ole niin hullu, että tekisin lapsen kenen kanssa tahansa. Se ei kuulu arvomaailmaani, mikä toisaalta estää myös mahdolliset hyvät jutut elämässäni, kun en tunnu ihastuvan helposti.

Kyllä tässä sillä tavalla paineita on, ettei ole omaa asuntoa, autokin on romu, olen vähän hukassa ammattini kanssa.. Joskus joku mies sanoikin, että en tule löytämään miestä jos olen vielä jatkossa näin vähävarainen. Toinen ongelma tuntuu olevan lemmikkini, joita on aika monta. Sisäeläimiä kaikki, ei siis mitään vuohia tai lampaita. Voisin olla kuulemma myös hieman kevyempi. 🙂 Ei nämä mitkään sanat minua lannista koska tiedän etteivät kaikki ajattele niin, mutta kyllä esim. raha tuntuu olevan nykyään parinvalinnassa aika tärkeä kriteeri. Ulkoisesti tiedän etten ole mikään kaunotar, mutta näihin asioihin on turha pureutua koska makuasioista on turha kiistellä. Ja itsentuntoni on aina ollut hyvä, eli sanoilla minua ei pysty sinänsä satuttamaan.

Koen syyllisyyttä siitä, että olen itse pilannut asiani, minulle ei ole tehty henkistä tai seksuaalista väkivaltaa kuten monelle täällä palstalla. Lapsuuteni oli hyvä, elämäni oli päätöksiini asti hyvä. On siis jotenkin todella epäreilua että valitan täällä ja ryven tällaisessa suossa jonka olen ihan itse itselleni rakentanut. Muilla on sentään syy tuntea pahaa oloa ja masennusta, minulle ei ole tehty pahaa. Minä olen se joka on tehnyt pahaa muille ja itselleni. Ymmärtääkö tästä joku jotain mitä yritän selittää.. Jos on saanut hyvät palikat alkuunsa, miksei vain voinut olla siitä onnellinen ja rakentaa niistä hyvän elämän?

Parasta tässä kaikessa on joka tapauksessa kevät. Vain itse voi auttaa itseään. Eikä elämässäni nyt mikään muu ole pielessä kuin kaikki. 😉 Ja jossain määrin ei mikään. Olen oppinut paljon itsestäni ja muista. Joskus on parempi jättää asiat myös etenemään omalla painollaan eikä yrittää vaikuttaa kaikkeen, aika auttaa ja parantaa, joka asiaa ei tarvitse analysoida tuhansia kertoja jos on jo päässyt loppuun sen kanssa. Ehkä on vaikeaa osata enää olla ilman itsesyytöksiä kun niitä on syytänyt niin monia vuosia. Keventynyt painolasti voikin olla vaikeampi kantaa, kun ei ole tottunut siihen.
Uskon, että alan antaa pikku hiljaa itselleni anteeksi. Siihen vaikuttaa suuresti se, etten ole ex-mieheni kanssa enää missään tekemisissä. Ja se, että hänellä on asiat hyvin nyt. Kaksi lasta ja kaunis ja mukava vaimo, jonka kanssa ei tule riitaa. He tasapainottavat toisiaan, uskoisin.
Ihanaa kevättä kaikille, jotka sattuivat tämän vuodatuksen lukemaan. 🙂🌻

Kiitos eheytynyt tsempistä, kun sanoit että minusta tulisi varmasti hyvä äiti. Se on totta, olisin hyvä äiti. Varmasti hukassa kuin mikä, mutta tekisin kaikkeni että lapsi olisi rakastettu ja onnellinen, kasvaisi kunnon kansalaiseksi rajoilla ja rakkaudella. Tietenkään lopputuloksesta ei voisi tietää. Kuinka kaamea lapsesta lopulta kasvaisi. Yritystä ainakin olisi. Kukaan ei vaan kelpaa enää isäksi, kun kannoin jo sikiötä miehelle jonka oikeasti halusin, en ketään muuta.

En anna vieläkään anteeksi itselleni. Katsoin tuossa peiliin ennen kauppaan lähtöä, ja muserruin pieniksi palasiksi. Silmistä näkyi ikävä entiseen elämään. Minulla on niin helvetin ikävä. Ja täällä olen yksin, enkä halua edes ketään toista. Kauppamatkaa tehdessä autokin alkoi kenkkuilla. Toivottavasti se kestäisi vielä, ettei menisi rahaa siihenkin.

