Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Kyllä minunkin mielipide on, että syyllinen on pettävä puoliso, ei se jonka kanssa hän sen tekee. Eikä tietenkään petetty puoliso, vaikka tosiaankin pettäjä usein juuri puolisoaan syyttää.
Eri asia on siinä vaiheessa, jos petetään yhteisen ystävän tai tutun kanssa. Itselle kävi niin ja se sattui kyllä sairaasti. Liekö karman laki, vai mikä, mutta nykyään nämä kaksi ovat edelleen yhdessä käyttäen huumeita, rikoksia tehden ja vankilassakin ovat vähän väliä😉! Ei ole harmittanut enää moneen vuoteen...hyvä kun löysivät toisensa🙂!
Asioilla on tapana järjestyä, suuntaan tai toiseen.
Voimia teille kaikille jotka olette vaikeassa tilanteessa juuri nyt!🙂👍🙂🌻
Hei E.V. ja kaikki muut
Mä tekisin sellaisen kompromissiehdotuksen 😋 Kukaan ei petä, jos rakastaa syvästi kumppaniaan. Kukaan ei voi kumppania varastaa, ellei tämä siihen suostu... Nää on mun mietteitäni, mutta en vaan jaksa uskoa, että todella jotakuta rakastava voi pettää. Noh, nyt sit puhuin itteni pussiin, koska tällä logiikalla päädyn siihen tulokseen, ettei mieheni mua ole oikeasti rakastanu. Voisko olla että sairas ihminen voi silti pettää, sillä mun on edelleenkin vaikea uskoa, että mieheni olisi voinut niin monta vuotta esittää rakastunutta ja rakastavaa, ellei olisi myös rakastanut. Mutta tietty rakkauden ammattilainenhan osaa näytellä, sekin on selvä, mutta niin monta vuotta... en tiedä. Taas jää pohdittavaa.
Ei se E.V. tässäkään vaiheessa herkkua oo, sillä nyt mieheni juoksee mun perässäni ja yrittää päästä kannnoilleni kaikkien yhteisten tuttujemme kautta... on kaiketi tulossa Suomeenkin perässäni kuten arvailinkin etukäteen... ja kuten oikein arvasin, mä olen kaiken sotun ulkopuolinen, kun en pysty tilanteessani vakiosoitetta hankkimaan. Pitää kaikkia keinoja miettiä, mitä rikollisetkin tekee että voisi ihailijat kannoiltaan karistaa... vaikka muuttaa lopulta kaukoitään, ellei muuten saa rauhaa...
Ei silti, ettäkö katuisin lähtöäni, mutta ei oikein tahdo jaksaa alkaa sitä uuden elämän rakentamista. Onneksi mulla on kuitenkin ystäviä, jotka pökkivät eteenpäin, varsinkin ne jotka ovat itse kokeneet vastaavaa... sillä enhän ole ainoa narsistin kanssa taistellut. Mutta ne jotka ei oo tätä eläny, ei voi tajuta kuinka sitkeitä tämmöset sairaat tyypit on jahdatessaan exiään.
Muuten E.V. nyt kun kuljen kaduilla, katson ympärilleni, ja mietin, että mistä ihmeestä sen terveen ihmisen tunnistaa. Aivan viime päivinäkin mieleeni on tullut uusia näkokulmia. Sillä muistin, että tavatessani ex-2 arvelin hänen olevan joku 007, sillä hänestä huokui jotain selittämätöntä, mitä olisin voinut kaksoiselämäksi kuvitella... eli hoksottimeni olivat taustalla, vaan en niitä kuunnellut 🙄 Kyllä sitä vielä terveen paperit hankitaan, niin haluan uskoa. Haluan uskoa, että jaksan ja potkin vielä joskus pidemmälle kuin koskaan aiemmin 🙂👍 Väliin itken, väliin kiroan, ja sitten yritän taas eteenpäin. Joskus vielä 🙂🌻
Hei E.V., jokujossain ja muut!
Käytte niin mielenkiinoista ajatusten vaihtoa, että on ihan pakko vielä heittää lusikka tähänkin soppaan. En kauhean paljon halua hämmennellä, tuon vain lisämausteena oman näkökulmani pettämisestä, syyllisyydestä ja selviytymisestä.
Omassa tapauksessani pettämiseeni on liittynyt sairaus; sairas yhteisö, jossa olen joutunut lapsuudessani elämään. Nyt kun tiedostan lapsuuteni asiat, olen aivan toinen ihminen. Tieto on tuonut valtavan tuskan, mutta auttanut myöskin paranemisprosessissani. Toivoisin E.V. sinunkin vaimosi saavan apua, mikäli hän sitä kokee tarvitsevansa. Lapsuuden ikävät kokemukset saattavat vaikuttaa jopa niin paljon, että kaltoin kohdeltu ajautuu päihteiden väärinkäyttäjäksi tai prostituutioon. Tekin olette täällä todenneet, että "pettäminen on huumetta".
Hyväksikäytetyn hairahdukset saattavat osua ajankohtiin, tai alkavat silloin kuin heidän omat lapsensa ovat saman ikäisiä kuin mihin lapsuusvuosien kokemukset ajoittuivat. Tai lähipiirissä on saman ikäinen lapsi, joka toimii tavallaan katalysaattorina tapahtumille. Kenenkään tiedostamatta! Saattaa kuulostaa aivan uskomattomalta, mutta ihmisessä ja hänen käyttäytymisessään on niin paljon muitakin selittämättömiä asioita.
Omien kokemusteni edessä tunnen syyllisyyttä, mutta nyt jo myöskin vihaa loukkaajiani kohtaan. Uhrikin tekee kysymyksen: miksi?
Vaikka olettekin todenneet, että en saa verrata itseäni puolisoihinne, joiltakin osin en voi siltä välttyä.
