Kipu hellittää

Kipu hellittää

Käyttäjä Etsijä aloittanut aikaan 28.12.2011 klo 18:30 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 28.12.2011 klo 18:30

Hitaasti mutta varmasti kipu hellittää… kunhan ei exää vain joudu kohtaamaan missään, elämä sujuu ihan hyvin (vaikka kyllä joutuu vastaisuudessa, pyörimme samoissa piireissä ja ne piirit ovat pienet). Nyt on kuitenkin joulutauko, ja jokin viesti häneltä tuli, tavanomainen hyvän joulun toivotus. Hän haluaa säilyttää välit ulospäin normaaleina, mutta pysyä etäällä. Parempi hieman palella kuin palaa syövyttävässä tulessa.

Minä eheydyn omassa pienessä yksityisessä piirissäni. Joulun aikaan tapasin myös entistä avomiestäni. Emme harrasta seksiä, syömme ja juttelemme vain. Hänessä on parasta se, mikä on myös tylsintä: tavallisuus. Toisaalta se on kohtuullisuutta. Häneltä ei ole odotettavissa dramaattisia heittoja eikä syviä viiltoja. Hän on normaali. Se tarkoittaa: ehkä voisimme löytää toisemme jälleen. Ehkä ei. Joka tapauksessa hänen kielellään ei ole kätkettyä tikaria.

Minulle jää tässä suhteessa kyllä tilaa, koska asumme molemmat jo omissa asunnoissamme. Tämä järjestely sopii hyvin. Etenemme hitaasti. Ei ole kiirettä minnekään. Tunnemme toisemme jo pidemmältä ajalta. Tämä mies on suklaakiisseliä tulisen pippuripihvin jälkeen… viileää, mutta pehmeää. Pitkä jälkimaku.

Voisikohan tämä toimia??

Käyttäjä Kaakao kirjoittanut 30.12.2011 klo 21:11

Hei Etsijä!

Muistatkohan vielä minua? En ole aikoihin ollut aktiivinen tällä foorumilla, käynkin vain satunnaisesti harvakseltaan. Aina etsin viimeisiä kirjoituksiasi, pidän niin tavastasi kirjoittaa.

Olipa hienoa kuulla kuulumisiasi. Niin kliseistä kuin se onkin, aika tekee tehtävänsä ja haavat paranevat pikku hiljaa. Itse olen myös toipumaan päin, vaikka kovin on raskasta ollut nämä viimeiset pari vuotta. En tiennyt, että elämä voi olla niin suunnattoman vaikeaa ja tuskallista. Kuitenkin olen jo voiton puolella, käyn säännöllisesti terapiassa ja syön vielä mielialalääkkeitäkin. Olen ollut huomaavinani, että sisimmässä on jo pieniä ilon lähteitä, jotka muistuttavat välillä olemassaolostaan. Ilo on palaamassa vähitellen elämääni.

Itselläni ei ole mitään parisuhdejuttuja menossa, en ole hakenut mitään, kun niin rakastin tuota tavoittamatonta miestä. Kaipaan häntä edelleen todella paljon. Omaa eksääni en juurikaan tapaa, hän kyllä ehdotti kesällä, että olisimme palanneet yhteen.. Tai siis kysyi mielipidettäni siihen. Oikeudenkäynnin jälkeen kului kuukausi, kun hän sitä kysyi. Syynä hänen tälle tarpeelleen oli se, että hän on niin kovin yksinäinen. Siis hän on! Minullahan on lapset, joista kaksi vanhinta muutti pari kuukautta sitten pois kotoa, yksi enää täällä. Olen siis onnekkaampi, kun lapset ovat lähelläni. Mutta silti, kaipa häntä olisi pitänyt sääliä, en tiedä, mutta vastasin kuitenkin, etten halua jatkaa. Eipä silti, ei hän liikoja lapsiakaan muista yksinäisyydestään huolimatta, isommat pojatkin saivat hoitaa muuton yms. ilman isänsä apua. Olen ollut tästä tosi vihainen. Silti en enää aio olla hänen elämässään se eteenpäinpotkija. Niin se vain on, että jokainen on oman onnensa seppä. Ja niin makaat kuin petaat.

Mutta olin iloinen kuullessani, että olette hyvissä väleissä entisen eksän kanssa. Katso ihmeessä miten tilanne tästä kehittyy. Tekeehän aika töitä myös siinä toisessa osapuolessa ja se voi olla teidän voittonne. Sitä paitsi pehmeä suklaakiisseli on tosi hyvää.. Jospa saisit hänestä kumppanin ihan uudella alulla. Onnea teille tähän!

Hyvää ja onnellista uutta vuotta, Etsijä! Olkoon vuosi 2012 täynnä iloisia yllätyksiä, onnea, täyttymystä ja terveitä ihmissuhteita! 🙂🌻

Vielä lopuksi, sain käsiini Henri J. M. Nowenin kirjan "Läpi pimeän yön", josta olen saanut todella paljon. Suosittelen!

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 01.01.2012 klo 22:01

Hei Kaakao,

totta kai muistan Sinut ja olit minulle tukena, kun minulla oli oikein vaikeaa. Hienoa, että olet seurannut elämääni ja kirjoitteluani. Voi kunpa Sinullekin löytyisi vielä aimo annos rakkautta! Onneksi Sinulla on lapset tukenasi.