Mutta siinä sitä ajellessa tuli mieleen, miten pienistä ja typeristä päätöksistä, jotka ovat kuitenkin suuria, elämä kääntyy aivan päälaelleen. Olisi ihana päästä näkemään edes vilaus rinnakkaiselämästään. Olisipa sellainen mahdollisuus.
Pitäisi kai kirjoittaa kirje itselle vuosien vuosien taakse. Ja se tyyppi kirjoittaa takaisin. Yritystä päästä oman itsen pään sisälle silloin kun kaikki oli ajankohtaista. Ei se silti mitään muuta, en pysty ymmärtämään. Ihan kuin se ihminen olisi ollut joku muu. Tai minut olisi revitty tähän elämään jostain toisesta todellisuudesta.

Entä jos kirjoittaisikin kirjeen vuosien vuosien päähän tulevaisuuteen?
Minkälainen olisi se vilaus rinnakkaiselämästä, jota kaipaa?
Minkälaiseksi haluaa elämänsä - luoda?

Kerrohan tunturisopuli, mitä saat tuosta menneisyydessä elämisestä/sen kaipaamisesta ? Luuletko todellakin, että ihmisillä kaikki on niin ruusuista kuin päällepäin näyttää? Voi hyvinkin olla, ettei exäsikään ole sen onnellisempi vaikka siltä näyttäisikin. Useatkin onnelliselta näyttävät ihmiset eivät ole oikeasti kovin onnellisia, se on vain sitä ulkokuorta.

Milloin ajattelit päästä tuosta menneisyyden taakasta eroon? olet nyt jankannut sitä 10vuotta muistaakseni? Milloin olet tyytyväinen? sitten kun olet elänyt menneessä seuraavat 10v etkä voi enää saada lasta? Sitten ruoskisit itseäsi kun et alkanut elää silloin 36 -vuotiaana kun sinulla vielä oli mahdollisuus onneen. Ja TAAS eläisit menneessä ja itsesyytöksissä. Tee NYT OIKEIN kun vielä voit!
Teit mielestäsi väärin kun teit abortin. Näin voi hyvinkin olla kun mietit sitä nyt. Mutta silti se tuntui SILLOIN parhaalta ratkaisulta, se oli OIKEIN silloin. Nyt on kyse sen päätöksen HYVÄKSYMISESTÄ ja itselleen anteeksiantamisesta. Hyviä miehiä on olemassa muitakin, kun vain aukaisisit silmäsi ja näkisit heidät! 🙂🌻

Enhän minä uskokaan että kaikilla ihmisillä on asiat hyvin, enkä vertaa omaa elämääni heidän elämäänsä vaan siihen, mitä minulla joskus oli. Se on se mittapuuni, ja on vaikea saada mikään tuntumaan enää miltään, koska onni oli niin suurta.

Mitä saan.. Ainakin tiedän, että rankaisen itseäni ihan tiedostaen ja tiedostamattakin. Luin juuri sellaisen abortti-kirjan, jossa pohdittiin naisten selviytymistä abortin jälkeen, ja ratkaisuihin johtaneita ajatuskuvioita, ja annettiin keinoja tehdä päätös, jos ei ollut vielä päätynyt aborttiin. Sain siitä muutaman ahaa-elämyksen, eli itsensä rankaiseminen on hyvin yleistä vuosien jälkeen keskeytyksestä. Koetaan, että elämällä ei ole enää mitään annettavaa, ja kaikki paha mitä tapahtuu, on ansaittua, koska ihminen tarvitsee rangaistuksen teostaan. Tunnistin kyllä itseni siitä. Kirjassa oli myös, että usein aborttia aletaan katua vasta vuoden tai parin päästä. Niinhän kävi minullekin. Olen myös täysin tietoinen siitä, että kun en silloin ollut valmis lapseen ja olisin ollut siihen kahden vuoden päästä täysin valmis, on vaikea tajuta niitä silloisia ajatuksia, ja vaikka tiedän että olin silloin ihan eri elämäntilanteessa, en voi antaa itselleni anteeksi enkä kykene ymmärtämään itseäni. Ja pahinta on vielä se, että kun olisin halunnut lasta nyt monta vuotta, en sellaista ole saamassa, kun en voi seurustella vieläkään kenenkään kanssa, koska olen niin rikki. Eikä kukaan ole oikeen kiinnostanutkaan kunnolla.

