Olisko se nyt sitten siinä? Aika masokisti olet, jos edelleen olet lähdössä yhteiselle matkalle. Ei siihen matkaan ole peruutusturvaa maksettu?

Hei 🙂🌻
Johnnyboy: se on totta, että olet mokannut mutta ei puolisosi käytöskään kovin aikuismaiselta vaikuta.
Hän ei ilmeisesti pysty käsittelemään uskottomuutesi aiheuttamaa pettymystä ja tuskaa vaan purkaa tunteensa pikasuhteeseen ex:n kanssa.
Hän ei ole mitenkään suostunut asiasta puhumiseen tai intensiiviseen pariterapiaan. Mieleeni tulee ajatus, että hän on ehkä jo alunperin tuntenut olonsa suhteessanne jollain tapaa huonoksi ja sen vuoksi pettämisesi antoi hänelle syyn huonontaa suhdettanne vielä enemmän.
Kerroit jossain viestissäsi siitä, että puolisollasi on ollut tapana arvostella sinua mm. ulkonäköäsi. En tiedä, onko hän vielä nuoren ikänsä vuoksi pinnallinen, vai ovatko hänen arvonsa ulkoista puolta arvostava. Keskusteluun, eli sisimpänsä avaamiseen hän ei pysty.
Mielestäni toisen pettäminen ei oikeuta toistakaan pettämään. Se on keskenkasvuisen ihmisen tapa "ratkaista" ongelma.
Mielestäni puolisosi tulee selvästi jo pystyä tekemään päätöksensä jääkö hän, vai lähteekö.
Vaikka olet tehnyt virheitä elämässäsi, ei se oikeuta häntä kohtelemaan sinua, kuin räsynukkea 😞

Asiaa nyt hetken sulateltuani olen tullut siihen tulokseen, että jos avopuolisoni aidosti sitoutuisi tämän suhteen korjaamiseen ja olisi valmis puhumaan asioista ja lähtemään terapiaan, olisin itse valmis vielä yrittämään. Mutta vain jos hän 100% sitoutuisi ja katkaisisi välit tähän exään pysyvästi. Paljon on tehty ja sanottu ja ei yrittäminen mitään takeita mistään antaisi, tietäisi vain sitten ihan varmaksi olisko toiminut vai ei. Sanoin suoraan että nyt on valinnan paikka ja että tämä nykyinen meno loppui nyt. Joko yritetään ja mennään mahdollisesti sinne matkallekin, tai sitten erotaan ja tehdään se heti. Matkalle pitäisi kuulemma jokatapauksessa mennä ja jos en mene niin 700€ hänelle tai katkaisee välit ja en näe koiria enään. En tietenkään tähän suostu ja pallo on nyt hänellä, jos vaikka saisi vähän mietittyä asioita ja vihan ja raivon läpi alkaisi nähdä taas jotain tunteisiin perustuvaa ja haluaisi yrittää. Sanoi vaan että jos nyt haluan päätöksen on se ero ja piste.

Haluaa myös että saa exäänsä pitää yhteyttä ja nähdä häntä ja että matkan jälkeen vasta osaa sanoa sitten. en tietenkään suostu tähän vaan kyllä se päätös pitää tulla tässä lähi aikoina ja se on sitten siinä. Avopuolisoni pyysi minua muuttamaan pois väliaikaisesti että saisi tilaa ja näkisi tuleeko minua ikävä. En jotenkin koe että mun pitäisi tässä tilanteessa (etenkään kun itse en missään kohtaa ole halunnut erota!) olla se, joka muuttaa miettimään ja selvittämään ajatuksiaan. Toki jos pääsen johonkin väliaikaisesti, voisin ajatella asiaa jos sillä jotain vielä voisi saavuttaa.

Olen koko päivän vaan itkeskellyt kun pahin järkytys meni ohi. Tunnen todella suuta vihaa ja pettymystä siitä että meni ja kosti pettämällä. En ole pystynyt syömään koko päivänä ja on aika huono olla. Onneksi tunnen näitä tunteita koska se kertoo ainakin etten ole vielä lakannut rakastamasta ja välittämästä. Tunnen itseni todella loukatuksi ja ennenkaikkea se, että syytti minua siitä että "ajoin hänet" exän sänkyyn ja se ettei pahoitellut asiaa vaan kertoi kuinka oli nauttinut tästä ja että on sitä mieltä ettei enään rakasta minua kun näin kykeni tekemään satutti todella paljon...

