Olen meinannut kirjoittaa tänne monta kertaa, mutta olen ollut niin tyhjä etten ole saanut mitään tekstiä aikaiseksi. En tiedä saanko nytkään mitään järkevää tekstiä tulemaan, mutta ahdistus kasvoi niin sietämättömäksi että on pakko kirjoittaa.

Itsekin nään todella paljon unia entisestäni, ja herätessa olo on erittäin huono. Haluais vaan jatkaa unia ja yleensä nukunkin niin pitkään kun unta vaan riittää. En halua herätä todellisuuteen, eikä minulla ole mitään syytä miksi nousisin.

Tiedät kyllä ihan tarkalleen mitä mielessäni liikkuu. En todellakaan osaa ajatella että ikä on etuni. Päinvastoin, surkuttelen sitä että elämä on jo tässä vaiheessa pilalla, ja kaikki hyvä on takana päin. Menneisyys voittaa, tulevaisuus näyttää synkältä. Enkä edes usko että minulla tulevaisuutta olisikaan. Viimeksi lauantaina halusin tappaa itseni, mutta olin niin humalassa etten kyennyt siihen, en osannut ajatella järkevästi, joten se jäi yritykseksi. Erittäin noloa, en onnistunut edes riistämään itseltäni henkeä. 😞

En vaan jaksa kantaa tätä taakkaa enää, ikäväni on niin kova. Minulla on erosta vasta noin puoli vuotta, mutta olen aina ollut sellainen ihminen joka jää märehtimään pienimpiäkin asioita. Nämä tapahtuneet ei ollut pieniä asioita, joten tiedän että minulla menee monta vuotta, ehkä koko loppuelämä tässä paskassa rämpiessä. Eikä minulla ole edes halua eikä voimia yrittää täältä nousta, koska en ole ansainnut sitä, eikä siihen ole syytä. Olenhan jo menettänyt kaiken. Tämän takia mietin joka päivä miksi en vaan tappaisia itseäni ja lähtisi pois. Kuolen kuitenkin joskus, miksi siis en jo nyt. Miksi jäisin tänne maanpäälliseen helvettiin, puoliksi kuolleena kärsimään.

Kävin muutaman kerran juttelemassa sairaanhoitajalle, mutta lopetin siellä käymisen ja muutin toiseen kaupunkiin. Nyt pitäisi sitten varmaan hankkia tänne aika psykologille, jos vaan saan niin paljon aikaiseksi.

Tunnen oloni niin tyhmäksi kun en osaa sanoa sinulle mitään lohduttavia sanoja. ☹️

Hei taas,

sellainen juolahti mieleeni että mitä jos kävisit Tunturisopuli jossain sellaisessa ryhmässä, jossa kokoontuu lapsensa menettäneitä aikuisia? Meilläpäin tällaisia ryhmiä ainakin kokoontuu.

Hei Tuumaaja ja kiitos viestistäsi.
En voisi mennä lapsensa menettäneiden tukiryhmään, sillä saisin vielä pahempia syyllisyyskohtauksia; toiset ovat menettäneet lapsensa kuka mitenkin, ja minä murhasin omani. En pystyisi käsittelemään heidän menetyksiään kun itse menetin lapseni oman käden kautta harkitusti. Kiitos kun jaksat vielä ajatella minua ja vastata.

Sirppi.
Sinä et lähde nyt mihinkään. Minäkin mietin tuota kuolemisen vaihtoehtoa ja joskus se kieltämättä käy mielessä, mutta se että aiheuttaisin läheisilleni tuskaa on liian suuri kynnys. Joudun kantamaan ristini yksin, mennyttä ei takaisin saa mutta jos perheeni joutuisi kärsimään ja syyttämään itseään (koska niin itsemurhan tehneen läheiset tekevät), ei itsemurha ole minulle vaihtoehto. Pilaisin siis toistenkin ihmisten elämät kuin omani. Miten sellaista voisi jättää taakseen ja kadota tietäen mitä heille on tulossa? Se että mokasin elämäni on yksia asia. Se että tieten tahtoen laittaisin vielä läheiset kärsimään, se on jo liikaa..

