Tuo kahdeksan ihmissuhteen sääntö on mielenkiintoinen. Miksi juuri kahdeksan? Numerologiassa kahdeksan on äärettömyyden luku. Onko ihminen sitten onnellinen, jos hänellä on ääretön määrä ihmissuhteita kuten tuttuja Facebookissa? Ja mitä heidän kanssaan kirjoitellaankaan... "Kävin koiran kanssa kävelyllä tänään. Mahtava ilma!" Okei, söpöä, mutta tekeekö tämä jaettu arkipäivän kokemus meidät muut onnellisiksi?

Facebook on muuten melkoinen aikasyöppö, etenkin jos lähtee kommentoimaan jokaisen tuttunsa tekemisiä. Kuinkahan paljon työaikaa Facebook vie itse kultakin? Voisiko ajan käyttää paremminkin?

Vietin viime yön ottamalla päässäni lukua, kuinka monta kertaa olen saanut pakit tai muuten vaan pettynyt rakkaudessa. Lista onkin melkoinen: H, I, J, K, A, S.... sijoitin mielessäni kaikki vanhat ihastukseni ryhmäkuvaan ja ammuin heidät kaikki. Vieteriukkoina hahmot pullahtivat tietenkin heti takaisin, olihan kyse mielen projektioista. Mutta koe oli mielenkiintoinen. Kannattaa aina ampua vanhat ihastuksensa ja ottaa aikaa siitä, kuinka kauan he pysyvät tainnoksissa. Siitä voi päätellä jotain omasta sisäisestä tilastaan. (Muuta siitä ei voikaan päätellä.)

Mietin myös itsetunnon rakentumista. Hyvän itsetunnon pohja on lapsuudessa. Omat vanhempani jaksoivat aina kritisoida minua, kaikesta. Siitä siis on perintönä auktoriteettikammo ja taipumus joutua aina konfliktiin johtopersoonan kanssa mm. työpaikalla. Sairastin myös masennusta vuosikausia tietämättä siitä itse. Onneksi nyt olen tietoinen sairaudestani, jonka kanssa pitää elää, mutta jota voi myös hoitaa.

Ehkä jokaisen ihmisen pitäisi symbolisesti ampua myös vanhempansa? Teini-ikäiset tekevät sitä koko ajan. 😉 Ammuttuaan hedät voisi yrittää antaa heille anteeksi. Se on muuten kaksi kertaa vaikeampaa.

Katsoin elokuvan The Black Swan. Ei ehkä paras mahdollinen leffa näihin fiiliksiin, mutta vaikuttava. Siinä oli samaa problematiikkaa kuin itsellänikin on ollut. Tunnistan vahvan äidin, joka parhaansa mukaan yrittää leipoa tyttärestään prinsessaa ja kompensoida omia menetyksiään. Tunnistan myös tyttären epätoivoisen taistelun äitiään ja omaa seksuaalisuuttaan vastaan, rajattoman kunnianhimon ja hajoavan mielen piirteet. Tunnistan pelottavan paljon itseäni siinä filmissä, joka on tietytsti myös fiktio. Tuttavaperheen kokemuksista tiedän, että balettimaailma on säälimätön ja monella tavoin kieroutunut. Onko joku muu nähnyt tuon elokuvan? Mielipide?

Kaverini kanssa juttelin ja hän suositteli sitä Opamoxia vaikeisiin hetkiin. Kertoi myös, miten sitä voi saada. Itse turvautunut vastaaviin. Mietin kyllä, että kannattaako ehdoin tahdoin ajaa itsensä lääkekoukkuuun. Pidän sitä arveluttavana. Ehkä enemmän pitäisi harjoittaa mielen hallintaa? Se on pitkä tie, mutta en ole ennenkään voittanut kultaa pikamatkalla. Rauhoittavat lääkkeet ovat oikotie onneen, joka voi osoittautua suonsilmäkkeeksi. Niihin soihin on moni hukkunut. En itse ole yhtään varmajalkaisempi.

Vai 8 - ääretön määriteltävä miten monta itse kunkin kohdattava elämänsä aikana löytääkseen omimman minuutensa?

Hei Erakoksiko,

ei itseään voi koskaan löytää toisesta ihmisestä. Itse on löydettävä itsestään. Toisesta etsitään vastakaikua, täydentävää komponenttia.

Itämaisessa filosofiassa puhutaan persoonallisuuden harhasta. Mieli on kimppu tunteita, aistimuksia, ajatuksia... todellisuus on jossain mielen takana. Kristinusko korostaa persoonallisuutta. Tuntuu hyväilevältä ajatukselta, että jossain on Jumala, joka ottaa meidät vastaan kokonaisina persoonallisuuksina ja hyväksyy meidät.

Kristillinen mystiikka kuitenkin korostaa ihmisen halua sulautua Jumalaan, ja tässä kohdin lähentyy itämaista ajattelua. Itse ajattelen samansuuntaisesti.

Täydellistä persoonallisuutta ei ole olemassakaan niin kuin ei täydellistä kumppaniakaan. Ihannepuoliso on jonkunlainen haavekuva, omien toiveiden projektio. Ehkä sen ihannepuolison etsinnässä on kätkettynä pyrkimys löytää oman itsensä korkeampi oktaavi?

Joka tapauksessa minun ihannekumppanini olisi sellainen, joka ymmärtäisi näitä ajatuksiani. Mutta koska sellaista ei näytä löytyvän, täytynee vain jatkaa tätä yksinpuhelua, yksinajattelua. Muistaen samalla, että kaikki on oikeastaan jo sanottu eikä ole mitään uutta auringon alla...

