Valkoinen mieli,
tuli tuosta vielä mieleen kun sanoit, että tarkkaillet muita tarkempaa kuin ennen. Niin sen mun työntekijän kanssa ollaan puhuttu siitä, että mullekin on kasvanut ns. näkymättömät tuntosarvet päähän, eli tarkkailen kans muita enemmän, erityisesti miehiä.
Olen paljon herkempi reagoimaan epämielyttäviin asioihin.
Joku tuolla turvakodilla sanoi, että pelkokin on yksi psyykkeen tapa suojata itseään.
Pelko varmaan mulle viestittää sitä, että ei tule otettua kontaktia miehiin, koska en ole myöskään valmis mihinkään suhteeseen vielä.

Ollaan tässä turvakodilla käyty tiiviisti läpi raiskausta, rankka ja vaikea asia käydä läpi.
Koen tarvetta puhua siitä uudestaan ja uudestaan.

Kaikki yksityiskohdat tapahtuneesta on kuin filminä päässä, ainoa kohta missä filmi katkeaa on se kun tulen suihkusta. Se ilta oli ainoa jolloin mies antoi luvan mennä suihkuun.
Hän halusi mahdolliset todisteet tapahtuneesta pois.
En muista mitä ole kyseisenä iltana tehnyt, mihin aikaan jne.
En myöskään muista mitään kelloaikoja siltä illalta, milloin mikäkin tapahtui tai miten olin makuuhuoneessa ja seuraava muistikuva oli se, että mies oli päälläni ja mua sattui.
Mies sitten sai hommansa hoidettua ja nauroi minulle kun makasin siinä sängyllä alastomana, haavoitettuna ja tajuntani kertoi minulle että sinut on raiskattu.
Itketti, mutta silloin kovetin itseni, en saa itkeä, en saa. Mun tarvii olla vahva.
Samalla koteloin kokemukseni jonnekin piiloon, kunnes nyt on aika käsitellä se pois.

Arki sujuu muuten jo paremmin, olen myös kääntänyt jotain kokemiani asioita voimavaroiksi, iloisempia päiviä on enemmän kuin surullisia. Töissä on hyvä olla ja tänään kävi ystäväni pienen lapsensa kanssa kylässä, piristi mieltä heidän vierailunsa.
Olen päässyt eteenpäin, josta voin olla iloinen.

Liikutuin, kun luin tuota tekstiäsi Sirpale82. Minusta se on vahvuuden merkki, kun jaksat noita asioita läpikäydä. Toivon, että jossakin vaiheessa sinun ei tarvitse enään kysyä itseltäsi miksi, vaan pystyt hyväksymään tapahtuneen. En tarkoita tällä asialla yhtäkuin että hyväksyisit itse teon, mutta jokatapauksessa sitä että pystyisit antamaan rauhan itsellesi. : )

Muuten oletko huomannut tai ainakin itsestäni olen huomannut sen, että en ehkä niin enään palaa tänne kirjoittamaan? Minusta se kertoo sen, että voi paremmin ja elämään on tullut muitakin asioita kuin menneisyyden märehtiminen. Onhan tottakai hyvä noita asiota läpikäydä, mutta että löytää elämästään voimavaroja, niin se on hyvä.

Musta tuntuu, että tämän puolen vuoden aikana en ole enään ollut niin hukassa itseni kanssa. Mulla on suunnitelmia tulevaisuuden varalle, lähitulevaisuuden - saa nähdä toteutuuko ne vai mihin elämän urille sitten asettaudun. Ja tosta menneisyydestä ajattelen ehkä niin, että se on loppujen lopuksi vahvistanut mua henkisesti, että en jaksa sitäkään kokea niin negatiivisena asiana.

Kiitos Valkoinen mieli!

Tunnen että tuo raiskaus on viimeinen asia joka minun pitää käydä läpi, sitten olen luultavammin käynnyt tapahtuneet läpi ja saan sen rauhan mitä itsekin tavoittelen.
On myös hienoa huomata, että se rauha on koko ajan lähempänä.
Yritän jaksaa purkaa raiskaus kokemustani koska tulevaisuudessa se kuitenkin tulisi vastaan.
Haluan eheytyä silläkin osa-alueella.

