Voi kiitoksia teille, ihanat naiset, kun niin upeasti ja oivaltavasti puratte sisintänne!

Ehkä kipu on välttämättömyys, jotta yleensä kykenee tuntemaan. Biologien mukaan ihminen on laumaeläin ja erakkona eläminen on sitten kai jonkunlainen hupsu poikkeus säännöstä. Mutta katselkaahan ympärillenne: Suomi on täynnä sinkkuja, toiset vastentahtoisesti, toiset omasta halustaan, mutta sinkkuja kuitenkin. Eivät kaikki sinkut ole onnettomia, mutta harvassa taitavat olla ne, jotka eivät edes joskus kaipaa jonkun viereen. Silti elämästä voi nauttia suuresti, vaikka ei sitä jotakuta olekaan.

Partneria tai ei, ajattelen kuitenkin, että ihmisen on kyettävä hyväksymään seksuaalisuutensa. Siinä mielessä minulle työskentely Z:n kanssa on ollut eheyttävää, sillä hän on normaali mies, jolla on miehen tunteet ja huumorintaju. Vitsailemme aika paljon seksistä, mutta se on sävyltään lämmintä ja hyväksyvää. Olen ollut niin hajalla X:n jäljiltä, että Z:n läsnäolo vain tekee minulle hyvää, vaikka ei meillä mitään fyysistä suhdetta olekaan ja tiedän Z:n rakastavan vaimoaan. X taas on niin solmussa itsensä ja etenkin oman seksuaalisuutensa kanssa ja minä olen niin empaattinen, että hän onnistui kiskomaan minut mukaan omaan helvettiinsä.... siis sellaiseen, jossa kiihotetaan ja kiihotutaan ja sitten vetäydytään äkkiä pois ja kutsutaan Jumalaa apuun.

Pidän itseäni varsin uskonnollisena ihmisenä, vaikka kristityt kutsuisivatkin minua leikillisesti "sekakäyttäjäksi", mutta tietääkseni kaikissa tunnetuissa yhteiskunnissa on ollut uskonnollisten normien mukaista, hyväksyttyä seksuaalisuutta, muutenhan ihmissuku ei olisi voinut jatkua. Toisaalta useimmissa järjestelmissä on ollut jonkunlaisia munkki- & nunnajärjestelmiä. Minusta X horjui järkyttävästi ja jatkuvasti flirttailun ja torjunnan välillä ja ainakin minulle, pitkän selibaatin runtelemalle naiselle, tuo riitti suistamaan pois tasapainosta. Rakastin X:ää niin paljon, että vitsailin haluavani hänen kanssaan seitsemän lasta. Y:n kanssa en koskaan halunnut sitä ensimmäistäkään.

Seitsemän lasta....ja miten kävi: ei ensimmäistäkään yhdyntää! Surkeista surkein tilanne, jonka jälkeen olin valmis vetämään itseni ja kurjan elämäni alas suuresta vessanpöntöstä.

Mutta, kuten sanottu:nyt on taas toivoa! Jos on olemassa Z, joka on yhtä aikaa älykäs ja hauska, miehekäs ja hienotunteinen JA sopusoinnussa oman seksuaalisuutensa kanssa, niin eikö se todista, että joku muukin voisi kyetä samaan? Valitettavasti tästä päätelmästä ei seuraa, että se joku löytäisi minut ja minä hänet. Mutta kuitenkin.

Tuskan ytimessä on jo käyty ja pimeys nähty, kieriskelty sietämättömän tuskan syövereissä. Pois ovat auttaneet lääkkeet, ystävät ja suurin lääkäri kaikista: Tohtori Aika. Joko nyt olisi kevään vuoro?

Kannattaa lukea viimeisin Seura. Siinä on mielenkiintoisia juttuja kuten esim. Marlene Dietrichin tarina. Mietin sitä lukiessani, ettei kauneuskaan tee onnelliseksi, ei edes filmitähteys. Marlenen loppu oli surullinen, hän vain linnoittautui makuuhuoneeseensa 12 vuodeksi, jotta hänen rupsahtamistaan ei nähtäisi julkisuudessa.

