Menneisyyden vanki

Menneisyyden vanki

Käyttäjä tunturisopuli aloittanut aikaan 01.04.2010 klo 18:39 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 01.04.2010 klo 18:39

Oikeastaan otsikko voisi olla oman itsensä vanki.

Ei tässä itku auta markkinoilla, vaan kun itkettää ja melkein joka päivä.

Olen niin sössinyt elämäni.
Miten päästä omien tekojen yli? Miten te, jotka olette ’itse ”pilanneet elämänne”, olette selvinneet siitä, vai oletteko?

Petin henkisesti kumppaniani. Hän petti myös minua aikaisemmin, mutta siitä oli aikaa enkä tiennyt tästä kuin loppumetreillä. Sillä ei yhäkään ole minulle kuitenkaan merkitystä. Hän oli oikeasti elämäni rakkaus. En vieläkään ymmärrä miksi ihastuin toiseen. Se oli jokin älytön vaihe. Lopulta mieheni jätti minut toisen takia. En siltikään usko, että se oli se oikea syy – tämä toinen. Olin varmasti sammuttanut osan tämän ihmisen tunteista jo aikaa sitten omilla töppäilyilläni. Onhan se nyt selväkin. Luottamus kun menee, mitä jää jäljelle?

Ei tässä ole kaikki. Tein myös paljon ratkaisuja, joissa en kuunnellut toista. Pahin ahdistus ja syyllisyys on jäänyt abortista. Minä tein päätöksen, mies olisi ilmeisesti halunnut pitää lapsen. En ymmärrä itseäni. Olen tavattoman ylpeä ihminen, ja koska mies väitti lapsen olevan jonkun toisen (en ollut koskaan maannut kenenkään toisen kanssa), ilmeisesti ylpeyttäni tein tämän abortin.. En kestä tätä. Ylpeyteni ja koko mätä sisimpäni on vienyt minut perikatoon.

Näen jatkuvasti kaikessa ja kaikkialla sen elämän, joka minulla voisi tällä hetkellä olla. Näen sen vastaantulevista pariskunnista ja perheistä, elokuvista, sarjoista..
Mikään ei oikein tunnu miltään. Vain syyllisyys ja menneisyyden jatkuva muistelu täyttää ajatukseni. En kestä tätä.

Pahinta on, että näen silloin tällöin tämän ihmisen uudessa onnellisessa suhteessaan sattumalta kadulla tai kaupassa. Olen todella onnellinen, että hän on löytänyt rakkauden, mutta samalla riudun hitaasti ja tuskaisesti, sillä sen olisi pitänyt olla minä.

Itse sössin.
Mutta en pääse yli.
Kuinka helvetin monta vuotta tätä kestää, ja miten tästä yleensäkään koskaan selviää.
Olenko todella niin paha ihminen, että ansaitsen tämän kaiken.
Todennäköisesti näin.

Eihän tällaista menneessä elämistä.. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miten ensinnäkään voin koskaan rakastua uudelleen? En usko että se on edes mahdollista. Vertaan kaikkia elämäni rakkauteen.
En vaan pääse yli. En helvetti millään. Tapahtumista on jo vuosia. Kuinka säälittävää.

Onko täällä ketään joka on itse omilla teoillaan pilannut tärkeän ihmissuhteen, kärsinyt henkisen kakkunsa ja vapautunut vankilastaan voittajana?

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 06.04.2010 klo 20:38

Öisin ei tule uni. Ja kun tulee, sitä herää sitten kesken kaiken ja panikoi samat asiat yhä uudestaan ja uudestaan.
Miten se yksi päivä, mitä jos olisinkin tehnyt silloin näin tai näin...
Tai kun yksi asia tapahtui niin jos olisin sittenkin tehnyt toisin. Ja sitten käyn kaikki eri vaihtoehdot läpi ja siinä se yö on taas mennytkin - ja töihin puolikuolleena.

Miksei uni vaan jatku, miksi pitää herätä joka yö venkoilemaan samoja, iänikuisia asioita, joille ei enää voi mitään..
Aivan turhaa. Turhaa turhaa turhaa.

Jos ei nuku, ei kai mielikään voi tämän paremmaksi muuttua. Itseään ei voi poistaakaan tältä pallolta, koska se satuttaisi rakkaita.

Käyttäjä Jasse kirjoittanut 07.04.2010 klo 21:23

Hei,

Mielellään kurjassa olossaan sen vaihtoehtoisen todellisuuden kuvittelee auvoiseksi ja ajattelee mitä kaikkea sitä onkaan menettänyt ja kuinka onnellinen sitä olisikaan siinä vaihtoehtoisessa todellisuudessa - siinä, joka ei toteutunut.

MUTTA! Eihän se niin ole!!!!

Sekin todellisuus olisi voinut olla mitä ikävin - jos mies kiisti isyytensä ja lapsi olisi syntynytkin, olisiko se ihana perheidylli sitten oikeasti kuitenkaan toteutunut. Kenties olisi kyllästynyt koliikkivauvaan ja lähtenyt toisen matkaan heti, olisitte riielleet koko ajan - kukaan ei voi tietää... Yritä olla kiduttamatta itseäsi pohtimalla sitä menetettyä idylliä, se kun ei tosiaankaan ole ollenkaan ainoa mahdollinen vaihtoehtotodellisuus.

