Olin jo hieman paremmalla tolalla tässä aiemmin.. Mutta se kesti vain hetken.
Olen itse asiassa äärimmäisen ahdistunut.

Mies jonka kanssa petin vuosia sitten puolisoani, on ottanut minuun yhteyttä. Hän haluaisi kuulemma vain minut.
Osa minussa sanoo että hänen tapaamisensa on mautonta. Osa minusta taas pitää hänestä - korjaan tietyllä tavalla rakastaa. Luulin ainakin rakastavani häntä silloin. Hän on ollut sinkku tämän ajan. Välitän minäkin hänestä yhä. Mutta jotenkin se olisi mautonta, enhän voisi edes sanoa entiselle miehelleni asiasta mitään. Mitä jos hän näkisi meidät kadulla tai kaupassa? Tämä on pieni paikkakunta.

Olen pilannut kolmen ihmisen elämää. (En sano elämäN, koska sehän olisi suorastaan liioittelua.)
Mieheni, tämän toisen miehen ja omaani.

Voi kun olisin silloin joskus tiennyt mitä haavoja tekoni aiheuttavat moniksi vuosiksi .. Aivan älytön hinta typerästä virheestä.

Mies joka haluaa tavata, on sitä mieltä, ettei meidän tarvitsisi kuin vain nähdä ja jutella ja olla. Hän sanoi suoraan että rakastaa minua yhä, ja toivoo meistä vielä joskus tulevan jotain.
Hän ei voi varmasti ymmärtää, että mielestäni tämä olisi mautonta. Alkaa nyt seurustella ihmisen kanssa, jonka kanssa tekemäni virheet saivat minua vihaamaan elämääni. Ihmisenä hän on ihana ja hyvä, kohtelias kiltti ja huomaavainen muita ihmisiä kohtaan. Tiedän että ystävieni mielestä hän olisi minulle se oikea, ja itsekin luulin joskus niin.

Rakkauteni häntä kohtaan ei vaan ole millään tavalla verrannollinen entiseen mieheeni verrattuna. Rakastan häntä yhä, enkä voi sille mitään.

Jos haluaisin parisuhteen, haluaisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Yritinkin jo mutta juttu lopahti alkutekijöihinsä..
Ehkä en vain halua seurustella enää, vaikka erosta on jo vuosia. (Ja miksi haluaisinkaan kun en ole itseni kanssa vielä sujut.)

Tapasin miestä pari kertaa. Tein rankan päätöksen: kerroin että vaikka välitän hänestä yhä, en halua enkä pysty alkaa rakentamaan hänen kanssaan mitään. Voimme olla ystäviä jos hän haluaa, mutta emme muuta.
En halua enää kasvattaa syyllisyydentuntojani muistoilla meistä, hänhän liittyy näihin menneisyyden tekoihini. Jos aloittaisin suhteen, se olisi tuhoontuomittu jo muutenkin.
Tunnen myös, että eksääni kohtaan tämä olisi törkeä veto. Saisinpa joskus kertoa hänelle koko tarinan, mutta mitä hän siitä enää hyötyisi? Saisi vaan lisää arpia. Jotkut asiat on parempi haudata iäksi.

Jos osaisin heittää menneet narikkaan, ei edes narikkaan! Sieltähän ne saisi taas mukaan.. Vaan kertakaikkiaan mappi ö:hön josta voisi katsella niitä ilman jatkuvia kohtauksia, olisin onnellinen.

Tunturisopuli alkaa nyt rakentaa elämäänsä uudelleen. Ilman menneisyyden haamuja. Mukanahan ne matkaavat aina ja ikuisesti, ja jos jotain on oppinut, niin sen, etten tee samoja virheitä enää koskaan. Jos en saa koskaan sitä perhettä mitä toivoin, olkoon niin. Haluan vain tuntea oloni hyväksi. Ihmiseksi jolla on puhdas sielu, joka ei satuta toisia eikä itseään. Mielummin yksinäinen susi kuin susi lampaan vaatteissa. Tässä menee vielä vuosia, mutta ainakin elän, minulla on ihana koti ja eläimeni. On siinäkin jo onnea.

Olen yrittänyt elää päivän kerrallaan. Nyt vain on tullut vastoinkäymisiä, jotka ovat hidastaneet asioita. Elämä kuljettaa minne lie.