Tässä maailmassa saa tehdä kaikenlaista, kunhan ei vanhene...pakostakin mieleen tulevat Buddhan opit. Prinssi Siddharthahan lähti palatsistaan nähtyään neljä ihmistä: vanhuksen, sairaan, kuolleen ja vaeltavan munkin. Viimeksi mainittu näky viitoitti polun oivallukseen. Vaan on se vaan aika vaikeaa tuo himottomuus! Kaikki me jotain haluamme: rikkautta, rakkautta, kauneutta, terveyttä ja joskus jopa hivenen viisautta... Suurinta viisautta kai on kuitenkin se, että hyväksyy itsensä ja ne muut. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta näilläkin palstoilla valittavat ihmiset, jotka eivät hyväksy itseään tai joita joku toinen ei ymmärrä/hyväksy/kohtele hyvin.

Mutta tuoko kauneus onnea? Ja miten psyyke kestää, jos ja kun kauneus iän myötä vähitellen rapistuu? Voiko sairas olla onnellinen? Voinko aidosti iloita syntymäpäivistäni viidenkympin rajapyykin jälkeen? Ja miten valmistautua onnelliseen kuolemaan?

Ja miten nauttia yksinäisyydestä kaipaamatta ketään vierelleen? Ja miten estää kaipausta syvenemästä kivuksi, energiaa raivoksi, alakuloisuutta epätoivoksi? Miten hyväksyä eletty elämä ja ne ratkaisut, mitkä aikanaan tuli tehtyä?

Jos tietäisin varmasti, että kuolisin huomenna, niin luultavasti yrittäisin sopia kaikki riitani, antaa ja pyytää anteeksi... miksi en siis voisi tehdä sitä jo tänään?

Voiko sairas olla onnellinen?
Voiko siis kivusta nauttiakin, olematta masokisti?
Aidosti iloita - vaihde/viihdevuosista - mikä ettei?
Miehiltä tuo näyttää onnistuvan lähes ajatusta tuhlaamatta?
Voiko onnellisempaa kuolemaa olla kuin orgasmin huipulla sydämen pysähtyminen?

Miten olla nauttimatta yksinäisyydestä vaikka kaipaakin?
Miten kokea syvä kipu, raivon energia, epätoivon alakulo?
Miten elää hyväksymättä ne virheet varsinkin ja niiden seuraukset?
Elämää ei taida olla ilman hyväksymistä; jos ei siihen kykene, jumiutuu johonkin josta irrottautuminen todella työlästä ellei jonkun kohdalla jopa mahdotonta?

Tänään - elämän ensimmäinen päivä - vai kuolemisen?
Kumman valitsen - ?

"Voiko sairas olla onnellinen?
Voiko siis kivusta nauttiakin, olematta masokisti?
Aidosti iloita - vaihde/viihdevuosista - mikä ettei?"

Riippuu sairaudesta. Sairas voi olla onnellinen kivusta huolimatta. Onneton rakkaus on sekä kipuilua että järjetöntä ahmimista onnen murusia: näin hänestä vilahduksen tänään/hän hymyli minulle/voin haaveilla, että olisimme yhdessä...Vaihdevuodet? Riippuu oireista. Monet jatkavat aika lailla entiseen tapaan ja voitelevat vain limakalvot. Manteliöljy on kuulemma hyvää siihen tarkoitukseen.

"Elämää ei taida olla ilman hyväksymistä; jos ei siihen kykene, jumiutuu johonkin josta irrottautuminen todella työlästä ellei jonkun kohdalla jopa mahdotonta? "

Pitää hyväksyä oma seksuaalisuutensa, omat tunteet silloinkin kun ne jäävät vaille vastakaikua. Ehkä voi iloita siitä, että sentään kykenee vielä tuntemaan -?

Tämän kaiken hyväksyminen ei ole helppoa. Nyt tiedän senkin, millaisia ne naiset ovat, jotka ryhtyvät suhteeseen naimisissa olevien miesten kanssa. Eivät he ole julmia demoneja, vaan aivan tavallisia naisia. Sellaisia kuin minä... Pystyn vastustamaan kiusausta, mutta vaan niin kauan kuin en saa vastakaikua. Siis pystyn olemaan koskematta toiseen, mutta jos hän suutelisi minua, en todellakaan panisi vastaan, No, niin ei käy. En ole tarpeeksi kaunis, en tarpeeksi haluttava.

