Etsijä,
voi että olin helpottunut, kun laitoit tänne viestiä! Eihän tänne ole mikään pakko kirjoittaa, mutta kun kirjoittaminen lakkasi yhtäkkiä, huolestuin ja kävin monta kertaa päivässä katsomassa, joko olet ilmaantunut tänne takaisin. Nyt voin huokaista helpotuksesta! Ihanaa, että olet olemassa!

Tiedän niin jokaista solua myöten, mitä tarkoitat, kun kaipaus on siinä yhdessä ja ainoassa. Omalla kohdallani yhteydenpito on ollut totaalisen mahdotonta, joten se on pikkuhiljaa pakottanut luopumaan, vaikka ajatusten ja unelmien tasolla luopuminen on ollut todella hidasta. Luin taannoin Jari Ehrnroothin kirjoituksen rakkausrakkaudesta, siitä, joka kolahtaa aivan uudella tasolla ihmisen kohdalle. Se on muuta kuin parinmuodostusiässä ja perheen perustamista varten kaivattu puoliso, kunnollinen isä /äiti lapselle. Se on sielujen yhteyttä, täydellistä toveruutta ja "kotiin tulemista", yhteyttä kaikilla tasoilla niin hengen, sielun ja ruumiin tasolla. Kun tuota artikkelia luin Eeva-lehdestä, tajusin kokeneeni juuri tämän. Uskon että kohdallasi on käynyt samoin. Ja tässä sitä ollaan nälkäisinä ja janoisina, kuitenkin täydellisyyden ruokaa maistaneina. Kovin runollista ja romanttista, kyllä niitä arkipäivän ongelmia tällaisissakin suhteissa tulee, mutta tuo sielujen yhteys on aivan omaa luokkaansa. Sitä tietää, kun sen on kokenut.

Olen pitkään miettinyt yksinäisyyden ongelmaa. Olen siitä puhunut monen kanssa, todella monen, lähes yhtä monta kertaa nähnyt ihmetteleviä ilmeitä, saanut kuulla, että onhan sinulla lapset jne. Yksinäisyys on silti ollut aivan hirvittävä kokemus. Kerran eräs nainen täällä Tukinetissä laittoi palstalle runon, joka kolahti myös todella. Kyse oli Pentti Saarikosken runosta, joka tässä uudelleen:

Tule armaani ja kätes anna mulle.
Tule armas ja sieluni vie lämpöiseen pesään,
se on paleleva tuulien tähden,
se on pelkäävä vaarojen vuoksi,
se on lepattanut mastosta irrallaan,
riekaleina noussut pilviin ja kaivannut,
ota suuhusi minut, pane kielesi alle,
lämmitä paleleva, rauhoita pelkääväinen.

-Pentti Saarikoski-

Tämä runo ei ole jättänyt minua rauhaan, vaan se on kirjoitettuna kalenteriini, muistan sen ulkoa, mietiskelen sitä autossa työmatkoilla, illalla sängyssäni. Perjantaina tulin soittamasta kotiin, takana pitkä ja raskas päivä. Olin lähtenyt aikaisin aamulla ja palasin vasta ennen yhdeksää kotiin. Olin totaalisen uupunut ja tämä runo koko ajan mielessäni.

Makasin sohvalla ja tunsin kaiken väsymyksen ja surun ja pelon ja kaiken surkean olevan niin lähellä minua. Siinä tapahtui aivan ihmeellinen asia. Tunnen itseni tosi haavoittuvaiseksi kun tästä kerron. Jollekin kun tämä voi olla taas sellaista vouhotusta ja haikailua, itselleni tämä oli todella iso kokemus ja oivallus. Ymmärsin, etten ole koko elämäni aikana todella päästänyt sieluani, niitä tunteita ja kokemuksia, ystäväkseni, vaan olen laiminlyönyt tämän aina tähän päivään asti. Olen sulkenut tämän itselleni annetun lahjan itseni ulkopuolelle, kuin olisi kieltänyt sydämettömästi oman lapseni. Saarikosken runon sanoin sieluni on kutsunut minua ottamaan sen turvaan, lämpöiseen ja rauhoittavaa pesään. Tunsin, kuinka saan tarttua sieluuni ja kutsua sen kotiin, alkaa tutustua tuohon ihmetykseen ja alkaa aivan uuden elämän sen kanssa.

Nyt viikonlopun aikana olen miettinyt tätä kovasti. Jatkuva yksinäisyyden tunne on ollut varmasti sieluni kaipausta päästä kotiin. Toki siinä on myös toisen ihmisen ikävää, ilman muuta, mutta tuo tuskaisuus, joka omaan yksinäisyyteeni on liittynyt, on ollut jotakin aivan muuta. Kokemus tulla ensimmäistä kertaa täydeksi ihmiseksi, se on alkutaipaleella, mutta se on löytynyt. En edes ole tällaista osannut etsiä.