Hei 🙂🌻
Johnnyboy: sinä et ole ajanut puolisoasi pettämään, vaan hän teki tämän ratkaisunsa aivan itse. Tämän lisäksi vielä ex-kumppaniin yhteydenpidon on loputtava, jos meinaatte saada välejänne selvitettyä.
Ja mitä tuohon yhteiseen matkaanne tulee: se ei tule muuttamaan mitään: ongelmat on ratkaistava arjessa. Eikä sinun poismuuttamisesi tuo ratkaisua myöskään.
Muistan, kun pettänyt aviomieheni ehdotti poismuuttoaan kriisimme ollessa akuutti. Tuohon vastasin, etten päästä häntä pakenemaan aiheuttamaansa sotkua, vaan asiat kohdataan ja niistä on pystyttävä puhumaan.
Nyt, reilun kahden vuoden jälkeen, ajattelen, että mikäli olisin tuolloin päästänyt hänet "pakenemaan" asiaa, suhteemme ei olisi jatkunut.
Anteeksianto ja luottamuksen uudelleen palauttaminen vie paljon aikaa. Minä sanoin puolisolleni vähän aikaa sitten, että nyt tuntuu siltä, jotta luottamus olisi palautunut.
En tiedä sanoinko sen liian aikaisin, koska huomasin hänen poistelleen puhelintietojaan...tai sitten uuden puhelimen käyttöönotto saattoi tehdä tämän. Ennen tuota tietojen häviämistä olin sanonut hänelle, että hänen puhelimessaan on mielestäni jotain häikkää...Tuolloin hän suuttui ja viittasi uskottomuuteensa ja sanoi, että eikö tämä ( epäluottamus ) ikinä lopu.
Uskottomuuskriisissä sovimme, että kaikki on avointa toisen nähtäväksi (puhelin, sähköpostit jne. ) Jotenkin hänen reaktioitaan ajatellen tuli mieleen uudelleen se, miten hän vihastui, kun epäilin uskottomuutta sen ollessa totta.
Mieheni on ollut jonkin aikaa jo ärtyisä ja huomauttellen minulle asioista, jotka teen väärin hänen mielestään. Hän oli samanlainen, kun suhde toiseen naiseen oli meneillään.
Lisäksi jäi vaivaamaan tapa, millä hän kuittasi sanomiseni luottamuksen palautumisesta.
Hän sanoi, että ompa mukava...Jotenkin odotin häneltä syvällisempää kommenttia, kuin hänen sanomansa ☹️
Eli mielessäni on, että luotanko nyt turhaan???
Mutta; palatakseni vielä teidän ongelmiin: edelleenkin korostan sitä keskustelua tai pariterapiaan menoa. Vaikeaa on, jos puolisosi ei kumpaankaan suostu.
Senverran kysyn vielä, että onko kumppanisi ex-mies sinkku??? Mikäli näin on, se tekee helpoksi suhteen aloittamisen hänen kanssaan uudelleen.
Sitäkin mietin, mikset ota yhteyttä tähän mieheen sanoen, että pitää näppinsä irti puolisostasi?
Minä soitin mieheni toiselle naiselle ( joka muuten on perheellinen, meitä vanhempi tuttavamme ), että pysyttelee erossa miehestäni. Tuli siinä myös muutenkin sanottua yhtä sun toista, osin painokelvotonta tekstiä 😠 Olin vihainen ja nöyryytetty, enkä ikinä olisi voinut uskoa sitä, että tämä nainen puukottaa minua selkään tietäen sen, miten järkyttäviä asioita olen joutunut nyt useita vuosia kestämään äkillisen, fyysisen sairastamisen vuoksi
😭 Nainen osoittautui täysin empatiakyvyttömäksi 😞
En tiedä, onko tästä apua, kun kokemuksiani vuodatan mutta sinun pitäisi kunnioittaa itseäsi himpun verran enemmän. Olet tehnyt virheitä mutta pyytänyt anteeksi ja oppinut myös mokistasi sen, ettei kannata pettää. Ja kuitenkin olet pystynyt vetämään rajan siinä, ettet ole antautunut intiimeihin suhteisiin.
Ja lopuksi: ihmistä kohdellaan huonosti niin kauan, kun hän antaa siihen mahdollisuuden.
Parempia aikoja odotellessa / toivoessa myös sinulle 🌻🙂🌻