On totta, että petettynä ja jätettynä sitä on rikki niin kauan aikaa, että uusi suhde ei synny aivan helposti. Tuntuu tosi vaikealta kyetä luottamaan enää kehenkään. Toipumiseen menee vain se oma aikansa, ei sille mitään mahda. Mutta kuten Kahlil Gibran niin kauniisti sanoi: "Vain särkynyt voi tulla ehjäksi."

Niinhän se on, että vain särkymisen kautta meissä avautuu väylä jollekin uudelle. On monenlaista kipua, mutta aika moni ns. tavallinen ihminen on joutunut tai joutuu elämässään kokemaan sen valtavan tuskan, mikä viiltää ihmisen auki siinä hetkessä, kun rakastettu jättää. Se on kuin läheisen kuolema: jos sitä ei ole kokenut, ei voi tietää, miten se sattuu. Minä koin epäonnekseni molemmat ja kuolema oli lähellä, kaikin tavoin.

Kuolemaa voi yrittää paeta monin tavoin: seksiin, uskontoon, ruokaan, juomaan... silti se on suurempi kuin mikään noista ohimenevistä ruumiin nautinnoista. Sen sijaan en usko, että se on Jumalaa suurempi, koska lähtökohtaisesti Jumala on juuri se entiteetti, transsedentti ja immanentti todellisuus, joka sisältää ja kätkee kuoleman, mutta myös voittaa sen.

Jumala yksin vaan ei aina riitä meille vajavaisille ihmisille, ja ja monet eivät tunnusta häntä lainkaan. Juuri uudenvuodenyönä kuoli eräs läheiseni läheinen ihminen, iäkkäänä ja elämään väsyneenä, mutta sittenkin aika äkillisesti. Hänen muistonsa palauttaa mieleeni myös omat tuskani äitini lähtiessä luotani.

Toisaalta, ei hän ole koskaan lähtenyt lopullisesti. Tunnen hänen läsnäolonsa yhä ja hän säteilee rakkautta ja myötätuntoa haudankin takaa.

Toisin on ex-prinssini laita. Lähetin hänelle aivan tavallisen, kauniin ja harmonisen uudenvuodentervehdyksen ja hän lähetti sen minulle takaisin. Kuinka joku voi käyttäytyä noin rumasti?

Mutta nyt ex-avopuolisoni söi jälleen päivällistä luonani. Hänestä on yhä turvaa, vaikka olemmekin riidelleet useasti ja eronneetkin kaksi kertaa. Silti hän on enemmän ystäväni kuin tämä sankari, joka särki sydämeni ja hajotti mieleni. Harmaa väri on joskus parempi valinta kuin sateenkaaren värejä heijastavat kuplat.

Rauhaa ja hyvää uutta vuotta kaikille! Tulkoon tästä parempi ja lepoisampi vuosi!

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 07.01.2012 klo 12:08

...vai hellittääkö sittenkään? Joka talvi hukkaan aina käsineitä. Minulla on tapana rankaista itseäni pitämällä jonkun aikaa hukkaamisen jälkeen eriparisia käsineitä. Jossain vaiheessa sitten armahdan itseäni ja otan uuden parin käyttöön. Kunnes taas -- ja niin edelleen.

Minä ja ex-avopuolisoni olemme oikeastaan juuri tuollainen eriparinen pari. Eri mieltä lähes kaikesta mahdollisesta. Hän urheilee ja ylpeilee kunnollaan ja vartalollaan, joka on todella mallikelpoinen. Mutta ihminen ei ole pelkkä vartalo! Mielipiteemme uskonnosta, politiikasta, kirjallisuudesta, tv-ohjelmistakaan eivät käy yksiin. Edes presidenttiehdokkaasta emme pääse yksimielisyyteen.

Jonkun kerran olemme tavanneet ja onhan hän kiltti ja reilu mies, joka ei juo eikä polta. Nämä ominaisuudet ovat tietysti hänessä arvokkaita. Mutta koska välillemme ei synny sielullista yhteyttä, en tunne myöskään fyysistä vetoa häneen, vaikka on hoikka, jäntevä ja lihaksikaskin. Sen sijaan unelmoin yhä miehestä, joka ei halunnut minua, joka loukkasi minua verisesti ja torjui "lähentelyni".

Kunnon seksiä ei ole siis ollut, ei tämän uusvanhankaan kanssa. Pelkkää tylsää jaarittelua. Hän ihmettelee maailmankatsomuksellisia linjauksiani ja toivoo, että olisin "niin kuin kaikki muutkin". No, enpä ole. Hoh hoijaa. Taidan pysyä sinkkuna lopun ikäni.

Ei ihminen niin hirveästi muutu. Minä rakentelin omia mielikuvitusmaailmojani lapsena ja nuorena ja elin niissä. Niin teen nykyäänkin. Mikä siis on muuttunut, vaikka olen tullut vanhemmaksi?

Kipu ei hellitä, se sielunkumppanin kaipaus ja alituinen vaillinainen olo. Onneksi raateleva tuska on sentään hellittänyt. Pahin on ohi elämässäni, niin ainakin uskon.