En varmasti koskaan tule enää löytämään rakkautta. Haluaisin muuttaa pois tältä paikkakunnalta, ettei tarvitsisi vahingossakaan nähdä entistä miestäni ja hänen täydellistä suhdettaan täydellisen kauniin ihmisensä kanssa.

Ei tästä enää nuorruta. Ei minua varten ilmeisesti ole ketään missään. Olen yksin ja vanhapiika lopun elämääni, ja se on vain hyväksyttävä.
Mistä ihmiset edes löytävät kumppaneita nykyään?

Olen menettänyt neljä ystävääkin kahden vuoden aikana eri syistä johtuen. Olen kohta aivan yksin. Kaksi ystävääni petti minua pahemman kerran, joten osataan sitä muuallakin.
Mikä järki tässä enää oikein on muutenkaan elellä? Alkaa jo kuvottaa tämä sairas maailmakin, eläimiä kohdellaan miten tahansa ja samoin tehdään toki ihmisillekin.

Anteeksi jos olen liian suorasukainen, mutta nyt on vaarana että Sinulle käy niin kuin kovin usealle meistä. Halutaan kovasti jotain. Olkoon se sitten iso musta mersu tai se ex-puoliso. Joka päivä toivotaan että se saataisiin. Tunnepuoli sanoo että "minä haluan, niin kovasti haluan." Mutta kun järki sanoo että "en saa, ei oo mitään mahdollisuutta."

Mitä tapahtuu? Ihminen masentuu. Haluatko masentua? Tiedätkö että mitä se vakavana tekee? Olet vielä siinä tilanteessa että nyt tarvitaan vielä toimia kun ne on mahdollisia. Olet vielä nuori ja kaunis. Vaihda sitä paikkakuntaa! Uusi elämä vähän kauempana voisi todellakin olla paikallaan niinkuin itsekin sitä pähkäilet. Faktat pöytään ja rinta rottingilla uutta luomaan! Tsemmppiä, kyllä tukea hakeva sitä löytää. Jos sängyn pohjalle haluaa peiton alle hautautua niin varmasti sinnekin pääsee...

Kiitos Tuumaaja vastauksestasi. Arvostan sitä enemmän kuin uskotkaan.
En usko että kyse on siitä että haluaisin ex-puolisoni. Haluaisin vain katsoa mennyttä ilman järkyttävää "mitä oikein tein.. Miten on mahdollista että tein niin". Joka ikinen päivä. Herään öisin miettimään mitä helvettiä päässäni silloin liikkui. Ja siinä mielessä ex liittyy tähän toki, että mietin mitä meillä olisi nyt jos en olisi tehnyt niin kuin tein.

Tämä on loputon oravanpyörä. Tukihenkilöni mielestä aborttikin oli ainoa vaihtoehto eikä se ollut minun syyni - onhan se minun syyni. Eikä se todellakaan ollut mikään vaihtoehto. Olin silloin vielä terve, järkevä ja sisältä kaunis ihminen. Nyt olen vain rumaa täynnä. Enkä tiedä onko jo liian myöhäistä muutenkin. Jos itken joka ikinen ilta ja yö, ja jos töihin mennessä ajatukseni ovat vain siinä miten mätä olen, eikä minulla ole ketään jolle puhua, tilanne taitaa olla jo pisteessä josta ei nousta. On myös kaunis ajatus tukihenkilöltä yrittää laittaa tätä asiaa olosuhteiden syyksi, mutta kun minulle nimenomaan olisi tärkeää se, että myönnetään tekemäni virheet, eikä yritetä pyyhkiä niitä pois, ikään kuin se lohduttaisi. "Sinun oli tehtävä niin". Ei todellakaan. Minä TEIN niin. Ja kadun sitä lopun elämääni, ja ansaitsen siitä pahimman mahdollisen rangaistuksen. Ja sitä elänkin nyt.

Mitä tuo kieriskely itsesäälissä sinulle antaa - jotakin sisältöä elämään ja tunteen olemassaolosta?

Miettimällä et mitään miksikään muuta. Jos nyt kuorossa sinulle täältä kaikki huutaisimme, että oletpa sinä söhlinyt elämäsi ihan itse ja mokannut aivan kaiken ja aivan täydellisesti - mitä sitten tapahtuisi????

