En ollut raskaana, onneksi. Silti kun testin tuloksen katsoin, tuntui hieman pettyneeltä. Olisin saanut syyn elää. Nyt elämä jatkuu samaa harmaata polkua päivästä toiseen. Eikä mikään muutu eikä edisty.
Huomenna pitäisi tavata vanhoja opiskelukavereita vuosien takaa. Kaikilla näyttää olevan perhe ja mattimyöhäiset (itseni ikäiset) odottavat nyt esikoistaan tai jo neljättään. Kaikilla on hyvä työ ja mies/vaimo.
Minulla ei ole mitään. Voin myöntää olevani kateellinen. Olen heidän puolestaan myös äärimäisen onnellinen. Mutta en halua mennä tapaamiseen. En pysty siihen, en halua kyselyjä lapsista ja miehestä, joita ei ole. Ammatissani olen surkea. Ihme on jos ei ole huhut siitäkin jo levinneet.
Tietysti voisin sanoa että "olin minäkin raskaana mutta murhasin lapsen. Aivan aivan, kyllä näin pääsi käymään."
"Ai niin ja se mies, olen kohta kymmenettä vuotta häneen yhä rakastunut eron jälkeen."
En todellakaan mene tapaamiseen kuulemaan miten ihanaa kaikki on ja itse pidättelen itkua koko tapaamisen ajan.

En tappanut abortissa pelkästään lasta, vaan vein vanhemmiltani ja kahdelta elossa olevalta isovanhemmaltani mahdollisuuden tutustua lapsenlapseensa ja lapsenlapsenlapseensa. Samoin isältä vein mahdollisuuden lapseensa. Lapselta vein mahdollisuuden elämään ja tutustumisen läheisiinsä. Tämä on tuskallinen uusi sivujuonne tähän koko asiaan. Miten saatoin tehdä tämän kaiken? Samalla vein itseltäni mahdollisuuden lapseen, tosin se nyt on pienin ongelma.

Lohduttavaa on, että kannan tätä syyllisyyttä lopun ikääni hautaan saakka. Ehkä vielä kuoleman jälkeenkin - ehkä helvetti on olemassa?

Koko viikko on mennyt taas ajatellessa asioita lähes tauotta. Lääkkeet olen lopettanut, koska ne tekivät minusta tahdottoman möllykän joka vaan liikkuu paikasta toiseen. (Söin niitä yli 6kk.) Kyllähän lääkkeet välillä auttoivat pakko-oireiseen ajatteluun, mutta kun koko muu elämä menee sumussa, mitä hyötyä siitäkään on? Ja kaikki sivuoireet siihen päälle. Ei ulkopuolisen kanssa juttelukaan ole oikeastaan auttanut. Siihen kylläkin, että kun asioista on avautunut viikon aikana tuntikaupalla, ei jaksa enää yksinään niin paljon pohtia. Mutta sitten taas tuntui että terapeuteilla on taipumus iskostaa päähän, ettei "muita vaihtoehtoja silloin ollut". Miten niin ei ollut? Eikö vain voi hyväksyä sitä, että tein väärän päätöksen ja lähteä sitten purkamaan sitä, miten sen asian kanssa voi elää. Etisestä miehestäkin on etsitty vikoja ja saatu hänet kuulostamaan hirviöltä. Ikään kuin olisi hänen syynsä, että päädyin aborttiin. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin yritys saada minut jotenkin pois pälkähästä jotta keskittyisin siihen miten epäsopiva suhteeni muka oli? Minähän siinä petin ja valehtelin enemmän kuin toinen. Minä halusin keskeyttää raskauden, ei se toinen. Miksi terapeutti yrittää siis saada jonkinlaisen syyntakeettomuuden ylleni? Hän vain toteaa, että mielenkiintoista, miten elämäni mies oli sitä ja tätä ja kuinka en voi rakastua keneenkään toiseen, ja että jos tämä oli elämäni mies niin mielenkiintoista. Että tuollainen mies ja oli muka elämäni mies.

Mitä helvettiä kommentoin jokaiseen kirjoitukseen täällä, ikään kuin oikeasti mistään mitään tietäisin tai neuvot helpottaisi jonkun elämää? "Tunturisopuli, Tunturisopuli" jokaisen viestin viimeinen kirjoittaja kun etusivua katsoo. Puistattaa jo itseäkin. Joka paikassa äänessä eikä ole mitään järkevää sanottavaa. Niistä eläimistä on hirveä huoli. Ihminen voi lähteä pois, eläin ei pääse ovesta mihinkään.