Olen huomannut, että et palaa niin usein kirjottamaan, mutta en myöskään itse.
Sitä se toipuminen varmaan osaltaan myös on, että ei ole tarvetta enää kirjottaa tänne.
Ja toisaalta se on ihan hyväkin kun elämässä on muutakin kuin menneisyyden taaphtumat. Luulen myös, että kun ne asiat saa käsiteltyä yksi kerrallaan pois, ne menettää sen "arvon" mikä niillä on ollut. Menneisyys jää taka-alalle ja koko ajan elämässä on vahvempana nykyisyys ja tulevaisuus.

Eihän sitä koskaan voi unohtaa tapahtunutta, eikä sitä koskaan unohda. Siitä jää muisto ja arvet. Mutta sen muiston ja arpien kanssa pystyy elämään jossain vaiheessa.
Itsekin koen että minusta tulee vahvempi ja jotain minusta on kadonnut, mutta senkin kanssa, että jotain on menettäny itsessään on pakko vain oppia elämään ja se on pakko hyväksyä. Ajattelen kuitenkin, että menetyksen tilalle tulee jotain uutta, kuolleen läheisen tilalle tulee muistot.

Eräs ihminen joskus minulle sanoi että elämä on monisäikeistä, jäin sitä itsekseni miettimään ja se pitää hyvin paikkaansa.
Vaikka se monisäikeisyys pitää sisällään pahaakin, se pitää sisällään hyvääkin.

Lainasin kirjastosta rentoutuslevyn: Sateen jälkeen.
Kuuntelin eilen yhden kappaleen ja ajattelin ottaa sen kuuntelun yhdeksi tavaksi helpottaa oloani ja ehkä vain rentoutua raskaan työpäivän jälkeen.

Sirpale, on ollut todella liikuttavaa ja ravisuttavaa lukea matkastasi itseesi ja kokemusten läpikäyntiä.
Mutta sinä alat todella olla voiton puolella! Asiat pitää vaan käydä läpi. Vain niin voi vapautua ja löytää itsensä ja päästää vanhasta irti.
Kirjoituksesi on avannut myös muiden silmiä, ja auttanut monia.
Onnea paljon elämääsi. 🙂

Kiitos sinulle tunturisopuli🙂
on hienoa kuulla, että kirjoitukseni on voinut olla avuksi.
Liikutuin aivan kirjoituksestasi, mutta hyvältä se tuntui.
Kun olen saanut nämä asiat käytyä läpi, elämäni suunta on varmasti muuttunut ja saan vihdoin tuntea kaipaamani vapauden ja onnen.

Niimpä niin, sairaslomalla. Reumaattisen polveni takia, joka turposi muutamapäivä sitte, eikä kestä työssä. Kipeäkin se on, mutta sain onneksi taas hyviä lääkkeitä siihen.

Entisessä elämässä olisin saanut mennä lääkäriin, mutta en olis saanu olla sairaslomalla.
Tai jos vaivani ei olisi ex-miehen mielestä ollut tarpeeksi suuri, ei lääkäriin olisi ollut mitään asiaa. Reuma asiat se kyllä ymmärsi, vaikkakin myöhemmin ne olivatkin oman pääni tuotosta, olinhan hullu ja tarviin hoitoa. Nyt tuo kommentti tuntuu lähinnä huvittavalta, voin siis jo nauraa sille.Miten lapsellinen se äijä onkaan voinut olla.

Sen se entinen elämä teki, etten enää pysty katsomaan Poliisit-sarjaa tai muita myöhäisillan rikossarjoja.
Poliisit sarjassa etenkin kotihälytyskohtaukset tulee liian lähelle. Soitetaan paikalle poliisi, joka tulee paikalle ja tilanne rauhoittuu. Tulee itselle se olo, että minäkin oisin voinut soittaa paikalle poliisin, poliisi olisi tullut ja tilanne olisi rauhoittunut. Ehkä.
Kuka tietää millaisena se olisi jatkunut? Tein vain sen, mikä ehkä oli kaikista tärkeintä, lähdin pois ja aloitin uuden elämän.
Eikä enää auta jossitella, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut ja sille ei voi enää mitään. Piste. Ainoa mitä voin tehdä on jatkaa asian käsittelyä ja suunnata elämä eteenpäin.