Ystäväni kirjoitti kauniin runon, jossa hän kuvaa kielteisten tunteiden pääsyä syliin ja niiden sulamista siinä sylissä, rakkauden lämmössä. Jotakin tällaista olen nyt elämässä läpi.
Halusin tämän jakaa kanssasi, teidän kaikkien lukijoiden kanssa. onko samanlaisia kokemuksia?

Voimia sinulle alkavaan hiljaiseen viikkoon!

Kaakao

Totta! kuin katsoisi itseään ensi kerran syvälle sieluun!
Itsen löytämisestä kyse.
Löytää itsestään itseään enemmän.
Kiitos Kaakao, kun jaoit löytöäsi!
Sielunkumppanuutta kokeneena itsessä aukeaa jotakin jotenkin syvempänä?

Etsijä kirjoitti 31.3.2012 22:19

Tapasin Y:n ja kyllä tuntuu vaikealta jatkaa suhdetta hänen kanssaan. Y on kiltti ja luotettava, mutta hän ei kerta kaikkiaan tunnu oikealta...Toisaalta kukaan ei pakota minua mihinkään. Olemme vanhoja ystäviä, elimme aikamme yhdessä ja ero tuli, mutta voimmehan silti pysyä kavereina... Kaikki tämä on ihan järkevää, mutta nyt ahdistaa, ahdistaa ihan mielettömästi.

Tein kaiken oikein: siivosin, laitoin ruokaa, hoidin itseni ja varpaankynteni kuntoon, olin ystävällinen, kuuntelin Y:tä, en yrittänyt lähennellä - siis miksi en: en tuntenut kaipausta, en halua. Tuskin Y:kään. Emme oikein pysty keskustelemaan tärkeistä asioista. Y ei välitä uskonnosta, ei filosofiasta, ei musiikistakaan erityisemmin, ei pahemmin teatterist, ei juurikaan kirjallisuudesta, ei oikein mistään sellaisesta, mitä itse pidän arvossa...lähinnä vain urheilusta ja lapsestaan, joka on jo täysi-ikäinen.

En tiedä, elääkö Y emotionaalisessa tyhjiössä, mutta hänen lähelleen on aina ollut vaikea päästä. Olimme tavattoman epäsopiva pari kun olimme yhdessä, eikä aika tunnu kypsyttäneen meitä enemmän yhteensopiviksi. Kaksi elämän merellä irrallaan uiskentelevaa saarta, jolla ei ole muuta yhteistä kuin kappale menneisyyttä ja se, että molemmat ovat saaria...

Eniten Y:ssä ahdistaa se, että vaikka olisimme sinkkuina vapaat harjoittamaan seksiä yhdessä, en tunne häneen vetoa. Eniten Y:ssä ahdistaa se, ettei hän ole X. Eikä Z. Hän on ihan mukava kaveri, mutta en rakasta häntä. Olen yhtä yksin hänen seurassaan kuin yksin ollessani ja se on todella ahdistavaa.

Kun Y istui sohvalla vieressäni, ajattelin koko ajan X:ää, sitä mitä tunsin häntä kohtaan, miten kiihkeästi halusin olla hänen lähellään, miten vuolaasti me puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä ja kaikki oli kiinnostavaa, kaikki oli kohdallaan paitsi se tärkein: hän ei halunnut minua.

Vastoin kaikkia terapeuttini ohjeita haluaisin lähestyä häntä vaikka s-postilla, mutta pidättäydyn. Yritän unohtaa, mutta en voi. En ainakaan Y:n kanssa, joka muistuttaa negaation kautta joka hetki iX:stä, hmisestä, jota rakastin ja jota en voi unohtaa. Ihmisestä, joka kaikkine puutteineenkin oli minulle inspiraation lähde. Oma mielikuvitukseni täydensi hänen kuvassaan kaikki ne piirteet, jotka eivät olleet täydellisiä, ja sai hänet näyttämään siksi niin upealta, niin käsittämättömän komealta. Mutta jotain kai hänkin tunsi minua kohtaan, edes hetken ajan. Voinko elää pelkästään noista muistoista?

Rakastuin mielikuvitukseni luomukseen ja nyt pitäisi täyttyä tyhjyydestä. Hyväksyä yksinäisyys ja oppia nauttimaan siitä, koska muuta ei ole... Ihmisen paratiisi on toinen ihminen. Ihmisen helvetti on toinen ihminen. Ihmisen helvetti on ihminen itse, joka ei löydä rauhaa kuin rakastamansa Toisen sylissä.