Parasta olisi lähteä vaan pois täältä ja lähdenkin. Edes Jumala ei halua mua uskovaistensa joukkioon. Ajattelin että uskoontulo voisi olla se viimeinen oljenkorsi, mutta ei mua edes sinne haluta.
Antaa olla sitten. Kaikki. Helpotus. Loppu.

Hei hei hei, ei se, jos kukaan ei ole kirjoittanut sinulle tähän mitään mielensä päältä, tarkoita, etteikö olisi lukenut mitä ajattelet. Muistathan sen?
Olen ajatellut, että tämäkin ketju on mielenkiintoinen, mutta omassa tilanteessa jotain muuta mihin nyt energia valuu tai katoaa - aika harvoihin jaksaa kommentoida kun itsellä on liikaa omia ajateltavia juttuja meneillään.
Älä lannistu.
Ja tuo, toisaalta, kun katsoo ja näkee vaan oman nimimerkkinsä kirjoituksia, se on aika riisuva huomata ja itsekin olen ajatellut kuin sinä, että mitä v-a tänne kirjoitan kun on niitä omiakin pohdittavia pulmia; kirjoitan kuin tietäisinikin vaikka suurin osa ajatuksista on ajatusten lentoa. Tosin kokemuspohjaa on jokaisella.
Kunpa useammat kirjoittaisivat näin keskitetysti kuin sinä.
Voimia ja rohkeutta sinulle edelleenkin!

Ei se minua haittaa ettei kukaan vastaa. Kiitos erakoksiko silti viestistäsi.
Tuon viestin kirjoittamisen jälkeen olin todella lähdössä. Istuin kuumassa suihkussa ja raaputtelin veitsellä valtimoita. En tiedä kuinka kauan kamppailua kesti, mutta lopulta kauhea kuva siitä, miten vanhempani ja sisarukseni löytävät minut verisenä ja hengettömänä suihkun lattialta esti teon. Miksi haluaisin heille sellaiset traumat? Itse olen sotkuni aiheuttanut. Seuraukset pitää vain kärsiä.

Mikään ei ole itsekkäämpää kuin itsemurha.

Joten täällä ollaan taas ihmisten riesana motkottamassa.
Mikään ei ole muuttunut, mikään asia ei ole mennyt parempaan. Eikä varmaankaan sitten menekään. On vain hyväksyttävä etten saa koskaan perhettä. Elän siis eläinten kautta ja teen kaikkeni muiden auttamiseksi ja aborttia harkitsevien pään kääntämiseksi, jos he miettivät kahteen kertaan haluavatko he sitä sittenkään. On syitä abortille. Ja sitten on "syitä". Ja on päätöksiä, oikeita tai vääriä ei kai ole, on vain päätöksiä. Ja niiden kanssa sitten eletään.
Minun päätökseni oli väärä ja olen jo liian vanha saamaan lapsia. Ehkä tämän piti sitten mennä näin.

Tuo just, askel hyväksyntää kohti, tie aukeaa (jollain tasolla)- ?))
aika näyttää ?

Aikapa hyvinkin näyttää.. Mutta kun sitä aikaa ei ole. Olen jo hyvällä matkalla kohti 36-vuoden ikää. Netistä kun lueskelee, lapsen saanti alkaa olla jo nyt hyvin hyvin riskaabelia ja eihän tässä oikein sopivaa miestäkään ole. On niin älytöntä, miten nyt vanhempana osaisi elätä menneen "oikein". Tekisin ihan kaikessa erilaiset ratkaisut. Eri ammatti.. Erilainen ajankäyttö. Voisinhan tehdä niin nyt, mutta kun en pysty. Näen yhä vaan kaiken epäonnistumisen enkä valoa tunnelin päässä. Ehkä kymmenen vuoden päästä harmittelen etten tehnyt nyt mitään järkevää kun olisi ollut vielä viimeinen mahdollisuus.

Kun lukee muiden ongelmia niihin on niin "helppo" vastata ulkopuolisena, että älä tee näin, sinun on lähdettävä, katso tulevaisuuteen, älä märehdi menneitä. Enkä itse pysty toteuttamaan tuota mantraa omassa elämässäni.
Ex-miehen lapset ovat kauniita. Hän on selvästi onnellinen. Jos hän ei olisi ollut minun kanssani, hän ei olisi koskaan tavannut nykyistään. Ehkä minun elämäni tarkoitus olikin vaan olla ponnahduslautana hänen onnelleen, se mitä luulimme onneksi ei sitä ollutkaan, ja nyt hänen elämänsä on täydellistä. Minun virheeni oli hänelle onnenkantamoinen. Sellainen kuin elokuvissa: kusipää puoliso pettää ja lopussa kusipäällä kaikki on huonosti mutta pääosan esittäjä, surkeasta välitapahtumista huolimatta, saa oikeutta ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Ja kaikki lähtevät elokuvateatterista tyytyväisinä kotiin, näin sen piti mennä, onneksi kusipää jäi puille paljaille.