Tiedän myös, miltä murhaajasta tuntuu. En silti murhaisi ketään. Juoksen mieluummin pakoon kuin loukkaan toista. Silti tiedän, miltä murhaajasta tuntuu ja se tieto tekee elämästäni paljon raskaamman.

Siksi onkin onnellisempaa katsoa Z:aa silmiin ja haluta häntä kuin suunnitella X:n murhaamista. Olen sentään onnellisempi yksin kotona mukavuuksien keskellä kuin jossain vankisellissä virumassa. Orgasmi? Voi voi. Minut tekisi onnelliseksi edes yksi suudelma...mutta mikä tahansa krooninen puutostila on parempi olemisen moodi kuin vihan kiirastuli.

Onneton... niin siinä se on.
Olemisen sietämätön - mikä?
...tuntemisen tuska?
Kauneudesta...
en voi kuvitella, että olisit kauneudesta kaukanakaan;
sinussa asuu ilo -
...haluttavuudesta,
sekin kohtalon käsissä, ja omalla kohdalla
ehkä on hyväkin ettei minua haluta vaikkei minussa
vikaakaan vikaakaan vikaakaan
ole, noin niinkuin päällisin puolin;
sisikunnassa senkin edestä,
bipoilun piikkiin moni ala-ylämäki-ailahdus.
Tieto on raskasta, totta,
kuinka paljon onnettomampaa se, ettei tiedä,
kun siellä toisen sisikunnassa voi olla kovakin taisto...
...sinä vai hän?

Koetan taas kovasti olla ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia.

No niin, siis olen. Taas. Totta kai. Olen ihastunut työtoveriini, jolla on perhe. Olen huono nainen. Minua saa vapaasti pilkata. En saa keneltäkään tukea.

Huomenna on tasan vuosi siitä, kun edellinen jätti. Saa nähdä, muistaako hän taas minua tekstiviestillä, kun on Naisten päivä. Hajosin palasiksi. Vähitellen olen koonnut palaset ja nyt olen ihastunut Z:an, jossa ei ole kerrassaan muuta vikaa paitsi että hän on jo naimisissa.

Flirttailemme avoimesti. Tänään kysyin Z:ltä viattomasti, koska saan antaa hänelle pusun. Hän vastasi oitis, että vaikka heti. En kuitenkaan antanut, mutta halailimme, tyytyväisinä toisiimme ja projektiimme.

Se sekä helpottaa että hajottaa. En voi jatkaa tuolla tiellä, koska se on tuhon tie. Mutta en pääse ylikään, koska jatkamme projekteja. Olemme hyvä tiimi ja meistä pidetään, työtämme ihaillaan. Olemme kehityskelpoisia. Kaikki on siis näennäisesti hyvin, paitsi että minä elän edelleen puutteessa. Z menee kotiin ja nussii vaimoaan. Minä jatkan työskentelyä yömyöhään. En hellitä, koska en voi muutakaan. Olenhan tuhoon tuomittu.

Mutta elämä jatkuu. Kyllä minä kestän tämänkin. X:n jälkeen kestän mitä tahansa. Ihan sama ihan sama ihan sama. Olen työmyyrä. Tuhoon tuomittu myyrä.

Ei tämä koskaan hellitä, tämä kipu. Olisiko kuoleman jälkeen, siellä rajan toisella puolella kuitenkin toisenlaista?

Tasan vuosi sitten X jätti minut ja tänään hän kehtasi toivottaa hyvää naistenpäivää ihan muina miehinä. En vastaa mitään hänelle. Voi Luoja tuota miesten petollisuutta!

Z:n kanssa hyvästelimme projektin toistaiseksi. Nyt alkaa taas arki. Suukkoa ei koskaan tullut, mutta en toki sitä odottanutkaan. Pääasia, että meillä sujuu yhteistyö. Ajautuminen suhteeseen Z:n kanssa tuhoaisi kaiken ja tuskinpa hän minua huolisikaan. Ainahan voi tietysti toivoa, että ero tulee, mutta koska ero pitää aina sisällään valtavan kärsimyksen, ei sellaistakaan ole lupa toivoa. En siis toivo mitään. Vibraattori minulla onkin jo. Heh heh, huono vitsi, mutta parempaakaan en tähän nyt keksinyt.

Muuten kaikki on ennallaan. Rakkaus on vain tyhjä sana. Silti tiedän olevani lämpöä täynnä. Tyhjä syli jotakuta varten. Mutta kevätaurinko paistaa jälleen ja kaikki on helpompaa.