Surut pitää surra ja varmasti tuo abortti sekä hylkääminen toisen vuoksi ovat ammottava kuilu sisimässäsi. Sure ja itke silmät päästäsi, mutta lopeta sitten. Mennyt ei suremalla palaa ja virheistä oppii.

Älä anna ajan kullata ja kiillottaa kaikkea toisessa ja näe itseäsi vain suurena sössijänä.
Rohkeutta! 🙂🌻

Käyttäjä helemi kirjoittanut 07.04.2010 klo 22:13

Eilinen on mennyt, me elämme tätä päivää ja huomisesta emme tiedä.
Älä jää kiinni entiseen, anna sen mennä menojaan ja katso urheasti kohti huomista.
Jokainen tekee virheitä, niistä pitää vain ottaa opikseen.

Käyttäjä jokujossakin kirjoittanut 08.04.2010 klo 22:57

Hei tunturisopuli,

Eipäs sätitä siellä itseä ihan maan rakoon... jokainen meistä on tehnyt tyhmyyksiä elämässään. Itse voisin kai saada siitä tohtorinhatunkin 😋 Totta kai sitä on itselleen vihanen, kun huomaa, että elämä ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Itselläni siinä mielessä sama tilanne, että olen ollut vain kerran elämässäni raskaana, ja joutunut pakkotilanteessa tekemään abortin. Ja siitä huolimatta, että elämäni suurin haave oli olla äiti, sitä tekoa en ole koskaan katunut. Ehkä kaikkea muuta sitten olenkin edes jossain vaiheessa 😀

Olen esimerkiksi katunut sitä, että en uskonut ensimmäiseen suureen rakkauteeni ja sen kantavuuteen. Olen ollut sen jälkeen niin sinnikäs parisuhteissani, vaikka ne olivat silkkaa itsetuhoa. Mutta ensimmäisen (ja toistaiseksi parhaan) annoin mennä...en uskonut, että voisimme järjestää yhteistä tulevaisuutta. Kaduin sitä väliin, mutta uskon, että hänen elämänsä on mennyt paremmin näin.

Ja sitten siihen pääpointtiin. Kyllä me elämässämme seilailleetkin saamme uskoa uuteen huomiseen (ja tähän päivään 😉 ) Älä ole niin ankara itsellesi. Et voi tietää, mitä hienoa edessäsi vielä onkaan. Kun itse jätin taakseni vaivoin ensimmäisen pitkän parisuhteeni toivoin vain, että jaksaisin nousta jaloilleni joten kuten. Mitä kaikkea hienoa olenkaan saanut sen jälkeen kokea. Elämän rikkautta tulvillaan, valtavan määrän erilaisia kokemuksia...olisipa elämäni ollut tynkä, jos olisi päättynyt siihen. Uskon nytkin, toisen vakavan mahalaskun tehtyäni, että elämällä on vielä paljon annettavaa minulle. Meillä(kin) on lupa elää täysillä, vaikka kaikki ei ole sujunut oppikirjamaisesti. Olen yrittänyt rakentaa elämäni uudelleen niin, että se ihan oikeasti tuottaa itselleni tyydytystä. Ettei enää tarvitsisi (ainakaan niin usein 😳 ) kadehtia muita, joilla on se mies, lapset, ura ja talo -meininki menossa. En ole pystynyt sitä rakentamaan ja PISTE. Mutta rakennan jotain muuta, itseni näköistä. Olen opetellut alkeita siitä, miten kuunnella itseä. Miten toteuttaa OMIA toiveita. Miten tehdä minut onnelliseksi. Se ei saa riippua kenestäkään muusta. Minun pitää yksinänikin osata olla onnellinen elämästäni. Ei ole kenenkään muun tehtävä tuoda elämääni onnea. Jep, noin sanon ja sitä opettelen, etten toistaisi vanhoja virheitäni ja juoksisi kenenkään syliin luottaen onnentuojaan. Ei se ole mikään itsestään selvyys. Ja kun tulee takapakkia toivoisi, että olisi olkapää vierellä johon itkeä. Onneksi on ystäviä kuitenkin lohtuna 😎

Ollaan toiveikkaita...kyllä meidänkin vuoromme tulee...ponnistellaan sitä kohti...tukinetissä on hyvä ponnahduslauta siihen 🙂

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 18.04.2010 klo 11:06

Kiitos Jasse, helemi ja Jokujossakin vastauksista. Miten ulkopuolisten ajatukset saavatkin itselle niin paljon erilaista näkökulmaa..

Jokujossakin, olen myös yrittänyt tehdä elämästäni omannäköiseni, eli teen asioita joista pidän ja yritän rakentaa omanlaistani onnea. Tämä syyllisyys vain estää kaiken kauniin.

Viime viikko meni ihan ihmeellisen hyvin. Olen käsittänyt senkin, että se kuvittelemani rinnakkaiselämä ei ehkä olisi yhtään sen onnellisempaa. Mutta sitten se taas alkaa..

