Kerran pettäjä, aina pettäjä?
Olen kohta kolmekymppinen mies ja olen ajautunut elämässäni todella ikävään tilanteeseen: olen ollut uskoton avopuolisolleni. En kerran, enkä edes kahta kertaa vaan KUUSI kertaa ja seitsemän eri ihmisen kanssa. Häpeän itseäni, käytöstäni ja sitä, miten olen voinut toimia niin vastuuttomasti ja loukkaavasti avopuolisoani kohtaan. En ole harrastanut seksiä näiden ihmisten kanssa, mutta uskottomuden määreet täyttyvät niin itsellenikin, kuin avopuolisollenikin.
Avopuolisoni on epäillyt minua suhteemme alusta asti ja se tuntui pahalta, koska en silloin ollut vielä tehnyt mitään pettämiseen liittyvää hänen kanssa ollessani. Tästä ei tosin mennyt kuin 4 kk ja ensimmäinen kerta oli jo ovella. Näitä on ollut n. kahden vuoden ajanjaksolla ja en ole pystynyt kertomaan puolisolleni, ennen kuin vasta reilu kuukausi sitten. Uutinen oli luonnollisesti shokki ja suhteemme jatko on vaakalaudalla ja ihan ymmärrettävistä syistä.
Kaikkiin uskottomuuteen johtaneisiin iltoihin liittyy vahvasti alkoholi ja täydellinen kontrollin pettäminen. En usko, että olisin ikinä pystynyt selvinpäin toimimaan niinkuin olen toiminut. Olen jossain määrin ollut julkisuudessa esiintyvä henkilö työni vuoksi ja olen saanut sen vuoksi aina paljon huomiota vastakkaiselta sukupuolta joka on pönkittänyt huonoa itsetuntoani ja nuoruudessani kokemaani ”hyljeksyntää” merkittävästi, tosin aika sairaalloisella tavalla. Sinkkuna tämä oli tavallaan ”ok” vaikkakin tuntui jo silloin, että hajoitan itseäni runsaalla päihteiden käytöllä ja holtittomalla käytökselläni sekä irtosuhteilla. Kun aloitinparisuhteen, en sitten osannut lopettaa tätä naisten ”huomionhakemista” ja olen jollain tavoin hakenut hyväksyntää muualta, kun kotona on ollut todella vaikeaa.
Suhteemme on ollut täynnä karikkoja alusta asti; Paljon riitelyä, pitkiä seksittömiä jaksoja, jatkuvaa nälvimistä ja haukkumista siitä etten ”osaa mitään” ja ulkonäköni on epämiellyttvä jne. Tämä kaikki on syönyt jo ennestään huonoa itsetuntoani ja -luottamusta entisestään ja jotenkin tuntuu, että nuo mainitut uskottomuudet ovat ajoittuneet juuri näiden pahimpien riitojen ja suhteen alamäkien yhteyteen.
Ne eivät oikeuta käytöstäni enkä yritä millään tavoin selittää tekojani niillä, koska tiedän että se ei ole niin. Olen ollut uskoton omasta heikkoudestani ja tyhmyydestäni, enkä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Pidän itseäni suht. ”hyvännäköisenä” ja olen hyvässä kunnossa (jos näin voi sanoa) ja siksi avopuolisoni jatkuva itsetuntoni romuttaminen on tuntunut joksenkin omituiselta ja ikävältä.
Esiintyvänä taiteilijana työni on vaatinut paljon poissa kotoa olemista ja yöpymisiä hotelleissa, joissa on ollut helppo ”heittää” moraali romukoppaa ja toimia väärin. Tätä käyttäytymismallia eivät ole tuominneet edes ihmiset, joiden kanssa olen näillä reissuilla ollut – päin vastoin ovat jopa vähätelleet ja sanoneet ”ettei siinä nyt mitään ihmeellistä ole” ja että ”eihän toi nyt oo paha, älä nyt missään nimessä ainakaan kerro kotona” jne. ja ovat itse tomineet samalla tavalla. Ehkä seura tekee kaltaisekseen ja ihmisen moraalikäsitys ”löystyy” kun on ”väärässä” seurassa. Mene ja tiedä, mutta sen tiedän että en ikinä olisi halunnut näin toimia ja olen katunut jokaista kertaa todella paljon.
Mietin pitkään kerronko kumppanilleni vai en ja pitkään olin sitä mieltä, että jos pystyn itse elämään asian kanssa niin ei hänen tarvitse tietää. Aloin kuitenkin miettimään asiaa hänen kannaltaan ja tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole oikeutta päättää hänen puolestaan, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitä saa jättää kertomatta joten kerroin. Tosin tätä edelsi hänen kännykkäni ja FB-tilini tarkistus, kun epäili jo valmiiksi etten ole ollut hänelle rehellinen. Kerroin sen jälkeen kaiken (vaikka mitään hän ei puhelimestani tai FB:stäni löytänyt) ja ajattelin, että nyt jos koska on aika olla rehellinen ja antaa kumppanini valita jatkaako hän minun kanssani ja rakentaa kanssani luottamuksen uudelleen, vai haluaako erota. Nyt on 5 viikkoa mennyt ja tuntuu, kuin eläisin maanpäällisessä helvetissä! Puheyhteys on käytännössä menetetty, nukumme eri huoneissa emmeäkä kykene (lähinnä kumppanini) kykene mihinkään asialliseen käytökseen vaan tavarat lentelee, kuulen jatkuvasti haukkuja KAIKESTA ja kaikki mitä teen on väärin, vaikka olisin tehnyt juurikin pyydetyllä tavalla. Ymmärrän että hän on järkyttynyt ja syvästi loukattu, eikä kykene käsittelemään tunteitaan kunnolla ja mahdollisesti ne siksi purkautuvat tuolla tavoin ulos.
