Hei E.V.
Aloitan itse uuden viestiketjun, ja jos haluat voimme jatkaa keskusteluamme täällä.
Mieheni soitti juuri olleensa pahassa autokolarissa sulottarensa ja hänen pienen poikansa kanssa, joten olen itsekin hiukan shokissa ja saatan kirjoitella läpiä päähäni. He ovat läheisessä sairaalassa, mutta mieheni ei kaiketi ole myöskään pahemmin loukkaantunut, naarmuilla selvinnyt. En kuitenkaan saa luonnoltani mentyä katsomaan, sillä en siedä nähdä silmissäni hänen sulotartaan. Laitoin juuri viime viikolla hänelle viestiä, etten halua enää koskaan kuulla hänestä yhtään mitään… mutta kaiketi minulla ei ole sitä huvia eikä oikeutta.
Nytkin mieheni lähti bussiasemalle päin ja hänen piti lähteä bussilla kaverinsa luo pariksi päiväksi… että oli taas kuin olisi puukosta saanut, sillä mistä helvetistä se mamma taas ehti väliin??? Surkeinta kaikessa on sekin, että en ole koskaan ollut niin kova kuin tänään hänen lähtiessä matkalle. Olemme aina sopineet riitamme ennen matkalle lähtöä, varsinkin kun tiedän, että hänellä on trauma oman äitinsä kuolemaa edeltäneistä riidoista jotka jäivät sopimatta. Joten meillä on ollut tapana aina antaa jonkinlainen ”synninpäästö” toinen toisillemme ennen matkustamista. Tänään olin kuitenkin niin tuskaa täynnä, että halusin hänen vain jättävän minut rauhaan itsekseni tuskaani itkemään. Hän vielä mainitsi lähtiessään jotain, ettenkö tule edes hyvästelemään, eihän koskaan tiedä mitä sattuu… Noh, en ole sitä tyyppiä, että kuolemaa sillä tavalla pelkäisin. Enkä osaa ajatella tässä tilanteessa, että kuolema satuttaisi minua enempää kuin tämänhetkinen elämä. Mutta ei voisi enempää satuttaa, että TAAS sen muijan piti olla leikissä mukana… ensin ajattelin mieheni olleen jo bussimatkalla kun hän soitti… se olisi ollut miljoona kertaa siedettävämpi ajatus!!!! Sinä ehkä tämän ymmärrät, koska koet samaa nöyryytystä päivästä ja vuodesta toiseen.
Olin juuri ajatellut kysymystäsi siitä, että jos sinulla on täydellinen vaimo, mutta hänellä on iso iso ongelma, pitääkö sitä kestää. Minä vastaisin, että sitä ei pidä kestää, ellei sinulla ole keinoja suojata itseäsi ja antaa hänelle tukea ja apua ongelmaansa. Tähän tulokseen on tullut nimimerkki itsekin kokeillut 🙂 Juuri tänään meillä oli niin repivä keskustelu aamulla. Olen ollut niin satutettu, että olin kiveäkin kovempi hänen lähentely-yrityksilleen. Sinulla ja minullahan on tämä ”ongelma”, mistä toiset joutuvat vain haaveilemaan, että olemme puolisoidemme kanssa läheisiä… mikä on ihan hirveän raskasta silloin, kun haluaisi omaa tilaa möllöttää tuskaansa pois. Mieheni kuitenkin puhui mielestäni hänen omien ongelmien avainkysymyksestä, hänellä on täysi paniikki päällä ja paniikkinappula pohjassa. Ja se on jäänyt päälle hänen äitinsä kuoleman yhteydessä, kun nuoren pojan elämä suistui sitämyöten raiteiltaan ja kaikki läheiset hylkäsivät. Olen aina ajatellut, että se oli hänen elämänsä taitekohta, sillä jollakin tavalla se on hänet niin pahoin traumatisoinut. Ja olen aina epäillyt, että hurmurina hän etsii yhä uudestaan ja uudestaan sitä äidin helmaa, turvaa ja rakkautta. Sitä turvaa mitä hän sanoo kokevansa minun kanssani, mutta kun välimme ovat menneet niin pahaan jamaan, minun lähtöpuheeni vievät hänet pois tolaltaan. Sillä olen murskaamassa hänen ”turvaansa”. Olen hänelle se ”äiti”. Ironista kaikessa on se, että hän eheytti minua monta vuotta suhteemme alkuvaiheessa. Olin niin rikkinäinen kuin vaan voi ihminen olla. Hänen rakkautensa sai minut ensimmäisen kerran elämässäni puhkeamaan kukkaan, kukoistamaan ihmisenä ja naisena. Siksi koen ihmisenä olevani hänelle velkaa, antamaan anteeksi hyvinkin paljon, koska koen hänen pelastaneen minut silkalta itsetuholta. Elämäntapani niihin aikoihin oli täysin itsetuhoista, mieleltään sairaan alkoholistin kanssa eläminen oli vienyt minut aivan pohjille kuten olen muissa ketjuissa jo kertonutkin. Joten ironista on se, että mieheni on rikkomassa sen mitä itse sai työllä ja tuskalla rakennettua vuosien saatossa, eli minun uskoni omaan arvooni naisena ja ihmisenä 😟
Joten vastaus kysymykseesi: jos luulet hahmottavasi, miten vaimosi tuskaa voisit purkaa ja hänen minuuttaan eheyttää, ei ole poissuljettu vaihtoehto että häntä tuet. Mutta sitten sinun pitää harkita sekin, missä menee raja toisen tukemisella ja omalla hyvinvoinnillasi. Ehkä voisitkin auttaa häntä paremmin olematta hänen puolisonsa… en tiedä. En kuitenkaan näe järkevänä, että jatkat moisessa ryöpytyksessä, ellei MIKÄÄN muutu. No niin, näitä kuitenkin olin miettimässä ennen kuin sain kuulla kolarista.