"...nyt pitäisi täyttyä tyhjyydestä."
Entä jos tyhjyys, jota tarkastelee, päästääkin sisälleen ja paljastuu täyteydeksi -
iloksi - olemisen syvemmäksi kokemiseksi - todeksi osaksi paratiisia jo nyt - rakkaudeksi joka haastaa kokemaan jotain syvintä todellista ensi kertaa - ?

Rakkaat ystäväni Kaakao ja Erakoksiko,

luulenpa, että aavistan, mitä tarkoitatte. Deepak Chopra sanoi sen hyvin kauniisti: Rakastuessaan ihminen näkee toisessa oman Korkeimman Itsensä. Sen voisi myös muotoilla niin, että rakastuessaan ihminen näkee toisessa Jumalan kuvan. Se on sama asia. Juuri näin tapahtui minulle. Mutta tuo kokemus, jota Kaakao kuvaili, on varmasti sellainen, että löytää turvan itsestään hyväksymällä itsensä ja antamalla itselleen anteeksi. Se on vavisuttavan syvä ja puhdistava kokemus. En voi rakastaa toista, ellen rakasta ensin itseäni. Minun on hyväksyttävä oma epätäydellisyyteni ja otettava armo vastaan.

Ehkä me eksymme Tieltä yrittäessämme etsiä liikaa toista ihmistä? Hiljaisuuden ääni neuvoo etsimään Tietä kaikkialta. Kaikki tiet voivat olla teitä Jumalan luokse. Joskus se tie kulkee autiomaan läpi. Autiomaa tuntuu loppumattomalta, mutta kun lopulta pääset virvoittavalle lähteelle, unohdat kaiken juodessasi elämän vettä.

Vaikeinta hylätyksi tulemisessa on se kokemus, ettei oma itse kelvannutkaan. Sitä ikään kuin kutistuu nuppineulan pään kokoiseksi. Äsken oli kokonainen, enää ei ole mitään, ei yhtään mitään. Tuntuu myös, ettei enää kykene rakkauteen, mutta sehän ei ole totta. Ihminen on haavoilla, mutta sehän juuri kertoo siitä, että hän on inhimillinen ja syviin tunteisiin kykenevä. Rakkaus ei ole hävinnyt minnekään, vaikka sielunkumppanisi on juuri muuttunut pyöveliksi ja avannut luukun jalkojesi alla. Olet astunut tyhjyyteen, mutta et kuollut vielä. Sinä olet pulassa itsesi kanssa, mutta Rakkaus ei ole. Kykenet edelleenkin rakastamaan, vaikka sylisi on tyhjä ja nallekarhusi turkki on märkä kyynelistä.

Rakastetaan me edes itseämme, lähimmäisiämme ja Jumalaa. Pääsiäinen tulee! Jos elämässämme juuri nyt ei ole sellaista rakkautta, jota kaipaamme, on vielä jäljellä usko ja toivo. Ja Rakkaus, se ikuinen tuli, joka ei sammu koskaan.

Tapasimme Y:n kanssa ennen pääsiäistä ja petyimme molemmat toisiimme. Olin fiksu, kun halusin eron 80-luvulla, ja mehän erosimme eikä ajan kuluminen ole suhdetta kummoiseksikaan petrannut. Meillä ei ollut silloinkaan paljon yhteistä ja nyt vielä vähemmän. Luulen, että hänkin ymmärsi, miten yhteensopimattomat me olemme ja jätimme muodollisen kohteliaat, mutta viileät hyvästit.

Sen sijaan X:ltä sain yllättävän pitkän kirjeen, johon vastasinkin. Hän tuntui leppyneen ja kertoili nukkuvansa edelleen valkoiset unisukat jalassa. Eli kaipausta on, mutta ehkä pelko salpaa halun. Minulta hän tuntui toivovan lähinnä rakkausrunoja sävellettäviksi. Vastasin hänelle, että runosuoneni ehtyi siihen, kun hän jätti minut ja toteutan luovuuttani nyt muilla tavoin.

Kirjoitin paljon muutakin, mutta vastausta en ole saanut. Saatan kuitenkin tulla hiukkasen häntä vastaan, mutta en odota häneltä enää mitään. Sanotaanko vaikka, että toivo on hiipunut, mutta haamut viipyvät pitkään hautausmaan yllä ennen kuin hajoavat lopullisesti puhtaaksi valoksi.

Z:n kanssa jatkamme projektejamme, tiukasti työn merkeissä. Pidämme toisistamme, mutta suhteeseen sotkeutuminen tietäisi mitä luultavimmin yhteistyön loppua. Siispä hillitsen itseni ja pidän näppini kurissa.

Summa summarum: olen edelleen yksin, mutta en enää yhtä haavoilla. Teen töitä kaiket päivät, omia ja virallisia, siinä aika kuluu eikä ehdi murehtia ja kaivata. Puran rakkauden tarpeeni työhön ja toimintaan. Tunteet ovat olemassa, mutta en anna niiden hallita minua. Pyrin olemaan "itse itselleni kylliksi", koska en muutakaan voi.