Viime yö meni mokia miettien, pikkutarkkoja muistoja läpi käyden. Onneksi vasta huomenna on työpäivä.. Töihin en haluaisi edes mennä. Sielläkin kaikenlaisia ongelmia.

Eniten tässä ehkä häiritsee se, että ystäväni ovat niin tyytyväisiä parin vuoden takaisesta erostani. He siis ihan aidosti luulevat että olen nyt onnellisempi. Eräskin aina muistaa sanoa kuinka "sitten joskus kun löydät sen rakkauden, huomaat miten tärkeää tuki on.." Kumppanini todellakin tuki minua kaikessa. Se, että ystäväni suhde kaatui, ei tarkoita että minulla olisi ollut samanlainen suhde kuin hänellä. Se ei vaan mene perille.

Tajusin myös, että taidan vasta nyt käsitellä koko eroa. Oli niin kiireiset pari vuotta sössiessäni taas muulla saralla, ettei ollut yksinkertaisesti aikaa. Syytin mielelläni mielessäni toista osapuolta, vaikka itse olen ollut se pahin syyllinen. Eikä sen kai väliä kuka nyt oli syyllinen. En vain pysty etenemään.

Onko eron käsittely tätä? Jos vain käsittelen sitä vuosia myöhässä.. Tai sitten olen todella tulossa hulluksi.

Tämä syyllisyyden määrä.. Sitten vielä kun lukee näitä petettyjen ketjuja, kaikki haavat aukeavat yhä uudestaan.
Petetyllä on kuitenkin lohdutuksena se, ettei hän tavallaan voi asialle mitään. Petetty voi ajatella, että se paskiainen pilasi kaiken, rikkoi kodin. Pettäjä taas voi pohtia koko helvetin elämänsä mitä on tullut tehtyä. Olin suhteessamme molemmilla puolilla. Miten paljon parempaa elämäni olisi, jos en olisi koskaan itse lähtenyt pettämisen tielle. Nyt voi vaan todeta että pieleen meni ja rytinällä, eikä tässä iässä enää ehkä saa perhettä, mikä minulla olisi jo jos en olisi sössinyt.

Käyttäjä jokujossakin kirjoittanut 20.04.2010 klo 00:31

Noh, minä en ole vielä päässyt kokeilemaan mitä on olla pettäjä, mutta olen ollut kerran elämässäni ainakin (mitä itse tiedän) se toinen nainen. Eli olen auttanut pettämiskuviossa. Ja petetty sitten parisen vuosikymmentä kahdessa eri suhteessa. Ja yhtä lailla kuin sinulla ei minullakaan ole kaikesta tuosta jäänyt käteen perhettä. Jotain arvokasta kyllä, mutta ei ehjää elämää perheellisenä. Se tyhjyyden tunne kaiken tuon rumban jälkeen sai minut mm. vaihtamaan alaa, koska koin, että jossakin minun pitää saada kokea täyttä elämää. Olevani tarpeellinen. Tämä yksinelävän ikuisuusongelma, kuinka kokea olevansa tarvittu ja hyväksytty, vaikkei kotona ole ketään. En aio jäädä sitä kotiin surkuttelemaan, mutta kun oli pätkän työttömänä, olipa hurjan vaikea uskoa olevansa yhteiskunnassa yhtään tarpellinen yksilö. Onneksi lopulta pääsin mukaan vapaaehtoistyöhön (sekin vei aikaa, minnekään kun ei ole hyväksytty sellaisenaan), mitä kautta aloin myös rakentaa ihmisarvoani takasin. Edes siellä tiesin olevani tarpeellinen yksilö. Ja kuitenkin, silloin kun kokee olevansa normielämän ulkopuolella...oi voi...ompa vaikeaa uskoa itseensä ja valintoihinsa elämässä. Kesti kauan ennen kuin itsekin annoin itselleni anteeksi tekemäni valinnat. Olin katkerakin kaikesta, mitä olin kokenut. Koin tuskaa kaikesta menettämästäni, kun olin itsepintaisesti puskenut kohti jotain, mitä ehkä olisin saanut olemalla jossakin vaiheessa elämää vain levollisin mielin ja odottanut asioiden ratkeavan omalla painollaan.