Onneksi olen jaksanut työstää näitä ikäviä asioita ja koen olevani jo voiton puolella, vaikka paljon on vielä keskenkin.
Kaikkea hyvää teille E.V. ja jokujossain valitsemallanne tielle. 🙂🌻
Hei kevät 2007,
Kiva kun kirjoitit, sillä niin monelta taholta olen kuullut kyynisesti, ettei moisesta voi parantua eikä päästä eroon (toki joskus vastakkaisiakin tervehtyneiden omista suista). Minä en ole koskaan uskonut, että kukaan olisi parantumaton. Monia vaikeitakin asioita voi oppia jos vain on ITSELLÄ halua siihen. Eli maallikon silmin minusta useimpiin mielen häiriöihin tai miksi niitä kutsuisikaan on kuitenkin taustalla joku syy. Ja jos aivan kuten sinä kevät 2007 pääsee siihen käsiksi, voi paranemisen tie alkaa. Eikä meistä muuten kukaan koskaan ole valmis 🙂🌻 ei nekään jotka itseään normaaleiksi nimittävät. Yhtä koulutusta kaikki elämä tyynni. Itse asiassa minusta haiskahtaa aina, kun joku jakelee auliisti neuvoja. Ne jotka ovat halukkaimpia aukomaan päätään kuvitellen tietävänsä, kuinka pitäisi tehdä, ovat itse usein jättäneet sen kasvun tien kokeilematta ja uinuvat raakileina. Pistäähän se vähemmmästäkin vihaksi, jos näkee toisten uskaltavan sellaista missä itsellä menisi pupu housuun 😟 ja sitten on helppo nälviä.
Itse tulin siihen tulokseen, että olen vaarantamassa omaa henkistä terveyttäni ex-2 kanssa, ja ex-1 kanssa sekä fyysistä että henkistä terveyttäni, ja kun ei mitään tahtoa muutokseen toisen taholta ilmennyt, oma suunta tuli itselle selväksi. Valitettavasti tällä tavalla sairas ihminen tuhoaa helposti läheisensä. Yksi klassinen keino on kumppanin eristäminen katkaisemalla tämän ihmissuhteet. En kyllä tässä pötkisi minäkään, ellen olisi onnistunut pitämään laajaa ihmissuhdeverkkoa ympärilläni. Siitäkin huolimatta, etten koskaan ollut voinut paljastaa kuinka vinoutunutta elämäni oli.
Olen miettinyt, miksi monet jotka kirjoittavat vihasta itseään kohtaan ja elämästään narsistin kanssa ovat uskovia ihmisiä... onko uskomme tarkoitus olla vain piiska... sitä kysyn itseltänikin... uskonhan pitäisi ajatusmaailmaa avartaa ja tuoda suvaitsevaisuutta muassaan... eikös uskon perusajatus ole se, että vaikka koko maailma potkisi päähän, jossakin on Joku isolla J:llä joka rakastaa meitä. Eli jos meitä joku rakastaa ihan mahdottominakin yksilöinä vikoinemme päivineen, miksemme voisi itse rakastaa itseämme ja olla armahtavaisempia toistenkin suhteen??? Luulen, että "huumeiden" orjat paranevat myös uskon voimalla juuri siksi, etteivät he enää ole muiden ihmisten rakkauden varassa. Sillä sehän on armotonta... itselleni yritän opettaa tuskaisasti tuota itsensä rakastamista. Ettei tarvitsisi niin epätoivoisesti yrittää sitä karhuta keneltäkään muulta. Mitäs sanotte tästä???
Jokujossain, viestisi lopussa kiteytit tosi tärkeän asian. On hyväksyttävä itsensä ja oltava armollinen itselleen kaikkine virheineen. Kun on oppinut rakastamaan itseään, on valmis pyyteettömästi rakastamaan lähimmäisiään.
Itselleni se on ollut tahdon asia ja asian eteen tehty työ on alkanut tuottaa tulosta. Olen vihdoinkin antanut myöskin tilaa sisälläni olevalle pienelle tytölle, hän ja hänen murheensa ovat tulleet kuulluiksi. Vihdoinkin! Se pieni tyttö ei enää epätoivoisesti etsi rakkautta ja hyväksyntää, vaan on itse löytänyt tien oikean rakkauden ja aitojen tunteiden maailmaan, ja on kykenevä tiedostamaan rajansa.
Voin rehellisesti tunnustaa, että toipumiseni myötä olen löytämässä elämälleni uuden suunnan. Ei välttämättä mitään radikaalia ulkoista muutosta, vaan sisäinen varmuus oikeista valinnoista.
Kun on oppinut rakastamaan itseään (ei kuitenkaan narsistisesti)on oppinut olemaan oman itsensä puolella. Se ei ole muilta pois - vaan siitä hyötyvät kaikki. Hyvin voiva ihminen on energinen ja kykenee olemaan muidenkin tukena. Kun annat jotakin itsestäsi - yleensä saat moninverroin takaisin. Sitä on aito rakkaus!
Kiitos Kevät 2007 kauniista ja punnituista sanoistasi. Eheytymistä ja paranemista tuskaisista kokemuksista ja muistoista me kaikki varmasti kaipaamme. Itse yritän uskoa, että se on minunkin kohdalla mahdollista.
Jokujossakin: pohdit tässä kerran, että mistä tunnistaa pettäjätyypin. Tuo sinun kertomasi salainen agentti-mainen vaikutelma toi minulle omat muistoni mieleen. Kun ensimmäisen kerran näin tulevan vaimoni, ajattelin, että siinäpä kaunis tyttö, mutta samalla panin hyvin voimakkaasti merkille pälyilevän katseen ja levottomuuden. Se oli aivan poikkeuksellista. Heijastuiko siinä tuo luonteen rikkinäisyys jo silloin ja olisiko minulla pitänyt hälytyskellojen soida jo silloin? Pohtiessani vaimoni tunne-elämän rikkinäisyyttä olen löytänyt suomenkielestä sanan, joka ehkä parhaiten kuvaa hänen tilannettaan: häiriintynyt. Sairas-nimitys on ehkä liian suojelevainen, mutta häiriintynyt kuvaa minusta parhaiten ihmistä, jonka sielu on rikki ja joka etsii koko ajan uutta valloitusta kuten vaimoni.