En kaipaa mitään. En odota ketään. Olen yksin. Olen vapaa.

Sen verran pehmenin, että kirjoitin X:lle hellyyskortin rakkausrunolla ja siitähän hän tykkäsi. Emme vieläkään ole tavanneet. Ehkä aloitammekin nyt alusta ja olemme vain kirjeenvaihdossa?

Tiedän toimivani vastoin järjen ääntä, ystävieni ja terapeutin neuvoa. Mutta olenhan itsekin muuttunut matkalla. En ole enää aivan yhtä rikkonainen ihminen, olen oppinut tuntemaan itseni paremmin enkä luota enää liikoja kehenkään. Tästä seuraa tietenkin, että yksinäisyyteni on tietyllä tavoin syventynyt. Mutta nyt tiedän, että jo aivan vähäinenkin kanssakäyminen ihmisten kanssa vaikuttaa mielialaan ja usein riittää jo, että pikkuisen juttelee jonkin kanssa, niin olo paranee.

Suurta rakkautta ei enää jaksa toivoa, ei odottaa. Mutta opettelen viihtymään itsekseni ja iloitsemaan pienistä asioista kuten vaikkapa nyt kevätvalosta. Yritän myös olla ystävällinen kaikille ja ahkera kaikissa töissäni. Tiedän pyrkivän täyttämään alitajuista tyhjiötäni pysymällä jatkuvasti liikkeessä, mutta mitä muutakaan sitä voisi tehdä? Vaikka en enää ajattelekaan X:ää kaiken aikaa, tiedän salaa edelleen rakastavani häntä. Mutta ehkä voin elää sen kanssa ja siitä huolimatta? Ehkä voin jopa antaa anteeksi? Ei X mikään paha ihminen ole, vain inhimillinen. Rakastan runoilijaa hänessä ja hän samaa minussa. Ruumiimme eivät kohtaa, mutta sielumme etsivät arasti toisiaan.

Me menetämme vähitellen kaiken mitä rakastamme: sitä on vanheneminen. Mutta jos malttaa hellittää otteensa käsinojista, voikin yllättäen huomata pysyvänsä pystyssä omin jaloin. Elämä on luopumisen taidetta. Elämä on sitä, että tekee velvollisuutensa. Ja sitä, että pitää hauskaa aina kun vain voi... kaikesta huolimatta. Omalla tavallaan.

Sunnuntai taas... menin kuuntelemaan kauniita sanoja. Totuus, hyve, Jumala. En voinut olla näkemättä X:ää tyttöystävänsä kanssa, hän jopa vilkutti minulle iloisesti.

Kuulin taas, miten rakkaus on korkein hyve. Niinpä. Edelleen mieleen tulvii kuvia, jossa sytytän vaikkapa itseni tuleen kaikkien noiden iloisten ja hyveen nimeen vannovien ihmisten edessä...ja muita tuskallisia ja hirvittäviä kuvia. Mutta enää ne äänet kuiskaavat minulle vain pianissimossa. Silmäni eivät tulvi eikä sydän hakkaa. Kipu on siis hellittänyt.

Edistystä tämäkin. Vaikka aina välillä joku kipeä piikki pistää sydämeen. Puhutaan esimerkiksi siitä, kuinka hyvät ihmissuhteet ovat tärkein asia elämässä. Kaunista puhetta, mutta aika ahdistavaa sille, joka on jäänyt yksin.

Kaikki haluavat puhua jostain itselleen tärkeästä asiasta ja yritän vuorollani kuunnella kaikkia, olla myötämielinen, keskustella älykkäästi. Tärkeintä kuitenkin on, että haluan peittää sen, mikä on hajalla, kätkeä sen, mikä on särkynyt. Ikään kuin joku sitten välittäisi!
Totuus on, ettei minusta suuremmin kukaan välitä. Ei ole perhettä, ei miestä, ei lapsia, ei sukulaisia, jotka välittäisivät. Pari ystävää, mutta sekin on vähenevä joukko. Ja kaikki on minun omaa syytäni. Mutta olen jo oppinut olemaan ottamatta yhteyttä, kun tuntuu pahalta. Mitä enemmän itkuisia puheluja, sitä vähemmän ystäviä. Pitää jaksaa olla iloinen ja myydä hehkeää tuotetta nimeltä Minä.

Muuten, terapeuttinikin on unohtanut minut. 😀 Laskut tulevat kuitenkin, viiveellä, mutta varmasti. Uutta aikaa ei ole sovittu. En kaipaa transferenssiä, vaan rakkautta. Mutta kuten sanottu: oma vika. Oma vika.

