Olen miettinyt todella paljon sitä, miksi haluan olla avopuolisoni kanssa niin paljon? Rakastanko tunnetta siitä että saan rakastaa ja tulla rakastetuksi?
En usko että tästä on kyse. Vaikka suhteemme on ollut vaikea ja monessa kohtaa huonokin, puolisossani on todella paljon hyvää. Listasin asioita miksi höntä rakastan ja tältä se näyttää;
Rakastan hänen vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Sitä että hän heittäytyy täysillä mukaan ja osoittaa suurta välittämistä ja huomiota. Hän ei esitä mitään vaan on oma aito itsensä. Hänen huumorintajunsa on loistava, joskin todella karski monesti...Nautin hänen seurassa olosta ja siitä, että teemme yhdessä asioita jotka meitä yhdistävät esim. Koirat ja ulkoilu, matkustaminen ja kotona oleminen. Myös läheisyys ja seksi hänen kanssaan ovat parhaimmillaan juuri sitä mitä kaipaan ja mistä itse nautin.

Tiedän kyllä että tämänhetkisen tilanteen valossa nämä asiat tuntuvat todella korneilta, jopa itsellenikin, ulkopuolisista puhumattakaan. Yritän ajatella niin, että jos saisimme suhteemme korjattua ja puututtua niihin oikeisiin ongelmiin ja puhuttua asiat selviksi, olisi kaikki edellä mainitsemani asiat niitä joiden kautta olisimme onnellisia yhdessä. Tämä tuskin tulee enään olemaan mahdollista ja minun pitäisi vain hyväksyä se tosiasia että menetin parisuhteen ja rakastamani ihmisen. Se tuntuu todella pahalta ja vaikealta hyväksyä, mutta jossain kohti se vain on pakko enkä voi asiaa sivuuttaa tai pakoilla. Mutta sen aika ei ole nyt ja yritän olla optimistinen tulevan suhteen, kaikesta huolimatta.

Ja siis edellisessä viestissä kerron nimenomaan niistä asioista joihin avopuolisossani rakastuin ja joista hänessä pidin. Tällä hetkellä en tietenkään voi oikeastaan mitään noista piirteistä hänessä tunnistaa, koska hänhän on toiminut täysin päinvastaisesti koko syksyn. Vajaa neljä vuotta yhdessä kuitenkin opettaa tuntemaan toisen aika hyvin ja siksi uskon, että hän ei ole ollut oma itsensä ja toiminut omien arvojensa ja periaatteidensa mukaan vaan on antanut vihalle ja tuskalle vallan ja siksi toiminut niinkuin on toiminut. Ajatukset ovat itsellänikin todella sekaisin ja en oikein tiedä enään, mikä on totta ja mikä ei. Uskon että avopuolisollani on vähintään yhtä sekavat tunteet ja vaikea olla tässä tilanteessa.
Haluan kuitenkin uskoa että pohjimmiltaan hän on se sama ihana nainen (vaikkakin todella äkkipikainen ja joskus todella ilkeä) johon tutustuin ja rakastuin. Voi toki olla että olen väärässä ja nyt vasta hän on paljastanut todellisen minänsä ja sen ihmisen kanssa en halua olla ja elää. Haluan kuitenkin uskoa ja todella toivon että tilanne vielä muuttuisi.

johnnyboy kirjoitti 17.9.2014
Olen myös päätökseni tehnyt, että jos hän tosiaan kostaisi ja minua pettäisi, en haluaisi jatkaa suhdetta. Se olisi niin tietoista ja tarkoituksen mukaista toisen satuttamista että en näe sen jälkeen mitään järkeä jatkamisessa. En usko että voisin olla siitä kuitenkaan vihainen sanan varsinaisessa merkityksessä, pettynyt ja todella surullinen kylläkin.

Halusin vain muistuttaa näistä muutaman kuukauden takaisista mietteistäsi.