Tukinetin liveryhmä Erosta eteenpäin on hieno juttu, mutta en valitettavasti voi liittyä, koska olen tuolloin yleensä aina töissä. Muuten kyllä. Mutta jaksellaan näinkin, pakko on ainakin yrittää. Tulee mieleen vanha Brechtin laulu, joka sopii yllättäen tähänkin tilanteeseen:

"Se, joka vielä on hengissä, älköön sanoko: ei koskaan. Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy..." 😉

Käyttäjä Kaakao kirjoittanut 08.01.2012 klo 16:36

Hei Etsijä!

Itsekin olen takertunut Kahlil Gibranin mietteeseen:"Vahvimmat sielut syntyvät tuskasta, suurimmat persoonat ovat yhtä arpikudosta." Olen toivonut ja kaikin tavoin pyrkinyt uskomaan, että kaikki kokemani kivut ja tuskat lopulta tekevät minussa jotakin ainutlaatuista. Vaikka suhtaudun nyreästi kliseeseen, että kipu jalostaa meitä, niin syvimmältään voimme valita, miten sen otamme, katkeroidummeko vai annammeko sen tehdä meissä hyvää työtään. Itse olen pyrkinyt valitsemaan tuon jälkimmäisen.

Hylkääminen ja tärkeän ihmissuhteen katkeaminen on todella kuin kuolemaa. Itse asiassa olen kokenut sen jopa pahempana, koska jäljelle jää niin paljon avoimia kysymyksiä ja elämättömiä mahdollisuuksia. Kuolema vie lopullisesti ja on todella raastavaa, senkin olen kokenut, mutta toisen ollessa kuin kuollut mutta silti elossa, se on ollut minulle syvintä ja kipeintä hylkäämistä. Ihmettelen, miten voin saada luottamuksen uuteen ihmissuhteeseen. Tällä hetkellä tuntuu kaikki pienikin mahdollisuus, että tulen torjutuksi, niin musertavalta, etten edes lähde yrittämään.

Kipu oli pahimmillaan niin hirveää, että itsensä viiltely tuntui houkuttelevalta. Se olisi ehkä hetkeksi voinut viedä sisimmän tuskan sivuun, olisi antanut taukoa tuosta järkyttävästä poltteesta ja ahdistuksesta. Olisin voinut huutaa tyskaani ääneen, tuntui, että sydäntä revittiin elävänä rinnasta. Ja kaipa se tavallaan revittiinkin, ainakin vielä tuntuu siltä. Näitä kipuja olen nyt sitten saanut terapiassa purkaa ja se on auttanut jäsentämään omaa itseä. Onneksi en kuitenkaan satuttanut itseäni, eihän se olisi mitään auttanut. Ja onneksi sinä et tehnyt lopulta itsellesi pahaa, olin tosi huolissani sinusta yhdessä vaiheessa.

Olen aina etsinyt Jumalaa elämääni. Myös se on ollut iso apu ja kannatellut vaikeina aikoina. Muuten en olisi jaksanutkaan. Mutta kuten sanoit, ei Jumala ratkaise kaikkea, tarvitsemme myös ihmistä. Ensimmäistä kertaa olen elämässäni mennyt kohti surua Jumalan kanssa pakenematta uskoon tai muuhun vastaavaan. Olen opetellut olemaan ihminen päästä varpaisiin, kokonaisena, ilman mitään hengellistä kuorta tms. Niin kauan kuin me täällä pallolla olemme, haluan olla täysi ihminen ja elää aidosti ja kokonaisesti tätä elämää. Ihanteeni ovat korkealla, mutta olen pudottanut itseni ihan ihmisen tasolle. Voi että se on tehnyt hyvää! Olihan Jeesuskin sekä Jumalan poika että Ihmisen poika.

Olisiko sinun parasta olla lähettämättä viestejä ex-rakkaallesi? Vaikuttaa siltä, ettei hänkään ole päässyt sinusta yli, mutta osoittaa sen ylimielisellä ja kopealla tavalla milloin mitenkin. Olenkohan kuintekin päässyt helpolla, kun elämäni miehet ovat olleet passiivisia ja jättäneet minut täysin rauhaan? Voisi kai sen niinkin ajatella. Sinulle toivon viisautta ja taitoa mennä eteenpäin tapahtuneen kanssa. Ei kannata jäädä haikailemaan ihmisen perään, joka jatkuvasti torjuu ja ehdollistaa eri tavoin rakkautensa. Irrota kipu tästä suhteesta tuosta miehestä, käsittele se erilleen ja jatka elämääsi kuten sinulle on parasta. Jos hän haluaa olla vielä elämässäsi, tietää hän kyllä miten sinut löytää ja voitetaan. Tämä on vähän niin kuin anteeksiantamus: ratkaisu on helppo tehdä, varsinainen työ sisimmässä tulee tämän jälkeen hitaasti ja omaan tahtiinsa. Mutta ratkaisun jälkeen on helpompi pitää suunta.

Iso halaus sinulle, Etsijä! Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi!

Kaakao

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 09.01.2012 klo 13:20

Hei Kaakao,

kiitos syvällisistä ja lohduttavista sanoistasi! Olet todella hieno ihminen ja minua lohduttaa suuresti, että jossain on virtuaaliystävä, jolla on kovin samantapaisia ajatuksia elämästä ja sen tarkoituksesta kuin minullakin. Ihailen sinua suuresti!