Eiköhän se nyt ole niin että olet jo entisen elämäsi ja virheesi läpikäynyt. Se kuuluu tähän prosessiin, ihan hormaalia. Mutta nyt alkaa jo olemaan ANTEEKSIANNON PAIKKA. Montako vuotta tätä haluat vatvoa? Huomaatko kuinka paljon se vie energiaa? Se imee susta loppujen lopuksi kaiken energian etkä edes sitä itse tule huomaamaan.

Kyllä se uuden elämän perustaminen - terveelle pohjalle - on meille jokaiselle ihan mahdollista. Kysehän on vaan tunteesta. Toiset ihmiset menee pelkällä tunteella: "ei tästä enää ikinä tule mitään."

Ihan rehellisesti sanottuna: en jaksaisi haaskata omaa aikaani tähän hommaan jos en näkisi että kyllä Sulla siellä sitä järkeäkin on, kovan tunnemyrskyn seassa tosin. Eteenpäin mennään ainoastaan sitä tietä että annat itse itsellesi anteeksi. Ei ole mitään muuta tietä nousta tuosta suosta.

Jos Jumalakin antaa KAIKKI sun pahat tekos anteeksi, mikset voisi antaa omia virheitäsi itsellesi anteeksi ja alkaa elämään uutta elämää. Vanhaa et saa koskaan takaisin. Nyt mennään päivä kerrallaan. Huomisesta ei tiedä, eilinen ei palaa. Vain tämä hetki on tärkeää. Näillä eväillä - tulehan följyyn!!🌻🙂🌻

Kiitos teille kaikille. Jasse, pyörin itsesäälissä koska haluan rangaistuksen. Tai halusin.
Tekoni oli paha, anteeksiantamaton. Mutta minä en ole paha ihminen. Olen hokenut tätä nyt päiviä, ja alan ehkä uskoa siihen ehkä joskus. Varasin ajan terapiaan erään ihanan ystäväni kannustamana. Vain kaksi tietää miten olen nämä vuodet kamppaillut. He eivät voineet uskoa sitä. "Olet aina kuin aurinko, olet empaattinen ja aina auttamassa ja sulla on ollut noin paha olla.."
Yritän keskittyä siihen mitä olin ennen pettämistä. Autoin aina muita. En puhunut pahaa. Yritin nähdä asioiden valoisat puolet ja ihmisten sisäisen kauneuden. Yritin lohduttaa jos toisella oli paha mieli, puhua järkeä, kannustaa.
Olen huomannut, että kun oikein kaivaa.. Minä olen siellä yhä. Siellä olen minä, mutta se on ollut niin ison paskakasan peitossa, ettei sitä ole saanut esiin.
Tulin todella onnelliseksi kun tajusin, miten onnellinen ex-mieheni tällä hetkellä on. Se antoi voimia siihen, etten ole pilannut hänen elämäänsä. Hän on varmasti onnellisempi nyt kuin kanssani. Se ei silti poista tosiasiaa, että satutin häntä suunnattomasti, enkä tiedä, onko hänelle jäänyt ikuiset arvet teoistani, jotka muistuttavat aina. Toivon että hän on vahvempi kuin minä.

Tekoni oli paha ja väärin. En ole kuitenkaan paha ihminen. En halua että tuo jättimäinen virhe määrittelee minut ihmisenä. Minussa on oltava jotain hyvääkin. ☹️
Haluan antaa itselleni anteeksi. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Teistä on ollut paljon apua. Ties missä olisin nyt, jos ette olisi jaksaneet takoa ja vääntää, kääntää ja vääntää. 🙂 Enhän tiedä missä olen huomennakaan. Mutta taas tuntuu edes vähän paremmalta kuin pitkään aikaan.

olisi kiva tietää miten sinä voit nyt tunturisopuli??

anna hyvä ihminen itsellesi anteeksi, kaikki muut ovat niin jo varmasti tehneet. et saavuta mitään sillä että kiusaat itsesi hengiltä, toivottavasti aloitit sen terapian ja sait semmoisen terapeutin joka on kannustanut sinua ja laittanut sinut kysymään itseltäsi ne kysymykset jotka eivät käyneet mielessäsikään ja saanut sinut ymmärtämään oman inhimillisyytesi, joka kaikkien tuntemiesi tunteiden perusteella on hyvin normaalia. on normaalia pettyä, katua, itkeä, huutaa, mutta on tervettä päästä yli. jos ei muuten niin pakolla. terapiaan, lääkäriin, ystävän kanssa ihan miten vain.