Mistä ihmiset saavat sen toivonkipinän, että "kyllä se tästä vielä paremmaksi muuttuu". Miten muka? Ystävälläni on teoria, että kaikille esim. on olemassa joku. No varmasti on se joku joku, mutta saappaat ovat niin suuret ettei niihin niin vain astutakaan. Ja toivo ihmisen hengissä pitää. Mutta mistä tällainen suuri illuusio saa voimavaroja? Ei välttämättä ole yhtään mitään tuolla missään, rakkautta tai lapsia tai muutakaan. Miksi kukaan ei koskaan sano ääneen, että ei siellä välttämättä ole kyllä yhtään mitään. Että ei ole mitään jokua. Se on kai niin musertavaa todeta, että parempi olla sanomatta ollenkaan. Toivohan voisi vaikka saada särön, kun ei olekaan mitään mitä odottaa.

Täällä pikkuhuppelissa kirjoittelen. 🙂
Kyllä tämän surkuhupaisan elämän on vielä jotain tarjottava takataskustaan minullekin. Pakko. Eihän tässä olisi muuten mitään järkeä.
En tiedä mihin tämä tuuli kuljettaa, mutta kyllä kadun sitäkin, jos menetän jokaisen päivän tässä paskassa märehtimiseen, kun voisin tehdä jotain muuta. Jotain järkevää. Jotain millä on merkitystä.
Alan kehittää itseäni ja lopetan tämän surkeilun vielä joku päivä, ja heti kun se tapahtuu, avaan skumpan ja kiipeän voiton vuorelle huutamaan onneani. Tämä ei ole se päivä, mutta se tulee vielä. Minä haluan olla onnellinen ja olen ainoa este onneni tiellä.

Tunturisopuli, vaihdoitko maisemia tai paikkakuntaa - tai mitä konkreettista teit käynnistääksesi itsessä muutosta? salliaksesi itselle jotain hyvää? Luin tämän ketjun alusta loppuun ja voin kuvitella käsittäväni olojasi; epätoivon osalta omaakin sitä koettuna siinä määrin.

Nykyään tässä minunkin iässäni vielä jotkut synnyttävät... nelikymppisellä on vielä ikänsä puolesta hyvät mahdollisuudet äitiyteen.
Ja siihenkin sinulla on vielä vuosia aikaa.

Vertailu toisiin tai asettamista itseä toisten rinnalle, vanhojen opiskelu-tai työkavereiden, voi olla yksi koukku, jolla itseäsi epätoivon suon yllä riiputat. Toiset elävät elämäänsä, so what, heidän elämässäänkin on käänteitä, joista muut eivät tiedä mitään. Eikä tarvitsekaan.

Tuosta rakkautesi kohteesta. Jossain viestissä käy ilmi, että hän taisi alkaa jo seuraavana päivänä erottuanne uuden kanssa, mikä saa kyseenalaistamaan hänen sitoutumisensa syvyyttä teidän suhteeseenne. Vaikuttaa hänenkin olleen sellainen, että on luonut hyvää suhdetta jo teidän yhteiselämänne aikana tähän seuraavaan eli ei niin täydellä sydämellä ole ollut sitoutunut sinuun kuin kenties oletat hänen olleen? Suotta pidät itseäsi yhteiselämänne (ainoana)tuhoajana.

Lapsen menetys on iso kokemus. Syntymättömän lapsen menetys on taakka, josta en tiedä oman kokemuksen pohjalta kuin keskenmenon osalta; oli kyse epäonnistuneesti alkuun lähteneestä kaksoisraskaudesta. Luonto poistaa jotenkin tässä elämässä epäonnisesti alkaneen johon saa vaan tyytyä ja kenties olla hyvillään, että niin kävi - kun ei tiedä minkälaisiin vaikeuksiin syntymättömiksi jääneiden elämä olisi sen raskauden loppuunsaattamisen myötä ajautunut. Laiha lohtuyritys, mutta yritys kuitenkin.