Jos voisin päättää, että tämä loppuu huomenna tai tänään, olisin sen jo tehnyt. Nyt kirjoitan, koska minulla on taas vähän parempi kausi. Kun on todella paha olla, en oikeastaan pysty puhumaan asiasta. Aina kun vähän helpottaa (ja silloinkin on paha olla), pystyn taas kokoamaan ajatukset järkevästi ja kirjoittamaan tunteistani. Eihän monissakaan asioissa mitään järkeä ole. Jos tämä olisi pelkästään päätöksen asia, en olisi täällä. Mutta olen jo sillä tavalla pitkällä, huomaan että aika auttaa, en ole tässä kuussa miettinyt jokaista yötä läpi näitä asioita. Herään kyllä joka yö samaan ajatukseen, "miksi tein niin, nyt olisi lapsi". Sanon sen usein ääneen samalla kun herään. Eli unissa näen näitä juttuja, usein aamulla tajuan nähneeni eksästäni unta ja huutaneeni koko unen kun katson hänen lapsiaan ja kysyn itseltäni miksi ne eivät ole minun ja hänen.
Oman lapsen murhaaminen on asia, josta tuskin koskaan pääsen yli. Mutta sen asian kanssa olen elänyt nyt vuosia, olen täällä yhä, eli eiköhän tämä peli katsota loppuun asti. Kyllä minulla on tässä suunnitelmia ja unelmia, en ole hanskoja kokonaan tiskiin lyönyt. Kevät auttaa aina. Toivo jostain paremmasta, toivo rakkauden löytämisestä ja siitä, että saisin vielä joskus perheen.

Hei tunturisopuli. Täällä ollaan edelleen, huomasin että olit jossain vaiheessa ihmetellyt missä olen. Mutta jossain vaiheessa täällä käyminen alkoi ahdistamaan liikaa, ja sen takia välttelin tätä sivua. Sitten unohdinkin kokonaan. Yksi ilta muistin sinut, ja piti tulla nyt lukemaan mitä sinulle kuuluu.
En oikein pysty vieläkään kirjottamaan omista asioistani, koska voin todella todella huonosti, huonommin kuin viime kerralla täällä kirjoittaessani. En tiedä kauanko enää jaksan tätä. Itkin kun luin kirjoittamiasi juttuja, koska ne pitkälti heijastivat omia tunteitani ja pelkojani. Vaikka en nyt pystykään kirjoittamaan tämän enempää, halusin kuitenkin tulla ilmoittamaan että olen elossa. Vaikka sillä nyt tuskin on suurtakaan merkitystä.

Huomasin joissakin teksteissäsi päättäväisyyttä ja positiivisuutta. Toivottavasti saat kerättyä voimia niin paljon, että saat elämäsi näyttämään valoisammalta.

Voi Sirppi.... Sirppi Sirppi Sirppi!!!
Et voi uskoakaan miten helpottunut olin kun näin sinun vastanneen. Olen lähes joka päivä miettinyt sinua, käynyt täällä katsomassa, oletko sinä vastannut jotain.. Ja nyt olit. Olen mielettömän onnellinen siitä.

Olen siis kertakaikkisen helpottunut, ja nyt samalla surullinen, koska sinulla menee niin huonosti. ☹️
Olisipa joku keino auttaa sinua, miten saisin sinulle annettua voimaa jaksaa?
Ei sinun tarvitse kertoa nyt mitään henkilökohtaista.. Mutta pääasia että sinä olet siellä Sirppi. Toivottavasti olet käynyt jossain juttelemassa tai ainakin varannut aikaa?