Niinhän se menee, tarviaa toista ollakseen olemassa sellaisena kuin.
Itseään ei näe sellaisena kuin - ei aivan kokonaan kuin on - vaan ne ikävät piirteet joita ei voi hyväksyä itsessään, ne pistää silmään toisessa/toisissa.
Toisessa: jos on se 'oma' 'peili' - ihminen joka tehnyt vaikutuksen ja vienyt jalat alta ja järjen päästä.
Toisissa☹️nuoruudessa) jos on kaveripiiri johon itseään heijastaa...

"....Ehkä sen ihannepuolison etsinnässä on kätkettynä pyrkimys löytää oman itsensä korkeampi oktaavi?" - ihanasti ilmaistu!

Ollakseen itse 'ihannepuoliso' tarvitsee 'ihannepuolison' jonka kanssa pitkän elämän ajan peilautuu siksi joksi on tarkoitettu: sellaiseksi ihmiseksi joksi on luotu?
Vaatimustaso on meillä hyvinvointisuomalaisilla tosi korkealla, riippuen asetelmista joissa elää etc.
vai onko se rima nostettu liian ylös?

Realitettit ovat mitä ovat, idealismi sitä jotain joka ei koskan toteudu tämän maailman aikana?

Onko silti aihetta pessimismiin?
väitän, ettei tuskin kyynisyyteenkään - jos tulemme enemmän sinuiksi itsemme kanssa - kyetäksemme olemaan sopusoinnullinen vastakaiku - 'rakkauden' - rakkaudelle.

Ranskalaisten mielestä 'vain ensi askel on vaikea' ja tässä yhteydessä olen kyllä aika lailla samaa mieltä.
(Tosin se kyllä täsmää aika moneen elämän asiaan, mitä toteuttamiseen tulee.)

Ongelma on lannistuminen, periksi antaminen, voimien menettäminen, epätoivoon vaipuminen... sokeutuminen, näkee vaan pimeää tai hyvinkin usein salama leimahtaa ja kuten sinä Etsijä olet rohkeasti tuosta noin vaan ajatuksen tasolla rakkautesi kohteita mieltä vapauttavasti pyssyllä kumoon kupsauttanut.

Pimeys - mustasukkaiset tunteet - pettymys - kuin magnetismisesti kiinni jumiutuminen... Joku on se jippo ja juju noissa kumppaneissa, jotka osaavat ominaisuuksillaan samassa sekä vetää puoleensä ja kauas pois työntää.

Onko niin, mitä enemmän on saanut, sitä enemmän janoaa? mitä on saanut ja mitä on antanut?

Tuo magneettisuus - kun toisessa näkee niin paljon itseään josta pitää tai jota syvästi janoaa...? On kuin koittaisi ' itsestään' 'irrota' kun koettaa sielunkumppaniksi kokemastaan irti päästää?

Vuosituhansien ajan naiset ovat olleet alistetussa asemassa ja miehet niskan päällä. Ei siis ihme, että me naiset peilaamme itseämme toisessa ja usein idealisoimme toista - kunnes todellisuus kaatuu päälle ja pettymys on syvä.

Enpä juuri tunne kuin yhden naisen, joka varauksetta ja syvästi rakastaa aviopuolisoaan eikä koskaan puhu hänestä mitään pahaa selän takana. Kaikki muut tuntemani naiset arvostelevat ajoittain miehiään, joista löytyy yhtä ja toista moittimista. Myös pitkät avioliitot tuntevat usein kestävän vain naisen kärsivällisyyden varassa.

Täytyy myöntää, etten tunne paljon miehiä. Ehkäpä juuri siinä on se vika. Ei kannattaisi etsiä täydellistä, vaan tyytyä siihen, että joku jossain edes vähän välittää. Toisaalta työtä on niin paljon, ettei ehdi juosta miesten perässä. Mahtaisiko se edes kannattaa?

En silti jaksa enää Y:tä, entistä avopuolisoani. Jos olisimme yhdessä jälleen, luultavasti eroaisimme taas. X:ää juoksen pakoon hillitsessäni haluani satuttaa häntä, vaikka tosiasiassa antaisin puoli maailmaa ja koko kukkaroni, jos vain saisin halata häntä vaikkapa vain yhden kerran... (ja toisen, ja kolmannen. ) Ihailen myös Z:aa ja kovasti mielelläni pitäisi hyvänä häntäkin. Mutta kumpikaan ei halua minua, joten tässä sitä vain kärvistellään.

Onneksi on työ ja harrastuksia. Iloa ja onnea löytyy myös muualta kuin jonkun sylistä. Onneksi. Muuten en millään jaksaisi.

Etsijä kirjoitti 14.2.2012 14:30

Vuosituhansien ajan naiset ovat olleet alistetussa asemassa ja miehet niskan päällä. Ei siis ihme, että me naiset peilaamme itseämme toisessa ja usein idealisoimme toista - kunnes todellisuus kaatuu päälle ja pettymys on syvä.

Enpä juuri tunne kuin yhden naisen, joka varauksetta ja syvästi rakastaa aviopuolisoaan eikä koskaan puhu hänestä mitään pahaa selän takana. Kaikki muut tuntemani naiset arvostelevat ajoittain miehiään, joista löytyy yhtä ja toista moittimista. Myös pitkät avioliitot tuntevat usein kestävän vain naisen kärsivällisyyden varassa.

Täytyy myöntää, etten tunne paljon miehiä. Ehkäpä juuri siinä on se vika. Ei kannattaisi etsiä täydellistä, vaan tyytyä siihen, että joku jossain edes vähän välittää. Toisaalta työtä on niin paljon, ettei ehdi juosta miesten perässä. Mahtaisiko se edes kannattaa?

En silti jaksa enää Y:tä, entistä avopuolisoani. Jos olisimme yhdessä jälleen, luultavasti eroaisimme taas. X:ää juoksen pakoon hillitsessäni haluani satuttaa häntä, vaikka tosiasiassa antaisin puoli maailmaa ja koko kukkaroni, jos vain saisin halata häntä vaikkapa vain yhden kerran... (ja toisen, ja kolmannen. ) Ihailen myös Z:aa ja kovasti mielelläni pitäisi hyvänä häntäkin. Mutta kumpikaan ei halua minua, joten tässä sitä vain kärvistellään.