tsemppiä, haluaisin kuulla miten sinulla menee 🙂

Hei kultainen snana.
Ei tänne kovin hyvää kuulu. Aloitin terapian, mutta se ei ole ollut pysyvää koska minua on pompoteltu terapeutilta toiselle. Nyt jonotan taas uuteen paikkaan. On raskasta aloittaa aina uudestaan alusta uuden ihmisen kanssa. Tällä hetkellä käyn terveyskeskuksessa juttelemassa, en psykiatrille vaan sairaanhoitajalle. Siitä on jonkinlainen apu. Hän lupasi ottaa minua vastaan niin kauan kun saan aloitettua psykiatrilla.

Olen alkanut harkita lääkityksen aloittamista vastustuksestani huolimatta. Muistini on huonontunut dramaattisesti, en pysty keskittymään, nukun entistä huonommin ja tuntuu että asiat menevät oikeastaan huonompaan suuntaan koko ajan. Olen ilmeisesti pakkomielteinen. (No olipa yllättävää?)
Olen jatkuvasti itkuinen ja kaikki kaatuu päälle. Olen kohta 35v ja huomaan etten ole päässyt yhtään eteenpäin elämässäni. Kuka tällaisen raunion edes haluaisi? Saati etten kelpuuta ketään koska eihän kukaan tietenkään voi olla entisen veroinen.
Kaikki vastoinkäymiset näen karmana, oikeutettuina tapahtumasarjoina koska ansaitsen sen kaiken. Itsesääliähän tämä on, mutta ihmisen joka ei ole elänyt tällaisessa syyllisyydessä päivästä toiseen ei voi ymmärtää ettei tällä haeta sääliä keneltäkään, vaan nimenomaan rangaistusta. Olen siis itseni pahin vihollinen. Perheeni ei tiedä että olen alkanut nähdä kuoleman parhaana vaihtoehtona, mutta enhän minä heille sitä tekisi. Niin itsekeskeinen en edes minä ole, vaikka kaikki syyllisyyteni ympärillä pyöriikin. Ehkä näen kuoleman olevan liian helppo pako kaikesta muutenkin.

Näin sitä paitsi entisen rakkauteni lastenrattaiden kanssa. Se oli kuin pieni kuolema. Sen lapsen piti olla meidän, mutta minähän sen tapoin.

Jatkan tätä yksinpuheluani täällä taas. Lääkkeet on, terapeutti on. Ahdistus on hieman lieventynyt, en itke enää öisin jatkuvasti. En siltikään ole päässyt pakko-oireisista ajatuksista eroon. Elämäni on pilalla eikä se muuksi muutu. On helppoa todeta itsellekin: "nyt pitää lopettaa nämä ajatukset". Mutta mihin ne muka loppuu? Joka puolella on lapsia ja kaikki saavat lapsia ja ovat onnellisia perheineen. Kaikki hyvät miehet on varattu. Sukulaiset ja ystävät ihmettelevät, miten voin olla vapailla markkinoilla. Mitä ihmettelemistä siinä on? Ei tässä elämässä ole enää ketään minua varten. En voi sille mitään ettei kukaan tunnu miltään. Ja kaikilla on jo vaimo ja lapset muutenkin.

On aivan mahdollista, ettei ole enää ketään missään koskaan minua varten. Kyllä yhtä ihmistä saattaa rakastaa koko elämänsä - vaikkei haluaisikaan. Se on hullua miten ihminen toimii, eikä näe sitä mikä on parhaaksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjoitin sinulle äsken pitkän vastauksen, painoin väärää nappia ja tietysti se koko teksti hävisi. :/ No mutta vastaan sinulle nyt kuitenkin jotain. 🙂

Luin melkein koko viestiketjun läpi ja voin jollain tapaa samaistua sinun tunteisiisi. Minullakin on päättynyt parisuhde mikä jätti minulle hirveät syytökset. Meillä oli aika riitaisa suhde ja tuli päivä ettei kihlattuni enää jaksanut ja se otti ja lähti. Vaikka mies lähti suhteesta todella ikävällä tavalla, oli pienesti väkivaltaine suhteessa niin syytän itseäni ihan kaikesta. Kärsin erittäin vahvasta itseinhosta ja tunnen olevani epäonnistuja. Jossittelen joka päivä, "jos olisin ollut parempi, jos en olisi haastanut riitaa, ollut niin vaikea, mustasukkainen" jne. Eihän jossittelu mitään auta, mutten vaan voi sille mitään. Menetin omien hölmöjen tekojeni takia parisuhteen, rakastamani ihmisen ja tulevaisuuden.