Minun positiiviset hetkeni ovat niin kovin lyhyitä. Mutta niitä on jo. Huomaatko, että niitä voi oikeasti olla? Edes päivän kuukaudessa?
Mietin silti joka päivä. En unohda. En koskaan. Mutta asian kanssa voi oppia elämään. Älä Sirppi luovuta vielä, ethän?
Sinun kirjoituksesi sai toivoa myös minuun, sinä olet siellä yhä. Pelastit tämän päivän, tämä oli paska päivä, mutta se että sinä olet siellä, pelasti kaiken.
Voimia jaksaa Sirppi.

Onpas jotenkin niin outoa että joku tuntematon jaksaa minuakin miettiä. Tai ehkä kyse onkin juuri siitä, kun ihmiset ei minua tunne. Tuntuu että ne jotka tuntee niin ei välitä. Noh, sekin on varmaan vaan minun päänsisäisiä "harhoja", koska perhe kuulemma välittää, ja ollaankin aina oltu hyvissä väleissä. Olen vaan itse tämän pahan oloni vuoksi ottanut etäisyyttä kaikista, ja sen vuoksi tunnen olevani yksin ja yksinäinen. Omaa syytänihän se vaan on, ja sitten käännän päässäni sen niin ettei minusta välitetä. No joo, mitäpä tässä turhuuksia jaarittelemaan. Se on tuo alkoholi kun heti on helppo avautua kaikesta. Siitä tulikin mieleen, että alkaa sekin asia olemaan aika suuri ongelma nykyään. Rahat on mennyt alkoholiin, enkä saa ensi kuussa laskuja maksettua. Mut jotenkin ei jaksa ees välittää. Mitäpä minä rahalla...enää. Ja opinnotkaan ei etene, mut silti oon opintorahat nostanut, nekin siis kohta peritään takaisin.

Mä en ole saanut itsestäni irti niin paljoa että olisin käynyt juttelemassa jossain. Olen melkein kaikki päivät kotona, suljettujen verhojen takana. En koskaan edes tiedä millainen keli on. En vaan jaksa liikkua. Nyt olin kyllä pari päivää siskon luona ja käytiin siskojen kanssa elokuvissa. Mut ei siitäkään oikein voinut nauttia, vaikka tulihan sitä naurettua jne. Mut ei se oo samanlaista kuin ennen, sellaista onnellista naurua. Kun se pahaolo on koko ajan. Äsken olin vanhempieni luona syömässä pääsiäisateriaa. Siellä oli myös toinen sisko perheineen. Jotenkin ei vaan jaksanut taas. Hermot oli kireellä, enkä kestänyt lasten riehakointia ollenkaan. Sekin kertoo miten paljon olen muuttunut, olen aina ollut lapsirakas, ja siskojen lapset oli minulle suuri valopilkku. Ei niillä ole enää samaa vaikutusta, vaikka toki ovat kaikki edelleen minulle yhtä rakkaita kuin ennenkin. Yritin siinä sitten purra hampaita yhteen etten alkais itkemään tai huutamaan. Niin, ja opiskelen - ainakin yritän - neljättä vuotta (olin tauolla eron ja abortin tuoman olon takia) LASTENohjaajaks, ei oikein tunnu enää omalta jutulta, kun en osaa suhtautua lapsiin enää entiseen malliin.

Sehän se onkin kaikkein vaikeinta, kun ei voi hetkeksikään mennyttä unohtaa. Tuntuu että kantaa selässään koko ajan raskasta, kivillä täytettyä rinkkaa, ja se paino painaa yhä alemmas kuilun pohjalle. Ja tiedän että menneisyyden ja tapahtuneiden kanssa pystyy ehkä joskus elämään, toinen asia onkin että haluaako. Minä en halua. En halua elää niiden muistojen kanssa, sen tiedon kanssa että olen tyhmyyttäni menettänyt kaiken elämisen arvoisen. Minulla oli kaikki mitä halusin, olisi voinut olla vielä enemmän (lapsi), mutta minä pilasin kaiken, koska en tajunnut ajoissa hoitaa itseäni kuntoon. Käyttäydyin huonosti, ja menetin ihmisen jota rakastin, rakastan. Miten voisin haluta elää sen tiedon kanssa. En kykene, en jaksa, en minä pysty.