Aikanaan en paljon saanut ohjeita puolison valinnasta, mutta muistan yhden isäni ohjeista menneen minulta ohi huomaamatta: "Pitää katsoa minkälaiset vanhemmat tulevalla puolisolla on - silloin tietää todennäköisesti minkälaisen puolison itse saa." Vaimoni kohdalla tämä pitää täysin paikkansa. Hänen isänsä petti vaimoaan törkeästi ja heillä on rakastajattarensa kanssa todennäköisesti yhteinen salainen lapsikin. Omena ei valitettavasti pudonnut kauaksi puusta ja sitten yksi minun näköiseni tomppeli poimi sen omenan...
Pohdit myös uskonnon yhteyttä näissä pettämiskuvioissa. Olen tullut tulokseen, että uskontoa käytetään keppihevosena ja kilpenä pettämisessä. Samoin uskovaisia höynäytetään, hehän ovat tietynlaisia idealisteja ja ovat herkästi harhaan johdettavissa, näin ainakin itse olin. Uskovaisyhteisöihin hakeutuu tietoisesti luonteeltaan sairaita ihmisiä, jotka käyttää uskovaisia sitten hyväksi. Kun luulee maailmaa paremmaksi mitä se todellisuudessa on, ei osaa suojautua pahalta. Kun pahuus on lähimmässä ihmisessä luonteen kieroutumana, sen havaitseminen on lähes mahdotonta. Siihen oppii hiljalleen ja lähtee itse mukaan. Opii sairaita kuvioita, eikä kohta ihmettele mitään.
Oletteko huomanneet, että joku voi olla pettäjä lähes huomaamattaan? Ainakin vaimoni valehtelee eniten itselleen ja uskoo vilpittömästi olevansa normaali, kiltti ja rehellinen ihminen. Hänen kanssaan on turha kiistellä ja yrittää saada häntä näkemään sairaalloisen taipumuksensa vieraisiin menoon ja valehteluun. Kaikki on ollut minun syytä alusta alkaen ja hän on kilttinä ihmisenä vain joutunut kärsimään huonosta aviomiehestä. Uskon, että pettäjätyypin tunne-elämä on niin hajanainen, että hän ei yksinkertaisesti mahda toiminnalleen mitään. Siihen ei auta ikä, ei koulutus ei sosiaaliluokka, ei uskonto, ei keskustelu, ei mikään. Terapiaan he eivät mene, koska ainakin näillä palstoilla lähes kaikki kirjoittajat ovat petettyjä tai muuten satutettuja uhreja. Olen kysynyt vaimoltani monesti menisikö hän terapiaan, mutta vastaus on aina olut, että hän ei terapiaa tarvitse.
Milloin pitäisi antaa anteeksi ja milloin jättää? Kukaan ei pysty yksiselitteisesti vastaamaan tähän, mutta itse en ole katunut mitään niin paljon kuin anteeksiantoani. Minun ei olisi pitänyt seurusteluaikanani antaa törkeää pettämistä anteeksi, kun siihen en kuitenkaan kyennyt ja hän ei kyennyt muuttumaan. Kipeät muistot vaivaavat ja nyt sitten on paljastunut vuosikymmenien päästä, että hän joka silloin petti, petti toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran. Se ei loppunut koskaan.
Hei E.V.
Älä ihmeessä ole niin ankara itseäsi kohtaan. Et ole ollut tomppeli, olet tehnyt johtopäätöksesi silloisilla tiedoillasi ja taidoillasi. Jälkiviisaus on minusta usein turhaa ja turhauttavaa, ei se pelasta ketään eikä mitään. Minun täytyy sanoa, että ainakin tässä vaiheessa näen ja koen elämäni olleen hyvin värikkään ja rikkaankin. En siinä mielessä halua syyttää itseäni valinnoistani. Kipeäähän se kaikki on tehnyt ja tekee edelleenkin. En tiedä, havaitseeko sitä ulkopuolinen, kuinka paljon tuskaa yhä kannan sisimmässäni. Mutta kyllä se niin vietävän koville otti, kun ihminen jota on rakastanut kaikesta sydämestään onkin puolittain ventovieras olento. Sen asian hyväksyminen oli ainakin minulle kaikkein kipeintä. Sekin teki kipeää, etten koskaan elämässäni ollut satsannut niin paljon ihmissuhteeseen, ja sen tajuaminen, että suuri osa eletystä elämästä on ollut silkkaa valetta.
Yksi ystäväni sanoi terävällä kielellään hiljan, että lakkaa vatkaamasta niitä vanhoja. Itse asiassa en silloin edes miettinyt mitään vanhoja. Lopulta hermostuin ja sanoin, että en tarvitse syyttäviä sormia enkä opettajia tässä tilanteessa. Kaipaan vain hellyyttä ja hyväksyntää, mitä itse itsellenikin yritän parhaan taitoni mukaan antaa. En jaksa muuta. Kamelin selkään ei tarvitse laittaa muuta kuin se oljenkorsi edelleenkään 😟 Ja oikeastaan tiedän kyllä mihin pyrin ja mitä haluan, en tarvitse siihen neuvoja enkä piikittelyä.
Halusin kertoa sinulle E.V. tarinan, jonka luin hiljakkoin. Lyhykäisesti oli kyse eksyneestä hevosesta, eikä yksikään pojista halunnut lähteä etsimään sen kotia. Joten lopulta yksi heistä hyppäsi hevosen selkään, ja aikansa seikkailtuaan hevonen selvisi kotiin. Toiset pojat ihmettelivät, kuinka hän oli tiennyt missä hevosen koti oli, johon poika vastasi ettei tiennytkään, antoi vain hevosen kulkea tarpeeksi kauan että se lopulta itsestään löysi kotiin.