Otin aiheelliseksi asiaksi kommentoida eräästä asiasta lasten isälle, vaikka tiedän, että siinä on olemassa aina se mahdollisuus, että siitä se saa taas vettä myllyynsä. Noh, hänelle tuttuun tyyliinsä syyllisti minua, kun aikuismainen ratkaisu olisi mielestäni ollut sanoa sori, toimin seuraavalla kerralla toisin. Asia oli sinällään vähäpätöinen, mutta hänen edeltävä toimintansa ärsytti minua, mistä koin aiheelliseksi sanoa. Noh, miksi kirjoitan tästä tänne? Tiedän, että hän on tuonlainen kuin on, eikä siitä muuksi muutu, mutta mua silti harmittaa se, että toinen ei voi yhtään kuunnella ja ottaa muita huomioon - no tätä samaahan se on ollut ja tulee olemaan. Hyvä asia sinällään on, että sanoin asiasta, ainakin olen omalta osaltani yrittänyt. Kun hän on ainakin minua kohtaan vaikea ihminen, niin hänen kanssaan saa kyllä pitää puolensa, että ei tule jyrätyksi, mutta tosiasiahan on kuitenkin se, että voin vain vaikuttaa omaan toimintaani.

Mulla on ollut se yksi vertaistukiryhmä tässä, en ole ihan vakuuttunut siitä, että minun paikkani on juuri siinä ryhmässä, mutta on se jollakin tavalla saanut taas ajatuksiani liikkeelle. Sen ryhmän jälkeen seuraavan yön mulla pyörii kaikenlaisia ajatuksia päässä. Välillä tuntuu, että ei jaksaisi - onneksi ei ole kuin muutama kerta enään jäljellä. Mua kiinnostaa enemmän keskittää omia ajatuksiani positiivisiin asioihin, eikä vatvoa näitä ongelmalliseksi kokemiani asioita. On kivaa, kun kevät etenee ja on mulla yleensä ihan hyvä olla, mutta sitten ajoittain taas ärsyyntyy. Osittain tähän vaikuttaa toi ryhmä, kun se on viikoittain, osittain ei-niin-hyvät välit lasten isään sekä tietenkin se oikeusprosessi. Arvelen, että mulla tulee olemaan ajoittain todella ahdistavaa, kun prosessi taas etenee, koska siihen liittyy se epätietoisuus ja epävarmuus omasta asemastaan lastensa elämässä. Onneksi mulla on tukena monia ihmisiä, joille voin kyllä jakaa omia murheitani, niin varmasti selviän. Välillä on sellainen olo, että ei rohkeus oikein riittäisi, helppoa olisi luovuttaa ja antaa periksi, mutta sitten tulee se sisu, että sillä mennään eteenpäin, vaikka välillä maatamyöten.

Valkoinen mieli

Niin, se ärsyyntyminen saattaa olla sitä juuri, kun sinulla on nyt vielä isoja asoita kesken ja tietty sitä toivoo että ne selviäis mahdollisimman pian.
Elät jo omaa elämääsi omassa kodissasi, mutta silti noi asiat sitoo sua siihen mieheen.
Itsekin varmasti oisin ärsyyntynyt ja varmaan kiukkuinenkin.

Itse en ole koskaan tykännyt vertaisryhmistä. Ei ne ole mun paikkoja, samoista syistä kuin sinullakin, että ärsyttää se asioiden vatvominen siellä. Mulle riittää tää arjessa vatvominen ja omassa rauhassa vatvominen ja että on joku jolle puhua.
Ystävilleni toki voin kertoa asioista, mutta yritän kuitenkin rajata asioita niin, etten kuormita heitä liikaa tai vain puhu omista murheistani.
Ja se mikä on ollut jännää huomata, läheisimmät ystävät kertovat minulle myös omia kipeitä asioitaan enempi, kun olen tätä omaa asiaa heidän kanssaan jutellut.
Tässä tapauksessa murhe on yhdistänyt.