Toivon että ajattelisit asiaa tältä kannalta, sillä minä tiedän tasan tarkkaan että vaikka kuinka kertoisin ettei sinun ole syytä lähteä ja tulevaisuus on edessäpäin ja olet nuori, sillä ei nyt ole mitään merkitystä, koska sinulla on niin kovin paha olla. Tiedän että on. Jokaisella on joku joka rakastaa, oli se sitten isä tai äiti tai sisarukset tai naapuri, sinä et vielä voi kääntää viimeistä sivua kun et ole katsonut tätä elämän peliä loppuun asti.

Kuolema olisi minulle sitä paitsi liian helppo rangaistus. Minun on kärsittävä seuraukset teostani, kun kerran itse päästin kaiken käsistäni.

Sirppi, sinä olit yksin, sinut oli jätetty yksin. Jaksa soittaa psykologiaika, teethän sen? Ei ole mitään menetettävääkään muuta kuin aika, eikö niin?
Mutta älä nyt ajattele lähteväsi täältä. Jos mikään muu ei sinua estä, ajattele rakkaitasi. Heidän helvettinsä olisi vasta alussa, se ikävän ja itsesyytösten määrä.. Älä Sirppi tee mitään harkitsematonta, lupaathan?
Minäkin tarvitsen sinua.
Tule pian kertomaan mitä sinulle kuuluu. Älä luovuta kun matka on vasta alussa. Minun matkani on ihan paska, mutta matka se on sekin.

Hei tunturisopuli. Luin kirjoituksiasi ja sain todella kovan tarpeen puhua kanssasi. Ymmärrän tilanteesi paremmin kuin hyvin ja olen itse vastaavassa aivan mahdottomassa tilanteessa. Haluaisin laittaa sinulle yksityisviestiä mutten löytänyt täältä sellaista mahdollisuutta? Voimia sinulle 🙂🌻

Kartsa123, olisiko mitenkään mahdollista kertoa omaa tarinaasi?..
Minäkään en tiedä miten täällä voi kirjoittaa yksityisviestejä. Voi, et uskokaan kuinka jokainen kirjoitus joka tähän ketjuun tulee, on pieni ikkuna kohti valoa, joku lukee tätä, joku välittää, joku ottaa kantaa.

Odotan viestiäsi, oli sinulla sitten mitä tahansa sanottavaa. Haluaisin kovasti lukea ajatuksesi.

Haluaisin kertoa tarinani kyllä mutten uskalla kirjoittaa sitä tänne julkisesti kaikessa kauheudessaan. Olen ajautunut tilanteeseen joka tekee minusta aivan kamalan ihmisen 😭

Kartsa olethan hakenut apua terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta? Nyt olisi tärkeää, että pääset heti juttelemaan jonkun kanssa.
Toivon että kerrot edes pahasta olostasi, miltä sinusta tuntuu. Ei ole hyvä olla yksin ajatustensa kanssa.

Ja vaikket nyt pysty tarinaasi kertomaan, kerro mitä ajattelet tällä hetkellä. Miltä tuntuu? Ilmeisesti olet tehnyt jotain mitä kadut rankasti.

Sirppi missä olet?? Alan olla huolissani..

Kartsa123 sinustakaan ei ole kuulunut.

Olen nyt saanut nukuttua ihmeellisen hyvin muutamia öitä. Jos saisin vielä iloa elämään. Lahjojen antaminen jouluna saa hetkellisesti niin hyvän mielen, että odotan sitä jo innolla.