Eron käsittely ei ole helppoa, mutta pieni vinkki, älä kauheasti lueskele petettyjen tarinoita. Ei siitä ole sinulle hyötyä, että ruoskit itseäsi virheestä, joka on jo menneisyyttä. Yritä antaa itsellesi anteeksi ja lähteä rakentaamaan uudenlaista elämää. Itselleni koitin hokea, kun yritin kuiville viime kriisistäni, että kriisi tarkottaa käännekohtaa, ei lopun alkua. Yritin nähdä sen mahdollisuutena jollekin uudelle. Kasvuksi kohti jotain, mitä ei ollut ennen. Se auttoi pikku hiljaa ja muutti asenteitani. Se auttoi näkemään vaikeuksien yli ja uskomaan sisimmässäni, että joku päivä on kaikki paremmin. Ehei, ei se ole ollut yhtä voittoa ja riemusoittoa, mutta kohti parempaa mennään koko ajan. Vaikka itselläni ero johtui siitä tosiasiasta, ettei kestopettäjän kanssa voi itseään kunnioittaen elää (mietin tätä kovasti kuinka julkisuuden henkilöt tyyliin Hillary Clinton klaaraavat nämä asiat), olen silti joutunut tekemään surutyötä kun on pitänyt luopua omista unelmistaan. Olin haaveillut eläväni saman ihmisen kanssa loppuelämäni, yhteisestä vanhenemisesta jne. Kaikki nuo haaveet on pitänyt haudata. On pitänyt tehdä surutyötä senkin suhteen, että pitkästä aikaa ei nuku parisängyssä, eikä ole varattu. En puhu seksielämästä, se on vain osa sitä, vaan siitä, ettei ole sitä kumppania vierellä jakamassa asioita. Putosin tyhjyyteen ensin, en osannut olla vain minä, yksilö, kun olin tottunut olemaan varattu nainen. Sekin kesti pitkään ennen kuin tajusin, että niin olla ei-varattu tarkottaa myös vapautta katsella ympärilleen uusia kandidaatteja 😋 Eli monen tason uudelleen opettelua ja surutyötä samalla.

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 18.05.2010 klo 00:02

Kiitos jokujossakin viestistäsi. Petettyjen ketjuja olen yrittänyt nyttemmin välttää. 🙂

Tajusin tuossa kirjoittaessani toiseen aiheeseen, että minun pitäisi ehkä "katkaista välit" entiseeni. En oikein pysty tekemään mitään jos olen hänen kanssaan vähänkään tekemisissä. Menen ikäänkuin lukkoon ja mietin asioita taas tiuhemmin monta päivää. Mutta miten tällainenkin tehdään? Olemme harventaneet todella paljon yhteyksiä, nykyään kyse on enemmänkin ihan sattumanvaraisista näkemisistä. Ja netissä tulee juteltua silloin tällöin. Onko tässä mahdollisuutta kuitenkin pysyä tuttavina? En haluaisi missään nimessä luopua hänestä kokonaan, mutta tuntuu etten pääse eteenpäin millään.. Joka kerran kun näen hänet linjoilla, alkaa itkettää ja ahdistaa. Miten neljässä vuodessa ei pääse yli? Hänellä on jo uusi elämä ja hän vaikuttaa onnelliselta.
En voi edes puhua tästä kenellekään. Kaikki luulevat että olen onnellisempi kuin koskaan.. Miten väärä mielikuva heillä onkaan. En ole koskaan ollut näin onneton.

Olen yrittänyt olla ottamatta yhteyttä häneen ja useimmiten olen onnistunutkin. Taas tämä on mennyt viime aikoina valvomiseksi ja itkemiseksi yöt läpeensä. Koen että menneisyydessä eläminen on muuttunut pakkomielteeksi. Ehkä olisi syytä hakeutua hoitoon mutta en oikein tiedä mitä missä milloin.. Kodin siivoaminenkin tuntuu nykyään ylitsepääsemättömän vaikealta. Öisin ei tule uni. Mikään ei tunnu oikein miltään.
Kaiken huipuksi olen ripustautunut ainoaan asiaan mikä minulla on: työhon. En koe että millään muulla on mitään merkitystä. Kun tulen kotiin, olen aivan tyhjä.

Koska tämä loppuu, miksen osaa nauttia elämästä? Miksi helvetissä tein niin kuin tein? Ja jos kykenin siihen kerran, kykenen siihen uudestaan: tälläkin hetkellä taidan mokailla tätä elämääni urakalla, ja muutaman vuoden päästä mietin miksi mokailin nyt näin kun mokailin.
Hävettää jopa kirjoittaa tännekin. Tuntuu, ettei tätä asiaa saa sanotuksi niin, että se edes näyttäisi tarpeeksi "suurelta" ongelmalta. Ihmisillä on niin paljon suurempiakin murheita, ja yksi pettäjä rutisee kuinka pilasi kaiken. Mitä sitten? Oikein hänelle. Niin minäkin ajattelisin.

Käyttäjä helemi kirjoittanut 18.05.2010 klo 11:25

..JOS, siis JOS sinä et tätä, tai JOS et sinä tuota...niin JOS..
Mutta kun se jossittelu ei auta, jos jossittelemaan aletaan niin saa mennä aatamiin ja eevaan asti ja vielä siitäkin edemmäksi, mitä jos luoja ei tehnytkään!!??
Jos tunnet olevasi vielä hiukankaan kiinni exässä, niin lopeta yhteydenpito tai vähennä radikaalisti, sillä mistä tiedät, olisitteko sittenkään vielä yhdessä, vaikka olisitte eläneet hurskaana kuin munkit hja nunnat.
Itsensä syyllistäminen on turhaa. JOS, minä en olisi mennyt liki neljäkymmentä vuotta sitten yhteen kouluun, niin minun elämäni olisi mennyt aivan toisin....vai olisko sittenkään???
Sinä voit ihan coolina sanoa ystävillesi, ettet sinä IHAN niin onnellinen ole kuin he kuvittelevat, mutta opettelet koko ajan. Ihmisen on oltava itselleen armollinen ja annettava aikaa.
Elämää ei kannata tuhlata menneeseen, tämä päiväkin pitää saada iltaan ja huomenna, intoa puhkuen kohti uusia töppäyksiä!