Kirjassa tätä käytettiin kuvaamaan aivan yhtä lailla ongelmavyyhtensä keskellä eksynyttä ihmistä. Kirjoittaja sanoi, että terapeutin tehtävä on vain antaa autettavan kävellä tarpeeksi pitkään kunnes itse löytää ratkaisut. Terapeutin tehtävä ei ole antaa ratkaisuja, vaan auttaa ihmistä itseään ne löytämään heijastamalla takaisin ne lukemattomat harhapolut, joista lopulta alkaa löytyä se oikea polku kotiin. Kerron tämän kai siksi, että eräs vapaaehtoinen tukihenkilö auttoi minua juuri tuohon tapaan. Kun minä pähkäilin ajatuksineni siellä täällä, hän osasi peilata sotkuni aina hiukan selvempänä kuvana minulle takaisin analysoimalla ja tekemällä yhteenvetoja tuntemuksistani.
Muuten kun ihmiset sanovat, että anna jo menneiden olla. Huomaan, että vaikka tietoisesti en ajattelisikaan, alitajuntani jyllää kaiken aikaa. Joten yhä vieläkin tulee uusia muistikuvia siitä, missä mennään. Tai mitä tapahtui. Silloin tällöin.
Suren puolestasi E.V. Haavat kaikesta tuosta ovat niin syviä ja raakoja viiltoja. Olet ehkä oikeassa sanoessasi, että tilannetta kuvaa parhaiten sana häiriö. Että sellainen käyttäytyminen on häiriintynyttä. En osaa muuta sinulle sanoa, kuin että yritä pitää mahdollisimman hyvä huoli itsestäsi. Se on sinulle itsellesi lopulta tärkeintä. Omalle jaksamisellesi. Minäkin saan nyt viestejä kuinka exäni on lähtenyt hakemaan itselleen apua...toivottavasti onkin oman itsensä takia. Mietin juuri tuossa kun aloin kirjoittaa, vaikuttaisiko se minuun koskaan millään muotoa, jos ihmeen kaupalla exäni parantuisi. Mutta en usko, minulle se kaikki on mennyttä ja ollutta. Sen tuskan läpi kahlaaminen vei minut uusille vesille. Enkä ole varma, että haluan sinne ketään enää samaan paattiin. Väsyttää ajatuskin, että pitäisi alkaa sovittelemaan askeleita taas jonkun kanssa samaan tahtiin...kun kaksi vuosikymmentä on elänyt pakkopaidassa...tekee mieli ELÄÄ 🙂🌻
Tervehdys kesäsateiden keskeltä kaikille
Saanko vielä hetken "roikkua" viestiketjussanne, vaikka kuulunkin siihen toiseen vaakakuppiin, ja jotka ovat vähemmistönä täällä, eli joskus elämässään väärille poluille hairahtaneena, ts. pettävänä osapuolena olleena?
Mistä se sitten johtuneekin, että meitä pettäjiä ei näillä palstoilla näy? Joku tosin joitakin aikoja sitten reagoi voimakkaasti itseään syyllistämällä ja pyyteli anteeksi.
Olenko itse nyt sitten ollut "hullun rohkea", kun olen kantaa ottanut ja omat asiani tuonut julki? Olen ajatellut, että ihan tervettä olisi meidänkin osapuolten näkökulmat tuoda esiin. Parisuhteessa on kuitenkin kaksi osapuolta ja tasapuolisuuden vuoksi kumpiakin olisi hyvä kuulla.
Olette puhuneet pettäjä-tyypistä. Näin selkeää rajanvetoa tietystä ihmistyypistä mielestäni ei kuitenkaan voi tehdä, eikä saisikaan. Siinä saattaa käydä niin, että tulee väärin perustein "leimatuksi". Pettäminen kun pitää sisällään niin monenlaisia ilmiöitä. Kuten omalla kohdallani on aika selkeästi syyksi todettavissa lapsuuden hyväksikäyttö. Sillehän minä en ole aikoinaan voinut mitään, eikä kukaan aikuinenkaan ole siihen silloin puuttunut, on vain pitänyt selviytyä silloin ja myöhemminkin elämässään kaikkine lapsuuden "painolasteineen".
Koska omassa käyttäytymisessäni on eheytymiseni myötä tapahtunut valtava muutos, uskaltaisin siltä pohjalta tulkita, että ihminen jotenkin asettaa persoonansa alttiiksi ja siihen tilanteeseen on sitten helppo toisen osapuolen mennä mukaan.
Kerronpa esimerkin. Pidän todella paljon tanssimisesta, mieheni ei kuitenkaan ole kovin innostunut lähtemään tanssipaikkoihin, vielä vähemmän -ravintoloihin. Osallistun aika paljon erilaisiin työ- ja järjestöseminaareihin, joissa iltaa istutaan välillä tanssiravintoiloissakin. Nautin tanssimisesta, mutta aina on ollut joukossa niitäkin kavaljeereja, jotka yrittävät "jotain muutakin".
Eheytymiseni myötä näitä "yrittäjiä" ei ole ollut juuri nimeksikään.
Väittäisin, että MINUSSA on tapahtunut se suuri muutos. Olen ollut aistivinani saavani enemmän kunnioittavaa kohtaamista kuin ennen.
Nyt joku varmaan ajattelee, että ikää on tullut ja rupsahdus käynyt. 😀 Mutta ei - tanssiinpääsy on taattu edelleenkin ja aina olen saanut tanssitaidoistani kiittävää palautetta.