Neuvosi ovat viisaita. Ei todellakaan kannata ottaa yhteyttä, koska se vain ylläpitäisi väärää toivoa. Vasta äskettäin korjasin exäni tohvelitkin pois näkyviltä, kaappiin, jossa ne ovat nyt piilossa. Tajusin, että pitämällä niitä esillä, uskottelen itselleni valheellisesti, että hän voisi palata luokseni. On myös totta, että todella ajattelin paljon ja jatkuvasti itsemurhaa ja puhuinkin siitä paljon, kun hän leikitteli minulla ja tunteillani. Elämäni on rauhoittunut, kun hän on poissa.

Kyllähän perheetön ihminen on keski-iässä todella yksin. Vanhempani ovat kuolleet, sisaruksia ei ole, lapsia ei koskaan tullut ja vähät sukulaiset ovat kaukana ja välinpitämättömiä. Testamentin olen tehnyt parhaan ystäväni ja hänen lapsensa hyväksi. Se on tärkeää, sillä minulla on perittyä omaisuutta.

Toisaalta olen lahjakas ja kyvykäs ihminen, ja minua on myös paljon kadehdittu. On omat maailmat, joihin voi vetäytyä ja joissa olo on turvallinen. Taiteen kautta tuon myös omaa itseäni muille ja töistäni pidetään. Olen siis rikas, ainakin henkisesti. Terapiasta on ollut apua, samoin lääkkeistä. Tiedän kuitenkin olevani pitkäaikaissairas, jonka on jatkuvasti hoidettava itseään, varmaankin kuolemaan saakka.

Minullakin on usko, joka kantaa minua. Ehkä on myös toivo ja pieni hippunen rakkautta jäljellä. Sillä vähäisellä jakojäännöksellä on nyt vain tultava toimeen. Ei monella muullakaan ole sen enempää ja monella on vielä paljon vähemmän.

Mutta kiitos Sinulle! Olet hyvä ihminen ja kirjoittelen mielelläni kanssasi enemmänkin.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 11.01.2012 klo 18:11

Terapiasta on todella hyötyä. Olen löytäyt hyvän ihmisen. Käsittelimme tänään vihan tunnetta ja kerroin, miten olen löytänyt tien omiin syviin kerroksiini, torjuttuun vihaan ja häpeään, joka juontaa juurensa lapsuudesta. Ne varhaiset vaikeat kokemukset säteilevät nykyisiin ihmissuhteisiin ja nostavat pintaan hirvittävän aggressiivisuuden, jonka ilmeneminen tekee minusta suuttuessani hyvinkin pelottavan.

Pelkään itsekin itseäni. Viime keväänä pelkäsin tosissani, että voisin murhata exäni ja tämän naisystävän. Jotta pelko ei olisi toteutunut, juoksin pakoon. Yhä edelleen löydän aivoistani filminpätkän, joka pyörii jatkuvasti: miten kohtaan heidät, hymyilen pirullisesti, avaan käsilaukkuni ja tähtään aseella... mutta siihen se nyt loppuu. Enää en edes kuvitelmissani paina liipaisinta.

Pointti ei ole siinä, ettei minulla ole minkäänlaista asetta käsilaukussani eikä missään muuallakaan. Pointti on siinä, että tuollainen viha ja mustasukkaisuus tekee elämästä helvetin. Enkä halua elää sellaisessa helvetissä. Viha, sekä tukahdutettu että irtipäässyt viha avaa helvetin portit jokaiselle, joka päästää vihan irti.

Miten ajankohtainen aihe tämä onkaan, kun juuri saimme taas lukea Laajasalossa tapahtuneesta perhesurmista! Lähes joka viikko joku tämäntapainen perhehelvettiuutinen. Tai entäpä sitten tämä Alahärmän puukotus ja kolari! Kukaan ei ole turvassa. Tämäntapaisia henkirikoksia tekevät nuoret ja vanhat, miehet ja naiset. Mieletöntä on löytää samantapaiset tunteet itsessään!

Mutta minua myös onniteltiin, koska olin kyennyt tämäntapaiseen tunnetyöskentelyyn, että olin löytänyt ne vihan juuret itsessäni ja kyennyt palauttamaan mieleen sellaisia varhaisia kokemuksia, joihin nykyiset vihamieliset tunteet pohjautuvat. Seuraava vaihe on oppia hallitsemaan niitä. Siinä onkin työtä riittämiin!

Käyttäjä Kaakao kirjoittanut 11.01.2012 klo 20:33

Hei taas Etsijä,

kiitos kauniista sanoistasi!

Kipu ja suru ovat yllättävän pitkään jatkuneet elämässäni. Olenpa huomannut, että tunnollisena suorittajana olen yrittänyt suorittaa myös näitä tuskia elämästäni siinä onnistumatta. Kuuntelin ihmisiä, jotka sanoivat, että ensimmäinen vuosi on vaikein, sitten helpottaa. Vuosi tuli täyteen, kohta jo toinenkin ja edelleen olen toipilaana. Eilen luin toivon sanoja yhdestä Juha Vähäsarjan kirjasesta, siinä mainittiin, että kelpaamme tällaisinakin, keskeneräsinä ja rikkinäisinä, vaikka se olisi lopullinen tilamme. Suorastaan koomista, että lamppu syttyi sisälläni ja ymmärsin tuon yksinkertaisuuden, jonka olen kuullut lukemattomia kertoja aiemminkin. Mutta tässä ja nyt, riitän ja kelpaan, mikä ilosanoma!