Käyttäjä heidi h kirjoittanut 18.05.2010 klo 23:18

mä olen menneisyyteni vanki sillä elä menneisyyttäni liikaa ja en osaa päästää menneisyydestäni irti vaikka tahtoisinkin. Menneisyydessä minulla oli nuoruuteni aikainen ihastus ala-asteelta joka sitten ammattikoulussa muuttui rakkaudeksi. Mutta miksi en saa tuota Miestä pois mielestäni lopullisesti johon rakastuin tulisesti, hänen katseensa silloin kertoi että hänkin tuntee samoin. Kohtalomme puuttui peliin monellakin tavalla olimme aina samassa paikassa samaan aikaan. Loppujen lopuksi olimmekin jo ammattikoulu-ikäisiä, mutta minä olin ujo kertomaan hänelle tunteistani, kaipa hän tiesi tunteeni kun hän kiusasi minua.

Nyt 12vuoden jälkeen en ole nähnyt häntä enkä tiedä hänestä mitään. olen kokeillut monenmoisia keinoja unohtaa tuo mies mielestäni kokonaan että pystyisin elää tätä parisuhdetta ja tätä elämää ilman ajatuksia tästä menneisyyteni miehestä....

Käyttäjä Tuumaaja68 kirjoittanut 20.05.2010 klo 09:06

Hyvä Tunturisopuli,

nyt Sinun kohdallasi on todennäköisesti sama tilanne kuin minulla oli noin vuosi sitten. Olet oravanpyörässä josta irroittautuminen ei todennäköisesti omin voimin tule onnistumaan. Mitä pidemmälle jatkat nykyisellä mallilla, sitä rankempi kokemus tulee irroittautuminen noidankehästä olemaan. Mutta nyt ei aleta synkistelemään - sillä Sulla on ihan samat mahdollisuudet kuin minullakin on ollut. On ihan mahdollista, että Sinä saat loppuiäksesi asian, mitä harva meistä hakee, mutta sen saatuaan ei ole mitään hienompaa: MIELENRAUHA. Kun saat mielenrauhan, pystyt analysoimaan menneisyytesi ilman tunteita. Hyväksyt virheesi, annat itsellesi anteeksi ja pystyt vielä uuteen suhteeseen, joka tulee aivan varmasti olemaan se oikea, todellinen. Miksi? Siksi että olet maksanut hyvin kalliit oppirahat elämässäsi.

Tehtyä ei saa murehtimalla tekemättömäksi. Arvet eivät koskaan katoa. Pelko tulee aina olemaan kanssamme. Ne ovat kylmiä faktoja mutta niiden kanssa on aivan mahdollista elää - täysipainoista elämää. Kaikki tämä kuuluu ihmiselämään. Toisille taakkaa annetaan enemmän, toisille vähemmän. Kenellekään ei anneta enempää kuin on mahdollista kantaa.

Tie mielenrauhaan on pitkä ja kivinen. Mutta koska olet jo tiesi valinnut, niin sit ei muuta kuin jatketaan. Sillä ethän Sinä tänne olisi kirjoittanut ellet ITSE haluaisi päästä menneisyytesi vankilasta! Jatketaan porukalla. Nyt ei tartte enää pärjätä yksin, nuo Sinun kokemasi asiat eivät todellakaan ole ainutlaatuisia maailmassa, me taistellaan juuri näiden asioiden kanssa melkein kaikki!

Surkuttelit että "miksi minä tällaisia mitätömiä asioita tänne vuodatan kun muilla menee vielä huonommin." Totuus on nyt se, että ei ole niin pientä murhetta ettei sitä kannata jakaa. Ja sinulla on nyt kyllä asiat siinä mallilla, että tarvitset oikeasti hyvän lääkärin. Jos tiedät vähänkään sellaista lääkäriä joka oikeasti saattaisi olla Sinusta kiinnostunut, niin vaikka varasta rahat että pääset hänen luoksensa.

Univelka on petollinen kaveri. Se on vihollinen numero yksi. Se on hoidettava ensin pois. Ilman terävää ajatuksenjuoksua et pääse pois menneisyyteesi vankilasta. Ensin levätään. Sitten vasta aletaan työstämään asiaa. Se on fakta. Eli: nyt tarvitaan lomaa. Nyt tarvitaan unta ja lomaa. Jos työ on ainut tartuntapinta elämääsi, on loman ottaminen todella vaikeaa. Siksi tarvitset hyvän lääkärin ensisijaisesti. Me muut ollaat sitten täällä taustatukena.