Naisille (miehillekin) jotka tätä lukevat sanoisin, kannattaa ehkä joskus pysähtyä miettimään omaa identiteettiään. Haluammeko ihan oikeasti antaa itsestämme sellaisen mielikuvan, että olemme "vapaata riistaa", vaikka olisimmekin sitoutuneita toisen henkilön kanssa? Metsästäjiä kyllä aina riittää kaikilla riistapoluilla!
Sinulle Kevät 2007. On hirveän hienoa, että olet kirjoittanut tähän ketjuun. 🙂Ajatuksesi ovat tuoneet kuutta kulmaa ja näköaloja. Selvennykseksi sille mitä takoitan pettäjätyypillä. Tarkoituksenani ei ole niinkään tyypittää ihmisiä kategorioihin, koska en siihen pysty. Yritän ilmaista vain tällä sanalla ihmistä - lähinnä vaimoni tyyppistä - joka pettää toistuvasti, käytännössä koko ajan. Muista, että itsekin kostin 15 vutta sitten vaimoni ilmeisen pettämisen, jota tekoa nyt sydämestäni kadun. Silti en pidä itseäni pettäjätyyppinä. Vaimollani on ollut tämä taipumus teinivuosista tänne yli viisikymmppiseksi asti. Tämän yli 35 vuoden ajan hän on pettänyt kumppaneitaan toistuvasti ja minä olen ollut petettävänä nämä viimeiset 33 vuotta.
Kerroti siitä miten pidät tanssimisesta ja sinua kunnioitetaan. Juuri näinhän sen pitää ollakin. Minäkin luulin vaimoni tanssimisen ja ravintoloissa käynnin olevan viatonta ja uskoin hänen kunnioittavan itsekin suhdettamme ja luulin häntä kunnioitettavan. Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut. Kauan parisuhdealalla ollut terapeuttini sanoi, että näillä ravintoloissa iskemässä ja iskettävänä olevilla on ikäänkuin tutkat päässään, jolla he sekunnissa havaitsevat toisensa ja hakeutuvat toistensa seuraan. Näin uskon kokemukseni perusteella olevan. Vaimoani kauniimpia ja kinnostavampia naisia on varmasti näissä paikoissa, mutta hän on joutunut koko ajan näihin tilanteisiin, joissa on "joutunut" iskettäväksi ja joista on tullut eri asteisesti pettäneenä hotellihuoneeseensa aamun valjetessa.
Jokujossakin: Olen itsekin täysin shokissa siitä, että luulin tuntevani vaimoni, mutta hän olikin minulle "täysin vieras olento". Kun nämä pettämiset paljastui, vierauden tunne oli valtava ja minut ikäänkuin repäistiin hänestä irti. Jouduin alkamaan uudelleen rakentamaan hänestä kuvaa uuden tiedon perusteella. Tämä oli kaiken koetun jälkeen verisen kipeää. Kaikki hyvä ja kaunis oli ollut silkkaa valhetta. Mikään ei ollutkaan todellista, vaan minun haavekuvia parisuhteesta. Noita haaveita vaimoni oli oppinut sitten vahvistamaan taitavasti. Muistakaapa, että minulla ei ole vieläkään juuri kokemuksia muista naisista. Hän oli käytännössä minun ensimmäinen tyttöystäväni. Parisuhteeksi luulemani tapahtuma oli tapahtunut vain minun päässäni. Rakkauden tunne oli ollut vain minun pääni sisällä. Hän ei ollut oikeasti rakastanut minua koskaan. Miettikääpä miltä minusta on tuntunut nyt, kun vähän jo osaan ajatella näitä asioita yli viisikymppisenä ja huomaan minua huijatun koko aikuisikäni!😝. Mikään ei ollutkaan oikeasti sitä miltä se näytti. Verhon takan oli toinen todellisuus niin saastaisena, että en ollut koskaan voinut sellaista kuvitella. Suomessa on vanha sanonta, että tyhmyydestä sakotetaan ja kyllä minä tunnen vetäneeni aika pahuksen pohjat tässä asiassa!😝😝😝
Hei vaan,
Minuuttini ovat luetut jälleen kerran, mutta toivottavasti onnistun kirjottaan jotain ymmärrettävää.
Ensiksikin kevät 2007 hienoa, että osallistut ajatuksenvaihtoomme. Olen samaa mieltä kanssasi, että isketyksi tulee silloin kun esittää itse olevansa vapaata riistaa. Kerran hiukan ennen eroamme puhuimme tuosta mieheni kanssa, sanoin hänelle, että jos olisin halunnut olla uskoton, oli minullakin ollut tilaisuuteni, mutta en siihen halunnut. Oikeastaan rehvastelin, sillä todellisuudessa hyvin harva yritti työelämässä minua lähestyä "sillä" silmällä, koska aistivat kuinka parisuhteelleni vihkiytynyt olin. Toisaalta nyt tuli jo ensimmäinen pyytämään treffeille minua, kun en enää koe olevani sidottu... kyllä iskeminen on molemminpuolinen tietoinen taide.
Sinulle E.V. haluaisin näin pikaisesti sanoa, että uskon sinunkin tapauksessasi välillänne olleen myös sitä oikeaa rakkautta. Älä heitä koko pakettia roskiin, sillä olisiko vaimosi todella ollut kanssasi niin pitkään, ellei myös rakastaisi sinua sillä terveellä puolella itsestään??? Näin tämän niin selvästi silloin kun tapasin viime syksynä mieheni eromme jälkeen. Hänen tuskansa erosta oli niin aitoa ja syvää, suorastaan sydäntä riipaisevaa. Kyllä hän minua on rakastanut, mutta ei omalta rikkinäisyydeltään pystynyt pitämään kurissa sitä toista rikkinäistä puoltaan. Sitä mikä teki yhteiselämämme mahdottomaksi.