Niin kun kerroin, ollaan perheen kanssa aina oltu läheisiä, ja yleensä kaikki juhlapyhät ollaan vietetty isolla porukalla. Nyt kuulin että vanhemmat lähtee äitienpäiväksi reissuun, molemmilla siskoilla on omia lapsia, ja ne viettävät äitienpäiväänsä kotona omien perheidensä kanssa, eri kaupunkissa kuin missä minä asun. Olen siis päivän yksin. Yksin sen ajatuksen kanssa, että päivän pitäisi olla minullekin erikoinen, ensimmäinen äitienpäiväni äitinä. Oltiin jo kihlatun kanssa mietitty miten vietettäisiin ensimmäinen äitienpäivä kun lapsi meille joskus siunaantuu, mutta ne suunnitelmat ei koskaan toteudu. Ahdistuin tästä tiedosta ja lähdin saman tien omalle kämpälle, ettei kukaan huomaa kyyneleitäni. En tule kestämään sitä päivää. Tulikin heti mieleen, että se olisi jollain tapaa täydellinen päivä päättää tämä elämä. Minun elämä.

Pahoittelen taas sekavaa tekstiä. Tuntuu että on jälleen niin paljon pahoja asioita mielessä, ettei saa mitään järkevästi ulos. 😞

Jos olet Sirppi jo päivämääräsikin päättänyt, niin ei se varmaan olisi mahdoton idea printata itsellesi tuo kirjoituksesi ja menisit ihan terveyskeskuksen päivystykseen. Mitään ei tartte sanoa, lyöt vaan printin kouraan. Voisitko edes ajatella asiaa?

Sirppi, samoja tunteita on täälläkin. Äitienpäivä tuntuu erityisen raskaalta ajatukselta jo nyt. ☹️ Minun lapseni olisi kai 8-vuotias. En ole enää halunnut ajatella milloin ja mitä ja missä.. Mutta ala-asteella hän olisi.
Ikävöin myös miestäni päivittäin ja varsinkin öisin. Tämä syyllisyys ja itseinho ei tule koskaan poistumaan.
Se joka ei ole mokannut elämäänsä näin pahasti, ei voi yhtään käsittää miksei tästä tilanteesta pääse pois. Ei siitä voi päästä koska kuten Sirppikin sanoi, siitä haluaa muistuttaa itseään koko ajan. Koska se on rangaistus. Kaikki onnellinen oli ja meni. Se kaikki on takana, eikä mitään hyvää ole edessä odottamassa. Jos on joskus ollut niin onnellinen kun on ollut, miten voisi muka olla sitä vastaisuudessa enää koskaan, kun on murhannut oman lapsensa? Ikään kuin se olisi ollut joku ratkaisu? Mikään ei koskaan enää ole mitään.