Sydämen palasia kerätessäni olen pelännyt osan minusta joutuvan hukkaan, jos luovun kaikista niistä kauniista muistoista, joita minulla on rakastamastani miehestä. Nyt haluan pala palalta erotella kivun ja ihanat asiat toisistaan ja jatkaa elämääni kokonaisempana. Edelleen on vaikea tämän kanssa, kaipa syvä henkinen yhteys vaan koskettaa niin syvältä meitä, niin minua kuin sinuakin. Vaikka on helpompaa, siitä huolimatta kaikki on niin kesken. Ja sitten pitää muistaa se ilosanoma tuossa edellä.

Tietty ympyrä on sulkeutunut, jälleen tunnen olevani vanha, väsynyt, kulahtanut ja epäkiinnostava ihminen, jota kukaan ei varmaan huoli ja huomaa. Toisaalta kuulen ystävällisiä sanoja siitä, kuinka näytän hyvältä jne. Itsestäni ei vain tunnu yhtään siltä. Viime vuodet ovat vaatineet veronsa ja olen fyysisestikin jatkuvasti väsynyt. Muitakin remppoja on ollut, kuten polvi, joka leikattiin kuukausien yösärkyjen vuoksi marraskuussa. Viikonloppuna väänsin sen kääntyessäni äkkiä ja taas se särkee ja turpoilee. Kukapa ei tuntisi olevansa raihnainen tällaisessa tilanteessa.

Oletko muuten tutustunut Johanna Kurkelan musiikkiin? Olen saattanut mainita siitä jo aiemmin, mutta nyt olen oikea suurkuluttaja, lähes kaikki kappaleet ja sanoitukset ovat käsittämättömän koskettavia. Viimeisin levy, Hyvästi Dolores Haze, soi autossani joka päivä! Suosittelen lämpimästi juuri tuota levyä!

Kaipa se elämä sitten voittaa, vaikka nyt se on tasapaksua tarpomista nokka kohti tuulta. Pieniä kuplia tunnen aika ajoin, en suinkaan voi sanoa itseäni erityisen masentuneeksi. Ehkä tulevaisuus vaan on niin sumun peitossa, että keskityn tähän päivään. Ja tänään väsyttää kuuhulluuden takia, ilmakaan ei ole mitenkään erityisen hemaiseva. Kunnon unien jälkeen kaikki on ehkä valoisampaa.

Lämpöisin terveisin

Kaakao

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 17.01.2012 klo 12:00

Hei Kaakao,

olet varmasti oikeassa tuossa, että kivut ja hyvät asiat pitää pystyä erottelemaan toisistaan. Olet kokenut kovia, koska sinua on uhattu aseella, ja sellaisen trauman jälkeen menee varmasti kauan, ennen kuin luottamus toisiin ihmisiin rakentuu ja kuva ex-puolisosta täsmentyy päässäsi. Mutta epäilemättä olet oikealla tiellä.

Luulenpa, että kaikki hylätyt joutuvat työstämään sen tunteen, ettei kelpaa ja varsinkin naiset etsivät helposti vikaa ulkonäöstään. Sinäkin koet olevasi vanha, raihnainen ja harmaa, vaikka epäilemättä joku mies saattaisi hyvinkin pitää sinua viehättävänä. Aivan samoin kävi minullekin ja onhan se toki totta, ettemme ole yhtä hemaisevia kuin silloin parikolmekymppisinä. Mutta miksei eletty elämä saisi näkyä? Näkyy se toki miehissäkin.

Omassa laatikkoleikissäni x:n ja y:n rinnalle on ilmestynyt z, joka on jälleen kerran "kielletty hedelmä". Perheellinen mies, jonka kanssa teen kiinnostavaa yhteistä projektityötä. Olen kieltämättä vähän ihastunut häneen ja hän ei ole ollenkaan kiinnostunut minusta "siinä mielessä". No hätä, en aio munata juttua.Z on liian arvokas minulle menetettäväksi. Arvostan hänen avioliittoaan tuntematta hänen vaimoaan henkilökohtaisesti ja vaistoan, ettei hän ole kiinnostunut minusta seurustelukumppanina, mutta toki olen hieman ihastunut. Onhan meillä paljon yhteistä... ja kenties siitä olisi voinut tulla jotain, jos olisimme tutustuneet aiemmin. Mutta nyt on näin.

Jälleen kerran: yksin, ilman kumppania. X jätti, Y ei ole kiinnostava, Z on varattu. Mutta tällaista elämä kai on. Ainakin minun elämäni.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 19.01.2012 klo 23:01

Tunnettu paradoksi "älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia" on hyvä esimerkki mielikuvituksen luovasta, mutta myös tuhoavasta voimasta. Visualisoimalla mielessämme vaaleanpunaisen elefantin luomme mielikuvan, jonka torjuminen koukuttaa eli kohta on suorastaan pakko ajatella vaaleanpunaista elefanttia.

Minun elefanttini on hirttosilmukka. Näen sen kuvien takana ja jos yritän kieltää sen itseltäni, se vaan vahvistuu. Siispä en yritäkään kieltää sitä! Menen sen taakse ja katson mitä siellä on. Ja siellähän on torjuttu halu...

Elämä on raskasta kun ei saa hellyyttä keneltäkään. Nopeasti muodostaa mielessään kuvan ihmisestä, jota kukaan ei halua, ei syleillä eikä koskettaa. Ja tämä ahdistus on kuin naru, josta se silmukka muodostuu. Ja outo vetovoima vetää päätä sitä kohti...