Halusin myös heittää sinulle E.V. ajatuskuvion, joka on tänään alkanut pyöriä päässäni. Mitäs sanot jos nämä ihmiset ollessaan pystymättömiä kohtaamaan mieletöntä tuskaa sisuksissaan heittävät ne meidän läheisten niskaan ja me olemme tavallaan sijaiskärsijiä??? Sillä oman tuskani puhjettua raastavasti pintaan taas eilen, mietin, kuinka paljon noiden häiriintyneiden ihmisten pinnan alla täytyy olla tuskaa, jota he eivät kestä, vaan heittävät yli laidan. Ja kukas siellä on paitsi me altavastaajina ottamassa kopin kiinni ettei molskahda mereen???
Kerrohan ajatuksiasi
Kiitos E.V. rohkaisevista sanoistasi. On helpottavaa todeta, että et tuomitse, vaikka itse välillä kamppailenkin syyllisyyden tunteiden kanssa.
Kumpa osaisin rohkaista sinuakin. Viestisi vaikuttavat välillä niin lohduttomilta. Älä soimaa itseäsi tyhmyydellä - et todellakaan vaikuta tyhmältä. Ymmärrän pettymyksen ja vihan tunteesi. Tuntuu varmaan pahalta kun katsoo asioita taaksepäin ja on kuin olisi heitetty pohjattomaan kuiluun. Ollessani itse shokissa alkukeväästä, en ensin löytänyt mitään mahdollisuutta iteni armahtamiseen. Sitten oli vain hyväksyttävä sekin tosiasia, että menneille en voinut enää mitään - nyt oli vain elettävä tässä ja nyt. Tosiasiat hyväksyen. Kerättävä itselleen voimia ja sen jälkeen katsottava huomiseen ja sitten seuraavaan viikkoon, kunnes jo nyt voin miettiä mitä tämä kaikki merkitsee tulevaisuudelleni.
Nyt jo voin nähdä siinä jopa mahdollisuuksia.
Kriisit vahvistavat ja omalta kohdaltani voin sanoa, että nämä ikävät asiat ja niiden perusteellinen läpikäyminen ovat tuoneet elämääni sellaisen syvyyden ja erilaisten tunteiden kokemisen kirjon josta olen itsekin nyt yllättynyt.
Uskon, että sinäkin löydät tasapainoisen elämän näiden negaatioiden jälkeen. On hyvä, että purat kaiken vihan ja pahan olon - tämä tukinetti suo siihen yhden turvallisen mahdollisuuden. Itse kirjoitin lisäksi monen monta vihkoa täyteen ja annoin palaa täysillä ja koko tunneskaalalla. Paljon hyötyä siitäkin - nyt olen löytänyt taas uudelleen tämän kirjoittamisharrastuksenkin, jopa runollisen tekstin.
Elämä jatkuu - anna sen kantaa sinuakin.
Heissan taas,
En oikein pidä siitä syyllisten etsiskelystä...ei minusta meistä kukaan niin hohtavan valkea ole. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisella meistä on syymme siihen, mitä teemme, vaikka joskus syyt ovatkin sairaalla pohjalla. On tärkeämpää eheytyä kuin syytellä tai syyllistää. On tärkeämpää mennä kohti terveempää elämää kuin tuomita. Ehkä siksi sadistinen pomonikin sanoi minulle kerran, että "te kun ymmärrätte ihmisiä". Oletan hänen tarkoittaneen sillä juuri tuota, että yritän aina nähdä kulissien taakse voidakseni ymmärtää ihmisten tekoja. Ja varsinkin työelämässä yritin parhaani pitää erossa sen välillä mitä ihmiset TEKEVÄT ja mitä he OVAT. Joistakin ihmisistä pidin ihmisinä, eli sinä mitä he OLIVAT, vaikka suorastaan vihasinkin sitä mitä he työkavereina TEKIVÄT. Sen vuoksi minusta on aivan turhaa sen täällä vähemmän julki päässeen osapuolenkaan kantaa kaikkien "pettäjien" syyllisyyttä niskassaan. Me jokainen vastaamme vain omista tekemisistämme, eikä meidän tarvitse etsiä tuomiota jokaiselta vastaantulevalta. Mistäs me tiedämme, millaisia kauheuksia he ovat tehneet. Minua on erityisesti alkanut tympiä perheeni vuoksi esimerkiksi se "rakkaudeksi" puettu viha. Mikäs sen lokoisampaa kuin ulospäin näytellä, kuinka "rakastaa" jotakuta, mutta itse asiassa tekee kaiken tuhotakseen tämän elämän... eikös sekin ole täysin tuomittavaa??? Joten lakatkaa syyttelemästä itseänne. On hyvä, että tiedostaa, jos kohtelee itseään ja läheisiään kaltoin, mutta se jääköön omaan arvoonsa ja menneisyyteen. Tulevaisuus on tärkeämpää ja erityisesti tämä tässä ja nyt.
Näin ohjelman autisteista, ja yhdistin exääni sen tunnevajauden, kyvyttömyyden empatiaan. Muistin, kuinka kysyin epätoivossani raivoni jo lauhduttua hiukan retoorisesti mieheltäni, miten on mahdollista, että näin valtava ahdistukseni ja tuskani ei liikauta häntä. Ja kerroin hänelle kuinka heti kun aavistin ettei hän pitänyt jostakin ystävästäni esimerkiksi, katkaisin yhteydet ko. ystävään. Samoin monien harrastusten ym. kanssa. En halunnut toissijaisten asioiden olla välissämme kitkaa luomassa. Ja kun sitten olin itse täysin lyötynä kaikin puolin, miestäni ei tuntunut hetkauttavan laisinkaan, vaikka yksi suuri syy olikin pettäminen. Nyt ymmärrän, ettei hän tosiaankaan kokenut yhtään mitään, aivan samoin kuin autistiset ihmiset. Hän vain näytteli joskus ymmärtävänsä silloin kun se oli omien taka-ajatusten mukaista.