Mä tiedän kyllä. Oon joutunut useaan otteeseen tota asiaa nyt miettimään ja en vaan voi tehdä eropäätöstä. Niin suuri osa mussa haluaa uskoa asioiden vielä korjaantuvan...
En muista että olisin elämässäni vielä ollut näin äärirajoille viedyssä henkisessä paineessa aiemmin. On mulla elämässä sattunut ikäviä asioita ennenkin, mutta jotenkin tuntuu että mihinkään en ole reagoinut näin voimakkaasti. Onko kyse siitä että tunteeni ovat niin voimakkaat avopuolisoani kohtaan, vai siitä että mieli on muovannut aikaisemmat vaikeat kriisit sellaisiksi, että en niitä enään niin raskaina koe? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa rakastan avopuolisoani kaikesta huolimatta ja haluan jatkaa ja selvittää asiat hänen kanssaan. Viikot vierii ja koko ajan vaan annan lisää aikaa tälle tilanteelle. Joudun nykyään aika usein Kyseenalaistamaan omat päätökseni ja järki sanoo että nyt vihellä peli poikki, ei tällaista tarvitse kenenkään kestää! En vaan pysty, koska en tiedä miten voisin elää sen asian kanssa että itse olisin vienyt meiltä mahdollisuuden selvittää tilanne. Tiedän kyllä että asia ei ole niin mustavalkoinen kun kyse on siitä, että itse haluaa selvittää ja korjata asiat, mutta toinen ei. Pitää vaan kerätä jostain voimia tehdä se kipeä päätös...

Kyllä on ollut vaikeat kaksi viikkoa tässä. Ajatukset aivan sekaisin ja en todellakaan tiedä, miten päin olisin tai mitä tekisin. Tilanne on siinä mielessä edelleen muuttumaton, että avopuolisoni ei suostu mihinkään mitä ehdotan/pyydän. Matkalle lähdön edellytykseksi asettamani "ehdot" tyrmäsi kaikki yhdeltä istumalta. Ei suostu pariterapiaan, ei puhumaan tapahtuneesta tai katkaisemaan pysyvästi välejä exäänsä. Sanoi minulle pettämisensä jälkeen että on "katkaissut välit" mutta ei onneksi pysyvästi. Tulee väkisinkin sellainen olo, että hän pitää itsellään takaportin auki ja ei missään kohtaa ole oikeasti ollut halukas selvittämään mitään. Eikä varmaan tulekaan olemaan. Musta tuntuu, että haluaa edelleen vaan matkansa ja mut sinne turvaksi että uskaltaa olla 4viikkoa kaakkois-Aasiassa. Tämä loukkaa aivan helvetisti, etenkin kun ottaa huomioon syksyn tapahtumat ja sen, että hän nimenomaan itse oli se joka kertoi haluavansa selvittää asiat ja uskoa tulevaan. Yhdessä päästään tästä yli ja ei sotketa mitään/ketään ulkopuolisia tähän ja mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Kaikki tämä tuntuu nyt vain tyhjiltä lupauksilta ja tarkoituksen mukaiselta kostamiselta...

Musta tuntuu nyös, että olen ihan idiootti jos lähden sinne matkalle, kun ei se mitään muuttaisi. Kyllä se puheyhteys pitäisi saada täällä jo syntymään jotta voidaan olla 4vko kahdestaan reissussa. Tilanteesta tekee vaan todella vaikean se tosiasia, että rakastan häntä edelleen koko sydämestäni ja olisin valmis melkein mihin tahansa jotta suhteemme vielä korjaantuisi. Tiedostan myös tilanteessa sen, että olen itse omilla toimillani suuren osan tästä kaikesta aiheuttanut, joten se asettaa jo omat "velvoitteensa" mulle ja sille, mitä kaikkea koen että mun pitää vaan hyväksyä ja kestää.

Melkein toivon, että löytäisin jostain niin voimakkaan vihan tunteen että osaisin luovuttaa ja päästää jo irti. Tosiasiahan on se, että mitä pidempään tää vielä jatkuu, sitä enemmän menen rikki ja tästä toipuminen pitkittyy.

Sua ei nyt auta viha tai älyttömän suuri rakkauden tunne toista ihmistä kohtaan. Eteenpäin pääset vain, jos haluat rakastaa sitä tyyppiä joka katsoo sua peilistä ja toisaalta jos olet valmis luopumaan siitä tämänhetkisestä rakkauden kohteesta. Rakkaus on lopulta pirun raaka laji.