Onneksi on työ ja harrastuksia. Iloa ja onnea löytyy myös muualta kuin jonkun sylistä. Onneksi. Muuten en millään jaksaisi.

Tuo 'tyytyminen' - kalskahtaa jo etukäteen pettymykseltä?
Itseä arvostaen eikö kohtuus oisi enemmän kuin tyytyminen?(kuin se olisi noin vaan valittavissa)( - eikö ole?)
Täydellisen kohtuullisen hyvää kohti...

On parempi tyytyä vähään kuin kiljua tuskasta...totta kai on "oikeus" vaatia elämältä ihan mitä tahansa. Elämä vaan ei vastaa. Jokaisella on kohtalonsa. Ilman muuta olen pettynyt, mutta en enää täysin lyöty. Ylämäkeen mennään vaikka pehva edellä.

Sain tällin kun huomasin, että X:ltä oli tullut oikein soma ystävänpäivän tervehdys. Hän ilmeisesti uskottelee itselleen, että olemme edelleen ystäviä. X on todella luova väännellessään totuutta ja kuvitellessaan, ettei ole satuttanut minua. Niin tai näin, en vastaa mitään.

Projekti Z:n kanssa on sujunut niin hyvin, että voi olla, että sille tulee vielä jatkoa. Z on aivan ihana hänkin. Jos tästä tilanteesta nyt yrittää löytää positiivisia puolia, niin onhan se nyt nähty, että pystyn ihastumaan uudelleenkin. Sitä ihmettä vaan vielä ei ole nähty, että joku ihastuisi toden teolla minuun.

Mietin joskus, että aavistaako Z:n vaimo, että minä olen ihastunut hänen mieheensä. Eipä siitä haittaakaan ole, koska Z ei ole ihastunut minuun. Miehet vaihtuvat, tuska säilyy...tärkeintä on pitää kieli keskellä suuta, ettei Z hermostu minuun. Meillä oli hyvä yhteistyö myös X:n kanssa, kunnes menin ja mokasin rakastumalla häneen.

Oletteko muuten koskaan katselleet pornofilmejä? Sen surkeampaa näyttelemistä ei näe missään. Tosin juonikin on aina se sama. Korvikkeeksi niistä ei ole. Naiset ovat narkkareita ja kuvauksissa mennään miesten ehdoilla. Voi miten surkeaa...aika menee hukkaan. Olen videoinut muutamia, mutta yhtään en ole jaksanut loppuun asti. Plääh!

Etsijä kirjoitti 15.2.2012 20:33

On parempi tyytyä vähään kuin kiljua tuskasta...totta kai on "oikeus" vaatia elämältä ihan mitä tahansa. Elämä vaan ei vastaa. Jokaisella on kohtalonsa. Ilman muuta olen pettynyt, mutta en enää täysin lyöty. Ylämäkeen mennään vaikka pehva edellä.

Sain tällin kun huomasin, että X:ltä oli tullut oikein soma ystävänpäivän tervehdys. Hän ilmeisesti uskottelee itselleen, että olemme edelleen ystäviä. X on todella luova väännellessään totuutta ja kuvitellessaan, ettei ole satuttanut minua. Niin tai näin, en vastaa mitään.

Projekti Z:n kanssa on sujunut niin hyvin, että voi olla, että sille tulee vielä jatkoa. Z on aivan ihana hänkin. Jos tästä tilanteesta nyt yrittää löytää positiivisia puolia, niin onhan se nyt nähty, että pystyn ihastumaan uudelleenkin. Sitä ihmettä vaan vielä ei ole nähty, että joku ihastuisi toden teolla minuun.

Mietin joskus, että aavistaako Z:n vaimo, että minä olen ihastunut hänen mieheensä. Eipä siitä haittaakaan ole, koska Z ei ole ihastunut minuun. Miehet vaihtuvat, tuska säilyy...tärkeintä on pitää kieli keskellä suuta, ettei Z hermostu minuun. Meillä oli hyvä yhteistyö myös X:n kanssa, kunnes menin ja mokasin rakastumalla häneen.

Oletteko muuten koskaan katselleet pornofilmejä? Sen surkeampaa näyttelemistä ei näe missään. Tosin juonikin on aina se sama. Korvikkeeksi niistä ei ole. Naiset ovat narkkareita ja kuvauksissa mennään miesten ehdoilla. Voi miten surkeaa...aika menee hukkaan. Olen videoinut muutamia, mutta yhtään en ole jaksanut loppuun asti. Plääh!

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Tuosta mitä tuumaat mokauksesta rakastumalla tulisesti... Mikähän vitsi siinä(kin) on, että tunteiden syvetessä menee maltti pitää itsestään kiinni? niin tehtyään paluuta ei ole?-))
mutta kiinnikkeitä niin syvällä mielen sokkeloissa, että irtipääseminen lähes mahdotonta?

Totta! sen tylsempää 'seksiä' ei ole kuin mitä niissä tavalla ja/tai toisellahyväksikäytettyjen ihmisten kuvauksissa on?-))

Hei Etsijä ja Erakoksiko!

Olen seurannut dialogianne täältä hiljaisuudesta. Olen ollut hirvittävän väsynyt, enkä siksi jaksanut olla mukana keskustelussa. Voisi sanoa, että olen isojen kysymysten äärellä. Kertokaapa te, mitä te ajattelette seuraavista asioista:

- mikä on elämän tarkoitus?
- mitä on naiseus?
- mitä on seksuaalisuus?

Olen miettinyt kidutukseen saakka näitä vielä saamatta vastausta. Nuorena minulla oli vastaus kaikkeen, nyt mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tiedän ja omaan vastauksia. Tulee mieleen vanha kahvimainos, jossa joku veneenrakentaja sanoi jokseenkin samalla tavalla...