Mitähän tapahtuisi, jos nousisin noissa seuroissa piruuttani seisomaan ja todistaisin, että tärkeintä elämässä on päästä sen kanssa sänkyyn, johon on rakastunut. Tulisiko hetkeksi hiljaista? Loppuisiko tuo ainainen pulina kaiken hyveen armollisuudesta? Tunnustan, etten tunne Jumalaa, mutta Hän on lohdullinen ajatus. Aivan niin kuin joku ajattelija joskus lohkaisi, että jos Jumalaa ei olisi, Hänet täytyisi keksiä.

Ajatus Jumalasta ja jossakin kilttejä odottavasta taivaasta onkin niin lohdullinen, että on pakko ajatella ihmisten keksineen tuon selvitäkseen hengissä. Siis millä ihmiset kestivät kaikki maailman keskitysleirit jos ei toivolla? Jos maan päällä ei ole toivoa, niin rajan takaiset alkavat kiinnostaa. Jos on kriisi, turvaamme Jumalaan. Jos menee hyvin, taputtelemme tyytyväisenä täyttä vatsaamme ja toivomme Kuoleman pysyvän meistä kaukana.

Silti on vaarallista kaivata liikaa rajan taakse. Kaipa meillä on tehtävää tässä elämässä, tässä ja nyt. Haluan uskoa siihen ja uppoudun työhöni. Pidän itseni koossa, lihakseni kunnossa ja lattiat siistinä. Tiedän, että jos näin yksinäinen kaatuu, kukaan ei tule nostamaan ylös. Paras siis varoa liukkautta...Varpaat kippurassa ja sydän sykkyrässä, ja hiljaa hyvä tulee.

Jos ei ole rakkautta ja uskokin horjuu, on kai kuitenkin toivoa paremmasta?

Hei Etsijä!
En ole pitkään aikaan täällä ollut. Ihmettelen, miksei sulla ole ketään läheistä. Minä ainakin olen saanut susta lämpimän ja välittävän ihmisen kuvan.

On varmasti rankkaa nähdä exä toisen seurassa. Jaksuja!

Hei Etsijä,

Voi kuinka kipeitä ajatuksia jaat viestissäsi! On todella kivuliasta tuntea, ettei kukaan isommin välitä. Toisaalta kyse on myös tarpeiden kohtaamattomuudesta. Kun itse tarvitsisi sitä olkapäätä, syliä tai vielä enemmän, toisen tarve onkin ehkä muualla. Välittämistä voi olla paljonkin, mutta se ei juuri nyt kohtaa omien tuntemustesi kanssa. Toisena hetkenä kohtaamista voi olla, vaikka tilanne ei ole juuri toisissa muuttunutkaan.

Omalla kohdallani olen kokenut, kuinka yksi toisensa jälkeen lähtee viereltäni. Kipuilin tätä todella paljon, tunsin arvottomuutta ja hylkäämistä kunnes tajusin, että olen aina ollut vahvojen ihmisten ympäröimä. Kuin puu joka yrittää kasvaa muiden varjossa. Näin mielikuvissani metsän hakkuuaukion jäljiltä, ruman ja aution, mutta itseni siinä pystyssä, saamassa valoa ja raikkaita tuulenhenkäyksiä. Ensimmäinen kipu vaihtui toivoksi ja iloksi: nyt olen vapaa, seison omilla jaloillani. Se mikä oli minulle suurin kipu, yksinäisyys, olikin paras ja tehokkain lääke vielä isompiin tarpeisiin. Mutta tämä on tietysti minun tarinani.

Minulle merkitset todella paljon. Vaikka emme ole tavanneet, sinulla on paikka sydämessäni, kuten ehkä ole huomannut. Olemme virtuaaliystäviä, mutta se ei kai korvaa oikeaa ihmistä, lihaa ja verta. Liha ja veri vain on useimmiten niin kiinni omissa kivuissaan ja tarpeissaan, että harva jaksaa kantaa vielä toisenkin. Eihän sinunkaan tarvitse olla enempää kuin oikeasti olet. Ei meistä kukaan ole superihminen, vaikka moni yrittää siltä näyttää.

Miksi pitää peittää se kipu ja särkynyt sydän? Ei sitä kaikille tietysti näytetä, mutta itselleen saa olla uskollinen ja olla oma itsensä. Sitä en kyllä ymmärrä, että terapeutistasi ei ole mitään kuulunut. Lasku on aika viileä viesti siitä suunnasta, varsinkin jos se on ainoa. Taitava terapeutti näkee sanojen taakse, todelliseen kipuun ja auttaa hoitamaan sitä kuntoon. Unohtaminen on aika erikoinen ele..