Sitten jatketaan! ZEMPPIÄ, ei mitään syytä olla tarttumatta hetkeen!🙂🌻

Käyttäjä heidi h kirjoittanut 23.05.2010 klo 23:55

Sain neuvoikseni kirjoittaa muistojani ja ajatuksia menneisyydestäni ja tunteistani tätä menneisyyteni suurinta rakkauttani kohtaan ja vieläpä oikein kirjeen muodossa jos en muuten saa ajatuksiani ulos mielestä tätä ihmistä kohtaan, ja johan siitä kirjeestä tuli melkein 3sivuinen, kun sisälsin ne muistoni hänestä. Mutta miksi yhä mietin häntä? sitä kysyn itseltäni monta kertaa että miksi en osaa päästää menneisyydestäni irti ja nyt myöskin menneisyyden tunteet pulpahtaa mieleen myös itkut ja naurut.

Ehkä tämä tarkoittaa sitä että olen viimeinkin parantumassa vaikeasta masennuksestani koska osaan nauraa vihdoin myös itselleni mitä en ole aikaisemmin pystynyt tekemään. vieläkin mieltäni jäytää jokin tunne jota en osaa tulkita itsessäni. 😯🗯️, Olen puhunut myös avomiehelleni avoimesti asiasta ja hän kuuntelee kyllä mutta jotenkin hän ei osaa kertoa omia tuntemuksiaan kertomani jälkeen ja nyt avomieheni käyttäytyy samoin kun exänikin valehtelee, niin minulle kuin vanhemmilleensa ja sisaruksilleen.

Olen saanut jopa avomieheni valehtemisesta kiinni jo suhteen alussa heti, enkä vain tiedä miksi päätin jatkaa suhdetta. Hän lupailee lopettavansa tupakoimisen mutta ei onnistu lopettamisessa vaikka tuen häntä yrittämään, luottamuspulaa on jo ihan liikaa niin minulla kuin hänen vanhemmillaan ja sisaruksilla. Tunnen olevani kahden miehen loukossa, nykyisen ja menneisyyteni ensirakkaudella, joka ei unohdu koskaan.

Nykyisessä suhteessani en osaa olla täysin tunteella mukana kaikessa, ja sukujuhlissakin nyt menneenä äitienpäivänäkin olin sivustaseuraaja,lähinnä siksi että kaikilla tuntui olevan kommunikaatio-ongelmia keskenään.

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 28.06.2010 klo 19:08

Tuumaaja68, kiitos järkevistä kommenteista. Olen lukenut viestiäsi joka viikko uudestaan ja joka kerta se on ollut yhä kannustavampi. "Minä pystyn tähän, jos vain haluan ja yritän. Jos vain päästän menneestä irti, jos haluan päästää!" Siitähän se on ennen kaikkea kuitenkin ollut kiinni: haluanko minä sitä. Haluanko rypeä itsesyytöksissä jottei minun tarvitse tehdä asioita jotka vievät elämääni eteenpäin. Joskus on ehkä jopa helpompaa rypeä itsesäälissä, se on myös tekosyy siirtää asioita. Nyt näen tämän asian myös näin kohdallani.

heidi h, ymmärsinkö oikein, että menneisyytesi rakkaus oli platoninen? Olitteko te oikeasti yhdessä?
Pidä muistot ihanina muistoina ja elä tätä päivää. Sanon tämän siksi, että olen koko juhannusta edeltävän viikon itkenyt ja parkunut, elänyt elävän kuolleen elämää. Sairasta, turhaa ajanhaaskausta. Sinulla on ihan oikea parisuhde. Siitä en tiedä onko se auvoinen, mutta se on oikea.

Olen käynyt pohjamudissa monen vuoden ajan - ja jälkeen. Välillä on tullut ilonpilkahduksiakin. Tärkeintä mitä olen tässä parin viikon aikana käynyt läpi on, etten ollut välttämättä yksin syyllinen suhteen kaatumiseen. Olin vain ajatellut omia virheitäni unohtaen ex-mieheni omat puuhastelut. Jos mies aloittaa vakavan suhteen seuraavana päivänä erosta toisen kanssa, hänen sydämensä on ollut jo kauan muualla, enkä olisi voinut korjata tilannetta enää mitenkään.

Minä tein jättimäisiä virheitä. Ilman noita virheitä saattaisimme olla yhdessä - tai sitten emme. Olen alkanut ajatella, että ehkä ero olisi tapahtunut kuitenkin myöhemmin. Ja jos ei, sitten ei. Tilanne on kuitenkin tämä mikä se nyt on, eikä siitä pääse mihinkään.

Oli kuitenkin tärkeää käydä KAIKKI yksityiskohdat näköjään läpi, sillä nyt päivittäin tulevat ajatukset tuntuvat ei nyt yhdentekeviltä, mutta pystyn katsomaan niitä vähän "kauempaa". En ole menettänyt yöuniani kohta viikkoon. Tämä on jo suuri harppaus kohti parempaa. Pari viikkoa sitten itku saattoi alkaa kaupassa, kirjastossa, missä tahansa. Ja tuntui etteivät ajatukset lähde kuin kuolemalla. Nyt voin jo ajatella asioita hieman järkevämmin. En ahdistu, vaan muistot ovat muistoja. Olen alkanut muistaa myös ns. huonoja asioita, jotka ovat ajalta ennen pettämisaikaa.

Ehkä olen liian positiivinen liian pian. Aika näyttää palaanko rutiineihini vai en. Ehkä olen myös kuvitellut ex-miehen haaveilevan minusta vielä, mutta nyt kun olen monesti nähnyt kuinka onnellinen hän uudessa suhteessaan on, olen kokenut todellisuuden.