Hei 🙂🌻
Kuulostaa tosi vaikealta tuo teidän tilanne.
Meillähän miehen pettämisen jälkeen puhuimme asiasta alussa paljon...Sitten se hiipui ja minä petettynä kävin viitisen kertaa terapiassa.
Mutta: yllätys oli se, että mies edelleen kärsii teostaan. Hän sanoi, että isänpäivä oli hänelle vaikea: lasten kohtaaminen ja lahjojen saaminen, vaikka asiasta on kulunut nyt jo pari vuotta 🤔
Minä en asiaa ajattele enää ja luottamuksen suhteen täytyy sanoa se, ettei ketään ihmistä voi omistaa. Aina voi rakastua toiseen mutta me on sovittu, että ensin tämä avioliitto katkolle/poikki ja vasta sitten muita kumppaneita.
Oletan nyt, että puolisosi on vaikea käsitellä pettämisesi aiheuttamia tunteita ( suru, viha, arvottomuuden tunne jne.) ja siksi asiat eivät etene.
Varmasti hankalaa lähteä yhteiselle matkalle tuossa tilanteessa.
Toisaalta: matka voi lähentää teitä???
Ja onhan siinä kolmaskin vaihtoehto: jos hän niin ex:ssä kiinni roikkuu, miksei lippuja voi vaihtaa tämän nimelle = menkööt sinne kahdestaan.
Kyllä elämä sinut kantaa tästä surusta ylös, ajan myötä 🌻🙂🌻

Johnnyboy, avopuolisosi taitaa olla mukana kostoa. Siitä kuinka hän sinua rakastaa, en osaa sanoa. Vihaa ja katkeruutta on ainakin paljon. Ihmiset ovat voineet selvitä hyvinkin vaikeista tilanteista mutta toisaalta paljon kevyemmätkin tilanteet ovat voineet käydä ylivoimaisiksi.

Avopuolisosi haluaa ehkä mitata kuinka pajon haluat hänen kanssaan olla ja sinä ehkä haluat todistaa, että et anna periksi. Tässä myllerryksessä katoaa helposti se mitä todella haluaa. Voisi olla hyvä antaa toisen mennä ja kuten Mariella sanoi, vaikka yhdessä matkalle. Teillä on ehtinyt kasautua paljon katkeruuden aihetta jota voi olla hyvä sulatella rauhassa. Ratkaisunne voi lopulta olla kumpi vain.

Toivotan voimia selvittää tilannetta ja saada yhteys omaan sisimpääsi.

Kyllähän se niin on, että ei mua auta ehdoton rakkaus avopuolisoa kohtaan tai se kaikki viha ja inho, jota itseäni kohtaan tunnen. Kukaan tai mikään ei voi tässä auttaa, paitsi se että opin hyväksymään sen tyypin joka peilistä katsoo ja joku päivä arvostaa itseään niin, että hyväksyy sen kuka on ja mitä on tehnyt. Nyt just on vaan aika mahdoton yhtälö ja paukut ei riitä siihen.

Mitä matkaan tulee, liput on ilman muutosoikeutta kun ovat halvimmat lentoliput mitä sai ja peruutusturvaa ei ole. Matkavakuutus kait korvaisi lääkärintodistusta vastaan lippujen hinnan jos reissu peruuntuisi, en vain tiedä korvataanko psyykkisistä syistä peruuntuvaa matkaa... Vakuutusehdoissa ei suoraan mainita, mutta kyllä siellä aina joku pykälä löytyy jolla korvaus evätään. Haluaisin todella paljon lähteä matkalle jo ihan puhtaasti siitä syystä, että inhoan joulua ja talvea. Voin pahoin kun on näin pimeää ja siksi olen melkein koko aikuisikäni matkustanut juuri vuodenvaihteen tienoilla pidemmäksi aikaa lämpimään. Nyt vain vaakakupissa on pimeyden lisäksi oma mielenterveys (tai sen rippeet) ja se, että yhteinen reissu sattaisi pahentaa tilannetta todella paljon. Tai sitten se korjaisi tilannetta, ei vaan kauheasti ole siihen uskoa. Mietin myös paljon, mitä mulla on menetettävää jos annan tässäkin periksi avopuolisolleni ja suostun lähtemään matkalle ilman että puhumme mistään tai että hän kertoo haluaako jatkaa vai ei. Taloudellisia huolia se varmaankin aiheuttaisi jos eroon kuitenkin päädytään, mutta se on vain rahaa. Kyllä talous aina jotenkin järjestyy jossain kohtaa. Olisipahan ainakin sitten varma siitä, että tein kaikkeni ja oikeasti yritin. En ole vielä päätöstä saanut tehtyä ja kyllä suoraan sanottuna pelottaa ihan helvetisti mitä tapahtuu!

Täällä taas...