Mitä tulee omien totuuksien julistamiseen hengellisissä piireissä, enpä kyllä usko, että siitä on mitään hyötyä. Yhteisöllinen totuus menee aina yksilön edelle, niin hyvässä kuin pahassa. Onhan siinä hyviäkin puolia, mutta välillä se on aika tasapäistä touhua. Siinä ratkaisee niin paljon puhujan ja muiden vastuunkantajien näkemykset ja tavat tuoda asioita esille. Suoraan sanoen en itse jaksaisi kuunnella ollenkaan mistää armollisista hyveistä jne. Kuulostaa jaarittelulta, aivan normaalin elämän ulkopuoliselta haihatukselta. Opettelen täällä omassa erakoituneessa yksinäisyydessä kuuntelemaan omaa sydäntäni ja elämään oikeaksi näkemiäni asioita todeksi, ihmisenä. En mietiskele hyveitä tai armollisuutta, elän vain. Kerran yhdelle tuttavalle sanoin, etten halua tulla kuuntelemaan kaikenlaisia saarnoja, hän tuumasi, että niin, olet niin lihallinen. Niin kai sitten. On ihanaa olla lihallinen, elävä ihminen.

Mutta onko sinusta oikeasti tärkeintä elämässä päästä rakastaman ihmisen kanssa sänkyyn. Ihanaa se on, se on varma. Mutta onko se tärkeintä?

Pidä itsestäsi huolta! Ujosti sanon, että olisi kiva tavata oikeassa elämässä. Mutta sitä ei kai sovi nettipalstalle edes mainita.

Lämmöllä sinua ajatellen

Kaakao

Rakas Kaakao,

viestistäsi oli nyt todella minulle iloa ja hyötyä, joten lämpimät kiitokset. Olet aivan oikeassa siinä, ettei elämän tarkoitus voi olla toinen ihminen, ei romanssi eikä rakastelu, koska totta kai elämässä on muitakin päämääriä. Tenavien luoja Schultz kiteytti tätä problematiikkaa kerran aika osuvasti yhdessä stripissä, jossa yksi tenava julistaa toiselle, että olemme täällä tehdäksemme toiset ihmiset onnellisiksi. Kuulija nyökkää, tuumaa hetken ja kysyy sitten, että mitä varten ne toiset sitten täällä ovat.

Elämän tarkoitus on niin suuri mysteeri, ettei mikään uskonto eikä filosofia ole kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen kaikkia tyydyttävällä tavalla. Jos omat asiat on kunnossa, on helppo iloinen ja viisas ja silloin kaikki sujuu. Mutta nälkäinen ei ajattele muuta kuin ruokaa eikä yksinäinen kaipaa mitään niin paljon kuin ystävää. Niin se vaan on. Siksi palaan uudelleen tuohon täyttymättömään kaipaukseen ja taistelen omaa psyykkistä hajoamistani vastaan.

Tänään otin suuren askeleen ja menin kuuntelemaan X:n esiintymistä tukiakseni häntä ja valmistaakseni itseäni kestämään. Kestin puolet ajasta, sitten säntäsin tieheni ja hukkasin hattuni kun hän vielä soitti perääni. En voinut jäädä tilaisuuteen, koska kyyneleet valuivat pitkin kasvojani enkä halunnut pilata muiden mielialaa... muut olivat iloisia ja puhuivat viisaita, minä en pystynyt tänään enempään. Se on samanlaista kuin venyttely: pitää lopettaa ajoissa, ennen kuin jänteet katkeavat.

Mutta positiiviset asiat ensin: hukkasin hattuni, mutta en jäänyt auton alle. Niinkin olisi voinut käydä. Sekosin täysin, kun hän vielä soitti perääni. Mitä ihmettä hän haluaa minusta? Eikö hän tajua, että on särkenyt sydämeni?

Jatkan töitäni. Työ on hyvä pakopaikka...Koostan itseäni työni kautta. Työskentelen, siis olen olemassa. - Projektimme Z:n kanssa ovat sujuneet hyvin, vaikka tosi rankkaa on ollut, siis psykofyysisesti. Olemme selviytyneet. En enää flirttaile, en halua tuhota tätä(kin) suhdetta.

Mitä terapiaan tulee, terapeuttini ei tosiaankaan muistanut antaa uutta aikaa. Mutta toki voin itse ottaa häneen yhteyttä. En tiedä, auttaako se paljoakaan, mutta ainakin se maksaa. No, toisaalta jos en pysy liitoksissani, kaikki muukin on turhaa. Onhan hän joka tapauksessa paras terapeuttini tähän asti. Kaikki hyvä maksaa ja kaikki on kaupan. Minä teen paljon ilmaista työtä olosuhteiden pakosta, mutta ehkä pääsen sitten taivaaseen... ja siellä on komeita miehiä pilvin pimein, jotka kaikki haluavat kanssani vain sitä yhtä...😉

Kipu tulee aaltoina kuten kuume; hetkittäin se on poissa ja kohta se iskee yhä hurjemmalla voimalla...