Joulu meni hurjan mukavasti. Jouduin sairaslomalle tosin heti ensimmäisen työpäivän jälkeen ja loppuviikko menee sen merkeissä. Painajaiset ovat palanneet ja herään yöllä miettimään elämääni. Elämäni on mennyt ihan pieleen, kaikki tämä on ihan turhaa. Jos ihmisellä on ollut kaikki, miksi sen menee antamaan ihan vapaaehtoisesti pois? Nyt ystäväni on tekemässä samaa; hänellä tosin on jo kaksi lastakin. Hänen vaimonsa ei ole tietoinen ystäväni aatoksista tai tekemisistä. Toivon niin hartaasti, etteivät ihmiset tekisi samoja virheitä kuin minä. Miksi he silti tekevät? Miksi pitää joutua tähän tilaan vaikka olen yrittänyt kertoa, ettei jokainen päivä ole niin hehkeä, mutta kun sen kaiken menettää omien tekojensa vuoksi, siitä syyllisyydestä ei pääse koskaan eroon? Mutta ei, kaikkien pitää tehdä ne omat virheensä, vaikka on jo lapsetkin. Olisihan minullakin ollut, mutta päätin murhata sen ennen syntymäänsä.
Ja nyt en enää koskaan ehdi saada lapsia. Jos olisin vankilassa jonkun taposta tai murhasta ja olisin tehnyt sen vaikka puolustaakseni itseäni tai läheistäni, siinä olisi jotain järkeä. Ehkä silti katuisin riistettyäni jonkun hengen, ehkä en. Mutta se että tappaa oman lapsensa ja ilman mitään syytä.. Miten siitä koskaan pääsee yli? Mikä ero on murhata lapsi ennen syntymää tai sen jälkeen? Syntynyt lapsi on tullut vain näkyväksi, todelliseksi. Yhtä todellinen se sikiö on siellä kohdussakin. Odottaa vain kasvamista ja syntymistä.

Ex-miehellä on nyt oma perhe, kaksi lasta ja vaimo. Oletan ainakin että he ovat menneet jo naimisiin. En ole kuullut hänestä aikoihin, mutta oletan että ovat naimisissa. Ja hyvä niin. Vaimonsa on paljon parempi kuin minä jo ennen tekojani. Kaunis, herttainen ja mukava, sellainen josta kaikki pitävät. Olen onnellinen entisen puolesta koko sydämestäni. Oma katkeruuteni kalvaa minua, se ei liity häneen, vain minuun.

Onhan tässä ihmissuhdettakin yritetty saada aikaan. Mies on mukava, mutta en minä oikein tiedä. Aika näyttää. Hän kyllä tietää tilanteeni, ei tosin sitä miten pahasti näitä asioita koko ajan pyörittelen. Hän taas ei ole lainkaan isä-tyyppiä, en tiedä onko tässä järkeä jos joskus haluaisi perheen perustaa - jos enää ehtisi, tuskin ehtii. Ikä alkaa tulla vastaan ja suuria tunteita minun on kai turha enää toivoa. En pelkää yksinoloakaan. Pitäisi varmaan olla vain ihan yksin. Haihattelua luulla että vielä joskus rakastaisin ketään tai joku rakastaisi minua.
Kaikki meni vaan niin pieleen kuin vaan voi mennä. Mun elämä, miten siitä tuli näin hirveä.

Hei kaikille! Varsinkin teille: tunturisopuli ja sirppi (toivottavasti olet kunnossa vielä). Olen 21-vuotias nainen tai tyttö, miten sen nyt sanoisi.. 😐 Itsellä kävi myös mielessä että onko asiani nyt niin vakava, että kiinnostaisiko ketään ongelmani ja olisiko tarpeellista lähteä siitä avautumaan tuntemattomille, mutta jotenkin teidän tarinanne kosketti. 🙂

Olen hyvinkin vastaavanlaisessa tilanteessa kanssanne, en vain ainoastaan ole (vielä) eronnut. Itse tein myös abortin n. vajaa vuosi sitten ja päinvastoin kuin te, en kadu sitä ainakaan vielä. Sillä silloin jo tiesin olevani niin pihalla henkisesti, että olisin todennäköisesti vain aiheuttanut sille TULEVALLE lapselle, itselleni ja avomiehelleni pelkästään kärsimystä. Ja tunturisopuli, sinun on luovuttava sanasta "murha" tässä yhteydessä.. Se sikiö mikä sielä mahassa oli, ei ollut vielä ymmärtävä tai minkäänlainen ihminen, ja todennäköisesti sinäkään et olisi sitä kyennyt kasvattamaan, ainakaan lapsen tarvitsemalla tavalla, kun kiinnittää huomiota (täysin aiheettomaan) itseinhoon teksteissäsi. Onko sinun mielestäsi myös erinäiset ehkäisymenetelmät murhaa? Toivottavasti ei, sillä sitten aloitin kirjoittamisen ihan väärälle ihmiselle. Olen niin monen ihmisen nähnyt hankkivan lapsen ikäänkuin pakotienä toimimattomasta elämästä, enkä vielä ole huomannut sen toimineen, ainoastaan hankaloittaneen asioita monelle. En sano etteikö lapsi olisi arvokas, sanon vain että sen aika tulisi olla silloin kun suhteessa on muut asiat edes jokseenkin hyvin ja varsinkin nainen tuntee olevansa valmis niinkin suureen asiaan kuin omaan lapseen.