Aikaa on kulunut sitten viime kirjoituksen ja moni asia elämässä on muuttunut ja paljon.
En oikein edes tiedä mistä lähtisin purkamaan, mutta koetetaan;

Ensimmäinen merkittävä muutos on se, että erosimme lopullisesti avopuolisoni kanssa.
Tämä itseasiassa tapahtui matkalla, tai no, menolennon aikana.
Kerroin tietäväni hänen sivusuhteesta ja sen laadusta ja sanoin, että joko yritetään oikeasti ja hän katkaisee välit tähän uuteen mieheen (exään) tai sitten meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota. Vastaus oli aika tavalla se mitä odotinkin eli ero.
Vietimme neljä viikkoa Kaakkois-Aasiassa melkomoisessa tunnemyrskyssä, välillä puheyhteyden täysin menettäneenä ja välillä jotain pientä asiaan liittyen keskustellen.
Kävi ilmi, että mitään ei ole enään korjattavissa ja ero on ainut vaihtoehto.
Jotenkin kulunut syksy ehkä kasvatti minua siihen ajatukseen, että näin tulee väistämättä käymään ja tieto siitä, että todellakin yritin viimeiseen asti auttoi ja auttaa käsittelemään asiaa. Nyt olo on oikeastaan aika huojentunut. Ei siksi, että tämä olisi ollut se mitä halusin, vaan koska epätietoisuus ja koko se helvetti jonka kävin läpi loppui.
Nyt on samaan aikaan helpottunut, mutta myös kovin tyhjä olo.
Tiedän että tästä selviän ja olen varmastikin jo hyvällä alulla sen suhteen. Hoitosuhteeni lääkäriin ja psykologiin jatkuu ja aloitan lähiviikkoina pidempikestoisen psykoterapian KELA:n tukemana.

Mitä tulevaisuuteen tulee, kaikki tuntuu samaan aikaan tosi pelotavalta, mutta taas, jotenkin helpottavalta. Ei enään arvuuttelua mitä tulee tapahtumaan. Ei enään valvottuja öitä ja loputonta ahdistusta. En tiedä onko lääkkeillä kuinka suuri osuus olon kohenemiseen (varmasti on), mutta uskon vakaasti että tilanteen laukeaminen toi kaivatun helpotuksen.
Haen omaa asuntoa koko ajan ja muutan heti sen löydyttyä. Toivon, että voisimme jatkaa yhteydenpitoa ex-avopuolisoni kanssa jo ihan käytännönsyistä (yhteiset lemmikit) mutta tämä tuntuu aika vaikealta ajatukselta meistä molemmista ja hän sanoi minulle, että ei usko "yhteishuoltajuuden" olevan mahdollista, ei ainakaan heti alkuun.

Aika näyttää mitä tuleman pitää, mutta se on varma että muutos oman elämän kriisien ja ongelmien suhteen on alkanut. Kaikki sen paska, ahdistus ja epätoivo jota olen vuosia sisälläni hautonut on käsittelyssä ja ehkä jonain päivänä pääsen sinuiksi itseni ja tekojeni kanssa. Tulen katumaan lopun ikääni sitä, että olen toiminut väärin rakastaani ihimistä kohtaan ja loukannut toista niin pahasti. Tämän tiedostaen uskon ja vilpittömästi toivon, että en enään elä sellaista elämää jota olen tähän asti elänyt vaan muutun ihmisenä ja pystyn jatkossa olemaan rehellinen, suoraselkäinen ja toisia aidosti kunnioittava ihminen.