Olen itse hakenut ammattiapua psykologilta, koska haluan aidosti selvittää hänelle, mutta ennen kaikkea itselleni, miksi olen elänyt ja toiminut tällätavoin. Itseäni ahdistaa ja pelottaa aivan helvetisti mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen myös hyväksynyt sen tosiasian, että teosta on vastattava ja vastuu on kannettava. Kävi miten kävi, kunnioitan kumppanini päätöstä kun sen aika tulee.
Viimeiset 15 kk olen ollut 100% uskollinen ja ei ole ollut edes etäisesti mielessä, että jatkaisin vanhaan malliin ja olisin uskoton. Tiedän, että puolisoni on ihminen jonka kanssa haluan viettää elämääni ja rakentaa tulevaisuutta yhdessä. Nyt vaan tuntuu, että menetin siihen mahdollisuuden ja se tuntuu todella pahalta. Mutta niinhän sitä sanotaan: sitä saa mitä tilaa. Lause on aika karun kuuloinen, etenkin kun kumppanini on usampaan otteeseen kertonut minulle, kuinka hän tuntee itsensä idiootiksi kun on ”odottanut kiltisti kotona” ja ollut minulle uskollinen kun samaan aikaan olen ollut hänelle uskoton. Hän myös sanoi erään keskustelun yhteydessä, että haluaisi mennä ”testaamaan markkina-arvoaan” ja kostaa minulle. Pelkkä ajatuskin tuntuu hirveältä ja ymmärrän varmasti paremmin, miten pahalta hänestä on täytynyt tuntua kun sai tietää minun touhuistani. En tiedä miten suhtautua asiaan ja mietin, onko minulla edes oikeutta ”olla vihainen” jos hän toimisi niinkuin kertoi miettineensä. Olen todella solmussa asian kanssa ja toivon vilpittömästi, että saisin terapia-apua asian käsittelyyn. En suhtaudu kovin luottavaisesti asiaan, koska asun Helsingissä ja kunnallinen terveydenhuolto on mitä on + on varmasti 100x akuutimpia avuntarvitsioita kuin minä.
Olen miettinyt, voinko koskaan olla oikeasti uskollinen (vrt. pääseekö tiikeri koskaan raidoistaan?!) ja kykenevä tasapainoiseen parisuhteeseen jossa molemmat ovat uskollisia toisilleen. Haluan uskoa että näin on…
Jossain viestissä mainitsit avokkisi ja hänen exänsä riitaisasta erosta, niin erosiko hän ennen kuin te tapasitte vai oliko teillä suhde ennen eroa. Ajattelin vain tuota kosto aspektia, että onko hänen exällään jotain hampaankolossa sinua vastaan.
Tähtisumua kirjoitti 8.11.2014 8:55
Jossain viestissä mainitsit avokkisi ja hänen exänsä riitaisasta erosta, niin erosiko hän ennen kuin te tapasitte vai oliko teillä suhde ennen eroa. Ajattelin vain tuota kosto aspektia, että onko hänen exällään jotain hampaankolossa sinua vastaan.
Avopuolisoni oli eronnut käsittääkseni jo miltei vuosi ennen meidän suhteen alkamistamme, joten en usko että tällä exällä olisi minua kohtaan mitään hampaan kolossa. Puolisollani sen sijaan on (ainakin oli) koska tämä exä oli pettänyt häntä ja jättänyt asiaa sen kummemmin selvittämättä. Oli myös kuulemani mukaan elänyt aika vahvasti päihdeorientoitunutta elämää joka oli heidän välejään hiertänyt. Avopuolisoni on kertonut minulle, ettei juuri tästä syystä halua olla missään tekemisissä exänsä kanssa ja että exät yleensäkään eivät kuulu uudessa suhteessa mukaan kaveripiirin.
Nyt on kelkka kääntynyt asian suhteen täysin ja en keksi mitään muuta syytä kuin juuri tämän kostamisen halun, jonka siis itse kertoi minulle.
Olen myös heikolla hetkellä ottanut yhteyttä tähän exään ja kysynyt suoraan missä mennään ja kertonut hänelle miten avopuolisoni on monelle pohjustanut heidän yhteydenpidon aloittamisen. Kerroin myös että meillä on kriisi päällä ja yritämme selvittää asioitamme, mutta jos he jotain uutta suhdetta virittelevät niin aion pysyä poissa tieltä, kunhan vain tiedän missä mennään. Tämä Exä vastasi viestiini ja sanoi ymmärtävänsä että mietin asiaa ja olen huolissani ja vastaili aika ympäripyöreästi heidän yhteydenpitoon liittyen. Toki toivon, että tämä exä olisi sen verran järkiperäinen kaveri, ettei haluaisi valjastaa itseään miksikään koston välineeksi, mutta en tiedä hänestä juuri mitään joten on aika vaikea lähteä arvailemaan. Voihan olla että viestini antoi vaan lisäpontta heidän yhteydenpidolleen ja ikäänkuin "ajoin" puolisoni Varmalle koston tielle.
Mutta kuten sanoin jo aikaisemmassa viestissä, ei mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja kestää tämä kiirastuli. Rakastan puolisoani niin paljon, etten halua luovuttaa.
Alan olemaan todella loppu henkisesti sekä fyysistesti kun en pysty nukkumaan kunnolla ja henkinen paine on niin kova että fyysisesti sattuu 24/7. En tiedä miten tästä selviää...