Mikä on syy, että tuntiessani olevani enemmän nainen kuin koskaan aikaisemmin, saan / joudun elämään yksin? Onko seksi naiseuden edellytys? Voinko olla täysi nainen ilman seksiä? Miksi minulla on enemmän haluja kuin koskaan ennen nyt, kun ei ole kumppania?
Puhuit Etsijä kärvistelystä, siltä minustakin tuntuu. Tosin menneet miehet eivät ota edes ystävänpäivänä yhteyttä. Että se siitä, eipä ole toivoakaan tuntea itseään haluttavaksi..

Mitä pornofilmeihin tulee, en ole niitä koskaan katsonut. Joitakin eroottisia elokuvia kyllä, niitäkin hyvin vähän. Porno on vastenmielistä, se on ihan vieras maailma, naiset ovat kuin eläimiä, miehistä puhumattakaan. Siis kuvien perusteella. Ei kiinnosta. Mutta joskus olen ostanut kirjan seksistä, tekniikoista, asennoista ja faktoista. Ihan asiallinen opus, jota voi "heikkona" hetkenä selailla. Itsetyydytystä harrastan kohtuullisen säännöllisesti, mutta se ei ole kuin hetken helpotusta. Varsinainen kaipaus on paljon enempään kuin seksiin. Siis yhteyteen ja kumppanuuteen kaikilla elämän alueilla. Itsetyydytyksen avulla voin silti tuntea naiseutta, elämää ja hellyyttä.

Olin tuossa länsinaapurissa työmatkalla ja tapasin jo toistamiseen mukavan miehen. Meillä synkkasi heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien tammikuussa. Hän on naimisissa eikä meidän välillä ollut muutenkaan romanttista kipinää. Tunsin kuitenkin helpotusta siinä, että maailmassa on miehiä, joiden kanssa voi tulla hyvin toimeen ja tuntea aitoa yhteyttä. Siis rakastamani mies ei ollut se ainoa. Vielä alleviivaan, että kipinää oli tietyllä tasolla, mutta ei sen enempää. Pidän näppini visusti erossa naimisissa olevista miehistä.

Voi kunpa elämä siunaisi meitä kaipaavia niin, että saisimme kokea rakkauden turvallisessa ja syvässä ihmissuhteessa. Täydellisessä maailmassa ei olisi enää hylkäämistä, sydänsuruja, pelkoa, ahdistusta, tuskaa, olisi vain tyydyttävä ja rikas suhde, kahteen suuntaan toimiva. Ei kai se ole liikaa pyydetty?

Lumen verhoamat terveiset teille molemmille ja keskutelun hiljaisille lukijoille, sulattakoon sydämen lämpö kaiken jään

Kaakao

Voi Kaakao, sinä kysyt todella suuria kysymyksiä... mutta voin yrittää jotakin vastata.

Aloitetaan helpommasta päästä eli mitä on seksuaalisuus. Biologisen selityksen mukaan seksuaalisuus on ihmisen toiseksi voimakkain vietti itsesäilytysvietin jälkeen. Sitä ei siis ole helppo tukahduttaa, mutta lukemattomat ovat olleet yritykset ainakin hallita ja rajoittaa sitä. Tästä näkökulmasta avioliittokin on juuri sellainen yritys. Avioliitollahan on ollut historiallisesti kaksi merkitystä: taata perillisten asema ja pitää omaisuus suvussa. Romanttisen rakkauden idea nykyisessä muodossaan on paljon vanhempaa perua ja muotoutunut joskus 1800-luvulla.

Avioliiton lisäksi ihmiset ovat toki aina solmineet myös monenlaisia muita seksuaalisia suhteita. Hauskimpia minusta ovat olleet siveiden muslimien yritykset ylläpitää avioliiton ideaa solmimalla se muutamaksi tunniksi. Paljolti on toki kyse naisten ja lasten suojelemisesta, joiden edut muutenkin monelta osin ovat suhteessa toisiinsa.
Myös monissa uskonnoissa seksuaalisuutta pyritään voimakkaasti rajoittamaan ja rajaamaan nimenomaan avioliittoon, jolla tarkoitetaan heteroseksuaalista suhdetta. Skeptikot sanovatkin, että juuri rajoittamalla ihmisen seksuaalisia tarpeita synnytetään ahdistusta, jonka kanavoimiseksi tarvitaan uskontoa. Selitys on mielenkiintoinen, mutta ei aivan kaikenkattava.

Miehen ja naisen seksuaalisuudessa on eroja. Nuoret naiset opetetaan varomaan vaarallisia tilanteita eli sellaisia, joissa he voisivat tulla raiskatuiksi tai ei-toivotusti raskaaksi. Hedelmällisellä naisella seksuaalisuuteen liittyy paljon enemmän riskinoton vaatimuksia kuin miehellä. Vanhemmiten tilanne muuttuu. Naiset tuntevat ruumiinsa ja tietävät halunsa. Raskaaksi tulemisen riski pienee olemattomaksi, mistä johtuu, että he ovat vapaampia nauttimaan seksistä. Silti useimmat miehet eivät halua heitä, vaan etsivät nuorempia. Tästä ristiriidasta johtunee, että monet keski-ikäiset naiset jäävät yksin.

Kysyit, mitä on naiseus. Luin juuri, että Simone de Beauvoir´in teos Toinen sukupuoli on suomennettu uudestaan. Siinä käsitellään paljon juuri näitä kysymyksiä. Vuosituhansien ajan mies on ollut ihmisen mitta ja nainen on ollut "se toinen", tuntematon, viettelevä ja epävakaa. Ihan niin kuin miehet eivät olisi sitten sellaisia! Asian ydin on siinä, että miehet ovat saaneet valita. Naisten työssäkäynti ja ehkäisyn kehittyminen ovat muuttaneet asetelmia, mutta perusasetelma taitaa olla edelleen aika samanlainen. -Jotkut naiset ovat mielestään löytäneet "ratkaisun" lesbosuhteista. Se on tietysti ihan ok, mutta meistä kaikista ei vain tule lesboja, vaikka yritettäisiinkin. Eikä lesbous tietenkään poista sellaisia ikuisuusongelmia kuten mustasukkaisuus.