Hei 🙂🌻
Eli matka ei tuonutkaan sitä ratkaisua, että olisitte päättäneet yrittää yhdessä. Mielestäni avopuolisosi liikkuu hieman vaarallisissa vesissä, jos hänen kuvitelmansa on se, että aloittamansa suhde tuo ratkaisun hänen elämäänsä.
Minähän olen petetty osapuoli ja lukuisten solvausten (vainoharhainen, mustasukkainen jne.) kohteena ollut epäillessäni puolisollani olevan sivusuhteen. Suhdehan oli ja sen ajoitus todella satuttava.
Kuitenkin: nyt olen oppinut näkemään sen, ettei onnellisuuteni ole hänen varassaan, vaan minun täytyi löytää se itsestäni.
Jatkamme yhdessä mutta en tiedä, onko tämä pysyvä olotila. Nykyään ajattelen enemmälti niin, että elän päivän kerrallaan. Pahan mielen tullessa pyrin ajattelemaan niitä asioita, jotka ovat hyvin. Useimmiten nämä ajatukset liittyvät lapsiimme.
Pettäneellä miehelläni oli katumuskausi. Tuolloin hän pyrki tekemään osuutensa kotitöistä ja myös huomioimaan minua enemmän. Nyt tämä "kuherruskuukausi" on ohi ja sama piikittelevä/arvosteleva mies on palannut takaisin. Kuitenkaan en stressaa itseäni enää, sillä olen miettinyt ratkaisuni valmiiksi. Voin elää yksinkin, jos en enää tunne viihtyväni tässä parisuhteessa.
Aikoinaan, kun tein irtiottoa hänestä hänen väkivaltaisuutensa vuoksi', mies sanoi minulle, että "elävänä et lähde". Nyt en pelkää lähtemistä, sillä fyysinen sairastumiseni on tuonut minulle koskemattomuuden. Ja osa minusta jo kuoli hänen pettäessään juuri silloin, kun eniten olisin häntä tarvinnut ja ulkoinen tilanne myös olisi voinut lähentää meitä entisestään.
Enää en luota, kuin itseeni, lapsiimme ja muutamaan ystävään. Toista kertaa en jaksa romahtaa ☹️
Aktiivisesti en pyri saamaan suhdettamme tämän läheisemmäksi. Minusta siihen ei elinikäni riitä. Jos mies ei yli 20 vuoden ja seitsemän yhteisen lapsen jälkeen osaa puhua tunteistaan, se ei ole minun tehtäväni. Hän ei yksinkertaisesti osaa avautua tai ei uskalla.
Mottoni on, että ketään muuta ei voi muuttaa, kuin itseään ja se myös on vaikea tehtävä.
Hyvä, että olet hakenut apua itsellesi. Sinulla on mahdollisuus sitä kautta hyvään elämään ja ajan ollessa kypsä myös uuteen parisuhteeseen
🌻🙂🌻

Kerran pettäjä, aina pettäjä? Siinäpä kysymys...

Minulla on vaimoni kanssa 20 vuoden seurustelusuhde taustalla ja olemme käytönnössä toistemme teini-iän ensirakkaudet. Aloitimme yhdessäolon harjoittelun jo lukioikäisinä ja seurustelun myötä päädyimme lopulta opiskelemaan samaan opiskelijakaupunkiin ja elämä on aina ollut... Itsestäänselvää hänen kanssaan ☺️❤️☺️

Ensimmäinen kupru rakkauteen tuli armeija-aikanani. Omassa tuvassani näin läheltä rikkimenneitä seurustelusuhteita ja itse oikeastaan vain odotin milloin itse pääsen liittymään tuvan särkyneiden sydänten kerhoon. Vaimollani (silloisella tyttöystävällä) oli jonkinlaista vispilän kauppaa herra X:n kanssa, joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään vakavampaan, mutta jäi kiinni kun satuin vahingossa soittamaan "väärään aikaan". Silloin oli pahoittelua ja kyyneleitä ja valintoja, jotka edesauttoivat meidän kehittymistä yksikkönä kohti tulevaa.

Kun kaukosuhteesta selvittiin (3 vuotta) ja yhteen muutettiin, niin alle vuosi ja meillä olikin lapsi ja naimisiin mentiin kun elämä oli vain itsestään selvää ja helppoa. Toki sitten pikkulapsi aika toi esiin ristiriitoja joita emme osanneet käsitellä riittävän kypsällä tavalla ja lopputulos oli, että aika hällä väliä asenteella vedettiin ja tulin lopulta petetyksi internetistä löydetyn herra Z:n ja vaimoni toimesta. Tämä herätti pohtimaan vakavasti mitä halusimme tulevaisuudelta. Pahoittelua, kyyneleitä ja lupauksia. Ja valintoja, jotka pitivät perheen kasassa.

Itselläni ei ollut ketään kenen kanssa olisin voinut asiaa työstää. Asia jäi vain taka-alalle ja lopulta katkeroiduin ja hakemalla hain tasoitusta. Kuitenkin asetin tietyt velvollisuudet aina omien halujeni edelle, mutta lopulta kuitenkin tilaisuus teki varkaan ja tasoitin tilit. Se, että oma olo olisi helpottunut siitä, oli toissijaista, mutta tasoihin oli päästy. Puoliso lähestulkoon jopa kannusti siihen, että asiasta päästäisiin yli. Tämäkin päättyi itkuun, pahoitteluun ja lupauksiin ja omasta puolestani voin sanoa sen, että elämä opetti kantapään kautta sen, mikä on arvokasta ja minkä menettäminen olisi tuskallisinta päällä maan. Mikä kuitenkin kaikessa ikävyydessään oli upeinta tuohon aikaan, oli se, että saimme toisen lapsemme ja elämä hymyili päällisin puolin. Asioita työstettiin kuntoon, koska pelissä oli liian monen ihmisen elämä ja tulevaisuus.