Kerron nyt vähän omasta tilanteestani: olen aina ollut seurustelevaa tyyppiä, ja jo yläasteella seurustelin n. kaksi vuotta jätkän kanssa, joka loppujen lopuksi paljastui valehtelijaksi, joka oli maannut ainakin kolmen eri "kaverini" kanssa. No, siitä en jaksa itkeä, mutta luulen, että tämä aiheutti minulle toimintamallin, joka jatkui kolmessa seuraavassa suhteessa, yksi niistäkin n. kahden vuoden pituinen ja kaksi n. puolen vuoden. Olin siis täysin kykenemätön luottamaan toisen uskollisuuteen, ja sitten itse tein kaikenlaista hölmöä toisen seläntakana. En ihan seksiä harrastaen ole ikinä pettänyt, mutta ei siinä mielestäni paljon ole eroa jos ns. vehtailee vai millä sitä säätämistä nyt kuvailisi. No näidenkin suhteiden jälkeen palauduin itse hyvinkin nopeasti aina normaaliksi, paljon enempiä ajattelematta, jättäen jälkeeni rakastuneita ja itsetuhoisia "poikia", joista saan kuitenkin jokaisesta vähän väliä kuulla suoraan tai välillisesti. Ja näistä asioista olen vasta hiljattain ruvennut tuntemaan syyllisyyttä, vaikka ei niille enää mitään voi.

Ja nyt kun vähän sai selvennettyä menneisyyttä niin kertoisin vähän tästä päivästä. Olen seurustellut noin puolitoista vuotta nykyisen avomieheni kanssa, ja molemmin puolin suhde alkoi kesken omien suhteiden. Tämä jo itsessään on tietenkin luonut tietynlaisen epäluottamuksen välillemme. "Puolisoni" lähti myös parin kuukauden seurustelumme jälkeen ulkomaille töihin 7kk:seksi, joka myöskin osakseen loi kitkaa. No hän on kuitenkin palannut jo aikoja sitten ja ongelmat ovat jatkuneet tähän päivään asti: ollaan tapeltu viikottain "erottu" varmaan 15 kertaa ja aina kuitenkin palattu yhteen. Riidat on 95% aloittanut minä. Myös ollut molemminpuolista valehtelua ja pettämistä, ei kuitenkaan "panemalla". Nyt vasta itse olen ruvennut huomaamaan, että kaavassani on jotain pahasti vialla. Olen ollut hirveä syylistäjä ja saanut järjettomiä itku/raivokohtauksia täysin ilman syytä, uhkaillut jatkuvasti erolla ja kerjännyt sen jälkeen sääliä avomieheltäni tyyliin: "mikset sinä välitä ja lohduta?!", kun itse olen ensin hänet maanrakoon haukkunut. Ja vieläkin ihmettelen jatkuvasti mikä tämän jutun saa jatkumaan.