Mitä enemmän olen lukenut ihmisten tarinoita siitä, miten pettämisestä on parisuhteet korjaantuneet, sitä enemmän on uskoni tulevaan pienentynyt. Erityisesti kaikki kostamistarinat pitkien ja todella suunnitelmallisten kostojen toteuttamisten osalta ovat saaneet minut ajattelemaan, että minun ja avopuolisoni tapauksessa kyse on mahdollisesti tästä. Hän ei halua enään puhua mistään, ei kerro tunteistaan tai siitä mitä ajattelee. Elää elämänsä täysin "itsenäisesti" enkä kuulu hänen elämäänsä mitenkään muuten kuin taloudellisen- ja kodinhoidollisenvastuun osalta. Suhteen jatkosta ei suostu puhumaan, sanoi vain että puhutaan sitten matkan jälkeen. On kylläkin sanonut monta kertaa jo että "eiköhän tää ollut tässä" ja "varaudu siihen että matkan jälkeen erotaan". En pysty käsittämään, että tässä tilanteessa edes haluaa kuukauden kestävälle matkalle minun kanssani kahdestaan, kun tilanne arjestakin on jo näin eskaloitunut.
Itse en osaa vaan antaa olla ja kerron hänelle tunteistani lähes päivittäin ja kerron, kuinka pahoillani olen siitä mitä olen tehnyt. Kerron myös, että haluaisin rakentaa tulevaisuutta hänen kanssa ja en halua elämää ilman häntä. Huomion häntä pienillä asioilla esim. Tuon kukkia, kerron kuinka kaunis hän on jne. ja yritän järjestää yhteistä tekemistä esim. Ulkoilun, elokuvissakäynnin ja ulkonasyömisen merkeissä. Olen myös toistuvasti kertonut hänelle että olen valmis keskustelemaan asioista juuri niin kauan kuin tarvitsee ja järjestellyt pariterapiaan menoa ja selvittänyt käytännön asioita siihen liittyen. Millään näistä ei vain tunnu olevan mitään merkitystä ja kaikki mitä teen menee kuin kuuroille korville.
Pettäminen ja valehtelu ovat pahimpia loukkauksia joita voi parisuhteessa toiselle tehdä ja molempiin olen syyllistynyt. Inhoan itseäni tästä syystä...
Kertokaa petetyt, onko meillä enään mitään toivoa?!
Musta on hienoa, että teet asioita suhteen ja avopuolisosi eteen. Tuntuu, että olet ottanut opiksesi. Mua on petetty ja yritin antaa anteeksi, ja vaikka mies nimellisesti oli pahoillaan jne. jatkoi selkäni takana toimimista. Toki ko. suhde ei olisi toiminut muutenkaan, mutta jonkinlainen mahdollisuus olisi ollut, jos hän olisi suhtautunut asiaan kuten sinä. Ikävä kyllä pallo on nyt petetyllä - sinun on siihen tyytyminen, että jos hän ei halua kivustaan päästää irti, niin toivoa ei suhteella ole. Tuntuu ehkä nurinkuriselta sanoa näin, mutta olisin onnellinen, jos minulla olisi kaltaisesi mies, joka itse virheensä myöntää ja yrittää ne korjata. Mikään ei kerro suuremmasta rakkaudesta kuin asettua alttiiksi toisen vihalle rehellisyyden ja rakkauden nimissä. Eniten satuttaa salailu ja valehtelu, niitä on omasta mielestäni vaikein antaa anteeksi.
Kiitos nanie ajatuksistasi. Olet oikeassa, pallo on nyt petetyllä ja en voi kuin odottaa. Tuntuu vain etten enään pysty. Nyt on mennyt 4kk siitä kun kriisi alkoi ja tää on ollut yhtä syöksykierrettä koko ajan. Juttelin äsken avopuolisoni kanssa kun olemme samaan aikaan kotona ja hän sanoi että ei halua enään parisuhdeterapiaan koska pitää 95% varmana ettei enään halua korjata tilannetta ja yrittää. Sanoi myös että jos minussa olisi "miestä" niin maksaisin hänelle jo ostetut lentoliput ja matkalle ei lähdettäisi. En tiedä mitä ajatella, tuntuu että pää räjähtää ja tuntuu kuin viimeisetkin toivonrippeet olisi viety. Pelkkä ajatuskin erosta ja siitä, ettemme enään voisi olla yhdessä ja luoda uutta, toimivaa ja hyvää suhdetta satuttaa ja tuntuu ettei tää voi olla totta! Miten tässä kävi näin?! Miten vajaa neljä vuotta rakkauttaan minulle vannonut ihminen yht'äkkiä on muuttunut noin paljon ja miten meidän koko yhteinen historiamme ei merkitse yhtään mitään tässä... Tai tiedänhän minä; en ole ollut luottamuksen ja rakkauden arvoinen ja olen pettänyt.
Ei kait tässä auta kuin raapia rahat kasaan ja maksaa hänelle se lentolippu ja luovuttaa:,(
En elämässäni ole mitään näin paljon katunut ja näin syvää kipua en ole ennen kokenut. Inhoan itseäni ja sitä, kuka olen ollut ja mitä olen tehnyt! Toisaalta, elämä jatkuu joo ja ainakin olen toipumisen tiellä ja tulen ehjemmäksi ja tasapainoisemmaksi ihmiseksi, mutta tällä hetkellä tuntuu vaan ettei ole mitään jörkeä koko hommassa☹️
johnnyboy kirjoitti 22.8.2014 20:19
Olen miettinyt, voinko koskaan olla oikeasti uskollinen (vrt. pääseekö tiikeri koskaan raidoistaan?!) ja kykenevä tasapainoiseen parisuhteeseen jossa molemmat ovat uskollisia toisilleen. Haluan uskoa että näin on...