Itse olen huomannut että mulla alkaa turvakodilla keskusteluajat lähenemään loppuaan🙂👍
Olen huomannut ihan lähiaikoina, että olen mennyt eteenpäin paljon, elämä on paljon kevyempää, iloisempaa, asioiden kanssa alkaa olee sinut ja suunnitelmat on tulevaisuudessa. Tietty notkahduksia alaspäin tulee, mutta niistä selviää ylös omin avuin.
Turvakodilla yksi puhelinpäivystäjä sanoi kerran, että uskaltaa jo mennä ja kokeilla kepillä jäätä, se natisee muttei mene rikki. Ja jos se hajoaa, apua on saatavilla ja joku auttaa sut kuiville.

Joops, kirjotukset tänne harvenee, mutta hengissä ollaan ja elämä on jatkunut samaan rauhalliseen tapaansa.
Töissä menee hyvin, arki sujuu muutenkin jo mukavasti, tapaan ystäviäni, harrastan ja elän omaa hyvää elämääni. Arki on täyttynyt sellaisista asioista, jotka jo kannattelee.
Kotona yksinään olo ei aja ajatuksia enää exään,vaan lueskelen kirjoja, nautin siitä kun saan olla ihan miten huvittaa, vaikka vain löhöillä sohvalla ja katsoa jotain hömppäleffaa.

Muisto menneestä tuli mieleen yksi ilta ja sai aikaan ahdistuksen ja soitin esikkoon. Sieltä onneksi vastasi oma työntekijäni. Hän sanoi, että niitä muistoja voi tulla mieleen vielä, mutta se ei tarkoita, että menis takapakkia. Vaan se oli vain muisto ja sitten elämä jatkuu aiheuttamatta sen suurempaa mielipahaa tai räytymistä menneessä.
Painajaiset on vähentyny ja niiden muoto muuttunut, ne ei ole enää niin voimakkaita.
Vaikkakin pelottavia kyllä, mutta se on mieli jonka syövereissä on vielä jotain.

23.7 on vuosipäiväni erosta ja lähdöstä. Mielessäni olisi pitää erojuhlat😉
Ehkä vain viettää lähimpien ystävien kanssa iltaa ja todeta että vuosi sitten olin maanpäällisessä helvetissä, mutta jaksoin ja kiskoin itseni sieltä pois.
Ihminen pystyy uskomattomiin saavutuksiin kun on pakko, valmisteluaika vain voi olla pitkä.

Heips kaikille!

Tuolla ketjun alkupäässä olen kokemuksistani kirjoitellutkin, nyt on ollut hiljainen kirjoituskausi hetken aikaa. Minulla tuli juuri vuosi täyteen lähdöstä, ja viimeiset puoli vuotta olen saanut olla ihan rauhassa exältä, tosin muutaman kerran olen muuttanutkin.

Vuoden aikana olen huomannut että pikkuhiljaa itsetunto ja itsearvostus on alkanut nousta, helmikuuhun asti kävin psykologilla puhumassa asioistani, mutta vaihdoin nyt paikkakuntaa, ja en ole vielä ainakaan varannut aikaa uudelle. Tosin psykologi oli sitä mieltä että ei ihan välttämätöntä ole, että olen aika hyvällä mallilla, 'selviytyjä'-tyyppiä kuulemma 🙂

13 vuoden avioliiton jäljet neuvoteltiin tekstiviestitse ja lakimiehen välityksellä, ja omani sain pois, miehelle jäi talo, mutta sain sentään auton ja vähän rahaakin. Ero astui voimaan tammikuun puolessa välissä, ja exäni purjehti avioliiton satamaan uuden uhrinsa kanssa tammikuun viimeisenä.. Säälittää vain se pieni tyttö joka on siellä kaiken keskellä nyt. Mutta ei se nyt minun murheeni tietysti enää ole.