Eräs nuori kaveri vei minut todella koskettavan kauniille maisemapaikalle. Jälkikäteen se sai minut ajattelemaan, että siinä missä normaali ihminen itse AISTII kauneuden, mieheni teki sellaisia juttuja vain koska oli nähnyt filmeissä niin tehtävän. Hän ei koskaan todellisuudessa NAUTTINUT esim. auringonlaskusta. Aloinkin miettiä, että olisiko se tuskan (oman sairauden tajuamisen aiheuttama tuska) poispyyhkiminen niin voimia syövä asia, että sen mukana jäätyy koko tunneskaala. En tiedä. Mutta sen tiedän, ettei narsistin tunneskaala ole kovinkaan laaja. Sinne taitaa mahtua vain pelko todellisista tunteista mukaan. Loppu on pitkälti näyteltyä.
E.V. toivoisin niin kovin voivani tuoda jotain valoa ajatuskehääsi. Sinä koet kaiken niin musertavan mustana tällä hetkellä. Haluaisin kuitenkin muistuttaa sinua, että sinulla on vielä elämätöntä elämää edessäsi. Kaunistakin sellaista jos vaan annat itsellesi siihen luvan. Vaimoasi et voi muuttaa, mutta kun vaan löytäisit keinot itsesi hellimiseen. Sinä tarvitset sitä enemmän kuin moni muu. Sitäpaitsi olen sinulle erityisen kiitollinen kaikista näistä ihmisistä joiden kanssa olen saanut täällä vaihtaa ajatuksia. Olet uskaltautunut avautumaan näissä kipeissä asioissa. Olen sinun avullasi oivaltanut monta asiaa. Olen myös saanut sitä kaivattua tukea. Syrjähyppyjuttujahan on pilvin pimein, mutta kaikki eivät ole osallistuneet tähän petettyjen kestomaratoniin 😝 Itse asiassa pelkäänkin joskus, että joku satunnainen tekstimme lukija ei tiedä, että puhumme jostakin muusta kuin yhden illan seikkailusta puolisoidemme kohdalla. Silloinhan painitaan ihan eri sarjassa.
Ystävyydellä
jokujossakin 🙂🌻
jokujossakin kirjoitti 12.07.2007 klo 14:00:
En oikein pidä siitä syyllisten etsiskelystä...ei minusta meistä kukaan niin hohtavan valkea ole. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisella meistä on syymme siihen, mitä teemme, vaikka joskus syyt ovatkin sairaalla pohjalla. On tärkeämpää eheytyä kuin syytellä tai syyllistää. On tärkeämpää mennä kohti terveempää elämää kuin tuomita.
Sen vuoksi minusta on aivan turhaa sen täällä vähemmän julki päässeen osapuolenkaan kantaa kaikkien "pettäjien" syyllisyyttä niskassaan. Me jokainen vastaamme vain omista tekemisistämme, eikä meidän tarvitse etsiä tuomiota jokaiselta vastaantulevalta. Mistäs me tiedämme, millaisia kauheuksia he ovat tehneet. Minua on erityisesti alkanut tympiä perheeni vuoksi esimerkiksi se "rakkaudeksi" puettu viha. Mikäs sen lokoisampaa kuin ulospäin näytellä, kuinka "rakastaa" jotakuta, mutta itse asiassa tekee kaiken tuhotakseen tämän elämän... eikös sekin ole täysin tuomittavaa??? Joten lakatkaa syyttelemästä itseänne. On hyvä, että tiedostaa, jos kohtelee itseään ja läheisiään kaltoin, mutta se jääköön omaan arvoonsa ja menneisyyteen. Tulevaisuus on tärkeämpää ja erityisesti tämä tässä ja nyt.
Jokujossakin: Mikäli tekstisi on kohdistettu minulle niin selvennykseksi täsmentäisin, että ainakain omalla kohdallani olen joutunut omassa toipumisprosessissani valitettavasti käymään ne syyllisyyden tunteetkin läpi osana koko tunneskaalaa.
Minusta kaikkien tunteiden kokeminen on oikeutettua, varsinkin jos ne kuuluvat merkittävänä osana ihmisen eheytymiseen.
Olen huomannut omalta osaltani, että aikaa myöden positiivisuus palautuu ja energisyys, jota kaikki negatiiviset tunteet ovat verottaneet.
En ole kantanut syyllisyyttä muiden tekemisistä, enkä varsinkaan "etsinyt" tuomiota vastaantulevilta. Päinvastoin, olen helpottunut kun raskas taakkani on keventynyt jo sillä, että olen voinut sitä purkaa (täälläkin) ja olen saanut edes pienen hitusen ymmärrystä osakseni.
Kohdalleni sattuneet menneisyyden traumaattiset tapahtumat ja niiden perusteellinen työstäminen ovat olleet eheytymiseni peerusta. Ny kun tiedän ja tunnistan meneisyyteni asiat ja miten suuri merkitys niillä on ollut elämässäni, voin antaa niiden jo jäädäkin taka-alalle. Tiedän, että trauma on olemassa ja varmaan aika ajoin nousee pintaan.
Olen kuuitenkin päättänyt nauttia elämästäni tässä ja nyt, ja ehkä olisikin jo aika siirtyä muille foorumeille.
Kevät 2007 on ollut oman elämäni käännekohta ja olen kaikesta kiitollinen, niistä raskaista tuskan ja ahdistuksen täyttämistä päivistäkin. Ilman niitä en osaisi arvostaa riittävästi nykyhetkeä. Olen kiitollinen myöskin kaikille, jotka ovat tukeneet ja rohkaisseet elämässä eteenpäin.
Symbolisesti kuvailisin, että lapsuudesta asti olen "purjehtinut" omassa elämässäni enemmän tai vähemmän tuuliajolla. Vihdoinkin minulla on tunne, että olen rantautunut omaan elämääni ja kotisatamassani on turvallista ja hyvä olla.