Ehkä nyt vasta saan rangaistuksen kun olen niin väärin toiminut, en tiedä, mutta olen selvästikkin saanut pakkomielteekseni vahdata ja kiduttaa avopuolisioani ja haluaisin kovasti päästä tästä asiasta eroon. Siksi eilen päätinkin, että otan yhteyttä koulumme opintopsykologiin ja rupean selvittämään tätä käytöstäni juurta jaksaen, koska tämä ei ole tervettä, varsinkin kun se on jatkunut niin kauan. Myös äidilläni on ollut mielenterveysongelmia ja vasta sain kuulla, että kun olin alle vuoden ikäinen, hän lähti osastolle kahdeksi viikoksi, kun oli niin huonossa jamassa, en tiedä onko ongelmillamme joku yhteys. Myös vanhempiemme ero otti aikanaa koville (olin silloin 12-vuotias). Mutta sellaista minulla, joka tapauksessa olen väsynyt ainaisiin synkkiin ajatuksiini ja valituksiini, jotka aina palaavat juuri kun luulen, että olen päässyt niistä eroon. Tämä on niin turhauttavaa, kun tietää, että kaikki olisi harvinaisen hyvin jos vain sen itse sallisi (enkä tarkoita että asiat olisi hyvin sen takia että olen parisuhteessa, vaan sen takia, koska olen terve ihminen ja itse täysin kykenevä muuttamaan elämäni haluamaani suuntaan, en vain enää tiedä miten). Ja se tässä ehkä tällä hetkellä eniten vaivaakin kun en tiedä olisiko meidän parempi olla erillään vai yhdessä.

NIIN ETTÄ, 😀 tämän jupinan jälkeen sanon sinulle tunturisopuli, että vaihda ihmeessä paikkakuntaa ja hanki kunnon terapeutti tai vaikka osastolle lepäämään jos se sitä vaatii ja kelalta siihen korvaukset, koska ei tuo sinun jahkailusi auta ketään, kaivat vain itsesi kokoajan syvempään kuoppaan. Tutkaile myös voisiko perhehistoriassasi olla jotain mikä saattaa vaikuttaa ajattelutapaasi negatiivisesti, ja sitä myötä aiheuttaa tämänkaltaista liiallista takertumista asioihin. On kuitenkin aivan turhaa miettiä millaista tuskaa olisit ex-miehellesi aiheuttanut tai aiheutit, sillä hän on aiheuttanut tuskaa myös sinulle, teidän eroavaisuutenne on vain se, että hän on jatkanut elämäänsä ja sinä et siihen jostain syystä kykene. Eikä hänen uusi naisensa ole yhtään sen parempi tai kauniinpi kuin sinä, he vain sopivat paremmin yhteen. Sinun pitää löytää itsellesi ihminen joka sopii paremmin sinulle, jos sellaisen haluat, eikä se onnistu ellet ensin selvitä menneisyytesi ongelmia ja laita kuriin tuota uskomattoman suurta syyllisyyden taakkaasi, joka ei sinulle enää edes kuulu. Vaikka olen sinua nuorempi niin voin sanoa, että et sinäkään ole mihinkään liian vanha, etkä tule ikinä olemaankaan! Minusta ja Sirpistä jo huomaa, että ei se ikää katso. Kun ihminen rupeaa itsessäälissä rypeemään niin aika ja elämä seisahtuu siihen paikkaan.

Täytyy vielä kysyä, että ettet satu vain käyttämään mitään hormonaalista ehkäisyä? Itsellä nämä järjettömät mielialaoireet alkoivat pillerien aloitusten myötä, ja olen kuullut monelta samankaltaisia tarinoita. Nyt kun olen n. 3kk sitten lopettanut ne, niin huomaan mielialaoireiden hiukan laantuneen, eivät ne kuitenkaan läheskään täysin poissa ole. En todellakaan pillereitä käytöksestäni syytä, mutta kovasti ne tuntuivat antavan ongelmille suurempia mittasuhteita ja luovan sairaalloista riippuvuutta kumppania kohtaan.

Ei tällä kertaa muuta, toivottavasti jaksatte lukea ja jaksamisia!☺️❤️

Miten niin nuori voi olla niin kypsä? Sitä joskus joutuu ihan miettimään. Kiitos viestistäsi Vonkuja.
Toivon että saat elämäsi järjestykseen. On selvää, että menneisyytesi kokemukset ovat saaneet sinut toimimaan tavalla jonka koet rasittavan parisuhdettasi ja pilaavan välit avomieheesi. Onneksi olet hakenut apua! On hienoa, että pystyy tarkastelemaan itseään ikään kuin "kauempaa", jotta näkee lähelle.