Nyt on ollut vähän vaikea jakso, varmaan kun uusi paikkakunta taas, uusi työ, uudet ihmiset. Kaverit jäi melkein kaikki eron myötä, asunkin aika kaukana entisestä elämästä, eli aika yksinäistä on välillä. Eikä aina viitsisi tuppautua työkavereiden seuraan. Ja kun itsetunto on aika heikko vielä, tuntuu ettei ole mitään annettavaa kenellekään, että tuskin kukaan haluaa seurassani olla. Miehiä suorastaan kammoan. Olen asiakaspalvelutyössä, ja olen saanut muutaman härskin kommentin, joka ilmeisesti pitäisi olla hauska, mutta menen sellaisesta paniikkiin. Minusta tuntuu etten pysty luottamaan miehiin vielä pitkään aikaan.
Ärsyttää myös, koska työssäni on paljon uutta opittavaa, ja teen virheitä, enkä meinaa kestää sitä, suutun itselleni ja kyyneleet tulee helposti silmään, sitten ärsyttää jo oma reaktionikin... aika ympyrä.

Mielestäni olen käsitellyt aika hyvin kaiken sen väkivallan ja alistamisen, pystyn jo puhumaan niistä ilman tunteita, vain faktoina jotka kuuluvat entiseen elämääni. Välillä kuitenkin tunnen suuttumusta exääni kohtaan, koska hän on tehnyt minusta tällaisen epävarman raunion. Kaipaan tosi paljon läheisyyttä ja seksiä, mutta pelkään ettei minusta ole kumppaniksi kenellekään.. Kaipa tässä parempi silti onkin ensin opetella olemaan yksinkin. Kissan tosin otin kaveriksi tuossa vuoden vaihteessa, se on tehnyt ihan hyvää, vaikka aika riiviö onkin 😉

Päivä kerrallaan mennään, ja sisältöä ja merkitystä elämään etsien. Eiköhän se tasapainokin sieltä jostain tule aikanaan.

Tsemppiä kaikille ja hyvää kesää! 🌻🙂🌻

Sanna_K
Kiva kun kirjottelit, samoja aatoksia itsekin käyn läpi, on helppo ymmärtää ja samaistua.
Sanotaan että se ensimmäinen vuosi on kaikista vaikein ja olen kyllä sitä mieltä että se on ihan totta.Kirjotit tuosta miesten pelosta. Sama juttu meikäläisellä.
Lohdutan itseäni sillä, että jonain päivänä se on ohi, se pelko. Nyt vaan eletään tätä hetkeä ja nyt pelkään, mutta ehkä ensivuonna en enää pelkää.
Hienoo kuulla että susta on sanottu että oot selviytyjä tyyppiä!
Sä varmaan oletkin. Ehkä minäkin, ei me muuten oltas tässä.

Itselle tuli muutamapäivä pahaolo siitä, kun tajusin että minulla ei ole ketään, olen aivan yksin. Siis vaikka ystäviä on ympärillä, mutta sellaista ei ole kenen kanssa jakaa arkea.
Ja kun tuntuu, että töissäkin huomioidaan perheelliset työntekijät ennen muita, sinkut ja yksinäiset perheettömät ovat sitten vasta toisella sijalla, kun esim. tehdään työvuorolistoja. Ihan kuin sanottas: ei sulla ole lapsia, sä voit olla viikonlopun töissä, ei sulla ole lapsia sä voit olla juhannuksena töissä☹️

Oon tuolla turvakodilla vielä käynyt, ei eää moneen kertaan ole tarvetta.
Mutta käyn niin monta kertaa kuin tunnen sen tarpeelliseksi, kyllä mä sitten sen huomaan kun se ei ole enää tarpeellista.