Voimia sinulle E.V.
Hei Teille,
Toivottavasti ette pahastu, kun yksi "palstan hiljainen seuraaja" saa äänensä kuuluviin ja osallistuu. Keskusteluissanne on paljon niin tutuilta tuntuvia aiheita, ja hyviä ajatuksia omankin myllerryksensä järjestämiseksi. Unelmien romuttuminen, oman elämän taaksepäin katsominen, se kun ihmettelee miksi toinen toimii niin kuin toimii ja mistä oikeastaan on kysymys.
Kuten E.V. kirjoitit miten vaimosi löytää syyt tekoihinsa toisista, syyllistää... Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitit ettet ole siitä niinkään järkyttynyt tai yllättynyt miten hän kaatoi kaiken sinun niskaasi. Mutta sanoit sen vaikuttavan mielialaasi. Minäkin tunnen joutuneeni vuosia syyllistetyksi. Tämä koko alkuvuosi on mennyt parisuhdekriisin kourissa, ja alkoihan se jo viime vuoden puolella, tai ties milloin.... Ja kun vielä jossakin vaiheessa yritin tilanteesta keskustella avomieheni kanssa, ymmärsin että hänen mielestään alkusysäys meidän kriisiin oli se, kun minä olin alakuloinen erään ystävyyssuhteeni lähes katkeamisesta. Ja ilmeisesti puhuin hänelle asiasta liikaa. Sitten talvella humalassa hän raivosi minulle siitä millainen olen ja sanoi mm. että ei ole ihme ettei ystävänikään minua kestä kun olen tällainen. Tämä nyt on asteikkoni keskivaiheilla oleva esimerkki tästä syyttelystä.
On vaikea äkkiseltään kertoa omasta tilanteestaan ymmärrettävästi, mutta minulle heräsi kysymys E.V. miten saat käsiteltyä syyllistämisen aiheuttamat tunteet, tai osaatko sanoa mitkä keinot ovat sinua auttaneet? Itse olen välillä jaksanut vihan tuomalla voimalla, mutta nyt alkaa tuntua että olen lamaantunut kuukausien yrityksistä löytää ratkaisua. Sisimmässäni tiedän että ero olisi ratkaisu, mutta voimani ovat niin lopussa. Ehken kuitenkaan osaa hyväksyä tilannetta, siis sitä miten olen epäonnistunut, taas. Jokujossakin näyttää onneksi hyvää rohkeaa esimerkkiä!
🙂
Hei Lucie,
Kiva etta aina joku hiljainen seuraajakin uskaltautuu mukaan 🙂
Ma sanoisin, etta tuo syyllistaminen ja toisen ihmisarvon tallominen on juuri se kaikkein vaarallisin meille uhreille. Siten nuo sairaat ihmiset vetavat maton altamme ja vangitsevat meidat. Ja omasta kokemuksestani olen paatellyt, etta olen siihen suostunut vain siksi, etten itsekaan arvostanut itseani. Mutta toisaalta tapauksessani on ristiriita, silla
viimeisin ex-mieheni 😟 oli ainoa ihminen jonka kanssa olin elanyt, joka valoi minuun uskoa itseeni ja kykyihini vuosien ajan. Vasta parisuhdekriisimme aikana tilanne kaantyi niin pain ettei han juuri muuta kuin arvosteli minua ja tekemisiani. Ja mikas oli arvostellessa kun oli niita vertailukohteita tarjolla. Han alkoi muutoinkin kiristaa otteitaan yha enemman. Ja meilla kai han sai hyvan tekosyyn siita, kun mina masennuin lapsettomuudestani yha enemman... ja lopulta aloin masentua viela enemman, kun tajusin, etten tee elamassani mitaan mista pidan. Tyo oli muuttunut todelliseksi pakkopullaksi, enka raskaiden tyopaivien lisaksi jaksanut opintojani vieda pidemmalle vaikka yritinkin.