On hienoa, että haet aktiivisesti apua ja pyrit parempaan. Tosiasia on kuitenkin, että vasta aika näyttää, kykenetkö rehellisyyteen ja uskollisuuteen kun tilanne rauhoittuu (nykyisessä parisuhteessa - tai uudessa, joskus tulevaisuudessa) ja arki astuu kuvioihin. Tätähän olet itsekin pohtinut tuossa ketjun avausviestissäsi...
Toinen osapuoli on nyt selvästi loukkaantunut sydänjuuriaan myöten eikä kykene käsittelemään asiaa aikuisella, kypsällä tavalla. Hän saattaa jo viritellä uusia kuvioita tai suunnitella/haaveilla kostamisesta - tai sitten vain odotella, että hetki on hänelle juuri oikea muuten ja lopettaa suhteenne. Tai kenties tuo valtava pettymys/suuttumus/viha joskus laantuu ja hän voi alkaa työstää asiaa niin itsensä kuin sinun kanssasi (itsensä kanssa käsittelee sen toivottavasti joka tapauksessa, ettei se jää varjostamaan hänen elämäänsä tulevaisuudessa).
Huomaan itse "valinneeni" (en ole sitä tietoisesti valinnut vaan se on syntynyt itsestään) täysin päinvastaisen tavan "hoitaa" asiaa. Olen pettäneen osapuolen kanssa päällisin puolin hyvissä väleissä; teemme asioita yhdessä, tapaamme, harrastamme, juttelemme... suhtaudun häneen samalla tavalla kuin silloin kuin olimme yhdessä. Jopa autoin lapsia muistamaan häntä isäinpäivänä (vaikka petturuudella kotimme rikkonut ***** ei sitä tosiaankaan mielestäni välttämättä olisi ansainnut). Huomaan nyt - kun hän kovasti haluaisi minut takaisin - että tämä linja onkin ollut erinomainen sillä näin hän todella näkee ja kokee niitä parhaimpia asioita, joita on minussa menettänyt/menettämässä. Ja se selvästikin sattuu.
Ehkä tämä tapa on ollut helpompi kun osasin lähteä yhteisestä kodista ja sen myötä olen voinut suuntautua tulevaisuuteen avoimemmin. En joudu olemaan minua satuttaneen ihmisen kanssa yhteisessä kodissa vaan minulla on oma koti, jonka oven voin halutessani pitää häneltä suljettuna. Saman voin tehdä elämälläni.
Mietin siis sitäkin, ovatko hyvittely-yrityksesi ja muut sinänsä hyvät pyrkimyksesi kenties liian ahdistavia..? Olet tehnyt hänelle äärimmäisen pahan teon, joka ei pyyhkiydy pois millään määrällä anteeksipyyntöjä, kukkia tai hartiahierontoja. Asian korjaantuminen, jos se edes on mahdollista, lähtee liikkeelle loukatun osapuolen sisimmästä käsin. Tuota prosessia voit halutessasi olla tukemassa jos hän sitä haluaa ja sen sallii. Miten sen prosessin saa alkuun... ei mitenkään, ellei hän itse siihen ole valmis/kykene. 😞
Halusit kuulla petetyn naisen ajatuksia ja tuntemuksia sinun tilanteeseesi peilattuna. Johnnyboy, sinun kirjoittamasi ajatukset ja teot kuulostavat aivan identtisiltä kuin oman pettäjämieheni. Mutta en usko että olet mieheni kuitenkaan. Sinun ajatuksesi ja tekosi kuulostavat luettuna vilpittömiltä, että oikeasti rakastat puolisoasi ja toivot hyvää yhteiselämää teille. Mutta kun minun mieheni on puhunut minulle samoin, kehunut kauniiksi, vuodattanut rakkauttaan ja tuonut kukkia, ehdotellut yhteistä ulkoilua niin se vain kasvattaa minussa inhon tunnetta häntä kohtaan. Miksikö?
No siksi, että minun ajatusmallini mukaan jos toista rakastaa niin silloin ei petä. Ja käänteisesti ajateltuna jos toista ei rakasta, silloin sattaa pettää. Ja nyt kun mies päivittäin sanoo rakastavansa niin totean vain, että 'joo, joo'. Hänen sanansa 'rakastan sinua' kuulostavat minusta samalta kuin 'haen postin postilaatikosta', ei niillä ole enää merkitystä.
Mieheni ei koskaan kehunut minua kauniiksi ennen uskottomuutta. Tiedän olevani edes kohtuullisen kaunis, koska olen tehnyt mallin töitä nuorempana. Pikemminkin moitti homssuiseksi, kun kuljin kotona verkkareissa. Kun sitten olin heittämässä miestä pihalle uskottomuuden paljastuttua hän aloittikin kehumaan kauniiksi. Minusta se tuntuu vittuilulta! Olenkin joskus huutanut hänelle, kun hän on kehunut kauniiksi, että on se kiva muuttua vitun kauniiksi siinä yhteydessä kun olet saamassa kenkää. Eli sillä kauneuden kehumisella on lähinnä negatiivinen vaikutus minuun.
Kukkiakin se on tuonut, mutta ei koskaan ennen uskottomuutta. Minusta tuntuu, että raha minkä se käyttää kukkiin on hukkaan heitettyä, koska kukat muistuttavat siitä mitä mies on tehnyt. Mies tuo siis kukat, laittaa maljakkoon ja korjaa ne pois parin viikon päästä, kun ne ovat kuivuneet pystyyn. Itse en edes viitsi kastella niitä, korjatkoon mies roskiin kun kerran on saanut tuotua ne asuntoommekin.