Kaikki toteamasi on totta. On vain hirveän vaikeaa antaa itselleen anteeksi. Jokainen päivä on kuitenkin pieni voitto, ja jokainen päivä vie kauemmaksi menneestä. En käytä hormonaalista ehkäisyä. En voi, koska ne muuttavat persoonallisuuttani, kuten sinullekin on käynyt.
Toivon kaikkea hyvää. Kiitos kun jaksoit vastata viestiketjuun. Voimia terapiaan ja jatkoon!

Kiitos kun jaksoit lukea lähes laittoman pitkän tekstini. 🙂 Tässä vielä linkki jos kiinnostaa, itsessäni tunnistin ainakin useita oireita tämän tekstin pohjalta: http://www.masennusinfo.fi/ahdistuneisuus-hairiot/yleistynyt-ahdistuneisuushaeirioe
Kerrohan vielä kuulumistasi tulevaisuudessakin! 🙂👍

Heissan, täällä sitä kituutellaan edelleen, valitettavasti.

Kuulin jokin aika sitten että tämä entiseni jonka kanssa valitettavasti pilasin kaiken, jatkoi omaa elämäänsä heti meidän suhteen päätyttyä. Se tieto lisäsi niin paljon tuskaa, että oloni on ollut taas erittäin paljon huonompi. Miksi, miksi minun piti pilata kaikki, menetin kaikkeni jollekin toiselle. Miten voin elää enää itseni kanssa.

Olen näiden asioiden kanssa nykyään niin yksin, mikä myös lisää huonoa oloa. Ennen oli ihmisiä joille puhua, mutta ei enää. Kuulen vaan kaikilta samat sanat, että pitäisi jo päästä yli menneestä ja miettiä tulevaa. Aikaa on kuulemma jo kulunut niin paljon ettei ole normaalia itkeä menneiden perään. Olen erittäin huono ihminen kun en onnistu edes siinä. En saa näitä huonoja tunteita pois. Elän menneessä, enkä jaksa katsoa tulevaan. En edes halua, koska tulevaisuudessa ei voi olla mitään mennyttä parempaa. ☹️

Tää elämä ei ole enää elämisen arvoista. Joka päivä mietin että mikä minua täällä pidättelisi, enkä ole vielä keksinyt mitään sellaista miksi tänne kannattaisi jäädä. Päivät on samanlaisia, ne lipuu vaan ohi. Ei ole enää ilon tunnetta, ei hetkiä joiden takia kannattaisi taistella. Aiemmin ajattelin etten voi tehdä itselleni mitään, koska perhe ja läheiset jäisi suremaan. Enää en usko edes siihen. Luulen että kaikilla olisi asiat paremmin ilman minua. En olisi enää pilaamassa enempää omaa, enkä muiden elämää.

Vonkuja, olisinpa ollut itsekin yhtä viisas kun sinä ja hakenut itselleni hoitoa suhteen aikana, olisin ehkä voinut pelastaa tilanteen. Mutta tajusin kaiken liian myöhään, ja nyt on turha enää itseään hoitaa, kun olen kaiken jo menettänyt. Ei ole enää syytä miksi taistella, ennen olisi ollut, kihlattu ja tuleva perhe. Itsekin olin aika samanlainen suhteessa, haastoin riitaa turhasta yms. Minulla on niin huono itseluottamus, joten kai se purkautui sitten niin. Sitä vaan halusi huomioo, hyvällä tai pahalla. Ja nyt kun tajusin virheeni ja voisin asialle jotain tehdä, satuttamani ihminen on jo liian kaukana.

Tekstini on varmaan taas jälleen sekavaa ja toistan ehkä itseäni, mutta olen niin älyttömän väsynyt. Ja päässäni pyörii niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän. Kaikki ajatukset kun pyörii samojen asioiden ympärillä. Ei ole sanoja millä voisin kuvata tätä pahaa oloa mikä sisälläni myllertää.