On helpompaa elää niin, että ei tarvitse katua mitään. Omatuntoni on puhdas. Olen esimerkillinen nunna. No jaa, kuuliaisuuslupauksen kanssa on vähän niin ja näin... ja sen kärsivällisyydenkin. Mutta en ole rikkonut ketään enkä mitään vastaan.

Se on kalpea valo, mutta sen on riitettävä.

Tuosta, ettei hän huomioi sinua kunniottaen - eli että jos kunnioittaisi tunteitasi, ei ottaisi mitään yhteyttä vaan antaisi sinun olla häiriintymättä hänestä - mahtaako hän tietää, että hänellä on tuo vaikutus sinuun, että joka viesti on kuin puukonviilto -?
jos on? vielä?

Tuo kalpea valo, sehän on uskomattoman kirkas - ?

Hyvä ystävä, ei X (sattuvasti: ex) näe asiaa kuten minä sen näen. Hän ei kykene niin syviin tunteisiin. Hän on pahoillaan ja toivoisi, että pysyisimme ystävinä. Kuinka voit olla neutraali ystävä ihmisen kanssa, joka on puhaltanut intohimosi liekin täyteen leimuun? Hän ei edes ymmärrä loukanneensa minua. Toisaalta ehkä hänestä on mukavaa pitää ihminen ikään kuin takataskussa, siltä varalta että sattuisi tätä tarvitsemaan.

Minusta ei ole takataskun täytteeksi. Olen tyypiltäni aika riippuvainen, ja miehethän inhoavat sellaisia naisia. Pikapano, hyvää ruokaa eikä mitään vaatimuksia, soitellaan jos huvittaa, mutta todennäköisesti ei, se on se keskivertomiehen menyy. Siispä opettelen olemaan yksin, elämään yksin, mutta ei se helppoa ole. Eniten sitä kaipaa ihmistä, joka kuuntelee ja kannustaa, mutta sellaisia helmiähän on harvassa ja joku on aina ehtinyt poimia ne jo aikaisemmin.

Z:n kanssa on ollut tosi ihanaa olla ja tehdä töitä, mutta sehän on vain työtoveruutta. Työmme tulokset ovat julkisia ja, kuten eräs ystäväni kerran sattuvasti sanoi: kaikki tietävät aina kaiken. Kaikki tietävät, että olen ihastunut häneen, ja kaikki tietävät myös sen, ettei siitä mitään tule, vaan kaikki jatkuu samanlaisena kuin aina ennenkin. Enkä tiedä sitäkään, minkälaista elämä Z:n kanssa oikeasti olisi.

Mutta sitähän on turha edes kuvitella, koska sellaista tulevaisuutta ei ole. (Hän ei vaikuta kaverilta, joka harrastaisi syrjähyppyjä työkaverin kanssa.) Joka tapauksessa Z:n normaalius, fiksuus ja estottomuus, johon tietynlainen hienotunteisuus kainosti sisältyy, on ihana yhdistelmävoide, jolla X:n viiltämiä haavoja parannellaan. Ehkä Luoja lähetti minulle tämän laastarin, jota ei saa käyttää iholla liian pitkään, ettei se ala harmittavasti kutista? Liian pitkä laastarin käyttö johtaa ihoärsytykseen, ja ihottuma sen kuin vaan leviää...

Jos ei tartu puukkoon, ei se myöskään voi lipsahtaa. Eikä tarvita laastaria, kun iho on umpeutumassa. Eli jos ei altista itseään kielletylle rakkaudelle, ei koe sitä kipuakaan.

Vai onko kipu sittenkin se sääntö, josta nautinto on vain hupsu poikkeus?