Äitienpäivä. Kävin istuttamassa kukkia äitini haudalle. Näin matoja kiemurtelemassa mullassa. Hyvä merkki, hedelmällistä maata. Tulin kotiin, jatkoin töitäni. Lähdin sovitusti ulos. Harjoittelin, sain kehuja. Eräs hyvin ystävällinen ihminen tuki minua, vaikka ei tiennytkään mistä oli kyse.

En voi väittää, etteivätkö ystäväni ole olleet tukenani. Ehkä lähdenkin pian erään luokse toiseen kaupunkiin... hänkin on yksin ja eronnut. Yritän kovasti koota itseäni, mutta totuus on, että olen aivan palasina...huomenna jatkuvat työt ja minun on pakko koota itseäni. Kaiken lisäksi edessä on kaksi päivää, joina on revittävä irti itsestään kaikki mahdolllinen, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Siis projekteja Z:n kanssa. Hän varmasti kysäisee, miten viikonloppu meni. En voi paljastaa yhtään mitään, koska voisin revetä ja silloin kaikki olisi menetetty.

Hän luottaa minuun ja ammattitaitooni. En voi pettää luottamusta. Harkitsin jopa lähtisinkö psykiatriseen päivystykseen, mutta mitä he siellä tälle asialle voisivat? Lisää pillereitä kenties? Tuntikausien jonotuksen jälkeen... ei kiitos.

Olen tehnyt töitä koko päivän, mutta nyt...itken itkemistäni. Lähetin X:lle tekstarin, jossa kerroin, että hänen ansiostaan tiedän, mitä on helvetti maan päällä. Kovasti siloiteltu versio tunteistani... haluaisin tappaa hänet. No niin, eihän siitä mitään tulisi. Kokeillaan samaa teemaa eri sävellajeissa: dramaattisesti: revin pääsi irti ja hakkaan jäsenesi tohjoksi; moraalisesti: hän on viaton, olen itse syyllinen mustasukkaisuuteen, kateuteen, vihaan ja muuhun seitsemään kuolemansyntiin; psykologisesti: trauma laukaisee aiempia traumoja ja vaatii vahvempaa lääkitystä ym. toimenpiteitä; runollisesti: ah, kunpa tietäisit kyynelteni määrän, se on virta, joka kovertaa reiän kallioon; filosofisesti: yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin; realistisesti: pahoittamalla exäsi mielen et voi saada hyvitystä; laulullisesti: Du meine Seele, Du mein Herz, Du meine Wonne, o Du mein Schmerz. Du meine Welt, in der ich lebe, mein Himmel Du, darein ich schwebe, analyyttisesti: olen aina ollut taipuvainen äärimmäisyyksiin, ihannointiin ja inhoon, joita voisi kutsua epätyypillisen persoonalle tyypilliseksi halkomiseksi, uskonnollisesti: Ah Herra, armahda, älä saata minua kiusaukseen, vaan päästä minut pahasta, alatyylisesti: surkea impotentti paska, olisit edes kerran pannut kunnolla, mutta et taida pystyä siihen, et kenenkään kanssa, itseni ylittävästi: minä selviän tästä, hän ei ole sen arvoinen, armahtavasti: minulla on oikeus tunteisiini, kunhan en vahingoita ketään.

Minusta on moneksi. Olen monilahjakkuus, jolla vaan ei ole ketään. Epävakaa, suisidaalinen persoonallisuus, joka yrittää kovasti koota itseään. Ja jonka ei pitäisi olla pitkiä aikoja yksin, sillä siinä voi seota. Lopullisesti.

Hei, mutta minähän osaan kirjoittaa. Kirjoitan itseni vapaaksi. Parempi näin kuin lyöden ja pahoinpidellen. Vähän pliisua, mutta toimii. Kotona on hauskempaa kuin putkassa tai lataamossa. Kuitenkin.

Sydäntä riipaisee sun kaipuu. Jaksuja!🙂

Näinhän se on, että ihmisen kypsyys punnitaan hänen kyvyssään kestää ja työstää pettymyksiään. Vähän siitä onkin apua, kun pää uhkaa hajota. Minulla on taipumus vajota äärettömän syvään kuiluun hyvin nopeasti, koska on nopeat sisäiset liikkeet. Ehkä silloin pitäisi vain ottaa käyttöön se kultainen "viiden minuutin sääntö" eli yrittää kestää vain seuraavat viisi minuuttia kerrallaan. - Toisaalta kykenen kuitenkin tarvittaessa kokoamaan itseni ainakin ulkoisesti ja joksikin aikaa. Varsinainen sisäinen eheytyminen vaatii kuitenkin enemmän panostusta.