Sittemmin muutimme omakotitaloon, valmistuimme ammetteihin ja saimme vakituiset työpaikat. Ikävät asiat jäivät hetkeksi taakset. Kului pari vuotta.

Viitisen vuotta sitten jostain kumman syystä puolison puhelin alkoi piippailemaan monta kertaa illassa. Herra X oli ilmaantunut kuvioihin, ystävänä, 10 vuoden tauon jälkeen. Pari kuukautta kuuntelin kännykän piippailua ja lopulta tsekkasin puhelimen silkkaa uteliaisuuttani ja rakkauden tunnustuksethan ne sieltä löytyi. Mitään fyysistä ei ollut kuulemma tapahtunut ja kyse oli vain kesken jääneistä asioista. Itkua, valintoja ja lupauksia.

Pari kuukautta myöhemmin huomasin, että puhelin oli mennyt tunnuskoodin taakse ja pirulainen kun olin, niin laskun maksajana teletunnistetiedoilla homma selväksi: siellä pyöri herra X ja sekä herra Z! Helvatun kitkerää, itkua, lupauksia, valintoja... Mitään ei ollut vieläkään tapahtunut, kenenkään kanssa, vain verbaalista suun soittoa ja säätämistä. Tämä sovittiin ja elämä rauhottui. Ja jatkui.

Omasta mielestäni pelissä on liikaa, jotta jostain pikkuasioista pistettäisiin suhde poikki. Tätä ei jätetä kesken. Haluan vanheta tämän ihmisen kanssa ja nähdä läheltä kuinka lapsemme kasvavat. Elämä alkoi hymyillä taas ja meille tuli kolmas suloinen vauva. Panokset vain kovenivat.

Sitten kului kolme vuotta. PAM!

Tiesin, että herra X:n kanssa taas viestittiin. Kavereina. 15 vuotta ja vieläkin. Aikani siedin sitä, mutta siinä vaiheessa kun olimme perheen kanssa kylpylässä ja vaimon puhelimeen tuli suihkunsa aikana tekstiviestejä kysellen aamu-uinnesta (puhelin näyttää saapumisilmoituksessa ensimmäisen rivin esikatseluna), niin vanhat vaistot tuli pintaan.

Tunnusluku selville, puhelin sopivana ajankohtana auki ja... Täytyy sanoa... Joskus se maailma vain sortuu. Tulee hallitsematon kylmyys. Kädet tärisee... Hampaat kalkkaa ja vatsa kääntää ympäri. Todella roisi tekstiviestiketju. On paljaan pinnan herutuskuvia, seksifantasioita, kuvauksia ja haaveiluita edellisen kerran uusimisesta...

Nyt sitten olen päässyt lopulliseen selvyyteen herra X:stä ja sehän on ollut fucking all the way. Kolme vuotta sitten, ennen meidän kolmatta lasta. Mikä alkoi viattomana kaverisuhteena 15 vuotta sitten, oli kasvanut vuosien aikana joksikin aivan muuksi.

Eli kerran pettäjä, aina pettäjä? Ilmeisesti. Ja kuvio tulee taas olemaan se sama: itkua, kyyneleitä, lupauksia ja niin edelleen. En halua olla ovimatto, jonka yli aina kävellään. Mutta en missään nimessä halua hajoittaa perhettä. Me olemme hyvä yksikkö. Elämä on tämän naisen kanssa helppoa ja ihanaa. Meillä on hyvä seksielämä ja seksi ei ole edes ollut se syy säätämiisiin ja pettämisiin. Koskaan. Toki huomion saaminen tuntemattommalta on hivelevää ja aivan toista kuin minun kehuni ja kosketukseni 20 vuoden jälkeen. Mutta se on kuin huumetta josta ei pääse eroon. Se on kuin alkoholismi ja vaimoni on riippuvainen siitä (?). Ja hän on aidosti pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta. Ja toisaalta helpottunut, että jäi kiinni, jotta se on ohi.