Hei Etsijä,

nyt vasta pääsin vastaamaan viesteihisi. Olen viime aikoina ajatellut omia kipujani senkin takia, että vaikeimmista hetkistä on jokseenkin tasan kaksi vuotta aikaa. Kaksi vuotta on mennyt siihen, että alan pikkuhiljaa olla henkisesti jaloillani ja nähdä tulevaisuuteen toiveikkain mielin. En sano vieläkään päässeeni yli kaikesta tapahtuneesta, mutta pahimmasta olen jo selvinnyt. Suurin tuska on ollut sielunkummpanin ja suuren rakkauden menettäminen. Viimeksi tänä aamuna mietin, että voisin alkaa olla valmis kirjoittamaan erokirjeen hänelle. Ei silti, en sitä todellakaan lähettäisi, vaan ihan oman itseni tähden, jotta saisin sinetöityä ja päätettyä henkisesti tuon suhteen. Olen suostunut siihen, että tämä vie aikaa, olen antanut itselleni luvan itkeä, kaivata, surra, olla vihainen, yksinäinen, epätoivonen, katkera jen. Siihen tämä kaksi vuotta on mennyt. Ja terapiassa olemme päässeet melkoisen syvälle kivun ytimeen. Olen muuttunut kahdessa vuodessa aivan eri ihmiseksi, Ihmiseksi ennen muuta, samalla kasvanut itsenäiseksi ja aikuiseksi.

Kipeästä erosta omaan sielunkumppaniisi on kulunut vuosi. Vuosipäivä tuo kivut pintaan eikä niitä helpota viestittelyt ja kaikenlaiset hyvää tarkoittavat toivotukset. Projekti Z:n kanssa on varmasti ollut balsamia haavoihisi. Moni hyppää uuteen laastarisuhteeseen pian eron jälkeen ja pettyy ehkä vielä katkerammin. Mutta voimme myös nähdä asian niin kuin haluat / yrität nähdä, että Luoja on antanut sinun kokea parantavaa normaaliutta Z:n kautta. Meissä vaan asuu se halukas ja inhimillinen nainen, joka tahtoisi enemmän... Silti jo kokemus lämmöstä ja sielunkumppanuudesta antaa toivoa, että jospa vielä meillekin sattuisi se ihan oma ja vapaa mies kohdalle.

Minä en sinua pilkkaa enkä tuomitse. Olen käynyt tasan samoja tunteita läpi. En ikinä uskonut olevani nainen, joka rakastuu toisen omaan. Silti niin kävi. Maksoin siitä kovan hinnan, vaikka suhde ei ollut fyysinen suuresta molemminpuolisesta intohimosta huolimatta. Tänä päivänä muisto tekee edelleen kipeää.. Ei minulla ole varaa pilkata. Olet todella inhimillinen, samoin minä. Suuressa puutteessa, oli se sitten henkinen ja/tai fyysinen, on hyvin inhimillistä haluta täyttymystä kaipaukseensa. Se mitä tuolla hetkellä valitsemme tehdä, onkin toinen juttu. Itse valitsin pidättäytymisen, siitä huolimatta sain tuntea hirvittävää tuskaa päättyneestä suhteesta. Toinen valitsee antautumisen ja kokee tuskaa toisella tavalla katumuksen ja itsesyytösten muodossa. Niin tai näin, aina on kipua tarjolla. Silti pidän tärkeänä sitä, että noudatamme omia arvojamme ammekä lähde rikkomaan niitä vastaan.

Vuosi on vielä lyhyt aika. Itse olin vuoden jälkeen aivan parantumisen alkutaipaleella. Eroryhmässä vuosi sitten teimme testin, missä vaiheessa olemme prosessissamme menossa. Sain täydelliset pohjapisteet surun osalta, surutyö oli vasta aivan alussa ja suru vavasti elämässä läsnä. Sen toki tiesin ilman testiäkin, mutta se että pisteet olivat täysin nollassa, oli itsellenikin yllätys. Uskon, että sinäkin saatat tarvita vielä armollista tohtori Aikaa, jotta kipu alkaa todella paitsi hellittää, myös päästää otetta sinusta.

Olet upea nainen. Sinulla on kaikki edellytykset onnelliseen parisuhteeseen. Olet jollekin miehelle unelmien täyttymys! Tuollaisia lämpöisiä ja älykkäitä naisia ei ole joka oksalla, yhdistettynä vielä naiselliseen seksuaalisuuteen. Minussa asuu vielä hitunen lapsenmielisyyttä ja uskoa elämään, että jaksan toivoa ja uskoa parhaimpaan mahdollisuuteen sinunkin kohdallasi. Pidetään toivoa yllä!

Lämpöinen ja lohduttava halaus Etsijälle!
Arvostan sinua ja rehellisyyttäsi suunnattomasti!