Suotuisia ja lempeitä suvituulia kaikille oman elämänsä purjehtijoille!
🙂🌻 toivoen, kevät 2007
Hei Jokujossakin ja Kevät 2007! Olen itsekin ihmetellyt sitä, miten kevyesti pettäjä ottaa tekojensa seuraukset. Vaimoni pystyy edelleen kiinni jäätyään olemaan ihan kuin ennenkin. Samoin hän tietää, että syksyllä ero astuu voimaan ja se ei häntä sen kummemmin tunnu ahdistavan. Sanoit Jokujossakin, että valtava tuskasi ja ahdistuksesi ei liikauta miestäsi. Olen huomannut samoin vaimossani, että ainoa mikä toimii on itsesääli ja omaan itseen kohdistuvat tunteet yleensäkin. Muuten hän seuraa tapahtumia kuin filmiä. Hän on näennäisen empaattinen, mutta todellista empatiaa ei löydy, kaikki on pintatasolla olevaa toimintaa.
Olen ihmetellyt valtavasti, miten vaimoani ei paina lähes kaksi vuosikymmentä yhtäjaksoisesti jatkunut valehtelu. Onko se tällaista elämää viettäville niin jokapäiväistä kauraa, että se ei tunnu missään? Onko se ikäänkuin persoonaan kuuluvaa normaalia käyttäytymistä? Itse en ilkeäisi kasvojani näyttää jos jäisin tuommoisesta kiinni, mutta vaimoani se ei tunnu hetkauttavan mitenkään. Hän on jotenkin ilmaissut pettämisten joskus vaivaavan, mutta valehtelun tuomasta morkkiksesta hän ei ole koskaan puhunut, sitä hänellä ei todennäköisesti ole. Kertokaapa kokemuskistanne, onko tällainen tavallista. Eikö valehtelusta kiinni jäämisen pitäisi olla normaalille ihmiselle maailman loppu ja viimeinen varoitus, että nyt on elämä luisunut kaltevalle pinnalle?
Jokujossakin, sanoit että meidän kohdallamme on kyse muusta kuin puolisoidemme yhden illan seikkaailuista. Tarkentaisin vähän: Minua loukkaa ennenkaikkea se, että puolisoni on parisuhteemme alusta lähtien harrastanut nimenomaan yhden yön kestäviä suhteita toistuvasti. Siinä loukkaa se niin paljon, että hän ei edes hae jatkuvuutta, vaan hän on aina ollut valmis häpäisemään ja saastuttamaan suhteemme muutaman tunnin takia. Hän on katsonut suhteemme niin arvottomaksi, että muutama tunti vieraan seurassa on ollut arvokkaampi, kuin vaalia ja suojella tätä meidän suhdetta. Hän on aina tilaisuuden saadessaan avannut oven näille yhden yön miehille meidän elämäämme ja sitten jälkiä peittääkseen valehdellut ummet ja lammet.
Voitteko uskoa miten arvottomaksi tunnen itseni kaiken tämän jälkeen?
Terapeuttini kysyi: mikä teitä on pitänyt näin kauan yhdessä, kun pettäminen ja valehtelu on kuulunut suhteeseenne alusta alkaen". Tähän on melko yksiselitteinen vastaus: valehtelu. Se on ollut tätä pyhää avioliittoamme koossa pitävä voima ja sen varaan olemme rakentaneet tämän huojuvan korttitalon, joka nyt on sitten vihdoin lentänyt maailman tuuliin.
Kevät 2007: luulen ymmärtäväni hyvin tuota suhdettasi syyllisyyskysymyksiin. Olen itse joutunut selvittämään myös oman syyllisyystunteeni ja perinpohjaisesti tutkistelemaan miksi lähdin koston tielle. Olen ottanut virheistä opikseni ja nyt ei tuommoinen käytös ole tullut edes mieleeni. Tuntuu hyvältä lukea, että olet löytänyt kotisatamasi ja sen turvallisuuden tunteen. Tätä satamaa itsekin etsin ja olen huomannut mieleni hiljalleen sestyvän kaiken tuiverruksen jälkeen. Turvattomuuden tunne on petetyn suurimpia ongelmia ja sen työstäminen vie aikaa, mutta ehkä jollain tasolla siinäkin vielä onnistun. Hyvää kesän jatkoa kaikille: "Vielä on kesää jäljellä...."🙂👍
Lyhykäinen vastaus kun minuutit ovat kortilla.
Kevät 2007, en tarkoittanut erityisesti juuri sinua kirjoituksellani. Ymmärrän toki, että osa eheytymisprosessia on itsensä syyttely. Olen sitä itsekin läpikäynyt oltuani kolmas pyörä, harrastettuani lyhyitä suhteita jne. Mutta ei se tee kenestäkään arvotonta, se mikä on tehty on tehty ja jääkööt taakse silloin kun elämä tervehtyy 🙂🌻
Sinulle E.V. sanoisin, että narsisti ei tule koskaan tuntemaan pienintä syyllisyyttä eikä tunnonvaivaa. Korjaisin myös sinulle, en tarkoittanut yhdenillansuhteita vaan yksikössä eli niitä joiden puoliso tekee yhden syrjähypyn ja siinä kaikki. Totta kai se on syönyt omaa arvoasi että vaimollesi kaikki kelpaa, tai siis niin tunnet. Sinun todellinen arvosihan ei siitä muuksi muutu, mutta tokihan narsistille sopii se, että läheiset ovat maahan tallottuja. He ovat mestareita luomaan sellaisia epäonnistumisen tunteita ympäristöönsä. Siinä on heidän todellinen valtansa.
Minä raivostun, kun luen exäni viestejä, ja toivon hartaasti, että pian saisin viimeisetkin pienemmät jutut pois päiväjärjestyksestä ja yhteydet POIKKI. Haluan lopultakin keskittyä omaan elämääni 🙂🌻