Tuo viimeisin viestisi heijastaa toivonkipinää. Puhuit jossain viestissä menneiden mapittamisesta mappi ööhön, mutta en tiedä toimisiko sinulla miten, jos kirjoittaisit paperille kaikki ne ajatukset, joista haluat luopua; pukisit sanoiksi niin moneen kertaan että olet sata%varma luovuttavasi ne ajatukset(pettymysten aiheet) kirjaten paperille - ja sitten hankkiudut paikkaan , jossa voit polttaa joka ikisen paperin kerrallaan... ja annat niiden mennä.

Teet niinsanotusti tilaa uudelle elämälle, jonka ovella olet.
Tsemiä sinulle sinä hyvä nainen!

Kiitos erakoksiko viestistäsi.
Tuon teenkin, kirjoitan lapulle asiat mistä luovun ja poltan ne. Aivan mahtava idea.. Siinä asiat muuttuvat konkreettisiksi, luovun asioista joita en halua enää muistella ihan koko ajan.

Olen muuttanut asuntoni sisustusta ja kaivanut vanhoja tavaroita ja myynyt ne pois, osan heittänyt roskiin mikä ei ole myyntikelpoista. Olen ollut jopa vanhoissa tavaroissani hyvin kiinni "tämä muistuttaa meidän ensimmäisestä yhteisestä kodista" jne.. Eli ihan turhia muistoja tavaroiden muodossa. Kyllä ne muistot sisimmässä säilyvät ilman materiaakin, enkä halua edes että ne muistuttavat olemassa olollaan.
Ja olen kuin olenkin etsimässä töitä toiselta paikkakunnalta. Eli siinä mielessä ihan konkreettisia uudistuksia yritän tehdä.. Ja kai kaivan kaappeja siksikin, että muutossa olisi vähemmän tavaraa jäljellä. Olen myös laihtunut ja leikannut tukkani kivaksi. Olen alkanut syödä terveellisesti ja hoitaa kuntoani uudestaan. Haluan tuntea oloni hyväksi edes fyysisesti, koska henkisesti en siihen vielä pysty. Nyt on vain edettävä pienin askelin ja saatava onnen hetkiä edes pikkuriikkisistä asioista.

Miehellä oli tosiaan uusi suhde jo ennen eroamme, mutta koen sen niin, että työnsin miehen tämän toisen naisen syliin olemalla itse kylmä ja abortoimalla lapsen jonka mies olisi halunnut. Nainen ei aiheuttanut minussa oikeastaan mitään kummempia tunteita, koska en kokenut häntä uhkaksi. Mies soittelikin vuoden perääni mutta ylpeyttäni en ottanut häntä takaisin ja sähläsin itse vääränlaisen miehen kanssa, jotta en vahingossakaan menisi takaisin.
Mutta sitten kun mieheni löysi tämän tulevan vaimonsa ja lastensa äidin, tiesin heti että minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia enää. Tämänkin suhteen mies aloitti ennen edellisen loppumista, joten hän ei ole elänyt päivääkään yksin sitten teinivuosien. En usko että hän kuitenkaan on sen tyyppinen ihminen, jonka pitää velloa näissä ajatuksissa jatkuvasti kuten minun esim.

Mutta tosiaan, olen päättänyt lopettaa tämän itsesäälissä pyörimisen nyt ihan lopullisesti. Ei se heti onnistu, välillä tulee viikkoja etten pääse ylös sängystä, mistään ei tule mitään enkä saa mitään aikaiseksi ja tunnen olevani vielä surkuhupaisampi. Mutta ne ovat vain välivaiheita, koska jos yksikin päivä on kuukaudessa hyvä päivä, se tarkoittaa, että vuoden päästä niitä voi olla kuukaudessa jo kaksi.
Lääkkeet eivät auttaneet, terapia ei ole auttanut, vain minä yksin voin nousta tästä suosta ja muuttaa asennettani ja elämääni. Tiedän että terapia täällä palstalla, se että kirjoittaa näitä asioita, on vienyt minua eteenpäin. Eli siinä mielessä voisi ajatella, että "terapia" on auttanut. En vain tule toimeen ulkopuolisen "oikean" ihmisen kanssa, joka ei tunnu ymmärtävän mitä päässäni pyörittelen. On siis matkattava tätä polkua yksin. On minulla ystäviä, mutta vain yhdelle kerron mitä kaikkea päässäni liikkuu.

tunturisopuli kirjoitti 26.2.2012 15:40

Lääkkeet eivät auttaneet, terapia ei ole auttanut, vain minä yksin voin nousta tästä suosta ja muuttaa asennettani ja elämääni.