Olen tehnyt myös abortin niin kuin sinä. Sain tietää olevani raskaana silloin kun ero oli vireillä, ja jäin asian kanssa ihan yksin. En tiennyt olisiko kihlattuni millään tavalla tukena, koska se ei pitänyt minuun mitään yhteyttä. Päätin sitten tehdä abortin koska olin ihan rikki ja peloissani. Mutta nykyään kadun tätä päätöstä, olisi vaan pitänyt yrittää jaksaa. Miksi ihmisen pitää aina tehdä vääriä tekoja ja ratkaisuja, en ymmärrä.

Toivon että pääsisit eroon tunteista mitä käyt läpi, koska näiden syytösten kanssa on erittäin vaikeaa elää. Itse olen sellainen ihminen että valitettavasti varmasti jään rypemään tähän kaikkeen p*skaan, enkä voi antaa itselleni anteeksi. Ja kaiken tämän jälkeen olen muuttunut ihmiseksi jota vihaan entistä enemmän. En kykene olemaan onnellinen muiden puolesta kun he aloittavat parisuhteita, perustaa perheitä ym. mukavaa. Tunnen nykyään vaan surua, ikävää, itseinhoa ja muita ikäviä tunteita ja elämänilo on poissa kokonaan. En usko että enää koskaan voin olla onnellinen, kun menetin "sen oikean" omien virheideni takia.

Kirjoitin sinulle että tiedät ettet ole yksin tunteidesi kanssa, eikä sinun tarvitse kirjoitella yksin. 🙂 Voimia!

Hei Sirppi.

Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu koska abortin tekeminen oli minustakin jälkeenpäin mieletön virhe. En voi käsittää miksi tein niin. Pelkäsin juuri tuota yksin jäämistä, vaikka en olisi ollut edes yksin, olisihan minulla ollut sukua ympärillä ja tietysti
ystävät.
En usko kelpuuttavani ketään muuta isäksi, vain tämä yksi olisi ollut kaikella tapaa hyvä isä ja ainoa jota voin itse rakastaa. Nyt hänellä on jo toinenkin lapsi. Hyvä hänelle, sen kaiken hyvän ja onnen hän ansaitsee.

Mutta Sirppi-hyvä, kerroit että miehesi oli väkivaltainen. Voisiko olla, että sinä tiesit ettei se olisi lapselle tai sinulle hyväksi? Jos sinä alitajunnassa tiesit tämän kaiken, mutta nyt jälkikäteen syytät vain itseäsi? Tunnistan kaikki nuo itseinhoiset ajatukset tekstistäsi. Kiitos kun kirjoitit. En ole yksin, tiedän senkin. Mutta sinä et ole paha ihminen, et ole pettänyt etkä tietoisesti tuhonnut suhdettanne. Olet hyvä ihminen Sirppi. Teit abortin sen hetkisessä elämäntilanteessa. Minäkin olen yrittänyt nähdä tapahtumat sen hetken tilanteesta käsin - ei se ole verrannollinen nykyaikaan! En ollut valmis, olin peloissani, suhde oli huono.. Mutta lopulta tulen aina samaan johtopäätökseen: nyt minulla olisi perhe ja onni. Mitä minulla nyt on? Ei yhtään mitään. Vain katkerat ajatukset jotka kohdistuvat itseeni 24 tuntia vuorokaudessa. Eikä kukaan ymmärrä. Paitsi Sirppi sinä, joka ikävä kyllä olet samanlaisessa itsesyytösten helvetissä. ☹️

Toivon niin paljon että näkisit kokonaistilanteesi ja saisit ajatukset käännettyä positiivisiksi!
Minkä ikäinen olet?