Tämänkin yli tullaan pääsemään, vaikka minulle annetaan se "valta" lähteä tai heittää akka ulos. Ratkaisu annetaan minulle. Miksi minä heittäisi kolmen lapseni äidin ulos ovesta? Naisen, jota kuitenkin rakastan, koska rakkaus on sokea. On helppo sanoa, että se on kerrasta poikki jos pettää (tai toisaalla lyö), mutta ei se ole niin helppoa.

Tulipahan vuodatettua tähän ketjuun, mutta otsikko oli aika osuva omaan tilanteeseen.

Keaton. Olisikohan totuus oli se, että vaimosi on pettänyt --- lähes yhtäjaksoisesti 15 vuotta? Ja näissä, aina ja yhä valehdellut sulle silmät kirkkaina, mistä kyse oli? Ja (ainakin, et voine tietää) kahden miehen kanssa pettänyt? Jos nainen on "löytänyt internetistä" Zn, se voi tarkoittaa sitäkin, että vaimo itse oli haku päällä internetissä. Jos hän halusi pettää ja ilmoittautui ehkä itse treffipalstalla seksipartnerin hakijaksi.

Jos näin olisi. Silloin - epäilen että taas, jos annat anteeksi, taas, kun pöly laskeutuu, taas saat tyrmäyksen omaan mahaasi - taas pettää, kun voi. Hyvä pariseksi ei suojaa - on naisia, jotka haluu vaihtelua seksissä ja romantiikkajännää, itselle.

Mietihän vähän aikaa. Mietintämyssyn ja vaimon tenttauksen aikana, suosittelen, että et ota vastaan lohtuseksiä, jota vaimo tarjonee yllin kyllin juuri nyt, että saisi anteeksi.

Epäilyni perustuu siihen, että miehiä ei pidetä "kaverina" vuosikausia oman aviomiehen selän takana. Reilu kaveruus tulisi esille. Kyllä silloin ainakin flirtataan ja sitä useammin, salasuhteillaan. Mutta -jo salakaverin ylläpitäminen on loukannut sinua, voit avoimesti sanoa ne tunteet vaimole - hän on ollut epäreilu. Vältä riitelyä, lasten vuoksi.

Hei Keaton,

Kuvaavasti kirjoitat sen miten petetty voi olla kahden hyvin ristiriitaisen tunteen vallassa ja tilanne voi olla kaikkiaan hyvin kaksijakoinen. Toisaalta on rankasti loukattu ja toisaalta elämä on rakennettu rakastetun kumppanin kanssa ja on paljon menetettävää. Tunnemyrsky on melkoinen ja olo hyvin ristiriitainen. Toisaalta haluaa säilyttää perheen ja kodin ja toisaalta haluaisi heittää kumppanin pihalle saman tien.

Aiheena oli, että pettääkö kerran pettänyt uudestaan. Vastaus lienee, että jotkut kerran pettäneet jatkavat pettämistä ja jotkut lopettavat. Tämä on yksi syy minkä takia on niin tärkeää petetyn kannalta käydä paljastumisen jälkeen tilanne perusteellisesti läpi. Niin, että uskoton purkaa uskottomuuden syyt kunnolla paitsi kumppanilleen, myös itselleen.

En osaa sanoa mikä tyypillisesti erottaa kertapettäjät sarjapettäjistä. Jonkinlainen tunneriippuvuus voi olla yhtenä syynä. Sarjapettäjän toiminnassa on paljon samaa kuin alkoholistin toiminnassa. Aidosti kadutaan ja vannotetaan, ettei koskaan enää, siis järjen tasolla. Mutta tunne vie ja tunne menee järjen edelle. Mennään tunteen mukana, vaikka se tuhoaisi elämän. Silloin ei auta, vaikka uskoton kuinka haluaisi parantaa tapansa, jos hän ei kykene hallitsemaan sitä huumaavaa tunnetta ja houkutusta jonka saa siitä vieraan ihailusta ja liehakoinnista tai miesten kohdalla tyypillisesti siitä, että saa jonkun valloitettua. Ehkä riippuvuuteen taipuvaiset ovat keskimäärin enemmän tunneihmisiä ja ehkä se on syynä, että heitä usein kehutaan, että olisi mahtava ihminen kun ei vain joisi - tai kävisi vieraissa.

Voimia toivottaen.