Yritän saada unta, päivä on ollut antoisa, mutta illalla sitten silmukka ilmestyy näkyviin suljettujen silmäluomien taakse. Tiedän, että se johtuu tästä tilanteesta... Projekti, jota teemme yhdessä Z:n kanssa, sujuu hyvin. En todellakaan, siis todellakaan aio mähliä sitä. Mutta minkäs sille voi, jos Z on nyt alkanut kiinnostaa...

Kaiken huipuksi tänään laskettiin leikkiä presidenttiehdokkaista. Totesimme, että nyt ei näytä oikein siltä, että Suomeen saataisiin naispresidentti. Siihen eräs nainen heitti leikillään tietysti, että ei niitä miehiä sen takia kuohitsemaan kannata ruveta. Siihen minä sitten nopeasti, että joo, en kannata. Kaikki nauroivat, mutta huomasin, etten pysty nauramaan mukana. En vielä. Kipu on vielä niin lähellä...

Mutta kyllä tämä taas tästä. En vain saisi lannistua. Depressiiviset ihmiset uskottelevat usein itselleen, että he ovat niin arvottomia, ettei kukaan oikeasti voi pitää heistä. Tai eivät he oikeastaan uskottele, vaan sairaus vääntää mielen niin luokille, ettei sitä voi uskoa. Totta kai minäkin heitän kovasti herjaa siitä, kuinka viehätysvoimainen olen ja osaan hauskoja juttujakin kuten tällaisen: "Rakkaus yhtyneenä seksiin on suurenmoista, mutta seksi ilman rakkautta ei ole hassumpaa sekään."

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus minusta. Nuorena oli kyllä suhteita, joissa aika äkkiä siirryttiin seksiin, mutta olin aina aivan säpäleinä kun ne loppuivat niin lyhyeen. Olisin halunnut jatkaa seurustelua. Ja nyt olen sitten jo viidenkympin rajapyykin ohittanut ikäneito, jolla on edes yksinäinen, helvetillinen vanhuus... pitäisiköhän hankkia se kissa?

Ehkä pitäisi vain uskoa itseensä. X, Y ja Z eivät ole/olleet oikeita, mutta jossain on pakko olla kirjain, joka sointuu juuri minun nimeeni...heh heh. Å? Ä? Ö?

Ööö....😉

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 21.01.2012 klo 22:25

...vai hellittääkö? Onneksi minulla on työni ja saan siitä voimaa. Mitenköhän mahdan pärjätä eläkkeellä? No, se on sen ajan murhe. Nyt ollaan vasta keski-iässä eikä tarvita vielä rollaattoria. Se on mukavaa.

Mietin elämäni miessuhteita tai niiden puutetta. Kun katselen nuoruuden valokuvia, näytän niissä aika nätiltä. Vaan eipähän tärpännyt. Kun analysoin tilannetta, ymmärrän nyt, että etsin nuorena todella pitkään isähahmoa, ja päädyin haaveilemaan salaa naimisissa olevista miehistä samaan aikaan kun kaverit seurustelivat omanikäisten poikien kanssa. Koska suhteeni omaan isääni oli traumaattinen, etsin isänrakkautta ja kaikkien teini-ihastusteni piti olla vähintään neljäkymmentä täyttäneitä.

Kirjoissa ja elokuvissa keski-ikäiset miehet ihastuvat aina nuoriin tyttöihin, No, voin kertoa, että niin ei käynyt koskaan tosielämässä. Joko he eivät luoneet minuun katsettakaan tai sitten he käyttivät vain hyväkseen jonkun aikaa. Eräs mies potkaisi minut pellolle asunnostaan keskellä yötä saatuaan tarpeekseen. Itkin häntäkin vaikka kuinka kauan. Nykyviisaudella olisin lyönyt korvalle.

Täyttymättömien rakkauksien sarja on pitkä kuin nälkävuosi... suurin osa tästä puolesta elämässäni on ollut kipua ja kaipausta. Raiskausta en ole koskaan kokenut, kerran yritettiin kyllä, mutta mitään ei tapahtunut. Sen sijaan minua on syytetty liiasta seksuaalisesta aktiivisuudesta, mutta sehän on se toinen tarina, jonka olen kertonut moneen kertaan tällä palstalla.

Nyt koetan kovasti olla ajattelematta sitä vaaleanpunaista elefanttia, joka väikkyy mielessä koko ajan... siis Z:aa, joka on hauska ja innostava persoona, mutta naimisissa. Totta kai. Kaikki hyvät miehet ovat naimisissa. Nettideittipalstalla pyöriminen taas on neulan etsimistä heinäsuovasta.

Ehkä olen liian vaativa ja dominoiva. Tiedän olevani voimakastahtoinen ihminen ja ilmeisesti miehet kaihtavat sellaista. Y:kin sanoi pelkäävänsä, että liiskaan hänet kuin kärpäsen. No niin, hän liiskasi minut. Vain vaivoin olen noussut ylös siitä epätoivon kuilusta, johon eroahdistus minut pudotti.