Tapailen erästä miestä. En vain oikein päästä häntä lähelle. Eksäni on hänestä äärimmäisen kiinnostunut ja kyselee miten suhde etenee. Ehkä tämäkin on olllut mielestäni jonkinlaista mustasukkaisuutta entisen puolelta, mutta enää en usko siihen.
En välttämättä ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Katson rauhassa mitä tästä tulee. Vauvojen näkeminen ei ole aiheuttanut myöskään viikkoon enää ahdistuskohtauksia ja itkunpurkauksia.

Ehkä tämä tästä?..🙂👍 Kiitos joka tapauksessa kommenteista. Ne ovat arvokkaita.

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 21.07.2010 klo 14:34

Ei se sitten kuitenkaan siitä.
Olen palannut samaan vanhaan kuviooni vatvoa asioita. Ainut vain, etten enää kestä kuulla ainuttakaan kommenttia lastensaannista saati katsoa mainoksia joissa on pieniä lapsia, tai ohjelmia perheistä.
Otin yhteyttä tukipalveluun, toivottavasti saisin jotain rotia tähän elämääni pian. ☹️

En ole voinut käydä katsomassa ystävättärieni lapsia, moni on nyt juuri tullut äidiksi tai odottaa toista tai kolmatta. Yritän vältellä viimeiseen asti näitä tapaamisia. Kohta olen ilman ystäviäkin. Miten sanoisin heille, etten voi katsoa heidän onneaan koska olen itse abortoinut lapseni enkä ehkä enää koskaan saa mahdollisuutta onneen?
Ja miten edes koskaan voisinkaan olla raskaana ilman sitä valtavaa syyllisyyttä?
Miksi uusi sikiö saisi jäädä mutta edellisen elämän julmasti keskeytin. Vaikka oli parisuhdekin. Nyt ei ole edes sitä - jonkinlainen viritys jossa tunteet ovat hakusessa. Jos tästä irtaudun, ehkä taas huomaan että halusinkin juuri tätä. Jos olenkin ihmistyyppiä, jonka täytyy pilata kaikki että osaa arvostaa mitä oli.

Voiko tästä elämästä enää koskaan tulla ehjää tai edes laastareilla koossa pysyvää. Epäilen vahvasti.
Kaikki mitä vuosia sitten halusin oli minulla jo. En vain tajunnut sitä silloin, ja nyt kerään näitä palasia saamatta kokoon yhtään mitään.
Kaiken lisäksi olen muuttunut mädän sisukseni vuoksi niin rumaksi, etten voi enää katsoa edes peiliin lähes oksentamatta.
Ehkä olenkin aina ollut näin ruma. En vain tajunnut sitä aiemmin. Vanha ja ruma nainen. Niin sisältä kuin ulkoakin.

Nukuttuja tunteja takana muutama. Ensi yö mennee taas samoissa merkeissä, vaikka kuinka yritän järkeillä ettei tässä ole mitään laitaa, että mennyttä ei voi muuttaa. "Miksi tein niin juuri sinä päivänä, miksen tehnyt näin... Ja olisin onnellinen nyt."

Käyttäjä jokujossakin kirjoittanut 21.07.2010 klo 17:50

Hei tunturisopuli,

Älä luovuta onnestasi! Pidä siitä kynsin hampain kiinni! Siis siitä ajatuksesta, että sinäkin pystyt rakentamaan itsellesi onnellisen elämän ILMAN exääsikin. Ihan sinä itse ja ihan omin voimin. Sillä kyllä sinä siihen pystyt, kun vain kuuntelet itseäsi tarkkaan.

Joka päivä kun suret mennyttä tuhlaat päivän tai hetken tulevaisuuttasi, joka voisi olla ihan muuta kuin mennyt. Paljon paljon parempaa. Jos kirjoissa puhutaan sisäisestä lapsesta joka odottaa, sanoisin, että samalla tavoin onni odottaa meitä kärsivällisesti vaikka elämämme viime henkäykseen saakka. Se odottaa, että pysähdymme ja annamme sille tilaisuuden tulla elämäämme. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Joka päivä se on tarjolla meille.

Onni tulee omasta asenteestamme, siitä että teemme itsellemme omanlaisemme elämän ja olemme iloisia siitä, mitä olemme saaneet tai saaneet aikaiseksi. Se tulee myös siitä, ettemme vähättele sitä mitä meillä jo on kuvitellen, että jollakin muulla tavoin elämämme olisi onnellisempi. Onni on sisällämme, ei ulkoista. Jos olemme onnellisia ja itsemme kanssa tasapainossa, olemme valmiita ottamaan onnen vastaan. Pystymme nauttimaan elämästämme ja näkemään kauneuden sielläkin, missä ehkä eilen emme sitä vielä nähneet.