Tiedan Lucie enemman kuin hyvin, etta on vaikea myontaa ensin itselleen ja sitten ymparistolle, etta on jalleen kerran haksahtanut vaaranlaiseen ihmissuhteeseen. Kuinka paljon hapesinkaan sita ensi alkuun, mutta tahankin auttaa kypsyminen asiaan. Aloin ajatella asioita toisesta kantista. Tamankin ihmissuhteen aikana olen oppinut valtavasti asioita, kokenut ja nahnyt paljon. Ja toivon hartaasti, etta kaiken kokemani voisin tulevassa tyoelamassani kaytta muiden ihmisten hyvaksi. Siihen pyrin. Sitapaitsi kun nain ketka olivat minua eniten pilkkaamassa, arvostelijat muuttuivat silmissani hampaattomiksi. Silla kuten monessa muussa asiassa, nehan ovat innokkaimpia paata aukomaan joilla on oma lehma ojassa, eli eivat ole osanneet tehda mieleisiaan ratkaisuja OMASSA elamassaan. Joku on sanonutkin, etta silloin ovat omat luurangot kaapissa kolisemassa... joten ala ihmeessa ela toisten mielipiteiden vankina. Minulle opetettiin lapsena, etta "tyhma ei huomaakkaan ja viisas ei virka mittaan"... tosin ei oppi jaanyt kaikin osin paahan 😮
Sanoit, ettei sinulla ole voimaa tehda eroratkaisua. Ei sita ollut minullakaan pitkaan, silla rakastin viela miestani. Omalla kohdallani muutos tapahtui, kun huomasin yks kaks etta tunteeni olivat kuolleet. Etta itse asiassa vihasin mieheni laheisyytta. Ja lopullinen sysays oli se, kun tajusin, etta mielenterveyteni oli vaarassa. Ettei henkinen kanttini enaa kestanyt uhkailua ja tiukkoja otteita. Mutta luulen, etta jokaiselle tulee omanlaisensa ahaa-elamys aikanaan. Edellisen hurmurin kanssa mulle viimeinen tikki oli se, kun tajusin, etta fyysinen terveyteni oli rajamailla, enka halunnut jaada sellaisen hirvion kynsiin alakynteen. Tiesin, etten koskaan jaksaisi taistella itselleni vapautta, ellei minulla ole terveytta. Olin silloinkin sellaisessa jamassa, etten jaksanut enaa kannatella suihkua kadessani saadakseni pestya... Ja muistan etta ensimmaisia heratyksia minulle silloin oli se, kun hanen poikansa tokaisi eraana paivana, etten nauranut enaa koskaan ☹️
Mina olin jo nokkakopusilla perheeni kanssa eilen taas 🙄 He yrittivat alkaa toistamiseen elamaani sekaantumisen, ja otin pultit. Etta jos paasen yhdesta tyrannista eroon, en halua ketaan tilalle. Mutta sieltahan mina olen sen alistumisen oppinut, heidan kanssaan. Hehan ovat alunperin saaneet iskostettua paahani, etten ole minkaan vaartti. Ja sita olen sitten iskenyt paahani mm. exani suloisella avustuksella sellaisella tarmolla, etta on kuin yrittaisi suosta yrittaa rampia kuiville 😝 Etta mina olen yhta arvokas kuin kuka tahansa. Etta minunkin toiveillani on valia. Etta minunkin mielipiteellani on valia. Kaikkein eniten minua perheeni kanssa raivostuttaa se, etteivat he luota siihen, etta mina osaan ja pystyn elamani hoitamaan. Heidan mielestaan kun mina olen perheemme ainoa alle avuton. Olen tehnyt eropaatoksia, joihin sisarukseni eivat pystyneet tai jos pystyivat eivat loytaneet onneaan siltikaan. Tiedan vasta nyt olevani vahvempi kuin sisarukseni, mutta he eivat sita ole viela oppineet 🙂 silla he elavat edelleen samoilla kaavoilla kuin lapsuudessani, jolloin minua pilkattiin ja ivattiin. Minut jatettiin leikeista ja touhuista ulos. Minua juoksutettiin ja itketettiin. Mina olen uskaltanut kohdata kipua ja kasvaa, he eivat. Olen uskaltanut ottaa riskeja uudestaan ja uudestaan, ja kasvanut, sisarukseni ovat jaaneet sinne teini-ikaan.
Minusta on liikuttavaa, kuinka monet ovat sanoneet minulle, etta ala hyva ihminen ole vihoissa perheesi kanssa, hehan ovat sinun tukesi nyt. Heilla oletettavasti on rakastava perhe takanaan, eivatka voi ymmartaa, etta joku hylkaisi rakkauden. Vasta luettuani Palomaen kirjan lapsuudesta, tunsin helpotusta. Han sanoi juuri sen vapauttavan ajatuksen, ettei perhettaan tarvitse vakisin rakastaa. Jos he ovat kohdelleet vihalla, heita ei voi silloin vakisin vaantamalla rakastaa. Kaikkein eniten minua oksettaa, kun he peittaakseen sita ianikuista nurjaa asennettaan minua kohtaan kutsuvat minua nyt RAKKAAKSI lapseksi ja siskoksi. He eivat ole koskaan osoittaneet sita minulle teoillaan tai sanoillaan. Nyt kun he nakevat minut puilla paljailla, mika menee yks yhteen heidan ainaisen toiveensa ja mielikuvansa kanssa minun avuttomuudestani, olenkin yhtakkia heille RAKAS. Voisin kirjaimellisesti oksentaa, kun luen sellaisia tekstareita.
Tammoistahan tama on. Yritan nyt sitten oppia taas kantapaan kautta, etta KUKAAN ei saa enaa hyppia varpailleni, ei tyopaikalla, ei yksityiselamassa. Yritan oppia laittamaan rajoja ihmisten kaytokselle. Siina sita on oppituntia kerrakseen kun samaan aikaan pitaa oppia rakastamaan itseaan... On se vaikeaa, mutta ehka nyt kun motiivi siihen on kasvanut niin suureksi...
Hyvaa paivanjatkoa seka teille kirjoittajille etta hiljaisille lukijoille 🙂🌻
Hei, Lucie, yritän vastata kysymykseesi miten olen käsitellyt syyllistämisen auiheuttamat tunteet. Olin vuosia tai vuosikymmeniä tilassa, jossa aina halusin käsitellä vaimoni kanssa yhdessä ajatukset ja tunnetilat, ikäänkuin hakea yhteinen päätös kaikkeen. Nyt olen alkanut vihdoin tajuta, että elän tunne-elämältään hyvin sairaan ihmisen kanssa ja en voi missään tapauksessa enää hakea yhteistä päätöstä, yhteistä käsitystä, yhteistä tunnetilaa hänen kansssaan. Olen nyt tilanteessa, että minun on yksin tiedettävä mikä on hyvää, mikä on tervettä, mikä on tavoiteltavaa. Olen alkanut nähdä syyt hänen syyttelyilleen, syyt siihen miksi hän ei ota vastuuta teoistaan, syyt siihen, että hän ei nää mitä tekee.