Vielä kysyit, mikä on elämän tarkoitus. Kysymykseen on niin monta vastausta kuin vastaajaakin. Minä itse uskon jälleensyntymiseen ja karman lakiin sekä universaaliin kehitykseen tietoisuuden tasolta toiselle. Sinä voit uskoa johonkin muuhun, mutta tästä asiasta en ryhdy väittelemään kanssasi. Totuus on mielestäni Absoluuttinen ja me ihmiset ymmärrämme siitä niin kovin vähän. Väittely ei paranna tilannetta. Jos kysyt, uskonko Jumalaan, niin uskon kyllä, mutta en mihinkään valkopartaiseen ukkoon pilven päällä, vaan Jumalaan, joka on transsendentti ja immanentti ja jonka syvin olemus olemus on meiltä kätketty, mutta josta voimme oppia lisää, jos tutkimme asioita.

Hyviä kysymyksiä esitit Kaakao..
niitä ikuisia.. pitkään pohdituttavia.

Elämän tarkoitusta on elämän mielekkyydessä.
Siinä mikä tekee elämästä Elämän isolla eellä.
Sisällöstä.
Siitä, ettei sisältöä aina vaikuta olevan; aina ei (oma) silmä yllä ymmärtämään tarkoituksen sisältöä.
Elämän tarkoitusta on tunnetiloissa, jotka antavat elämään elämän maut ja tuoksut.
Enemmän: olemisen riemun ja kääntöpuolen tuskan.
Rakkaus nivoutuu tarkoitukseen.
On sen ydin.
Usein saavuttamaton, vaikka olisi sen keskellä.
Ilman rakkautta ei ole tarkoitusta?
Mikä on elämän tarkoitusta minulle ei välttämättä ole sitä sinulle.
Tarkoitus on yksilöllinen tapa kokea elämän mielekkyys ja syvyys.

Naiseus on enemmän kuin elämää naisen 'iholla',ihossa, ihosta, ihoon...
Naiseus on äitiyttä, syliä, saavutettavaa läsnäoloa.
Naiseus on kohtaamista ja 'läpi'näkemistä.

Seksuaalisuus on energiaa
yhtymistä
vapautumista
parhaimmillaan aikamatkailua tajunnan tuolla puolen;
seksuaalisuus jakaa omastaan,
antaa saadakseen,
saa antaakseen,
on syvin ja intiimein ilo.

Kuinkakohan monta kertaa sydän voi särkyä ennen kuin se pirstoutuu?

Niin hyvin kun meillä Z:n kanssa sujuukin, en voi välttyä salaa miettimästä, miten tässä lopulta käy... vähitellen tilanne alkaa muistuttaa hyvin paljon sitä asetelmaa, joka minulla oli X:n kanssa. Eli pystyn työskentelemään aivan normaalisti, mutta olen salaa sekä kiihottunut että ahdistunut ja molemmat tunteet on ehdottomasti pidettävä salassa.

Z on seksuaalisesti normaali,mutta varattu. X taas on luonnottoman estynyt ja tyttöystävähän hänelläkin on, tosin yhtä estynyt tapaus. Mitä enemmän ajattelen kumpaa vain heistä, sitä enemmän alan ahdistua. Johtaako tämäkin projekti takaisin Opamox-purkkiin? Miksi en voi olla vain ystävä ja työtoveri? Miksi minun täytyy aina, aina alkaa lämmetä? Ja toisaalta, miksi en voi lämmetä Y:lle, joka olisi ainakin vapaa mies?

Eiköhän se ole toisaalta aika selvää. Y on tylsä eikä meillä oikeastaan ole mitään yhteistä paitsi kappale yhteistä historiaa. Silloinkin kun kävelimme käsi kädessä, kuljimme eri tahtiin. Ainoastaan sängyssä sujui hyvin aika aina sielläkään. Ihan turha edes yrittää seurustelua, se päätyy vain uuteen ja uuteen eroon ja kyllästymiseen.

X ja Z ovat molemmat ihania: älykkäitä ja hauskoja. X on henkevä ja Z reilu ja kiva. Ruumiinrakennekin on heillä vähän samantapainen... he ovat yksinkertaisesti seksikkäitä. Mutta kun ei käy, niin ei käy...

Minä kestän, kestän tämän ilman rauhoittavia lääkkeitä ja itsemurha-ajatuksia... Kestän, koska on kestettävä. Kestän, koska on pakko. Kestän, koska ei ole muuta vaihtoehtoa... kestän, koska tiedän, että purkki on kaapissa, jos alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä. Mutta vaikka se on kaapissa, ei siihen tarvitse tarttua. Riittää, että se on siellä.

Riittäähän??

Yhteisessä projektissamme Z:n kanssa lähestyvät ensimmäiset näytöt. Yritän tukea ja kannustaa Z:aa, joka on kokemattomampi näissä töissä ja jännittää enemmän. Itse en juurikaan jännitä, koska uskon juttuumme ja Z:n pärjäämiseen. Hän on lahjakas ja yhdessä olemme loistava tiimi. Mietin vain, uskaltaisinko antaa hänelle suukon poskelle kiitokseksi hyvästä työstä... mutta ei, ei suukkoja. Ei tehdä tätä tilannetta pahemmaksi. En ajattele vaaleanpunaista elefanttia. Yritän koko ajan olla ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia... ja mitä enemmän yritän, sitä enemmän näen meidät yhdessä harjoittamassa maailman suosituinta urheilulajia. Pahus!