Moi!
Tuo yksinäisyys on kyllä tosi haastavaa välillä, minulla kun ei ole uudella paikkakunnalla vielä yhtään ystävää jolle voisin soittaa. Se raastaa kyllä välillä tosi paljon. Viime viikon olin vielä kesälomalla, alkuviikosta olin reissussa, mutta loppuviikko oli ihan kauhea, istuin kotona ja itkin kurjuuttani. En tiedä miksi tuo lomailu on niin rankkaa, muistaisin että viime vuonna oli ihan sama asia, lamaannun ihan täysin kun minua ei tarvita missään. Ja se itsesääli iskee sitten ihan varmasti ja vetää ihan pohjalle. Sunnuntaina sitten sain itseäni vähän niskastani kiinni ja menin parin työkaverin kanssa aurinkoa ottamaan rannalle. Illalla tein sitten pari listaakin, ensin listan hyvistä asioista elämässäni, ja sitten toisen mihin laitoin vähän tulevaisuuden suunnitelmia lyhyelle tähtäimelle, mitä odottaa tulevalta. Ne nyt ainakin tuntuivat vähän auttavan. Ainakin nyt olen ollut paremmissa fiiliksissä.

Olen miettinyt vähän vertaistukiryhmän vetämistä. Omalla paikkakunnallani kun ei ole Narsistien uhrien vertaistukiryhmää, niin mietein mitenköhän rankkaa olisi sellaisen vetäminen, kyllähän tuolta yhdistyksestä saa koulutusta ja tukea, mutta on siinä oma vastuunsa, mutta varmasti se paljon antaisikin. Jotenkin vaan tuntuu ettei tässä välttämättä ihan omillaan vielä pärjää.

Olen saanut pari treffipyyntöäkin, vähän hämilläni olen niistä, ja olen kiertänyt niihin vastaamista. En kyllä halua sellaista vielä, ja toiselle sanoinkin että taustalla on väkivaltainen suhde etten ole valmis edes kahville. Mutta katsotaan nyt.

Lopuiksi lomaviikoiksi täytyisi jotain vielä keksiä, ettei kävisi samalla lailla ja päädyn istumaan aamusta iltaan kämpässäni. Ehkä jotain reissua pitäisi suunnitella.

Hyvää kesää kaikille!
🌻🙂🌻

Heippa Sanna_K ja kiva kun kirjotit!

Lainasin sun tekstistä tuon kohdan:
"Olen miettinyt vähän vertaistukiryhmän vetämistä. Omalla paikkakunnallani kun ei ole Narsistien uhrien vertaistukiryhmää, niin mietein mitenköhän rankkaa olisi sellaisen vetäminen, kyllähän tuolta yhdistyksestä saa koulutusta ja tukea, mutta on siinä oma vastuunsa, mutta varmasti se paljon antaisikin. Jotenkin vaan tuntuu ettei tässä välttämättä ihan omillaan vielä pärjää"

Samat ajatukset meikäläisellä. Itse ajattelin vertaistueksi ryhtymistä. Tänään juttelin oman työntekijäni kanssa, että minusta tulisi hyvä vertaistuki jollekin ja voisin olla valmis siihen jonkin ajan päästä.
Tuosta omillaan pärjäämisestä, ajattelin että tänään olisi ollut viimeinen tapaamiskerta, mutta varasin uuden ajan, mutta nou hätä.
Omillaan pärjääminen vie aikaa, mutta sen olen oppinut että sekin on yksilöllistä, toinen toipuu nopeammin kuin toinen.
Itsellä on ainakin opettelemista siihen, että vapaa-aika on minun omaa aikaani ja saan tehdä silloin miltä parhaalta tuntuu.

Pistämpä tähän Maija Vilkkumaan Anteeksi- biisin sanoista lainauksen, koska ne jotenkin sopii tunnelmaan:

" ...sanat on ilmaa ne ei kestä, se että pelkää se ei estä mitään
ja mihinkään ei pysty valmistautuu
sinäkin teit sen kaiken miksi
jo etukäteen menin palasiksi
satutit enemmän kuin
kukaan muu

ja nyt mä annan olla
huudan mun surut tuuleen
päätän että tää on tarpeeksi
Joskus vielä kaikki tai niin mä luulen
annetaan saadaan anteeksi..."

Väkivaltaiselle ihmiselle en aio antaa sen tekojaan anteeksi, eikä pidä, mutta itselleen voi kuitenkin antaa anteeksi.