Viisautta on tyytyä kohtaloonsa, jos ei voi muuttaa sitä. Ehkä minut on luotu nunnaksi? Olisi todella kiva tietää, mitä edellisissä elämissäni olen tehnyt. Olen melko varma siitä, että olen joskus elänyt sellaisen elämän, jossa olen murhannut jonkun ja tämä nykyinen on rangaistusta siitä teosta. Mutta varmasti olen tehnyt paljon hyvääkin, koska olen saanut syntyä onnekkaisiin olosuhteisiin. On oma koti, oma pesä, johon käpertyä, ja se on paljon. Monella maailman ihmisellä ei ole edes sellaista. Iloitsen siitä.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 26.01.2012 klo 13:18

Yksityiselämän ongelmien lisäksi mietityttävät työelämän ongelmat. Työpaikallamme on ollut kriisitunnelmia jo pitkään ja selvitystyö on käynnissä. Koko ala on vahvasti muutospaineessa ja finanssikriisit vaikuttavat viiveellä. Kurjat muutokset vaikuttavat minuunkin ja omaan rakkaaseen työhöni. Ei ole helppoa, ei totisesti.

Onneksi on hauskojakin asioita. Pehmeä puhdas lumi ilahduttaa. Ainakin toistaiseksi on työtä, terveyttä ja elämäniloa. Ideoita minulla on vaikka kuinka paljon ja tekemistä löytyy. Uusi vuosi ei alkanut kovin riemukkaasti, mutta toivottavasti jatko on parempi. Maailmanloppuun ei täällä uskota, muutokseen ja kehitykseen kylläkin. Kehitys on aina vähän hyppelehtivää, välillä syöksytään alas ja sitten taas noustaan huipulle.

Rikki menneen suremiseen on aikansa ja uuden etsimiseen omansa. Ehkä jokainen loppu sisältääkin uuden mahdollisuuden? Jos näin on työssä, voisiko näin olla myös rakkaudessa?

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 27.01.2012 klo 17:45

Etsijä kirjoitti 26.1.2012 13:18

Yksityiselämän ongelmien lisäksi mietityttävät työelämän ongelmat. Työpaikallamme on ollut kriisitunnelmia jo pitkään ja selvitystyö on käynnissä. Koko ala on vahvasti muutospaineessa ja finanssikriisit vaikuttavat viiveellä. Kurjat muutokset vaikuttavat minuunkin ja omaan rakkaaseen työhöni. Ei ole helppoa, ei totisesti.

Onneksi on hauskojakin asioita. Pehmeä puhdas lumi ilahduttaa. Ainakin toistaiseksi on työtä, terveyttä ja elämäniloa. Ideoita minulla on vaikka kuinka paljon ja tekemistä löytyy. Uusi vuosi ei alkanut kovin riemukkaasti, mutta toivottavasti jatko on parempi. Maailmanloppuun ei täällä uskota, muutokseen ja kehitykseen kylläkin. Kehitys on aina vähän hyppelehtivää, välillä syöksytään alas ja sitten taas noustaan huipulle.

Rikki menneen suremiseen on aikansa ja uuden etsimiseen omansa. Ehkä jokainen loppu sisältääkin uuden mahdollisuuden? Jos näin on työssä, voisiko näin olla myös rakkaudessa?

Luulenpa, että mitä pidemmälle syvemmälle talouslamaan mennään, asia tulee koskettamaan sitä useampaa työpaikkaa. Varminta varmaa on vain epävarma.

Maailmanlopun sijasta voisimme suunnata maailmanAlkuun ajatukset.
Olemme uuden Kynnyksellä, tervetuloa uusi Elämä.
Optimismi.

Mahdollisuudessa, eikö siinäkin lohdullisempi ole 'Alku' kuin sen loppupää?Jos huomiomme kiinnittyy mahdollisuuden loppupäihin, vie se huomiokykyämme mahdollisuudesta alkuihin?
Jotta voimme vapautua alkuihin, on irrotettava loppupäistä ote... kuinkahan monia uusintoja noita otteiden irrottamisia täytyy olla ennenkuin sisin on valmis todella vapautumaan loppupäiden - päättyneiden rakkaussuhteiden - kahleista? (Amerikkalaista ajattelua:
Bruce Fisher - ihminen tarvitsee keskimäärin 8 ihmissuhdetta löytääkseen itsensä.)

Mahdollisuuksien maailmanvirrassa kun kuljemme kuka mitenkin ajelehtien tai hyvinkin purressa pystypäin, olemme jokainen samanlaisia - arvoasetelmasta katsoen - jos asiaa ajatellaan. Rakkaus meissä jokaisessa jollain lailla 'pihisee' tai 'puhkii' jos ei pinnan alta esiin pulpahtaneena, tai pulppuilemassa, niin pinnan alla anturit altteina vastaanottamaan tutkaan ilmaantuvat signaalit... vai miten se menee, kuka kertoisi?..todellako valmiina vastaanottamaan, vaikka niin itsestään - ehkä - luuleekin?

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 29.01.2012 klo 17:34

Olet aivan oikeassa siinä, että pitäisi pystyä päästämään irti ollakseen vapaa. Me jätetyt toivumme kuitenkin hitaasti.

Ikävä kyllä tänään revähti tajunnassani taas, kun näin Y:n ja hänen naisystävänsä yhdessä... siihen asti sujui kaikki hyvin, mutta siinä yhdessä hetkessä ikään kuin sokaiseva valo olisi räjähtänyt pääni läpi...