Erittäin hienosti ymmärretty - asia menee juuri näin! Kyllä ammattiapua ja kenties lääkkeitäkin välillä tarvitaan, mutta lopullinen paraneminen on usein itsestä kiinni. Olet varmaan matkallasi huomannut yhden saman asian kuin minä itsekin; vaikka menneisyyden taakka valtavasti painaa, niin välillä se unohtuu hetkeksi ja ihan pienen hetken huomaa jostain syystä olevansa ihan onnellinen ihminen. Hiivatti - tuo pieni hetki, vaikka niitä nyt tulisikin vain silloin ja tällöin, on ne oikeasti elämisen arvoisia!! Tsemppiä!!!

Kyllä se niin Tuumaaja vaan menee, olet ihan oikeassa. 🙂
Lääkkeet auttavat hetkellisesti pahimman yli, se on kyllä myönnettävä. Mutta ne alkoivat kääntyä minua vastaan ja huomasin sen hyvin pian ja lopetin (ilman lääkärin suostumusta, mutta olen niin itsepäinen että luulen tietäväni itse mikä on parhaaksi. Enkä ole sitä katunut, lääkkeet alkoivat oikeasti olla huono asia).

Minä olen niin kovasti yrittänyt löytää, Tuumaaja, että mikä sinun menneisyydessäsi vainoaa, mutta jostain syystä en löydä ketjuasi..
Uteliaisuus on hieno asia, joskus. Ehkä. 😉

Mukava joka tapauksessa että olet vielä Tuumaaja täällä palstalla käylähtelemässä!

Mutta missä on Sirppi?..

tunturisopuli kirjoitti 29.2.2012 17:12

Kyllä se niin Tuumaaja vaan menee, olet ihan oikeassa. 🙂
Lääkkeet auttavat hetkellisesti pahimman yli, se on kyllä myönnettävä. Mutta ne alkoivat kääntyä minua vastaan ja huomasin sen hyvin pian ja lopetin (ilman lääkärin suostumusta, mutta olen niin itsepäinen että luulen tietäväni itse mikä on parhaaksi. Enkä ole sitä katunut, lääkkeet alkoivat oikeasti olla huono asia).

Minussa on myös vahva pyrkimys irti lääkkeestä.
Silti hyväksyn sen tarvitessani kuin kainalosauvaksi; nykylääkeitede on siitä mielekästä että se huomioi(jos on hyvässä hoitosuhteessa) ihmisen oman itsenäisen pyrkimyksen pitää itse huolta itsestään eli sallii lääkkeen omavaltaisen käytön.
Itsen elämästä huomioita tekevänä oppii kuinka oman mielentaakkansa kanssa ja siihen liittyvän lääkityksen kanssa eteenpäin mennään.
Saa olla heikko, aina ei vahvuus ole valttia;
valtimpaa on rehellisyys?
saa ottaa vastaan, kun tarvitsee ja niin haluaa.
Sanoisin tuohon mitä sanoit tunturisopuli, että lääkkeet voivat olla myös hyvä asia.
Kaikki liika, käyttö tai käyttämättömyys, panee kyselemään sitä keskitietä,
joka taitaa olle enemmän kuin veteen piirretty viiva?

Hih! Kysyit että mikä mun menneisyydessä vainoaa. Tähän ei voi oikeastaan heittää muuta kuin että taisin juuttua 80-luvulle pysyvästi!!! 😋

Olen ihan samanlainen "haikailija" kuin sinäkin. "Mitä jos en olisi lähtenyt, mitä jos olisin jättänyt. Nyt olisin varmasti maailman onnellisin mies!" Just joo 🙂 🙂

Ei ole mitään muuta suuntaa kuin eteenpäin. Mutta totta vieten ymmärrän nuo tunteesi. Lohdutuksena sekä itselleni että sinulle, näitä tunteita voi analysoida. Niitä voi käsitellä. Ne PITÄÄ käsitellä. Sitä ei voi antaa kenenkään muun tehtäväksi. Vain sitä kautta avautuu uusi minä ja tulevaisuus on olemassa. Olen todella onnellinen siitä että näen sinussa toivonkipinää, edes ajoittain 🙂 Sitä minäkin olen etsimässä. Yksin se on vaikeaa. Yksin - perheellisenä - sepä onkin todella vaikeaa *huoh*

Tämä päivä meni taas näin. Mutta huomisestapa ei voikaan tietää. Matka jatkuu.