Kun hän voimakkaasti syyllistää minua jostain asiasta, esim. jostain hänen pettämiskerrasta, nään edessäni poloisen aikuisen, joka on jäänyt teinitytön tunnetasolle ja ihmissuhdetasolle. Kun ymmärrän hitusen syitä hänen käytökseensä, syitä hänen syyttelyihinsä, nään todelliset vaikutteet tuolle sairaalle kuviolle, jota hän syytää tulemaan niskaani - voin nousta noiden asioiden yläpuolelle. Minulle on todella alkanut nyt käydä näin. Tunnetilaan nuo puheet yhä sattuu, sille ei voi mitään. Nyt voin kuitenkin jättää ne jutut omaan arvoonsa, koska niiden syyt ovat näkyvissä.
Kiitos vastauksistanne🙂🌻
Ne antoivat ajattelemista minulle, ja tunsin kyllä jo senkin helpottavan oloani jotenkin kun sain itse kirjoitettua.
Minulle eropäätöksen tekeminen ottaa osaltaan koville siksi, että kun onneton olen jo joskus aikaisemmin eronnut samasta miehestä. 😳 Miten sitten kuvittelin, että olisimme kumpikin omilla tahoillamme setvineet asioitamme ja oppineet virheistämme, kun olimme erossa. Kuvittelin, kun aloitimme uudelleen, että meillä on yhteisiä suunnitelmia, unelmia. Parisen vuotta menikin ihan mukavasti. Pikku hiljaa asioita alkoi kuitenkin kasaantua, ja se että epäilin miestä pettämisestä, oli ainakin yksi taitekohta, mikä suisti ainakin hänen hermonsa raiteiltaan. Kun epäilystäni hänelle ensi kerran sanoin, hänen ensikommenttinsa meni jotenkin että meistä jompikumpi on nyt hullu. Niin tyypillistä hänelle sanoa jotakin tuollaista. Ja sitten myöhemmin, aikalailla kuin salama kirkkaalta taivaalta hän raivoaa humalapäissään kaikenlaista mielestäni kohtuutonta, uhkailee lähtevänsäkin (mitä ei kuitenkaan tee), ja jälkikäteen kysyessäni syytä näihin puuskiin hän sanoo että kun en usko häntä tässä pettämisasiassa. Kuitenkin hän keskittyi näissä puuskissaan syyttelemään minua lähinnä muista asioista kuin tästä epäilystä, minulle ihan yllättäviä juttuja.
Oli melkein kuin olisin omista tuntemuksistani lukenut, E.V. kun kirjoitit siitä miten olit yrittänyt löytää yhteistä käsitystä, yhteistä tunnetta. Ja sitten jotenkin tajuaa, ettei se onnistu. Jotakin "vikaa" miehessänikin on, ihan kuin hän ei tosiaan näkisi mitä tekee, tai että toisellakin on oikeus loukkaantua. Ja tietynlaiseen syyttelyyn alkaa suhtautua jotenkin kylmästi, tai miten sanoisi, että tietää kuulleensa vastaavat kommentit sata kertaa aiemmin ja tavallaan sulkee korvansa.
Ja sitten se lapsuus. Ikävä kuulla, Jokujossakin, ettet voi perheeltäsi saada tukea, mutta hienoa, että olet pystynyt asiaa itsellesi selvittämään. Sellaisen, joka ei ole itse kokenut omassa perheessä ivailua ja pilkkaamista ym, on vaikea asiaa käsittää. Mieheni kautta tämäkin puoli on valottunut minulle jonkin verran, se mitä sanoit ettei perhettään voi väkisin rakastaa. Miehelläni on huono suhde äitiinsä, ja uskonkin äidin olleen hänelle lapsena kamala. Mies on edelleen katkera äidilleen, vaikka jollakin tasolla hän yritti käydä asiaa läpi kun olimme erossa. Mutta eihän ilkeä äiti oikeuta olemaan muille ilkeä... Tätäkin aihetta pohditte aikaisemmin.
Hei Lucie,
Ala ihmeessa anna sen hairita, etta olet palannut miehesi luo ja joutunut pettymaan toistamiseen, siis tarkoitan ulkopuolisten silmissa. Olen todella pahoillani puolestasi, etta nain on kaynyt, mutta ei se tarkoita sita, ettetko voisi viela itsellesi rakentaa tuiki onnellisen elaman. Maailman suuta ei tuki mikaan viisas isoaitini sanoi... eli ei sita kannata edes yrittaa, pitakoon molyt mahoissaan ja sina rakennat elamasi kuis lystaat, eiko?
Tuttua se oli meidankin huushollissamme se yhteisen savelen etsinta, tai siis luulin meilla olleen sellaisen, mutta se minulla olikin vain mieheni terveen puolen kanssa. Hanen sairas puoliskonsa minua kerta kaikkiaan poyristyttaa, enka halua olla sen kanssa missaan tekemisissa. Enka summa summarum koskaan oikein paassyt jyvalle, etta missa vaiheessa tuo kaikki on alkanut, onko se teini-iasta lahtoisin vai onko ulkomaille muutto sen saanut aikaiseksi. Eihan han olisi ainoa, joka siihen ansaan sortuu, etta alkaa sosiaalisen kontrollin puuttuessa sattailla ja rikkoa elamaansa. Sitapaitsi uuteen maahan muutto on aina alkuun haasteellista ihmissuhdeverkon puuttuessa, joten tieda hanta. Joka tapauksessa, minusta tuntuu etta hanen tapauksessaan mysteerin avain on hanen aitisuhteensa, joka oli varsin kivikkoinen, eika tilanne parantunut hanen kuollessaan nuorena, ja mieheni jaadessa riitoihin hanen kanssaan. Tilanteeseen liittyi muutakin dramatiikkaa, mika aiheutti miehelleni tunteen hylatyksi jaamisesta. Se on varmasti vielakin vahvempi isku perhekeskeisissa yhteisoissa kuin taalla avioeroparatiiseissa... taalla sentaan jokainen joutuu tiettyyn rajaan asti kokemaan sen, etta pitaa seista omilla jaloillaan tuli mita tuli. Ettei voi olettaa toisten sinua kantavan vaikeuksien lapi.