Emme koskaan ulkoilleet ja urheilleet yhdessä ennen uskottomuutta ja myös minun mies on alkanut nyt pyytämään lenkille hänen kanssaan. En pysty siihen, olen sanonut että lenkkeilyni on ainoa hetki jolloin saan tuulettaa ajatuksiani yksin. Lenkillä joutuisin kulkemaan pitkän matkan hänen kanssaan ja keksimään teennäistä keskustelua hänen kanssaan. Ei minua oikeastaan kiinnosta keskustella hänen kanssaan enää mistään. Paitsi ne pakolliset ja pinnalliset kuulumiset kotona.
Minäkään en enää kerro miehelleni syvimpiä ajatuksiani, tunteitani, haaveitani. Se ei ole tahallista vaan tulee jostain alitajunnasta automaattisesti. Olen huomannut sen itsekin ja syy siihen on se, että en luota mieheen yhtään enää missään asiassa. Miksi jakaisin syvimmät ajatukseni hänen kanssaan, kun hän kohtelee minua kuin kakkakasaa?
Jäin avioliittoomme lasten vuoksi. Onneksi lapset muuttavat muutaman vuoden päästä pois kotoa ja voin halutessani lähteä omaan suuntaani. Olen nähnyt liian monta eroperhettä ja haluan antaa lapsilleni mahdollisimman ehjän ja tasapainoisen lapsuuden ja nuoruuden. Teillä ei kertomasi mukaan ole lapsia. Eli avopuolisollasi ei lapsetkaan ole syynä jäädä suhteeseen.
Valitan, mutta huonolta näyttää. Jos meillä ei olisi ollut lapsia ja olisimme eläneet avoliitossa olisin lähtenyt heti kun uskottomuus paljastui. Enkä varsinkaan olisi mennyt pettäjän kanssa naimisiin tai tehnyt lapsia.
Mitäkö tunnen uskotonta miestäni kohtaan nyt lähes 2 vuotta tapahtuman jälkeen? En mitään. En enää vihaa, en jaksa. Olen itkuni nyt itkenyt. Olen ajatellut, että kohdalleni sattui mies, joka on äyllisesti hyvin vajavainen, mutta se ei ole minun vikani, koska en ole häntä luonut tähän maailmaan. En luota häneen missään asiassa, en kunnioita, en arvosta ihmisenä. Minua ei kiinnosta hänen tunteensa, on yhden tekevää onko hän iloinen vai surullinen. Vain omalla ja lasten voinnilla ja jaksamisella on merkitystä.
Mieheni ei tiedä ajatuksiani. Meillä on hyvin rauhallista kotona. Emme riitele, emme väittele. Jopa nauramme. Hän näkee minusta nykyään vain kuoren. Surullista, eikö? Hän ilmeisesti luulee, että voin nykyään hyvin ja olen sinut tapahtuneen kanssa.
Miltä ajatukseni kuulostavat? Todennäköisesti kamalilta. Mutta kai mieheni sen tajusi pettäessään, että 'sitä saa mitä tilaa'? Että eihän pettämistä hyvitetä ja unohdeta sillä, että sanotaan 'Kulta, mä rakastan sua ja olet tosi kaunis. Mua vähän poltti vieras nainen, mut se oli vähän niinkuin virhe ja mä haluun oikeasti ollakin sun kanssa.' Ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Onko mieheni vai miehinen ajatusmaailma oikeasti noin putkimallinen?
En tiedä miksi avopuolisosi haluaa tehdä ulkomaanmatkan kanssasi. Maksatko sinä koko matkan kokonaisuudessaan? Jos maksat niin ehkä hän haluaa ottaa sinusta viimeisetkin 'hyödyt' irti ja maksattaa matkansa sinulla ennen eroa. Hän on sokissa ja yrittää joka tapauksessa saada ajatukset kulkemaan edes jotenkin järkevästi. Syy miksi hän vielä 'epäröi' suhteenne jatkoa ja asuu kanssasi saattaa olla se, että hän järjestelee eron jälkeistä elämää eli etsii mieleistä asuntoa ja muuttaa vasta sitten kun sellainen on löytynyt. Tämä nyt oli vain arvaus naisen logiikalla.
Mutta jaksamista sinulle! Nyt ainakin tiedät miten kohdella puolisoa seuraavassa parisuhteessa. Ja miten ei saa kohdella.
Kiitos viesteitänne. Kutakuinkin tuollaisia ajatuksia odotinkin saavani lukea. Tuntuu ihan hirveältä ja vaikealta käsittää koko tilanne.
Mitä pettämiseen tulee, niin itse en ajattele niin että jos pettää ei rakasta. Asiat eivät ole mustavalkoisia ja elämässä voi tehdä virheitä ilman, että se tarkoittaa ettei toisesta välitä tai toista rakasta. Siksi juuri tuntuu käsittämättömältä, että ihmisen tunteet voivat kuolla hetkessä ja toisen tunteet ja ajatukset muuttuvat yhdentekeviksi. Miten voi rakastaa kiltein 4 vuotta ja yht'äkkiä lakata rakastamasta. Luulen, että kyse on (ainakin meidän tapauksessa) enemmän siitä, että on niin loukkaantunut ja vihainen ettei tiedä miten toimia ja siksi "pakottaa" itsensä luopumaan tunteista jotta mahdollinen ero olisi helpompi. Voi olla että olen väärässä, mutta näin ajattelen ainakin tällä hetkellä.
Mitä puolison huomioimiseen tulee, en tietenkään ajattele että mitkään kukat tai sanat pyyhkisivät pois minun tekoni ja loukkauksena toista kohtaan, tai että niillä "saisin" jotenkin anteeksi tekoni. Huomion häntä, koska olen koko suhteemme ajan niin toiminut ja teen sen vilpittömästi siksi, koska haluan puolisoni tietävän että hän on minulle edelleen tärkeä, hän kelpaa minulle juuri sellaisena kun on ja että rakastan häntä.