Olen yrittänyt pysyä palstalta poissa ja olen siinä hyvin onnistunutkin, ajatellut että jos asioista ei kirjoita, ongelmat poistuvat lopulta itsestään. Niin ei ole käynyt. On ihmeellistä, että jokapäiväisen pohdinnan tuloksena löytää jotain uutta. Tänään herätessäni tajusin, että olen menettänyt itsestäni kaiken mitä ennen olin. Oikeastaan se johtui unesta, jossa keskustelin entisen työkaverin kanssa. Ei ole enää sitä suurta läheispiiriä joka koostui perheen lisäksi entisistä koulukavereista, lapsuudenkavereista ja työkavereista. Nykyään on vain muutama ihminen, joita tapaan. Ennen ihmiset pitivät seurastani, kysyivät koska voi tulla kylään, järjestin kutsuja ja meillä olikin niitä mieheni kanssa aika usein. Mieheni näki minussa varmasti jotakin iloista ja positiivista, särmikästäkin kun tapasimme. Olin se ihminen aidosti, se minä olin. Kun tein kaiken mitä tein, en ollut se ihminen. Ja siksi ihmiseksi jäin: kurjaksi, katkeraksi ja tylsäksi, vain omissa oloissaan viihtyväksi. Menetin elämäni rakkauden ja lapsen, mutta ennen kaikkea kadotin itseni totaalisesti. Nyt kun mietin entisiä työkuvioita ja arkea sekä niitä juhlia (mutta ennen kaikkea arkea joka oli seesteistä ja hyvää), en tiedä miten ihmeessä elämäni oli niin ihanaa silloin. Mitä tämä nykyinen elämä on? Ja vaikka kuinka löytäisinkin sen oman iloisen itseni joskus jostain kerrosten alta, mitä sitten? Olen jo menettänyt kaiken. Minä olin joskus hauska, ihmisten ympärillä viihtyvä ja tyytyväinen ihminen. Sitten koska kaikki oli ilmeisesti liian hyvin, se kaikki piti hajottaa. On ikävää lähestyä neljääkymmentä ja olla näin hukassa itsensä kanssa. On huvittavaa katsoa taakse ja todeta, että parikymppisenä olin ehjä ja tiesin kuka olin. Olen aina ollut vahva, mutta ehkä sekin on nykyään menneessä aikamuodossa. En ihmettele enää ettei mies jaksanut lopussa edes taistella minusta vaan vaihtoi toiseen naiseen, miksi olisi halunnut kun olin muuttunut tällaiseksi kurjaksi otukseksi tekojeni lisäksi. En ollut enää se ihminen johon hän rakastui, pelkkä varjo siitä. Vanha minä olisi taistellut ja tehnyt selväksi, että kaikista ongelmistamme huolimatta me olemme se pari, joka kestää tuiskut ja tuulet. Tosin kaiken tekemäni jälkeen ymmärrän, että luovuttaminen oli parempi koska en olisi kestänyt katsoa häntä enää silmiin kun en kestänyt omaakaan katsettani peilistä. En tiedä. Saisipa elämässä toisen mahdollisuuden, mutta kun ei saa.
On se silti vaan niin käsittämätöntä. Miten olen aivan kaksi eri ihmistä samassa elämässä? Yksi ihminen ensin, sitten ihan toinen, aivan tunnistamaton joka katsoo entistä ihmistä ihaillen eikä voi käsittää, että oli joskus hän.

Jokainen masentunut tietää, ettei yhden päivän siedettävä olo takaa mitään, tai edes kahden. Väitän, että vain hyvin harva itsemurhaa harkitseva antaisi itsensä ilolla tapettavan tilanteessa, jossa henki ei riipu vain omasta päätöksestä. Jos itsemurhaa harkitseva laitetaan sodan keskelle, hän taistelee hengestään.
Miksi tilanne muuttuu? Siksi, ettei ihminen enää itse ole se, joka päättää. Ja sehän ei käy.

Se miksi näitä pohdin on, että en oikein ymmärrä masennusta. Ensinnäkin olen tämän itse teoillani aiheuttanut, ei kukaan muu. Olen väsynyt tähän ruikuttamiseen, olen ollut jo monta vuotta. Elämäni on pilalla, mutta se ei tarkoita, etten voisi elää jollain tavalla. Yhtä hyvää kuin ennen, edes lähelle, tästä paskasta ei saa millään liimalla. Otan siis sen pronssin tässä elämässä, vaikka minulla oli kultaa. Mitalisija silti? Kyllä, koska elän tässä maassa, jossa minulla on silti jokin mahdollisuus tehdä elämälläni jotain. Olen itse asiassa kyllästynyt kaikenmaailman turhaan ruikutukseen omani lisäksi. Eräs ihminen on ylpeä siitä, ettei hän voi tehdä töitä ja elää tyytyväisenä sosiaalituella. En jaksa enää katsoa sitä, koska hän on oikeasti ylpeä masennuksestaan. En voi ymmärtää voiko ihminen olla masentunut, jos ajattelee näin. Pitäisi silti yrittää pyrkiä eteenpäin, edes jotenkin.

Olen ihan turhaan antanut ihan hyvien miesten mennä ohi, koska en ole halunnut heiltä rakkautta. Etsin täydellistä miestä, sellaista joka joskus oli. Tavoittelen aivan hirveän korkealle vaikka omassa elämässäni en, vaadin toiselta jotain mitä itse en ole. Ehkä tämä oli jonkinlainen elämänkoulu, vaikka tiedän että ainoa asia mitä opin on olla tekemättä näin järkyttäviä virheitä. Se on vain myöhäistä jälkikäteen miettiä, ettei näin voi toimia. Aika meni jo.