Voimia kaikille
Kiitos Jokujossakin kannustuksestasi!
Niin, olen joskus miettinyt, että yksi tärkeä kriteeri "hyvälle miehelle" seurustelusuhdetta aloittaessa on se kysymys, onko miehellä hyvä suhde äitiinsä. Harvapa sellaista seikkaa rakastumisen huumassa ajattelee, mutta jälkiviisaana ja omien kokemusten perusteella on tullut tällainenkin ajatus mieleen, vaikka se voi hiukan hassulta kuulostaakin.
Olen tilanteessa, jossa kyselen itseltäni, mikä minua estää tehdä radikaalia ratkaisua. Mitä tämä piina enää auttaa. En tiedä pelkäänkö niin paljoa ympäristönkään kommentteja, vaan jotenkin olen lamaantuneessa olotilassa😑❓ En oikein löydä voimaa alkaa ajatella sen pitemmälle esim. käytännön järjestelyjä, kuka muuttaisi pois, yhteisten tavaroiden jako jne. Olen käynyt sen saman läpi muutaman kerran elämässäni aikaisemmin, jotenkin ei jaksa ryhtyä. Tuntuu, että putoaisi tyhjyyteen. Sunnuntaina tuntui, että en jaksa mennä maanantaina töihin, en jaksa, mutta on minussa vielä vähän sisupussiakin jäljellä, maanantaiaamuna ajattelin että samperi, minähän menen töihin. Ja ihan hyvin jaksoin siellä.
Yhdelle ystävälle olen jonkin verran pystynyt tilanteesta puhumaan, ja hän tuntuu ymmärtävän hyvin jos eroamme. Hän tietää mieheni "pimeän puolen" myös aika hyvin. Joskus tulee ajatus, eikö sittenkin, enkö sittenkin voisi nähdä toivoa tämän suhteen jatkumiseen, olenko juuttunut itse vain niin negatiivisiin ajatuksiin, muistelenko liikaa vain huonoja muistoja enkä hyviä hetkiä. Emme ole nyt noin viikkoon puhuneet tilanteestamme miehen kanssa oikein mitään. Olen ollut vaitonainen ja etääntynyt, hän ehkä yrittää olla "normaali", laittaa ruokaa ja puhuu niitä näitä arkipäiväisiä.
Auttaa, kun saa kirjoitettua. Jaksamista kaikille🙂👍
Hei Lucie,
tiedan tarkalleen mita tarkoitat sanomalla, etta tunnet olevasi lamaantunut kun ajatteletkaan lahtoa. Silta minustakin tuntui ja pitkaan, kun tiesin vanhastaan, kuinka kipeita nuo eroprosessit voivat olla. Mutta sitten vaan tuli se piste, jossa piti alkaa miettia, missa raja kulkee. Oma pahoinvointini oli mennyt niin pitkalle, etten jaksanut enaa jatkaa yhteiselamaa. Nekin kaytannon seikat, joiden takia yritin viela sinnitella alkoivat menettaa merkitystaan oman hyvinvointini ollessa maksumiehena. Talla hetkella en osaa surra edes, ettei mukanani ole kuin yksi kenkapari... odotan vain etta voisin loytaa oman paikkani edes vahaksi aikaa, jossa voisin tuntea olevani taas kotonani enka jonkun toisen nurkissa... kun itselle tulee varmuus siita mita pitaa tehda ollakseen onnellinen, voimatkin siihen loytyvat. Ma sain paljon lisavoimia ystaviltani. En olisi yksin muutostani selvinnyt, se on selva.
Voimia sinulle pohdiskeluihisi
Hei, mitä sinulle nyt kuuluu Jokujossakin? Olet lähtenyt ja ottanut etäisyyttä entiseen. Miltä tuntuu, kun uusi polku on edessä? Itse odotan tuota päivää, mutta siihen on vielä 5 kk aikaa. Voitko kertoa mitkä ovat tuntemuksesi?
Kirjoitit siitä miten vaikea on tuo lopullinen lähtö parisuhteesta. Itse olen huomannut, että kun nopeasti asiaa ajattelen, se on tuntunut mahdottomalta ajatukselta, mutta kun olen alkanut pohtia syvemmin asiaa, muuta vaihtoehtoa ei ole. Sanoit myös, että omalla hyvinvoinnilla ei voi maksaa aineellisia asioita. Tähän olen aina törmannyt lopulta pyöriteltyäni asiaa ympäri ja ympäri. Mikään ei riitä rakkauden hinnaksi - eikä rakkaudettomuuden hinnaksi. Eikö tässä siitä lopulta olekin kyse: All you need is Love.
Hei E.V.
Sori etten oo päässyt kirjoittelemaan aikoihin, ja nytkin olen kirjaston pikakoneella vain. Mutta mä laittelen kuulumisia kun ehdin.
Jollakin tapaa ensihuuman jälkeen olen sellaisessa pilvessä. Itse asiassa odottelen mitä tuleman pitää. Sillä tiedän, että sota siitä tulee, hermosellainen. Puhelimeni katkaisin hetimiten, mutta täkäläinen kortti on viime kesältä, ja muutaman päivän sain olla rauhassa ns. ex-mieheltäni... hänen armas naisystävänsäkin pommittelee minua, yrittäen päästä jäljilleni... eli yhden entisen rakkaan sijasta minulla on nyt kaksi ihailijaa 😀 Mutta tässä vaiheessa on ollut vielä helppoa piilotella, kun en itsekään tiedä missä mun vakiosoitteeni tulee olemaan, niin ei sitä kukaan muukaan voi paljastaa. Mutta nämä sairaat ihmiset eivät ole tyhmiä, ja uskon että kilpajuoksu jatkuu pitkään kuten edellisen armaanikin kanssa. Tosin tällä kertaa rakas lapsuudenperheeni on samaa mieltä siitä, että yhteydet mieheeni on katkaistava. Edelliseen veijariin äitini piti minulta salaa yhteyksiä... no jaa.