Sirppi, siellähän sinä olet! Onneksi. Älä nyt lähde yhtään minnekään. Jatka kirjoittelua tänne, vaikka se ehkä tuntuisikin välillä turhalta. Minä olen täällä, moni muukin on täällä. Kanssaelän täältä. On ihan hirmuisen surullista, että olet joutunut kuulemaan miehesi jatkaneen elämäänsä. Minunkin avomieheni alkoi seurustella.. Itse asiassa seuraavana päivänä erostamme, joten homma oli ollut jo käynnissä ennen eroa.
Mutta mietipä Sirppi tätä.. Sinä et ole rynnistänyt mihinkään. Sinä prosessoit. Se ehkä näyttää ja tuntuu siltä ja onkin osittain sitä, ettet pääse eteenpäin, mutta sinä et ota rinnallesi laastaria ja hukuta pahaa oloasi häneen. Sinä prosessoit eroa ja kaikkea. Ongelma tässä on vain se, että teet sitä yksin ilman ystäviä, sillä he eivät tunnu nyt yhtään tajuavan tätä tilannetta, ikävä kyllä. ☹️

Sirppi, voisitko soittaa terveyskeskukseen? Tekisitkö sen? Sano, että tarvitset jutteluapua. Sinun ajatuksesi alkavat olla nyt liian ahdistavia ja vaarallisia. Olen todella huolissani sinusta. Ja kun sanoit, että kaikkien olisi parempi ilman sinua.. Se ei pidä paikkaansa. Ei sinun perheesi kohdalla, ei kenenkään kohdalla. Ajatukset ovat saaneet niin valtavat mittasuhteet, että olet kehitellyt tällaisen kuvitelman. Usko minua. Minäkin ajattelin ja ehkä joskus vielä ajattelen noin. Mutta en voisi koskaan tehdä niin perheelleni. Enkä usko että sinäkään sitä haluat syvällä sisimmälläsi. Minä tiedän ettei valoa näy, ei niin yhtään. Mutta jos sinä luovutat nyt, et voi tietää mitä elämä olisi jossain vaiheessa eteen tuonut. Tiedän jo vastauksesi tähänkin. Mutta usko minua vanhaa naista (juu en ole niin kauhean vanha mutta ryppyinen ja ruma alan olla jo!), älä luovuta vielä. Älä luovuta Sirppi!

Uskotko kun sanon, että lukemalla sinun tarinaasi, saan itsekin voimaa taisteluun, että omat tekemäni virheet antaisivat tsemppiä ja voimaa antaa muille jotain. Ei siitä ehkä apua ole, mutta usko minua kun toivon sinulle kaikkea hyvää ja kehotan sinua soittamaan terveyskeskukseesi. Sinun on päästävä puhumaan näistä asioista.

Minun ex-mieheni sai toisen lapsen. Voitko kuvitella miten hirveä tilanne tämä on, ja samalla olen aivan hirmuisen onnellinen hänen puolestaan. Minä mokasin ihan kaiken ja hän sai silti sen perheen, minkä minä häneltä vein.

Sirppi, ei kukaan voi olla koko ajan suhteessa ihana ja täydellinen. Ihmisiä me ollaan kaikki. Joskus sitä kiukkuaa ja raivoaa ja tekee typeryyksiä.
Älä lähde mihinkään. Tule kertomaan taas kuinka voit, tee se pian. Ja soita terveyskeskukseen.
Millaiset välit sinulla on äitiisi tai sisaruksiisi? Voisitko puhua heille siitä kuinka paha olla sinulla on? Ei abortista tarvitse kertoa.. Kunhan saisit tukea ja rakkautta.

Uusia kuulumisia. Olen ihmetellyt muutamia oireita parin viikon aikana, mutta en ole kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota.
Saatan olla raskaana. En tiedä mitä pitäisi ajatella. Ehkäisystä huolimatta jotain on voinut käydä.. Oireet ovat olemassa. Ei pitäisi olla mahdollista, mutta eihän mikään ole koskaan täysin varmaa. Ajankohta olisi nyt todella huono.. Isäehdokas ei paras mahdollinen myöskään. ☹️
Teen testin heti aamulla. Saa nähdä kuinka käy. En ole ehkä nii peloissani kuin kuuluisi olla. Tiedän että jään yksin jos olen raskaana. Mies ei varmasti osallistu. Jostain syystä en silti jaksa enää pelätä. En koskaan enää keskeytä raskautta, se on varmaa. Mutta pelottavaahan tämä on..
Huh. Kaikkeen sitä joutuu, ja aina kun ei pitäisi.. Mutta huomenna tiedän lisää. Eli siihen asti näkemiin.