On sellainen olo, ettei tästä kirjoittamisesta ole ollut itse asiassa mitään hyötyä. On harmillista lukea omaa aloitusta yli kahden vuoden (!!) takaa, ja todeta, että tilanne on vain pahentunut. Sen kanssa on vain elettävä. Joka hetki kun en ajattele menneitä, on hieman parempi. Mutta mikään ei ole muuttunut, eikä tuska helpota, se kasvaa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut sääli tai ruikutus, vain todeta tosiasiat. Ehkä kaikkea rikkinäistä ei voi korjata. Uskon, että itselle anteeksi antamisen ollessa mahdotonta, kenenkään muun anteeksianto ei auta, ja Jumalan anteeksiantoa en tarvitse, koska en ymmärrä miksi jonkun muun anteeksianto kuin hänen, jota vastaan on oikeasti rikkonut, liittyisi asiaan. Tosin hän jota vastaan olen rikkonut, on antanut anteeksi. Mutta sekään ei auta kun ei anna itse itselleen anteeksi.

Pettämisen kanssa painiville: jos haluatte jatkaa kumppanin kanssa joka on pettänyt, asettakaa ehdottomasti aikaraja, älkää ottako minkäänlaista paskaa vastaan, vaan teette heti rajat selväksi. Tätä ei saanut jollain pettämisketjussa sanoa, mutta kun ymmärtäkää, että vain te itse sallitte itseänne kohdeltavan niin kuin teitä kohdellaan. Heti rajat ja heti peli poikki, pettäjä pitkittää tilannetta niin pitkään kuin mahdollista, kun ei tiedä kumman haluaa. Ilman aikarajaa aikaa on ikuisesti ja hän saa pitää molemmat ja elää jotain typerää unelmaelämäänsä.

Parisuhteessa eläville, toiseen ihastuneille: Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Miksi olet kumppanisi kanssa? Miksi yhden päivän tai viikon tai muutaman kuukauden ihastuminen menisi vuosien rakkauden edelle? Sulaa hulluutta. Älä tee sitä, ihastus menee ihan varmasti ohi, kun et anna tunteen kasvaa. Sinä teet päätöksen, älä tee väärää. Eli älä anna tunteen kasvaa, sinulla on kaikki, älä kurota jotain muuta. Ole onnellinen ja rakasta kumppaniasi koko sydämestäsi, älä keksi syitä mikä hänessä on muka vialla ja sen perusteella oikeuttaisit "onnesi". Hulluutta. Unohda koko juttu.

Aborttia harkitseville: jos edes harkitset, pidä lapsi. Keskeytystä voi katua, omaa lastaan ei ikinä.
Sitä ei ymmärrä ennen kuin sen on tehnyt. Tilalle jää tyhjä paikka. On syitä ja on syitä, mutta ihan varmasti jos harkitsee pitävänsä lapsen, on jo päättänyt pitää sen. Jos tietää ettei lasta halua, asia on eri. Mutta jos alkaa jo hieman miettiä että entä jos.. Pidä lapsi.

Toivotan kaikille palstalaisille erittäin hyvää kesää ja elämää. Älkää lähtekö koskaan valehtelun tielle, älkää tehkö mitään mikä tuntuu sydämessä vähänkään väärältä. Eläkää, rakastakaa, ottakaa vastaan rakkautta. Älkää katuko asioita joita teette, jos teette asiat puhtain sydämin. Olkaa onnellisia siitä mitä teillä tällä hetkellä on, älkää haaveilko koko ajan paremmasta, se on lumetta. Jos kaikki olisivat tyytyväisiä siihen mitä heillä sillä hetkellä on, maailma olisi parempi paikka. Minun elämäni olisi nyt hyvä.

Kolme vuotta sitten tilanne oli sama kuin nyt. Ei tämä taida koskaan muuttua, "elämä jatkuu", mikä elämä?

Moikka Tunturisopuli!

Mitä sinulle kuuluu? En saanut unta ja jostain syystä eksyin lukemaan tänne näitä vanhoja juttuja mitä on tullut kirjoitettua vuosia sitten. Paljon ollaan näköjään yhdessä vaihdettu ajatuksia. Onko elämä yhtään antanut hyvää kaiken tuon pahan keskelle?