Töissäkin on vaikeaa. Parasta ystävääni vainotaan ja hän on pahassa tilanteessa. Haluaisin kovasti auttaa häntä, mutta saatan sotkea vain lisää asioita omalla aggressiivisuudellani. Naiset eivät saa olla aggressiivisia! Se etuoikeus on varattu miehille. Miehet saavat tehdä kaikenlaista (ja tekevät myös), mutta naiset eivät. Se on sopimatonta. Se on epänaisellista. Se on epäasiallista, kiellettyä ja tyhmää. Paitsi että naisillakin on aggressioita aivan kuten miehilläkin tunteita eivätkä kummatkaan pysy aina piilossa.

Uusimmassa Tiede-lehdessä on muuten hieno artikkeli esi-isiemme ja äitiemme hyperseksuaalisuudesta. Sitä lukiessani mietin, että juuri meidän kehittynyt älymme tekee luolaihmisten sinänsä varsin hyvin toimineet ratkaisut mahdottomiksi. Äly on mahdollistanut työnjaon ja työnjaon mukana on kehittynyt eriarvoisuus. Luolasta on pitkä matka nykymaailmaan, jossa toisilla on kaikkea yllin kyllin ja toisilta puuttuu se jokapäiväinenkin leipä. Emme voisi vaihtaa paikkoja luolaihmisten kanssa, koska ikävystyisimme kuoliaaksi ja luolaihmiset taas tulisivat meidän maailmassamme nopeasti hulluiksi.

Niin on myös ihmisten välissä suhteissa: juuri äly erottaa usein myös miehiä ja naisia toisistaan. Suurin syy, miksi en voi rakastaa Y:tä on, että olen niin paljon häntä älykkäämpi. Älykäs mies on seksikäs. Sille ei vaan voi mitään. Älykäs mies on kiinnostava ja kiinnostus johtaa seksikkyyteen. Y:llä on hieno, treenattu vartalo, mutta minä en pidä häntä tarpeeksi seksikkäänä. Eikä hänkään taida hyväksyttyä minun vähemmän treenattua vartaloani...

Toivotonta. No, kevät koittaa kuitenkin. Ehkä valon myötä lisääntyy myös ihmisen toiveikkuus, se ainoa sallittu huume, josta yksinäinenkin saa nauttia - ?

Kiitos siitä mitä jaoitte sydämeltänne kysymyksiini. On tosi arvokasta saada lukea toisten ajatuksia niistä aiheista, jotka itseä juuri nyt puhuttavat. Olen omissa ajatuksissani hidas, ne syntyvät omaa tahtiaan ja olen oppinut sen hyväksymään. Mikäs kiire tässä on valmiissa maailmassa? Samaan aikaan tunnen sisäisen matkani lähes konkreettisesti, kohtaan isoja kysymyksiä ja samalla elän niitä läpi joka solullani. Ihmeellinen tunne kokea tämä ja liikkuminen elämässä eteenpäin. Huimaa hitautta!

Annoitte paljon ajattelmisen aihetta. Erakoksiko, sanasi ovat lähes runoutta, maistelin niitä ilolla ja mielelläni ja voin niin yhtyä näihin ajatuksiin. Ja kuitenkin matkani on tehtävä yksin. Ja Etsijä-kulta, olen aivan häkeltynyt siitä runsaudesta, mitä sinulla on antaa. Jäin vain miettimään sitä, olinko antanut jotakin aihetta siihen, että et aio väitellä kanssani suhteesta Jumalaan ja uskoon. No ei tulisi mieleenikään! Tässähän saadaan kertoa omia ajatuksia eikä kenelläkään ole mitään sanomista siitä. Kerroinhan itsekin melkoisen arkaluontoisia asioita itsestäni, sellaisia, joita en missään kadulla kenellekään tarinoisi.. Että ihan lepo vaan. 🙂

Luin jälleen Henri J.M. Nowenin kirjaa Läpi pimeän yön ja siitä luvun kipujen kohtaamisesta. Tämän mukaan kipu on sen kokemista, ettei saa sitä, mitä eniten tuntee tarvitsevansa. Kyllä, juuri näin. Kipujen kohtaaminen on niin suunnattoman vaikeaa, koska itse ei pysty itseään auttamaan. Kivun ydin on kuin kuolema, pimeä ja musta ja sieltä haluaisi karata pois. Itse asiassa vältämme kipua niin paljon, että etsimme mitä vain keinoja, jotta emme joutuisi kohtaamaan kipumme ydintä. Loogista, eikö totta? Juuri tätä olen kokenut omassa yksinäisyyden tuskassani. Olen joutunut menemään kohti sen ydintä ja olen halunnut karata, tehdä mitä vain, jottei sitä tarvitsisi kohdata. Ikävöinyt ihmistä rinnalleni, haaveillut, hakeutunut ystävien seuraan jne. jne. Mitä vain, mutta ei yksinäisyyttä. Se on ollut kidutusta, kärsimystä, tuskaa, kauhua... Mutta syvemmälle olen vain kulkenut. Lukiessani tuota kirjaa oivalsin, että kivun ydin ei olekaan kaiken loppu, vaikka se on tietynlainen kuolema. Se on uuden alku, uusi elämä. Kristittynä minun on helppo ymmärtää tällaisia kielikuvia, koska tiedän, etten kaikesta huolimatta tee matkaa yksin. Syvä tietoa antaa jo siteitä tulevaan uuteen elämään, johon voin astua pienen kuoleman kautta. Olen jo kerran tämän kokenut, se oli järisyttävän vaikeaa, mutta antoi valtavan käänteen silloisiin vaikeisiin asioihin. Sivu kääntyi lopullisesti tässä asiassa. Saan toivoa elämääni näiden ajatusten myötä. Se mikä tuntui loputtomalta, onkin ollut "vain" raskasta matkaa kohti pimeyden ydintä elämässäni. Hylkäämisen ja yksinäisyyden ydintä. Käsittelemällä sen voin kai jatkaa elämääni vapaampana. Yhtäkkiä pimeys ei tunnukaan niin pimeältä, päinvastoin helpotukselta. Aamun sarastukselta. Toivolta.