Yhteistyö Z:n kanssa on lohduttanut, mutta nyt siihen on tulossa tauko. Z on aina yhtä kiltti, hienotunteinen ja reilu. Mutta minun pitää todella pitää varani, etten ihastu häneenkään enempää. Kyllä tämä on vaikeaa. Älä usko, älä toivo, älä rakasta.

Syvällä kriisissä on kuitenkin tärkeintä olla tekemättä mitään järjetöntä kuten itsen tai toisen vahingoittaminen, vaikka juuri sellaiset ajatuksethan silloin päässä risteilevät. Tekojen myötä siirryttäisiin aivan toiselle tasolle, josta ei enää olisi pääsyä tälle normaali-ihmisten joukkoon. Mutta ymmärrän näitä perhesurmaajia. Luulenpa vähän aavistavani, millaisia ajatuksia heidän päässään liikkuu.

Yritin kirjoittaa X:lle tunteistani, mutta hän vastasi täysin käsittämättömään sävyyn vain jotain sellaista, että voisinko ystävällisesti lähettää uudestaan puuttuvan tekstin lopun, koska hän ei ollut saanut sitä teknisen vian vuoksi. Aivan järkyttävää! Hänen täytyy olla jotenkin tunnevammainen, Asperger tai vastaava. Joka tapauksessa hän on minulle nyt myrkkyä, jota täytyy välttää hintaan mihin hyvänsä. Valitettavasti minun kyvyttömyyteni kohdata häntä heijastuu nyt muuhunkin sosiaaliseen elämään kun joudun kiertämään nyt niitä paikkoja, joissa mahdollisesti saatan törmätä häneen. Siinähän yksinäisyyden kierre vain syvenee. Mutta ei tästäkään mitään tule. En kerta kaikkiaan kestä enempää. 😭

Toivottavasti olet kestänyt.
Ja olethan sinä.
Olethan etsijä isolla Eellä🙂

Kiitos Erakoksiko. Niin, nimimerkkini ei todellakaan ole sattuma. Etsijä olen ollut lapsesta saakka.

Löysin hienon kirjan David Richon Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa ja luen sitä parhaillaan. Yhdessä vanhan suosikkini Ihmeiden oppikurssia käsittelevän Maailmankaikkeus katoaa-kirjan kanssa minulla on täysi laidallinen mahtavaa yöpöytäkirjallisuutta anteeksiantamisesta ja elämän jatkumisesta. Eniten kiinnosti tuossa ensinmainitussa teoksessa sen loppupuoli, joka käsitteli eroa ja hylätyksi tulemista. Kypsä ihminen suree, totta kai, mutta hän kykenee antamaan anteeksi sekä itselleen että jättäjälle. Epäkypsä, lapsellinen ihminen ( = minä) syyttelee vuoroin toista, vuoroin itseään. Joko: hän on huono, kelvoton, omaa etuaan ymmärtämätön kelmi, julma raakalainen tai sitten: Tein virheen/virheitä, mokasin, joten hän ei rakasta minua enää/ole koskaan rakastanut/tms. , joten olen huono ihminen eikä kukaan voi koskaan rakastaa minua.

Näissä kirjoissa yritetään kertoa, että molemmat päätelmät ovat vääriä. Kaikki ihmiset tekevät virheitä ja ihmisen suuri tehtävä on kyetä antamaan anteeksi - itselleen ja niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. (Tämä kohta Isämeidän-rukouksessa perustuu kyllä mielestäni väärälle tulkinnalle, mutta se on jo toinen juttu se). Syyttelemisestä pitäisi vähitellen päästä sellaiseen elämänymmärrykseen, jossa oma itse tuntuu arvokkaalta ja on täysin mahdollista, että joku vielä joskus minuakin rakastaa.

Joskus meidän raskas tehtävämme on vain päästää rakas Toinen menemään - joko eron tai kuoleman portin kautta. Viimeksi tänään yritin lohduttaa erästä ihmistä, jonka äiti lähestyy elämänsä loppua. En voinut olla miettimättä, miten hauras on onni, joka roikkuu toisen ihmisen varassa, ja vertaamatta hänen tilannettaan omaani. Niin vaikeaa kuin toisesta luopuminen onkin, se on tavalla tai toisella aina edessä elämässä.

Eikö onni sentään viimekädessä ole kiinni vain siitä ihmisestä, joka minä itse olen? Toinen on välttämättömyys ja samalla kahle. Usein Toinen on vain omien haaveiden ja pyrkimysten projektio, symboli, Jumalan kuva enemmän kuin oikea ihminen. Kaikilla meillä on käyttöä peilille, mutta vain hullu tekee peilailusta elämänsä tarkoituksen.