Kaikki se mitä jossain vaiheessa pelkäsin ei oo nyt ajankohtasta, eli yksinolo ja hellyydenkaipuu. On kiva olla nomadinakin kun sentään elämä on rauhoittunut. Vaikka omaisuus on kahdessa pienessä matkalaukussa niin silti. Tiedän tehneeni oikean päätökseen ja kreivin aikaan. Mutta tiedän senkin, ettei taistelu ole alkuunsakaan ohi. Yritän miettii kaiken aikaa, miten purkaa meitä yhdistäneitä juttuja mahdollisimman vähillä miestappioilla ja verta vuodattamatta 😀
Mun aika on mennyt nyt umpeen, mutta kirjoitan joku kerta lisää. Voin sanoa vain, että suosittelen lämpimästi, mutta vain sinä itse tiedät mikä on sinulle paras ajankohta tehdä pesäero. Jollen enää ehdi kirjotta oikein hyvää juhannusta teille
Hei vielä,
Varasin pidemmän ajan tällä kertaa 🙂
Ymmärrän hyvin E.V. että mietityttää ja pohdituttaa suuntaan ja toiseen. Mä itse tunnen, että annoin itselleni tarpeeksi aikaa siihen. Olin tietty siinä onnellisessa asemassa, että terveyteni teki tenän, ja mun oli pakko jättäytyä työelämästä pois, eli sitä aikaa on ollut pohdiskella kuin Havukka-ahon ajattelija konsanaan. Se on tehnyt hyvää, ja tunnen varsin selvästi, että tunnemyrskyni odottelee vain oikeaa hetkeä ja tekee tuloaan. Toistaiseksi olen elämäni uudelleen järjestelyn suhteen vielä niin alkutekijöissään, ettei ne todelliset surut puske pintaan. Mutta kyllä ne siellä sopukoissa kytee, ja aikanaan niitten kanssa sit pitää painia. Aina se tuntuu surulliselta, vaikka mimmosen helvetin taakseen jättäis, että jotain mitä on yrittänyt on epäonnistunut. Se on aina vaikea paikka elämässä.
Ystäväni joka on auttanut minua paljon näissä alkujärjestelyissä täällä päässä, on myös entinen narsistin puolisko... joten meillä on juttua riittänyt kahlatessamme läpi miltä kaikki on tuntunut, mitä on ollut rämpiä kuiville jne. Hän ymmärtää monet jutut puolesta sanasta, vaikkei aina ole niitä itse kokenutkaan, mutta osaa hyvin kuvitella... Hänkin on harrastanut eroprosessivaiheessa epämääräisiä ja epäselviä suhteita kuten minä aikanaan... en tiedä mikä siihen ajaa... tai siis ittelläni oli se, että halusin näyttää, että exäni oli väärässä. Halusin osottaa ittelleni, että pystyn seurusteleen miesten kanssa, että olen "haluttu". Niilläkin sanoilla olin ollut täysin lyöty, kun ne kävivät niin yksiin sen kanssa, mitä itse itsestäni ajattelin. Noh, vuosien mittaan olen sitten tajunnut senkin, että seksiä on monikin valmis harrastamaan kenen kanssa vaan, ei siihen ulkonäköä tarvita eikä muutakaan... ja oli mulla varmaan sekin pinnassa, että kaipasin perhe-elämää, kun olin siihen tottunut, että kotona pyörii muitakin kuin Särkkelä itte.
Eli kaikkinensa, en väitä E.V. että elämä pelkästään hymyilisi. Mä olen vähän henkisellä tuuliajolla siinä mielessä, että pelottaa uusien ihmissuhteiden solmiminen. Toki tiedän jo enemmän, mikä on sairasta näitten tyyppien käytöksessä, kun mulla on vertailukohtaakin omasta takaa. Mutta eiköhän uuteen ihmissuhteeseen aina liity riski 😟 Sekin on sitä elämää. Mä kuitenkin uskon, että niin kauan kuin emme rakasta itse itseämme, sorrumme helposti vääränlaisiin parisuhteisiin, ja ihmissuhdekuvioihin yleensäkin. Alistumme. Suostumme käskytettäviksi syyttä suotta.
Mutta toisaalta kyllä mulla on kypsempi olo kuin koskaan elämässäni. Paljon paljon on vielä tehtävää oman itsen suhteen, että voisi elää täysipainoista onnellista elämää yksin tahi parisuhteessa. Kuten sanoit, All we need is love... ja sitä sinä ja minä ja muut meidänkaltaisemme tarvitsemme ennen kaikkea itseltämme. Olemme olleet liian julmia itseämme kohtaan. Kidutamme itseämme aiheetta. Yksi tukihenkilöni sanoikin minulle kerran hyvin, että eihän elämän tarkoitus ole kärsimys vaan elää onnellisena. Ja olen aivan samaa mieltä. Kärsimykset kuuluvat elämään, mutta ei meidän ole tarkoitus kiduttaa itseämme - eikä tietysti muitakaan 😋
Näin minä sen E.V. näen, että silloin kun tulee aika lähteä, mammonalla ei ole mitään väliä. Mulle esimerkiks oli pitkään todella vaikea totuttautua ajatukseen, etten enää käyttäisi kihlasormuksiani... musta tuntu niin vaikeelle mennä ihmisten ilmoille ilman... oli aivan alaston olo. Se symbolisoi mulle just sitä ajatusta, että mä oon ollut jo pitkään jonkun OMA. Ja siitä ajatuksesta luopuminen otti koville. Mutta kun sitten tuli aika lähteä, ei se enää kiusannutkaan. Totta kai vieläkin vaistomaisesti kokeilen näkymättömiä sormuksiani, kun olen lähdössä ulos... mutta enää en tunne sitä tuskaa siitä, että tämäkin suhde meni karille. Siis julkisessa mielessä. Mä alan olla valmis puhuun melkein kenelle vaan siitä, että näin tässä kävi. Ekaks mä aina ajattelin, että mähän oon ihan pelle ihmisten silmissä, kun jo toistamiseen epäonnistun parisuhteessani ja paljolti samoista syistä, eli puoliskoni on henkisesti sairas. Mutta SEKIN menetti merkityksensä sitten kun oli kypsä. Ei mua enää haittaa se, että mökit ja konnut on hankkimatta, kun molemmissa eroissa on tullut turpiin taloudellisestikin. Pitää vaan ettiä uusia unelmia, mitä rakentaa niin konkreettisesti kuin pilvilinnojakin.