Olen yrittänyt opetella kysymään itseltäni asioita, joita olen ennen vain todennut olevan. Kun tunnen loputonta halua ja fyysistä "nälkää", kysyn mistä tämä kertoo minussa. Asiat ovat kääntyneet aivan päinvastaisiksi. Uskallan antaa itselleni luvan olla sitä mitä olen: nainen, seksuaalisesti aktiivinen ainakin sisäisesti, juuri tällainen. Kaikki ihmeellinen pingotus, mitä nuorena on ollut, jää taakse. Saan levon, olen kiitollinen itsestäni, solmin aselevon itseni kanssa. Aiemmin en täyttänyt omia mittoja, jotka olin itseni ulkopuolelta imuroinut kelvatakseni, ollakseni "hyvä", riittääkseni. Superhylkäämisen kokemus on auttanut tässä, vaikka en sitä kyllä suosittele kenellekään. Silti, voin sydämestäni sanoa, että pitkän tien jälkeen olen pikkuhiljaa sinut itseni kanssa. Jos olisin syöksynyt suhteeseen heti eron jälkeen, kaikki tämä olisi ehkä jäänyt saavuttamatta. Näin on ollut hyvä. Tulevaisuudesta emme tiedä, mutta olen taipumassa myös siihen ajatukseen, että saatan olla loppuelämäni ilman miestä. En sitä milläään haluaisi, mutta en ole enää sotajalalla sen ajatuksen kanssa.

Etsijä, minullakin on todella mukava työtoveri, mies, jonka ominaisuudet herättävät eroottisia tunteita. Olen päättänyt olla visusti sotkematta itseäni häneen, vaikka meillä synkkaakin hyvin. Tämä ei ole siis se toinen, Ruotsissa tapaamani mies. Hänet tapasin vain matkoilla, tämä taas on joka päivä läsnä. Terävä, älykäs, miehekäs, lämmin ja vahva. Ja vielä kunnon karvainen kaveri, olen ihan heikkona sellaiseen.. Mutta ei, ei käy! Ymmärrän täysin sen, että haaveilet poskipusuista yms. Itse en uskaltaisi lähteä sellaiseen, padot vain eukeaisivat itsessäni. Pidän mielummin korkin padossa, vaikka sormen, jos muuta ei ole, ja säästyn tulvan vahingoilta, hukkumiselta ja mitä ikinä siitä seuraisi.

Kirjoittelen tänne jatkossakin omaan hitaaseen tapaani. Ajatukset käyvät monta kierrosta, ennen kuin saan mitään aikaiseksi, joskus muuten aika ei anna myöten. Olen mukana keskustelussa hiljaisena taustajoukkona. Ihailen teitä, joilla ajatuksen liikkuvat niin vuolaana. Eläköön erilaisuus! Voimia teille, ihanat!

Kaakao kirjoitti 23.2.2012 21:54

Kiitos siitä mitä jaoitte sydämeltänne kysymyksiini. On tosi arvokasta saada lukea toisten ajatuksia niistä aiheista, jotka itseä juuri nyt puhuttavat. Olen omissa ajatuksissani hidas, ne syntyvät omaa tahtiaan ja olen oppinut sen hyväksymään. Mikäs kiire tässä on valmiissa maailmassa? Samaan aikaan tunnen sisäisen matkani lähes konkreettisesti, kohtaan isoja kysymyksiä ja samalla elän niitä läpi joka solullani. Ihmeellinen tunne kokea tämä ja liikkuminen elämässä eteenpäin. Huimaa hitautta!

Annoitte paljon ajattelmisen aihetta. Erakoksiko, sanasi ovat lähes runoutta, maistelin niitä ilolla ja mielelläni ja voin niin yhtyä näihin ajatuksiin. Ja kuitenkin matkani on tehtävä yksin. Ja Etsijä-kulta, olen aivan häkeltynyt siitä runsaudesta, mitä sinulla on antaa. Jäin vain miettimään sitä, olinko antanut jotakin aihetta siihen, että et aio väitellä kanssani suhteesta Jumalaan ja uskoon. No ei tulisi mieleenikään! Tässähän saadaan kertoa omia ajatuksia eikä kenelläkään ole mitään sanomista siitä. Kerroinhan itsekin melkoisen arkaluontoisia asioita itsestäni, sellaisia, joita en missään kadulla kenellekään tarinoisi.. Että ihan lepo vaan. 🙂

Luin jälleen Henri J.M. Nowenin kirjaa Läpi pimeän yön ja siitä luvun kipujen kohtaamisesta. Tämän mukaan kipu on sen kokemista, ettei saa sitä, mitä eniten tuntee tarvitsevansa. Kyllä, juuri näin. Kipujen kohtaaminen on niin suunnattoman vaikeaa, koska itse ei pysty itseään auttamaan. Kivun ydin on kuin kuolema, pimeä ja musta ja sieltä haluaisi karata pois. Itse asiassa vältämme kipua niin paljon, että etsimme mitä vain keinoja, jotta emme joutuisi kohtaamaan kipumme ydintä. Loogista, eikö totta? Juuri tätä olen kokenut omassa yksinäisyyden tuskassani. Olen joutunut menemään kohti sen ydintä ja olen halunnut karata, tehdä mitä vain, jottei sitä tarvitsisi kohdata. Ikävöinyt ihmistä rinnalleni, haaveillut, hakeutunut ystävien seuraan jne. jne. Mitä vain, mutta ei yksinäisyyttä. Se on ollut kidutusta, kärsimystä, tuskaa, kauhua... Mutta syvemmälle olen vain kulkenut. Lukiessani tuota kirjaa oivalsin, että kivun ydin ei olekaan kaiken loppu, vaikka se on tietynlainen kuolema. Se on uuden alku, uusi elämä. Kristittynä minun on helppo ymmärtää tällaisia kielikuvia, koska tiedän, etten kaikesta huolimatta tee matkaa yksin. Syvä tietoa antaa jo siteitä tulevaan uuteen elämään, johon voin astua pienen kuoleman kautta. Olen jo kerran tämän kokenut, se oli järisyttävän vaikeaa, mutta antoi valtavan käänteen silloisiin vaikeisiin asioihin. Sivu kääntyi lopullisesti tässä asiassa. Saan toivoa elämääni näiden ajatusten myötä. Se mikä tuntui loputtomalta, onkin ollut "vain" raskasta matkaa kohti pimeyden ydintä elämässäni. Hylkäämisen ja yksinäisyyden ydintä. Käsittelemällä sen voin kai jatkaa elämääni vapaampana. Yhtäkkiä pimeys ei tunnukaan niin pimeältä, päinvastoin helpotukselta. Aamun sarastukselta. Toivolta.