Olen tyytyväinen siihen, mitä EN tehnyt. EN toteuttanut aggressiivisia fantasioitani. EN sylkenyt heidän päälleen. EN potkaissut. EN edes lausunut yhtään loukkaavaa repliikkiä, jolla olisin voinut lyödä kiilaa heidän väliinsä (kyllä! olisin pystynyt tähän!). Puhumattakaan siitä olemattomalla aseella uhkailusta.

Ikävä kyllä laukkuni oli Y:n jalkojen juuressa, unohtunut siihen. Otin sen ja juoksin pakoon. En tervehtinyt kumpaakaan, mutta EN ollut aggressivinen. Siis en ainakaan sillä tavalla, että siihen olisi voitu puuttua. Mutta en myöskään ollut niin pitkällä, että olisin voinut poistua normaalisti saati tervehtiä. Olen jossain siinä välissä, in-between.

Jokainen kerta, kun näen hänet ja varsinkin heidät molemmat yhdessä, repii auki jo parantuneita haavoja. Voisin tietysti olla menemättä paikkoihin, joissa saatan kohdata heidät. Mutta sitten minun täytyisi luopua vielä enemmästä, aatteestani, ystävistäni... Tähän en ole valmis. Mutta siinäpä ne vaihtoehdot ovatkin. Joko juoksen kokonaan tai osittain pakoon. Muita vaihtoehtoja ei ole - ainakaan vielä.

Suhteeni Z:an on paljon kevyempää laatua. Mehän emme ole koskaan koskettaneet toisiamme intiimisti. Siitä on apua.

Terapeuttini suositteli minulle ihan sitä perinteistä omaa apua. Aivan. Minulla on kaikki välineet. Onhan siitä apuakin, ihan kuin jostain hieronnastakin on selkäkipuihin. Itsetyydytys ei kuitenkaan ole samaa kuin suhde. Se on kuin laastari haavan päälle. Se poistaa ruumiin, mutta ei sielun kirvelyä.

Universaali rakkaus? Miten kaunis ajatus, miten ylitsepääsemättömän kaukainen ihanne. Tällä hetkellä minulle on voitto, että edes siedän heitä. Kuinka voisin rakastaa heitä, vaikka minun täytyisi? Kuinka voisin niellä oman tappioni, vaikka ei ole muuta vaihtoehtoa? Kuinka voisin olla onnellinen, kun minut on tuomittu ikuiseen fyysiseen yksinäisyyteen?

Ja kuitenkin voin! Suurimman osan ajasta olen onnellinen. Sanon kuten taiteilija Virginia Woolfin romaanissa: "Minulla oli näkyni." Se minulla on: oma sisäinen rikkauteni, viisauteni. Niitä eivät toiset ihmiset voi minulta riistää.

Onnellisia ne, joilla on rakastava ihminen rinnallaan. Ne, joilla ei ole sellaista, voivat luoda näyistään hahmon ja uskoa siihen. Ainakin hetken verran.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 30.01.2012 klo 14:55

Ei helvetissä hellitä. Viime yö oli jälleen vaikea. En meinannut saada nukuttua, koko ajan kummittelivat päässäni nuo kahdet kasvot ja X- miehen itsetyytyväinen hymy, jonka pystyisin kyllä pyyhkimään pois hänen kasvoiltaan, mutta vain väkivallan keinoin.

Jouduin ottamaan Opamoxin, pitkästä aikaa. No, eihän kukaan luvannutkaan minulle mitään ruusutarhaa. Paljonkohan niitä tabletteja on vielä? Ja mistä ihmeestä saa lisää?

Pahinta on, että päässäni alkoivat jälleen pyöriä ne itsetuhoiset ajatukset. Kuinka paljon mikin taho hyötyisi kuolemastani... hyvät ihmiset ja asiat saisivat rahaa. Kuka oikeastaan menettäisi? Pois täältä jo joutaisikin...

Tiedän, että nuo ajatukset ovat pahasta, samoin kuin murhanhimo. Mutta voin kertoa, että raju liikunta auttaa. Kun ruumis voi fyysisesti hyvin, on sielunkin kipu helpompi sietää. Ajattelin myös saavani apua Z:n kanssa tehtävästä projektista tällä viikolla. Mutta herra Z lähettikin minulle viestin, jossa kertoi olevansa sairastunut. Melkein viestitin hänelle, että suukkoja ja haleja, mutta viime hetkessä hillitsin itseni ja annoin vain hyviä neuvoja flunssan hoitoon.

Läheltä piti-tilanne taas. Meillä on tarpeeksi työtä projektissa, joka nyt vielä uhkaa lykkääntyä, jos jompikumpi tai molemmat sairastelevat. Vielä puuttuisi se, että alkaisin nyt leperrellä hänelle tyyliin: ota minut syliin ja lohduta, olet niin söpö... Ja pilaisin tämänkin jutun samoin kuin edellisen. Z ei halua minua sen enempää kuin X:kään. Hän on kiinnostunut vain projektistamme, ei minusta. Ja sitä paitsi naimisissa. Hyi, miten paha ihminen olenkaan!?

Sekavaa, sekavaa...jatkan töitäni. Ei ole muuta mahdollisuutta. Ensi yö sujuu varmasti jo paremmin. Pohjimmiltani olen kai sentään aika järkevä ihminen. Olenhan?

Käyttäjä erakoksiko kirjoittanut 30.01.2012 klo 16:21

Olet.

Tsemiä.