Ja sekin pitää muistaa E.V. että kun on pitkään elänyt sairaan ihmisen kuvioissa niin lähellä, omakin taju normaalista on vinossa. Senkin takia tunnen olevani hiukan arka. Kun puhun, toimin, tapaan, koen epävarmuutta, sillä tiedän, että jotkut asiat olen oppinut siinä sairaassa maailmassa, missä olen elänyt. On hidas prosessi oppia takaisin terveeseen elämään... muistan usein toistaneeni 1-exäni pojalle, että ei normaalissa perheessä käyttäydytä näin. Yritin edes kertoa hänelle siitä, mitä normaali elämä on, kun ei raasulla ollut kotona sitä esimerkkiä. Ja vaikkemme me lapsia olekaan, omaksumme silti vuosien mittaan monenlaista outoa matkaamme. Niistäkin pitää kasvaa pois.
Mua toisaalta naurattikin, kun ystäväni ovat sanoneet minulle, että pian se heppu sinut unohtaa kun sillä on varallakin naisia. Mä sanoin, että VÄÄRIN. Sehän haluu KAIKEN, minut plus ne muut. Ja esimerkiks täkäläinen ystäväni sai juuri näinä päivinä jälleen viestiä exältään... mua huvitti... mä sanoin että joko se haluu sut takasin, kun ei oo parempaakaan löytäny, tai sit se on haistanu, että sä piilottelet narsistien experttiuhria 😎
Oikein leppoisaa juhannusta kaikille
Hei,
Lyhyesti vain, sillä aikani on melkein täysi.
Halusin vain kertoa kuinka tämä mieliala menee ylös ja alas. Nyt kun vietti leppoisan juhannuksen ystävien joukossa, alkaa kaivata sitä seuraa...on ollut helpompaa kun on ollut päivät yksin, eikä edes ole ollut mahista miettii, kuinka paljon kivempaa on olla jonkun seurassa...
Noh, joka tapauksessa on raskasta tämmösissä tilanteissa, kun kaikki on aina NIIN viisaita ja tietävät paremmin kuin minä itse kuinka pitää tehdä ja toimia. Nytkin lähetin joukkopostia kavereilleni ja yksikin sanoo viisaana, että älä mieti mitä sinulle on menneisyydessä tapahtunut...
Jatkan toiste
Olen ollut "toinen nainen" ja vihaan itseäni siitä hyvästä. Jollakin tavoin en vieläkään ymmärrä miten siinä niin kävi, koska en missään maailmassa olisi halunnut muuta kuin ystävyyttä tältä mieheltä. Ehkä minua käytettiin hyväksi, kun olin masentunut ja väsynyt, ehkä hetkellinen himo sotki pääni, en tiedä itsekään.
Pyydän nöyrästi anteeksi kaikilta vaimoilta. 😭
Hei Poropeukalo! Olen seurannut hetken hissukseen tätä palstaa, mutta nyt on pakko vastata sinulle. Älä syyllistä itseäsi liikaa tuosta mokasta. En ole ollut koskaan katkera vaimoni rakastajille. Mielestäni puolisoaan pettävä on syyllinen, ei ulkopuoliset. Ajattelisin niin, että kukaan ei voi metsästää toisen puolisoa, jos tämä ei itse halua tulla metsästetyksi. Vastuu on hänellä. Sitten sekin vielä, että monesti nämä kolmannen pyörän ottavat puolisot osaavat kertoa tälle kolmannelle pyörälle hyvin luontevasti, kuinka he itse asiassa ovat jo eroamassa, tai eronneet käytännössä, mutta asumisratkaisu on vielä kesken jne.... Onpa monesti niinkin, että nämä pettäjät eivät millään ilmaise olevansa varattuja. Pettäminen on alhaista ja kuvottavaa toimintaa ja vastuu siitä kuuluu vain ja ainoastaan pettävälle osapuolelle.
Hei vaan,
Kävi vanhanaikaisesti, eli juuri kun olin lopettamassa hävitin tekstini 😠
Joten lyhyesti virsi kaunis. Älä poropeukalo kanna kaikkien tekoja harteillasi. Ei elämä ole niin mustavalkoista. Jos luet juttujamme taaksepäin, huomaat, että itsekin olen ollut joskus kolmas pyörä. Me ajudumme niihin tilanteisiin, koska emme rakasta itseämme, eli hyväksymme armopalat.