Ajattelen myös niin, että jos vain istuisin tuppisuuna odottamassa enkä kertoisi tunteistani tai huomioisi häntä, antaisi se signaalin että minua ei kiinnosta ja että hän ei merkitse enään minulle mitään. Ehkä tämä on sitä miestenlogiikkaa...
Joka tapauksessa tilanne on eskaloitunut tosi pahaksi ja kyllä tässä täytyy ihmeitä tapahtua, jotta välimme korjaantuisivat. Mitä matkaan tulee, olemme siis molemmat maksaneet osamme ja vain lennot on ostettu. Niissä on n. 700/hlö kiinni jota ei saa takaisin, jollei nyt sitten sairastu ja vakuutus korvaa siitä syystä. Tuon lisäksi matkalla menee vähintään 1200/hlö jonka tässä kohtaa saisi vielä säästettyä, jos matkalle ei lähdettäisi. Itselläni kuin myös avopuolisollani säästöt ovat aikalailla tuo matkalla käytettävä raha ja mahdollinen erilleenmuutto matkan jälkeen vaikeutuisi huomattavasti, jos säästöt olisivat käytetty. Lisäksi meillä on pitkä irtisanomisaika (3kk) ja kummallakaan meistä ei ole mahdollisuutta maksaa kahta asuntoa samanaikaisesti tai jäädä nykyiseen yksin asumaan. Tästäkin syystä matkalle lähtö tuntuu käsittämättömältä ajatukselta jos hön kerran haluaa erota ja on päätöksensä miltei varmaksi tehnyt.
Olen yrittänyt jotenkin ajatella niin, että ehkä hän vain haluaa katsoa, mitä olen valmis suhteen jatkon eteen tekemään ja kauanko kanttini kestää ja sitten jossain kohti kun olen tarpeeksi "kärsinyt" antaisi anteeksi tai jättäisi. Nyt en enään pysty ajattelemaan kuin jälkimmäistä vaihtoehtoa, etenkään kun eilen minulle kertoi ettei enään halua pariterapiaan (johon vielä muutama viikko takaperin oli valmis lähtemään) ja ei koe suhteemme jatkoa mahdollisena.
Johnnyboy: Oletko lukenut aloitusviestiäsi uudelleen? Jos siinä kirjoittamasi pitää paikkansa niin ainakin minulle jäi vaikutelma, että suhteenne on voinut melko huonosti jo varsin pitkään. Ja että pettämisesi on ollut, ainakin jossain määrin, REAKTIO suhteen huonoon tilaan, ei syy siihen. Kuvasit, miten naisesi jatkuvasti haukkui sinua ja teillä oli paljon riitoja ja seksittömiä jaksoja. Miten tilanne sitten on "yhtäkkiä" muuttunut ihan toiseksi? Omaan korvaan kuulostaa siltä, että suhteenne ei ole muuttunut vaan eskaloitunut potenssiin kymmenen.
Sinä teit väärin, se on totta. Mutta myös naisesi on tehnyt väärin. Parisuhdettanne EI pelasta, jos vain sinun väärinkäytöksesi käydään läpi. Nyt vaikuttaa siltä, että naisesi ei halua käsitellä sinun väärintekoasi ja epäilen, ettei eteenkään omaansa. Olet kuvaillut, kuinka naisesi tapasi syyttää sinua kaikesta ja nythän hänellä on maailman paras syy siihen: sinun pettämisesi. Hänen ei tarvitse enää tehdä mitään, sinä todistit kelvottomuutesi.
En epäile, etteikö naiseesi sattuisi kovasti, mutta mikä sitten selittää hänen aiemman huonon käytöksensä? Ja jos hän ei silloinkaan ollut valmis muuttamaan tapojaan niin ei kuulosta todennäköiseltä, että niin kävisi nytkään.
Olen pahoillani, kun sanon tämän, mutta minun mielestäni sinun pitäisi päästää irti. Ymmärrän, että toivot vielä, mutta näin ulkopuolisen silmin näyttää hyvin vahvasti siltä, että toivoa ei ole. Naisesi ei ole, kertomasi perusteella, antanut mitään viitteitä siitä, että haluaisi tai rupeaisi korjaamaan asioita teidän välillänne. Ero sattuu, mutta eron pitkittäminen sattuu vielä enemmän.
Ja jos et halua lomalle, älä lähde. Sinun ei ole pakko. Sinun ei ole pakko sietää ja jaksaa. Ei, vaikka petit. Sinulla on lupa päästää irti.
Theofano kirjoitti 12.11.2014 12:28
Johnnyboy: Oletko lukenut aloitusviestiäsi uudelleen? Jos siinä kirjoittamasi pitää paikkansa niin ainakin minulle jäi vaikutelma, että suhteenne on voinut melko huonosti jo varsin pitkään.
Mietin aivan samaa, kuin Theofano. Onko aika kullannut muistot? Oliko suhde todellakin niin hyvä ennen pettämistä? Kuulostaa siltä, että silloinkin sinä olit ainoa, joka todella kantoi kortensa kekoon suhteen vuoksi. Minusta kuulostaa hieman siltä, että ero alunperinkin olisi ollut oikeampi vaihtoehto. Itselläni on ainakin periaate, että jos pitää lähteä pettämään, jokin suhteessa on huonosti. Sitä voi sitten miettiä, onko se jotakin, jonka voi korjata ja sitä myötä pettämisen "tarve" vähenee, vai onko se jotakin, mille ei voi yksinkertaisesti mitään -> olisiko silloin siis parempi erota, ennen kuin satuttaa toista turhan takia?