Kaakao

Etsijä, tämä vielä lisäyksenä edelliseen viestiini:

http://www.youtube.com/watch?v=Brja-lsTjws&feature=related

Lämmöllä
Kaakao

Etsijä kirjoitti 9.3.2012 22:16

Hyvä ystävä, ei X (sattuvasti: ex) näe asiaa kuten minä sen näen. Hän ei kykene niin syviin tunteisiin. Hän on pahoillaan ja toivoisi, että pysyisimme ystävinä. Kuinka voit olla neutraali ystävä ihmisen kanssa, joka on puhaltanut intohimosi liekin täyteen leimuun? Hän ei edes ymmärrä loukanneensa minua. Toisaalta ehkä hänestä on mukavaa pitää ihminen ikään kuin takataskussa, siltä varalta että sattuisi tätä tarvitsemaan.

Minusta ei ole takataskun täytteeksi. Olen tyypiltäni aika riippuvainen, ja miehethän inhoavat sellaisia naisia. Pikapano, hyvää ruokaa eikä mitään vaatimuksia, soitellaan jos huvittaa, mutta todennäköisesti ei, se on se keskivertomiehen menyy. Siispä opettelen olemaan yksin, elämään yksin, mutta ei se helppoa ole. Eniten sitä kaipaa ihmistä, joka kuuntelee ja kannustaa, mutta sellaisia helmiähän on harvassa ja joku on aina ehtinyt poimia ne jo aikaisemmin.

Jos ei tartu puukkoon, ei se myöskään voi lipsahtaa. Eikä tarvita laastaria, kun iho on umpeutumassa. Eli jos ei altista itseään kielletylle rakkaudelle, ei koe sitä kipuakaan.

Vai onko kipu sittenkin se sääntö, josta nautinto on vain hupsu poikkeus?

Ymmärrys kasvaa tuntemisen lisääntyessä?
Kun mahdollisuutta sille tuntemisen lisääntymiselle ei ole - tämän ihmisen kanssa - vain viisasko lyö päätään seinään? yhä uudestaan ja uudestaan?
vai vaihtaa seinää?tai pään tahtipuikkoihin?
alkaa marssittaa komppaniaa?

Taskumallia ei naisesta saa - itkemälläkään?
Siksikö niin harvassa aitoja itkeviä miehiä?
kiellettyä kipua...

Helmen jos löytäisikin -
ajan hioman ja ainoan laatuaan..

Ystävät rakkaat,

En tiedä miten korrektia on oman kohtuullisen harvan osallistumisen jälkeen kaipailla täällä ketään, mutta silti... Kaipaan Etsijä sinua, mitähän sinulle kuuluu? Erakoksiko puhui helmistä.. taidetaan olla itse kukin melkoisia helmiä. On ollut tosi antoisaa lukea ajatuksianne, teidän molempien! Tällä hetkellä vaan olisin iloinen, että tietäisin, että kaikki on teillä kunnossa, siis olosuhteisiin nähden oikeassa jamassa.

On se vaan ihmeellistä, miten nettituttavuuksista voi tulla niin tärkeitä! Etsijä, laita vaikka pieni viesti, niin lakkaan olemasta huolestunut.

Kaakao

Voi rakas Kaakao, ei minulla mitään hätää ole. Tosi liikuttavaa, että ehdit jo kaivata... olen tehnyt niin paljon töitä viime aikoina, etten ole ehtinyt kirjoitella tälle palstalle. Eikä sitä paitsi kuulu mitään uutta, ainakaan miesrintamalle... X:ää ja Z:aa en ole kumpaakaan nähnyt, Y otti yhteyttä ja kutsui itsensä teelle, mutta senkin kutsun torjuin, koska olin flunssassa. Nyt ehkä pyydänkin Y:tä uudestaan. Hän on mitä on, mutta ainakin hän edes vähän välittää minusta.

Olen ollut hyvässä työvireessä ja saanut aikaan kaikenlaista. Valitettavasti en uskalla kertoa paljon tekemisistäni, etteivät normaalituttuni tunnistaisi minua... ainakin yksi tuttu minulla on, joka on varmasti tukinettilläinen. En todellakaan halua henkilöllisyyteni paljastuvan. Urani ei ehkä ole kovin merkillinen, mutta sen verran paljon olen kuitenkin esillä muissa yhteyksissä, etten halua intiimejä yksityiskohtia elämästäni muiden tietoon.