En jollain tavalla jaksa uskoa että miehen väkivaltaisuus vaikutti päätökseeni tehdä abortti. Yritin kuitenkin viimeiseen asti saada exäni tulemaan takaisin elämääni, että saataisiin perustettua se perhe mitä olimme yrittäneet ja halunneet. Mutta koska exästäni ei enää kuulunut mitään, tunsin jääneeni yksin, joten tein abortin. En edes miettinyt koskaan sitä väkivaltaisuutta, se ei kaihertanut mieltäni ollenkaan. Se oli jotenkin osa elämääni, arkipäivää, etten jaksanut välittää. Syytän suhteemme huonoudesta ja erosta ainoastaan itseäni. En pysty syyttämään exääni mistään, vaikka se lähtikin suhteesta niin että satutti minua enemmän kun kukaan ikinä. Olin reissussa kun exäni pakkas suurimman osan tavaroistamme ja muutti toiseen asuntoon, ihan yllättäen. Kun kotiuduin reissusta, ei minulle ollu jätetty edes nukkumapaikkaa tai mitään. Jatkoimme suhdetta kuitenkin viikon, kunnes hän sitten lähti elämästäni kokonaan, taas yllättäen. Vaihtoi numerot ja kaikki etten voi saada siihen enää yhteyttä. Viimeinen viesti minkä siltä sain, oli että hän kyllä kantaa oman vastuunsa lapsesta jos sen päätän pitää. Kun kysyin siltä mitä se vastuu tarkoittaa, miten sovitaan tulevasta yms., en saanut enää vastauksia. Siksi siis abortti. Mutta mitään näistä ei olisi tapahtunut, jos minä en olisi niin huono ihminen. En ihmettele jos kukaan ei halua elää kanssani, en haluaisin itsekään. Siksi siis monesti mielessä itsetuhoisia ajatuksia. Enkä kestä ajatusta siitä että menetin tämän kaiken.

Elän niin pahasti menneessä, etten pysty ajattelemaan tulevaa ollenkaan. En jaksa uskoa että elämällä olisi minulle enää mitään annettavaa. Miten voisin päästä eroon näistä syytöksistä, eroon menneestä, että voisin taas elää. Pääni on täynnä kysymyksiä koko ajan. Miksi pilasin kaiken? Miksi en osannut olla onnellinen silloin kun minulla oli kaikki mitä olin halunnut? Miksi en ollut parempi ihminen, parempi kumppani? Miksi tein kaiken väärin, yritin pitää ihmistä liian lähellä, enkä tajunnut että ajan sitä vaan kauemmaks. Ja pahinta tässä on se, etten saanut vastauksia yhteenkään kysymykseen exältäni, koska en selvästi ole niin hyvä ihminen että olisin ansainnut suhteelle inhimillisen lopun. En loppujen lopuksi tiedä mikä oli se viimeinen pisara miksi kihlattuni lähti. Hän kun viimeiseen asti kuitenkin sanoi että rakastaa eikä halua erota.
Nyt on lopetettava koska en saa itkua loppumaan eikä henki kulje kunnolla, joten on vaikea keskittyä. Pahoittelen siis jos tekstini on sekavaa. Niin, ja olen 23 vuotias.

En käsitä minne viestini katosi jo kolmannen kerran, mutta pakkohan tähän on vielä kerran vastata.

Heräsin viideltä pohtimaan taas tätä elämää. Olen nähnyt kolmena yönä peräkkäin unta entisestä miehestä, että olemme taas yhdessä ja sitten herään paskaan todellisuuteen. Voisipa elää unessa, olisin onnellinen. Joka tapauksessa heräsin taas kolme tuntia ennen kellon pirinää.

Ajatukset olivat myös sinussa Sirppi. Sinun ajatuspolkusi kulkevat ihan samoja teitä kuin minulla - voi kun toivoisin että pääsisit mielenrauhaan, koska ihan oikeasti sinä et ole paha ihminen. Olit yksin. Sinut oli jätetty, ex-poikaystäväsi ei jättänyt sinulla mitään selitystä. Hän jätti sinut törkeällä tavalla - olit aivan yksin, turvaton, peloissasi.