Olen yrittänyt opetella kysymään itseltäni asioita, joita olen ennen vain todennut olevan. Kun tunnen loputonta halua ja fyysistä "nälkää", kysyn mistä tämä kertoo minussa. Asiat ovat kääntyneet aivan päinvastaisiksi. Uskallan antaa itselleni luvan olla sitä mitä olen: nainen, seksuaalisesti aktiivinen ainakin sisäisesti, juuri tällainen. Kaikki ihmeellinen pingotus, mitä nuorena on ollut, jää taakse. Saan levon, olen kiitollinen itsestäni, solmin aselevon itseni kanssa. Aiemmin en täyttänyt omia mittoja, jotka olin itseni ulkopuolelta imuroinut kelvatakseni, ollakseni "hyvä", riittääkseni. Superhylkäämisen kokemus on auttanut tässä, vaikka en sitä kyllä suosittele kenellekään. Silti, voin sydämestäni sanoa, että pitkän tien jälkeen olen pikkuhiljaa sinut itseni kanssa. Jos olisin syöksynyt suhteeseen heti eron jälkeen, kaikki tämä olisi ehkä jäänyt saavuttamatta. Näin on ollut hyvä. Tulevaisuudesta emme tiedä, mutta olen taipumassa myös siihen ajatukseen, että saatan olla loppuelämäni ilman miestä. En sitä milläään haluaisi, mutta en ole enää sotajalalla sen ajatuksen kanssa.

Etsijä, minullakin on todella mukava työtoveri, mies, jonka ominaisuudet herättävät eroottisia tunteita. Olen päättänyt olla visusti sotkematta itseäni häneen, vaikka meillä synkkaakin hyvin. Tämä ei ole siis se toinen, Ruotsissa tapaamani mies. Hänet tapasin vain matkoilla, tämä taas on joka päivä läsnä. Terävä, älykäs, miehekäs, lämmin ja vahva. Ja vielä kunnon karvainen kaveri, olen ihan heikkona sellaiseen.. Mutta ei, ei käy! Ymmärrän täysin sen, että haaveilet poskipusuista yms. Itse en uskaltaisi lähteä sellaiseen, padot vain eukeaisivat itsessäni. Pidän mielummin korkin padossa, vaikka sormen, jos muuta ei ole, ja säästyn tulvan vahingoilta, hukkumiselta ja mitä ikinä siitä seuraisi.

Kirjoittelen tänne jatkossakin omaan hitaaseen tapaani. Ajatukset käyvät monta kierrosta, ennen kuin saan mitään aikaiseksi, joskus muuten aika ei anna myöten. Olen mukana keskustelussa hiljaisena taustajoukkona. Ihailen teitä, joilla ajatuksen liikkuvat niin vuolaana. Eläköön erilaisuus! Voimia teille, ihanat!

Kaakao.
Tuosta kipujen kohtaamisesta.
Viktor Frankl puhuu jossain kirjassaan pelon kohtaamisesta.
Lienee osittain samasta problematiikasta?
Tuskin aivan täysin, vaikka molempia kohdatessa - pelkoa ja kipua - on tunneskaala läsnä, niin täytenä tai vajaana kuin se kussakin tilanteessa on.
Muistaakseni Viktor antaa osviittaa kuinka kohdata pahimmat pelkonsa?
Tiedostamalla sen, hyväksymällä, menemällä siihen ikäänkuin itsekseen ja improvisoiden etukäteen ennen tilannetta, jossa pelko(tai kipu) pahimmin iskee.
Menemällä uudestaan ja uudestaan siihen.
Kohtaamalla.
Niin kohtaamalla, että ottaa oikein tosi tosi kovan version ja kuin urakalla näyttää miten paljon pelkää.
Toistaa sitä... ja pelkoon liittyvä alkaa saada koomisia piirteitä -
tulee voitetuksi.
Kuinka kipu?
Voiko kivun voittaa ottamalla sen niin vahvasti vastaan kuin vaan voi?
Laukeaako siitä terävin särmä - ?

Etsijäkin.
Minulla on kokemusta miehestä, joka aika ajoin palaa mieleen.
Ilmeisesti pelastuksekseni paljastui sen 17 muuta viritystä samaan aikaan..
Narsistisia piirteitä siinä määrin, että vetäydyin ennen kuin olin liian - koukussa.
Mutta se viehätysvoima...
Aika ajoin kelaan koettua ja olen viittä vailla ottamassa yhteyttä.
Toistaiseksi järki on pitänyt kehon aisoissa, ja suuntaus muuta elämää kohtaan raivaa tilaa niin, että mies katoaa mielen sokkeloihin, yhteys jää ottamatta.
Hullua mutta hauskaa on elämä ilman arveluttavaa miestäkin.
Eikö?