Jos olen sanonut mieheni uudesta jotain käärmeissäni, se johtuu enemmän hänen omasta vastuuttomasta ja itsekkäästä käytöksestään kuin siitä, että hän "varasti" miehen jota rakastin syvästi. Hän lopulta teki minulle palveluksen, sillä samalla paljastui, että mieheni oli patologinen valehtelija, sekä että hänen huumeensa ovat naiset, eikä vain tuo typykkä. Minun piti eilen käskeä lopulta hänen painua helvettiin, sillä hän ei ole kohteliaampia viestejäni ymmärtänyt, kun olen kertonut, etten halua enää kuulla hänestä koskaan. Hän soitteli työpaikalleni, lähestyi kaukaisempaa sukulaistani ja onki sitten vanhan Suomen numeronikin jostain, ja silloin hiilestyin. Varsinkin kun hän jakeli tekstareissaan minulle käskyjä palata mieheni luo ja antoi minun ymmärtää, että olen idiootti ja teen vain typeryyksiä... se oli piste iin päälle ja keitti niin että meni yöunetkin...
Mielelläni jättäisin tämän kirjoittamisen, kun pitäisi kaikkea muuta hoitaa, mutta kuten E.V. kommenttisi pakotti kirjoittamaan.
Kesäiloa kaikille
Hei Jokujossakin, poropeukalo ja muut satunnaiset lukijat. Näköjään ihmiset suhtautuvat hyvin eri lailla näihin syyllisyyskysymyksiin. Itse olen yhä sillä kannalla, että pettävä puoliso on yksin syyllinen. Hän se ottaa kolmannen pyörän, ei kukaan ota toisen puolisoa. Varmaan nämä jutut varattuja varastavista ihmisistä lähtee liikkeelle siitä, että pettäjien keskeisin menetelmä on aina syyllistää muut. Kun aikansa on syyllistetty petetyksi tullutta puolisoa, sen jälkeen he alkavat syyllistää tätä kolmatta pyörää. Vaimoni ainakin hoitaa hommansa siten, että nämä satunnaiset poikaystävät eivät ole tienneet hänen olevan varattu. Miten siinä sitten tämä kolmas pyörä voisi olla syyllinen?
Olen miettinyt myös viimeaikoina tätä pettämisestä toipumisprosessia. Sain vähän silmilleni tuolla yhdellä palstalla, kun uskalsin kirjoittaa, että oikea rakkaus ei petä. En minä niin fiksu ollut, että olisin tätä yksinkertaista aisaa itse tajunnut. Luin sen yhdeltä parisuhdepalstalta ja siinä oli minulle se alkuräjähdys tässä prosessissa: aloin vasta sitten kyseenalasistaa vaimoni toimintaa. Vasta sitten tajusin pikkuhiljaa kuinka sairaassa suhteessa elän. Olin aina hakenut ymmärrettäviä syitä vaimoni miesseikkailuille ja edennyt tässä sairaassa ympyrässä siihen pisteeseen, että olin ylpeä siitä, että häntä yrittää niin nuoret pojat. Kuten Jokujossakin kirjoitit: "sairaassa suheessa vinoutuu omakin taju". Minulle oli käynyt juuri näin. Yksi sysäys eroprosessin käynnistämiseen sitten oli se, että eräs miespuolinen terapeutti lipsautti suustaan vaistonvaraisen lauseen kunneltuaan millaista elämämme on: että "Minä en suostuisi elämään tuollaisessa parisuhteessa".
Kyllä minä ymmärrän, että monelle petetylle on vaikea tunnustaa, että oma puoliso ei oikeasti rakasta häntä, kun hän touhuaa samaan aikaan muiden kanssa. Minulla meni tämän tajuamiseen ja hyväksymiseen 33 vuotta, voinko vaatia, että muut tajuavat sen heti? Eroprosessi on pitkä ja täynnä ylä- ja alamäkiä ainakin minulla ja tottakai virheitä on tullut tässäkin tehtyä. Jokujossakin kirjoitit, että sinulle paljastui mihesi olevan patologinen valehtelija ja että hänen huumeensa ovat naiset. Olen hyvin pitkän prosessin kautta joutunut tunnustamaan saman asian vaimostani. Vaimoni huumeena on touhuaminen parikymppisten poikien kanssa ravintoloissa. En kuitenkaan koskaan tajunnut, että hän voi niin röyhkeästi valehdella minulle suoraan kysymykseen ja tämä erhdys vei minulta elämästäni hukkaan 15 vuotta. Vaimoni oli kehittänyt huikean valehtelutaidon näiden seikkailujen peittämiseen ja minä olin niellyt kaiken kakistelematta. Olin lähtenyt sydäjuuria myöten mukaan tähän alistavaan ja sairaaseen kuvioon.
Minun prosessini on ollut huikean pitkä ja kivulias ja jokaisen on löydettävä omna tapansa ymmärtää ja prosessoida oman parisuhteensa karikoissa. Toinen ei voi sanoa, että tee sinä näin. Kirjoitti Jokujossakin, että sait "hyviä neuvoja" sukulaisiltasi, että älä ajattel mennyttä. Sain itse terapeutilta samanlaisen ajattelemattoman neuvon, että "älä ajattele miksi vaimosi pettää". Tämä juuri oli suurin kysymykseni ja sieluni huuti siihen vastausta. Olin juuri tajunnut, että vaimoni pettää minua koko ajan ja nyt luonnollinen seuaraava kysymys oli tietysti: Miksi? On paljolti tämän Tukinetin ansiota, että olen kutakuinkin tolpillani ja minulla on vielä jonkinlainen ajattelutaito. Ihmisten kommentteja lukemalla hahmottaa omaa tilaansa ja tilannettaan. Kiitos teille, jotka olette jaksaneet näitä minunkin tuskallisia polkuja lukea! Yritetään Jokujossakin ja Poropeukalo nauttia mekin kesästä. Elämällä on meille vielä paljon annettavaa!🙂👍