Onni on päätös, ei ulkoiset tapahtumat. Tämä on läksy, jota olen opetellut kovien kantapäiden kautta. Kun kaikki ulkoisesti näytti olevan ihan päin seiniä, opin olemaan sittenkin onnellinen siitä, mitä minulla sillä hetkellä oli. Itselläni muutos oli esim. sisäinen mielenrauha, mitä en ollut saanut ennen maistaa ulkoisesta hyvinvoinnista huolimatta. Siis en parisuhteissa enkä perhe-elämässä. Kulissit eivät tuo onnea.

Nämä ovat kirjoitettuina niin simppeleitä asioita, mutta todellisuudessa on kai aina yhtä vaikeaa olla tyytyväinen siihen hetkeen. Tarttua onnen murusiin, eikä heittää niitä menemään tavoitellessaan suurempaa onnea. Eräs tukihenkilöni havahdutti laiseni perfektionistin siihen tosiasiaan, ettei elämässä koskaan KAIKKI asiat ole kunnossa. Aina jokin mättää. Olin kai itsekin raskaiden vaiheiden jälkeen onnen ajojahdissa. Hänen sinällään viaton ohimenevä kommenttinsa jäi mieleeni. On turha heittää menemään onnea, joka on kuin tarjottimella edessämme, kun haikailemme jonkin sellaisen asian perään, jonka kuvittelemme tekevän meidät onnellisiksi. Itselleni kävi juuri noin, että kuvittelin elämäni olevan täydellistä kun minulla olisi perhe. Mitäh, siitähän tuli elämäni helvetillisimmät vuodet.

Me pienet ihmiset luulemme, että kun saamme sitä ja tätä, sitten voimme olla onnellisia. Koskaan emme voi tajuta, mitä muuta "onnenkalumme" voi tuoda tullessaan. Tuijotamme vain asioihin kapeasta vinkkelistä. Esimerkkinä eräs ystäväni sanoi kuinka minulla voi olla niin (onnellisesti) vain muutama lasku maksettavana per kuukausi. Sanoin, että se on asian kääntöpuoli, kun ei ole lantteja ei kerry laskujakaan kun ei alunperinkään ole varaa pistää rahaa menemään 😀 Joten nautin siitä, että tällä hetkellä elämässäni laskuja ei satele postiluukusta päivittäin, kuten silloin kun kävin töissä ja oli vara tehdä erinäisiä laskuja 😋 Tai se että minulla ei ole omia lapsia johtaa siihen, että toisin kuin uupuneet vanhemmat, minä voin täysin nauttia tapaamistani lapsista. Kun vietän aikaa heidän kanssaan, on se minulle ihana raikas tuulahdus, toisin kuin arkihuolten puuduttamille vanhemmille.

Kolikolla onneksi on aina kaksi puolta. Kun vain muistaisimme useammin kurkata myös sille toiselle puolelle. Tiedän, että joku ajattelisi, että tuohan on itsensä vedättämistä. Tavallaan se onkin sitä, mutta jos lyhyt elämämme on käsissämme, miksi tuijottaisin sitä kolikon mustaa puolta ja surkuttelisin itseäni, kun voin ihailla kolikon säihkyvän säkenöivää puolta ja nautiskella elämästä.

Tästä tuli enemmän puhelu itselleni, kuin kirjoitus sinulle joten älä ota nokkiisi kommenteistani, minulla on taipumusta melko rankkoihinkin yksinpuheluihin itseni kanssa. Opetan tässä lähinnä itseäni, ettei läksy pääsisi unohtumaan taas 🙂🌻

Käyttäjä helemi kirjoittanut 22.07.2010 klo 08:24

Kuuleppas nyt, mikään mennyt ei muutu, vaikka sitä kuinka päässäsi pyörittelet. Paljon minäkin elämässäni muuttaisin, mutta yksikin pieni muutos veisi kaiken hyvänkin mennessään, kukaan ei takaa, millainen tämä päivä olisi. Joten koetetaan hyväksyä omat töppäilymme, ja koetetaan koota sitä monta kertaan seinään heitettyä, elämämme posliinipottaa, kyllä niistä jonkinlaisien pystin saa aikaseksi, vaikka eihän se kaunis ole.
Mene vaan katsomaan ystäviesi vauvoja, sillä huomaat, jos et panikoi, sillä on eheyttävä vaikutus, pidät vauvaa sylissäsi ja katsot.
Silloin kun sinulle tehtiin abortti, oli se tilanne ja se elämä, älä syyllistä itseäsi ja älä aseta menneisyyttä portiksi tulevaisuudelle.
Jos peilikuva näyttää joltakin petolinnun takamukselta tai jäätyneeltä norsun v-lta, niin itse näkee itsessään niitä rumuuspisteitä paljon enemmän kuin muut ikinä edes hoksaa katsoa ja synkeät ajatukset näkyy naamasta!
"Jos elämämme eilistä ei olisi, olisi helpompi ymmärtää huominen, mutta tiedämme jokainen, ilman eilistä ei tule huominen.."
...tämä on jonkun minua viisaamman sanoma, jota olen ajatellut, kun on ollut turpa turpeessa, haaveet haudattuna, unelmat upottettuna, toiveet tuhottuna ja kaikk' on mänt, ei auta muu kuin katsoa silmät sirrillään huomiseen, sen pitemmälle ei tarvitse jaksaa, aina vain huomiseen.