Mieti myös omaa jaksamistasi. Jos olet sitä mieltä, että ero tulee joka tapauksessa, sinusta riippumatta, olisiko helpompi irtisanoa asunto ainakin omalta osaltasi? Tuntuu ehkä julmalta jättää nainen "oman onnensa nojaan", mutta sille tielle hän näyttää haluavankin?
Ehkä saisit uutta voimaa, kun katselisit uutta asuntoa. Arvuuttelisit hieman mitä kaikkea tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Listaisit asioita, joita olet aina halunnut tehdä, mutta et ole vielä ehtinyt/saanut aikaiseksi/voinut tehdä. Aloita jostakin pienestä, toteuta unelmia.
Kyllä olen lukenut aloitusviestini uudelleen ja moneen kertaan. On hurjaa huomata omien tunteiden ja ajatusten vuoristorata, joka tämän 4kk aikana on tapahtunut. Tiedostan hyvin sen, että suhteemme ei ole ollut "hyvä" ja siihen on mahtunut paljon vaikeita aikoja ja tuskaa, mutta myös paljon hyvää. Tähän hyvään yritän tukeutua ja ajatella niin, että jos vaan saataisiin keskusteluyhteys ja selvitettäisiin ongelmat, paranisi suhde ja olisimme onnellisia. Avopuolisoni oli vasta 21 kun tavattiin ja itse 25, eli aika nuoria omasta mielestäni. Se loi omalta osaltaan vaikeuksia suhteeseemme kun emme ole osanneet puhua ja selvittää ongelmia ajoissa ja oikein. Toki aika varmasti on "kullannut muistoja" ja suhtaudun mahdolliseen jatkoon turhan toiveikkaasti, mutta en jaksa uskoa että olisimme olleet miltei 4 vuotta yhdessä jos välillämme ei jotain oikeaa yhteyttä ja rakkautta olisi ollut.
Tästä syystä tuntuu erityisen raskaalta ajatus, että eroaisimme. Kaipaan ja ikävöin avopuolisoni joka hetki ja tuntuu että henkinen ja fyysinen kanttini ei enään kestä tätä epätietoisuutta ja löysässä hirressä roikkumista. Ymmärrän myös, että joskus pitää vaan pystyä luovuttamaan ja hyväksymään että asiat ei mene niinkuin toivoisi niiden menevän, mutta en tiedä pystynkö tähän...vielä...
Vastuu suhteen ongelmien selvittämisestä ja uuden alun mahdollistamisesta on meillä molemmilla ja tällä hetkellä teen sitä työtä yksin. Moni varmaan ajattelee että miksi? Miksi yrittää enään ja että helpommalla pääsee kun vaan antaisi olla. Mietin tätä itsekin melko usein, mutta silti en vain halua luovuttaa koska silloin minä itse olisin poistanut mahdollisuuden siltä että suhde ehkä korjaantuisi.
Mitä tulevaisuuteen tulee, olen toki tehnyt järjestelyjä ja hakenut asuntoa HOASilta, ihan vaan kaiken varalta. Yritän myös säästää kaikki rahat jotka vaan pystyn, jotta en olisi ihan kusessa jos/kun ero tulee. Koen tämän jollain tapaa helpottavana että on edes joku takaportti jos huonosti käy, mutta toisaalta taas ahdistun todella pahasti koska minusta tuntuu, että tavallaan olen jo osittain luovuttanut kun näin toimin. Vaikeaa, niin vaikeaa☹️
Uuden elämän aloittaminen ja jonkun uuden suhteen miettiminen lähinnä ahdistaa ja en koe sitä mitenkään ajankohtaisena, vaikkakin moni ystävänikin on minua näin kehoittanut toimimaan. Periaatteessa järki sanoo miten olisi järkevintä toimia, mutta tunteet estävät sen. On kyllä todella ankeaa tajuta tämän ikäisenä söhlineensä tämänastisen elämäni parhaan asian...
Asioita sattuu ja tapahtuu. Itselleenkin pitää osata antaa anteeksi. Olen itse hiukan vaille 27-vuotias ja seurustelin melkein 7 vuotta saman miehen kanssa. Voin sanoa, että monesti on tullut mietittyä sitä aikaa, että oliko sillä jokin tarkoitus, teinkö hätiköidysti erotessani jne. Mutta nyt kun mietin asiaa, niin lopulta päätös oli oikea, en kai siihen muuten olisi päätynyt. Minun oli vaikeaa suhteessa, monessa mielessä, vaikka olimme myös onnellisia ja suunnittelimme häitä ja lapsia. Myöhemmin sitä ajattelee jotenkin lempeämmin paitsi niitä hyviä asioita, myös omia päätöksiään. Jos en voinut hyvin, jotakin oli tehtävä asian korjaamiseksi. Tällä kertaa elämä kuljetti tähän suuntaan.
Nyt se sitten tapahtui. Tätä olen pelännyt ja osannut kyllä odottaa tulevaksi; avopuolisoni ilmoitti ettei halua enään jatkaa. Ei halua yrittää ja että ei näe meitä enään yhdessä.