Minä petin miestäni. En muka rakastanut häntä enää. Meillä oli pitkä suhde, yli 15 vuotta. Lapsesta oli puhuttu, muttei sinänsä suunniteltu, sovittu vain että jos vahinko käy niin katsotaan tilannetta sitten. Raskaus tuli niin väärään aikaan kuin vain voi. Ja kiirehdin keskeytyksen kanssa koska enhän halunnut alkion kehittyvän yli 8-viikkoiseksi ettei sitä ehdi sattua. Voi miten jaloa?! Murhasin oman lapseni enkä sitten edes suostunut kuuntelemaan lääkäreitä, hoitajia, yhtä ystävääni (vain yksi ystäväni sanoi että pysähdy ja harkitse mitä olet tekemässä), en käynyt keskustelupalstoilla, olisin varmasti saanut sieltä selville, että ihmiset ovat selvinneet vaikka onkin työtön kausi ja kriisiä suhteessa jne. Tämä on jatkuvaa jossittelua ja harmittelua siitä, että jätin jonkin kohdan tekemättä. Kaikista pahintahan tässä on se, että minulla OLI mies, joka olisi ollut erinomainen isä ja aviomies. Hänellä oli myös kovia suuttumuspuuskia, jolla osittain selittelin itselleni pettämisen oikeutusta ja sitä, etten halua perhettä hänen kanssaan. Kaikista säälittävin abortin syy oli, että pelkäsin mitä kissoilleni ja koiralle käy; mies ei jaksaisi koiranulkoilutusrumbaa ja kissojen kopan siivoamista jos en itse pysty. Mutta kyllä hän olisi sen tehnyt. Minä vain pelkäsin tätä kaikkea. Miten naiivi olen ollut näissä syissä?? Yksi sukulainen tietää keskeytyksestä enkä kestä nähdä häntä. Näen nyt miten hän minut näkee, hän sai juuri toisen lapsensa. Olen vanha nainen, 35v. Sirppi sinulla on mieletön vahvuus se, että olet nuori, vaikket sitä nyt niin vielä näekään. Minulla ei ihan oikeasti ole kohta mahdollisuutta saada lasta enää. Tiedän että ajattelet ettet enää koskaan tapaa ketään, ettet enää ole raskaana, mietit miksi enää ansaitsisit onnea kun teit mitä teit, miksi sillä toisella lapsella olisi oikeus elää ja miksi edes haluaisit enää toisen kanssa lasta kun halusit vain tämän miehen jne. Mutta sinulla on ihan oikeasti vielä mahdollisuus onneen, kunhan saat tämän asian käsiteltyä. Ehkä minullakin joskus? En vain usko että aika kohdallani riittää.

En aio sanoa Sirppi, ettei sinulla ollut muuta mahdollisuutta, koska itseäni ärsyttää kun ihmiset hokevat sitä. Aina on toinen tapa tehdä asiat. Mutta kun sinä teit siinä tilanteessa, sillä hetkellä, ratkaisun joka on täysin ymmärrettävä. Olit rikki, ajattelit lapsen parasta ja sitä ettet jaksaisi yksin. Tiedän että ajattelet sitäkin, että miten lapsen paras voi olla se ettei sitä enää ole. Kyllä se joskus voi sitä ihan oikeasti ollakin. Minä en syyttäisi sinua Sirppi noin rankasti kuin itse syytät itseäsi, mutta tiedän että koet sitä mitä koet koska teit teon joka tuntuu etukäteen "helpolta" ratkaisulta, ja siitä ei tarpeeksi puhuta mitä se ihmiselle tekee.

Tässä yhteiskunnassa on niin totuttu asiaan, että se on ajatuksena "normaalia". Jos abortti olisi vaikeampi tehdä, olisin joutunut miettimään asiaa uudemman kerran. Mutta olisiko sekään muuttanut mieltäni? Olen hullu ja sairas ihminen. Murhasin oman lapseni ja sitä ennen ja viimeistään siitä johtuen pilasin täydellisen parisuhteen, ihmisen jota olen rakastanut 17 vuotta. Mihin se rakkaus muka koskaan loppuu kun se vain jatkuu? Kaksikymmentä vuotta ja nyt olisi 7-vuotias lapsikin. Siitä voitte kaikki laskea miten kauan olen tätä asiaa päässäni pyöritellyt enkä pääse yhäkään eteenpäin. Ja miten on mahdollista, että tuon ikäinen nainen kuin minäkin olin, piirua vajaa kolmekymmentä, ei muka ollutkaan valmis äidiksi? Mikä on se pelko mikä saa ihmisen tekemään moista? Terapeuttini kysyi myös mitä pelkään äidiksi tulemisessa. En enää mitään, enhän enää koskaan voi olla äiti.

Onko sinulla Sirppi terapeuttia tai juttukaveria? Ehdottomasti menet työterveyskeskukseen/opiskelupaikkasi/asuinpaikkasi terveyskeskukseen. Et selviä ajatustesi kanssa yksin.
Kirjoita kuulumisiasi. Et ole yksin.