Miten itse olet jaksanut? Itse olen ollut huolissani nimimerkistä Dahliakukka. Hänestä en ole kuullut aikoihin mitään. Onkohan hän enää edes elävien kirjoissa? Viimeinen viesti oli hälyttävä. Mutta kerro toki kuulumisiasi ja kertokaa te muutkin. Nettiystävät ovat tärkeitä ja tämä on hieno tapa kommunikoida. Sopii minulle, koska pidän kirjoittamisesta ja jatkan kyllä, kun uutta kerrottavaa löytyy. Kevättä kaikille! 🙂

Tapasin Y:n ja kyllä tuntuu vaikealta jatkaa suhdetta hänen kanssaan. Y on kiltti ja luotettava, mutta hän ei kerta kaikkiaan tunnu oikealta...Toisaalta kukaan ei pakota minua mihinkään. Olemme vanhoja ystäviä, elimme aikamme yhdessä ja ero tuli, mutta voimmehan silti pysyä kavereina... Kaikki tämä on ihan järkevää, mutta nyt ahdistaa, ahdistaa ihan mielettömästi.

Tein kaiken oikein: siivosin, laitoin ruokaa, hoidin itseni ja varpaankynteni kuntoon, olin ystävällinen, kuuntelin Y:tä, en yrittänyt lähennellä - siis miksi en: en tuntenut kaipausta, en halua. Tuskin Y:kään. Emme oikein pysty keskustelemaan tärkeistä asioista. Y ei välitä uskonnosta, ei filosofiasta, ei musiikistakaan erityisemmin, ei pahemmin teatterist, ei juurikaan kirjallisuudesta, ei oikein mistään sellaisesta, mitä itse pidän arvossa...lähinnä vain urheilusta ja lapsestaan, joka on jo täysi-ikäinen.

En tiedä, elääkö Y emotionaalisessa tyhjiössä, mutta hänen lähelleen on aina ollut vaikea päästä. Olimme tavattoman epäsopiva pari kun olimme yhdessä, eikä aika tunnu kypsyttäneen meitä enemmän yhteensopiviksi. Kaksi elämän merellä irrallaan uiskentelevaa saarta, jolla ei ole muuta yhteistä kuin kappale menneisyyttä ja se, että molemmat ovat saaria...

Eniten Y:ssä ahdistaa se, että vaikka olisimme sinkkuina vapaat harjoittamaan seksiä yhdessä, en tunne häneen vetoa. Eniten Y:ssä ahdistaa se, ettei hän ole X. Eikä Z. Hän on ihan mukava kaveri, mutta en rakasta häntä. Olen yhtä yksin hänen seurassaan kuin yksin ollessani ja se on todella ahdistavaa.

Kun Y istui sohvalla vieressäni, ajattelin koko ajan X:ää, sitä mitä tunsin häntä kohtaan, miten kiihkeästi halusin olla hänen lähellään, miten vuolaasti me puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä ja kaikki oli kiinnostavaa, kaikki oli kohdallaan paitsi se tärkein: hän ei halunnut minua.

Vastoin kaikkia terapeuttini ohjeita haluaisin lähestyä häntä vaikka s-postilla, mutta pidättäydyn. Yritän unohtaa, mutta en voi. En ainakaan Y:n kanssa, joka muistuttaa negaation kautta joka hetki iX:stä, hmisestä, jota rakastin ja jota en voi unohtaa. Ihmisestä, joka kaikkine puutteineenkin oli minulle inspiraation lähde. Oma mielikuvitukseni täydensi hänen kuvassaan kaikki ne piirteet, jotka eivät olleet täydellisiä, ja sai hänet näyttämään siksi niin upealta, niin käsittämättömän komealta. Mutta jotain kai hänkin tunsi minua kohtaan, edes hetken ajan. Voinko elää pelkästään noista muistoista?

Rakastuin mielikuvitukseni luomukseen ja nyt pitäisi täyttyä tyhjyydestä. Hyväksyä yksinäisyys ja oppia nauttimaan siitä, koska muuta ei ole... Ihmisen paratiisi on toinen ihminen. Ihmisen helvetti on toinen ihminen. Ihmisen helvetti on ihminen itse, joka ei löydä rauhaa kuin rakastamansa Toisen sylissä.