Oli viime yön juhlimassa ja kotiutui n. Viiden aikaan ja nyt ilmoitti herättyään kun kysyin selitystä, missä on ollut ja miksei vastannut puhelimeen kun soitin (olin aidosti huolissani että onko kunnossa kun ei ole juuri koskaan noin myöhään ulkona) ja sanoi vain että halusi pitää hauskaa ja että ei halua puhua siitä enempää. Ei myöskään koe tarvetta puhua ja selvittää tätä eroa. Sanoo vain että ei halua jatkaa ja piste. Kaikki hänen kaverinsa ovat häntä näin neuvoneet tekemään ja hän on nut itsekin lopulta ymmärtänyt että ero on se mitä oikeasti haluaa... Olen sanaton ja en pysty käsittämään asiaa, vaikka onhan tämä ollut odotettavissa jo pitkään. Sattuu silti☹️
Meidän piti lähteä mökille kahdestaan hänen toiveestaan ja kun kerroin etten kykene lähtemään sinne jos emme voi edes puhua tilanteesta ja oikeasti käsitellä asioita, hän suuttui silmittömästi kuinka Mä pomputtelen häntä ja hänen perhettään. Kerroin myös etten voi lähteä matkalle jos eroamme ja reaktio oli vieläkin voimakkaampi. Hän on sitä mieltä että ei olisi halunnut kertoa minulle päätöstään ennen matkaa koska ei "voi lähteä yksin" kun ei kuulemma pärjää siellä. Sama mökille menossa. Kysyin onko hänen mielestä oikein roikottaa 4kk ja järjestellä tuollaisia menoja joissa minun rooli on ruoan laitto ja "töiden tekeminen" ja matkalla hänen turvanaan oleminen, kun ei uskalla yksin matkustaa. Saisin kuulemma olla kiitollinen että on antanut edes näin pitkään "mahdollisuuden" meille. Ja paskat, ei se mitään mahdollisuutta ole antanut kun on vaan tylysti tehnyt päätöksensä ja päättänyt elää niin että Mä olen hänelle joku helvetin kokki ja asioidenhoitaja ja taloudellisen vastuun kantaja. Mulla ei varmaan ole mitään oikeutta ajatella näin, mutta loukkaa ihan helvetisti ja en pysty käsittämään miten on voinut toimia näin.
Ymmärrän kyllä että tässä tilanteessa on vaikea jatkaa ja saada suhde toiminaan, mutta yrittämättä jättämisellä ei varmasti asiat korjaannu ja suhde parane! Pariterapiaan oli aluksi valmis lähtemään, mutta siitäkin muutto aika nopeasti mielensä ja sanoo nyt ettei näe mitään järkeä siinä. Mulle toi osoittaa vaan epäkypsyytty ja pelkuruutta kohdata ongelmat ja kipeät paikat. Vaikkakin suhde päätyisi terapiasta huolimatta eroon, olisi siitä silti hyötyä kun tulisi puhuttua asiat selviksi ja tietäisi, että ainakin yritti.
En voi ymmärtää miten haluaa heittää melkein 4 vuotta pois tosta noin ja sanoo vielä että ei tunnu missään. On kuulemma ollut jo pitkään tyytymätön suhteeseen ja minuun. Kysyin miksei ole kertonut asiasta ja miksi ei ole tehnyt mitään sen eteen että tilanne muuttuisi ja vastaus oli, että ei suhteessa pidä joutua yrittämään. Asioiden pitää tapahtua itsestään. Ajattelen itsekin että ei suhteessa kaikkea voi joutua "pakottamaan" ja asioiden pitäisi jossain määrin tapahtua itsestään, mutta helvetti, ei kait ole olemassa sellaista parisuhdetta jossa ei tehtäisi töitä suhteen eteen ja koko ajan pyrittäisi parantamaan sitä?! En vain pysty käsittämään häntä ja hänen tapaansa hoitaa tämä kriisi ja nyt tämä ero.
Onko niin, että on vain niin vihan ja pettymyksen sokaisema ettei kykene näkemään asioita oikeassa mittakaavassa, vai onko muiden mielestä ihan normaalia toimintaa päättää suhde näin? Oon ihan todella rikki ja tuntuu etten pysty toiminaan ja olemaan kun ahdistaa niin paljon!
Ikävä kuulla, että nyt näin kävi. Itsekin olen sitä mieltä, että asiat olisi joka tapauksessa pitänyt puhua läpi, vaikka ero olisikin tullut. Voin nimittäin veikata, että jossakin vaiheessa elämäänsä, vaikka ex-avokkisi kuinka selvittäisi asiaa itselleen/itsekseen, hän tulee kaipaamaan lisää vastauksia. Kunhan hän ensin pääsee siihen tilanteeseen, että antaa itsensä tuntea kaikki ne tunteet, joita tuo tilanne on hänessä herättänyt.
Mutta yritä ajatella sitä uutena alkuna. Lopulta sitä alkaa huomaamaan asioita, joita on suhteessa oppinut. Silloin se ei ollut hukkaan heitettyä aikaa. Teillä oli hyvät hetkenne, joten ne eivät olleet missään nimessä turhia, ja huonotkin hetket opettivat ja antoivat materiaalia tulevaan elämään. Toivon sinulle jaksamista ja kaikkea hyvää!
Ei helvetti, sellainen lisäys tuli vielä että avopuolisoni oli viime yönä käynyt exällään ja seksiä olivat harrastaneet. Ei helvetti, pää hajoaa!!! En pysty edes käsittelemään koko asiaa vaikka tuntuu ihan hirveältä!
Avopuolisoni sanoi minulle, että kyse ei ollut kostosta vaan että ihan oikeasti tunsi vetoa exäänsä ja halusi häntä. Ovat myös nähneet useamman kerran vaikka on kiistänyt tähän asti sen. En tiedä miten tätä pitäisi käsitellä ja mitä ajatella. Nyt tuntuu että shokki on niin suuri etten kykene mihinkään ajatustyöhön. Toisaalta, sitä saa mitä tilaa ja avopuolisoni itseasiassa sanoikin näin että Mä olen ajanut hänet exänsä sänkyyn. Vitun hienoa ja mieltä ylentävää kuulla. Toisaalta itse olen mokannut ja suhteeni pilannut, että kait tää on sitten oikein. ☹️