Musta ainakin tuntuu, että viimeisen viestin perusteella ainakin suhtaudut tilanteeseen terveesti. Se että sattuu, on luonnollista ja, kuten sanoit, kertoo että välität. Eikä tosiaankaan ole sinun syysi että hän petti - eihän ole ole hänen syynsä, että sinä petit?
Koita jaksaa, voimia ja jaksamista tulevaan. Sinulla on yhtäläinen oikeus onneen kuin meillä muillakin. Toivon että sen saat. 🙂

Nämä perjantain jälkeiset päivät ovat olleet yhtä helvettiä. Avopuolisoni pettämisen jälkeen jatkoi yhteyden pitia exäänsä ja kirjoitteli todella härskisti hänelle kuinka haluaisi ottaa uusiksi jne. Sunnuntaina ei tullut yöksi kotiin vaan meni (ilmeisesti) exälleen. Ei myönnä, muttei kiistäkään. Kun sanoin etten voi hyväksyä että menee meidän yhteisellä autolla ja vie meidän yhteiset koirat exälleen, sanoi vain että jos mieltäni helpottaa niin voi kulkea julkisilla sinne ja jättää koirat kotiin. Olen yrittänyt saada vastausta että valitseeko meidät ja suhteen korjaamisen sekö välien katkaisun tähän exään, ei osaa tehdä päätöstä. Sanoo vain että älä painosta ja että hän menee jos haluaa enkä voi asialle mitään. Se on totta, en voikaan mutta voin vaatia päätöksen miten tehdään. Sitä en kuitenkaan toistuvista pyynnöistä huolimatta ole saanut. Viikonloppuna jo sanoi että tää oli tässä, mutta tänään taas laittoi viesti jossa kertoi että osa hänestä haluaisi vielä yrittää ja että ei haluaisi nähdä meitä erillään. Elä maanpäällistä helvettiä ja oma mielenterveyteni menee ihan kohta. En ole pystynyt nukkumaan perjantain jälkeen enkä oikein syömäänkään. Ahdistaa ja voin fyysistesti pahoin. En pysty käsittämään miten voi tehdä toiselle näin. Etenkään kun näkee miten pahalta tuntuu ja miten paljon kärsin. Nyt ilmoitti että puhutaan keskiviikkona ja siihen asti hänellä pitäisi olla "oikeus" tehdä mitä haluaa ja että ei ole tilivelvollinen minulle mistään. Aaarrggh, pää hajoaa!
Rakastan häntä niin paljon etten kykene ajattelemaan elämää ilman häntä, mutta kaikki hänen toimensa viestii vain siitä ettei halua enään minua vaan haluaa elää tässä välitilassa ja saada tapailla exäänsä. En voi sitä hyväksyä, mutta en kuitenkaan pysty itse tekemään päätöstä erosta koska silloin minä olisin vienyt meiltä mahdollisuuden saada yrittää ja korjata suhde☹️

Taas vähän tilannekatsausta asioihin. Juttelin nyt aamulla avopuolisoni kanssa jatkosta ja hän kertoi minulle tapahtuneesta. On ollut nyt kolme yötä exänsä luona, seksiä on harrastettu ja oltu lähekkäin ja kuulemma ihastusta on ilmassa. Ollut jo jonkin aikaa. Hän on kuitenkin kertomansa mukaan katkaissut nyt välit tähän mieheen ja haluaa antaa meille aikaa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että nukumme edelleen eri huoneissa, emme keskustele tai puhu ja hän ei ole minulle tilivelvollinen mistään menoistaan. Ei myöskään suostu terapiaan ja haluaa matkan jälkeen sitten puhua asioista. En tiedä mitä ajatella. Toisaalta haluaisin uskoa häntä ja ottaa tämän "armopalan" häneltä ja katsoa, jos tilanne korjaantuisi. Se on kuitenkin kaikkea muuta kuin mitä itse ajattelin ja toivoin, oikeastaan edellytän tässä tilanteessa. Mielstäni mun kuulisi saada nähdä heidän viestit ja tapahtuneesta pitäisi voida puhua. Niin kauan ja paljon kun tunnen tarvetta. Haluaisin myös terapiaan ensitilassa koska uskon että puhumattomuus vain pahentaa tilannetta. Mun on myös todella vaikea luottaa hänen vilpittömyyteensä vaikka lupasikin ettei pidä enään mitään yhteyttä exäänsä ja kertoo jos hän ottaa yhteyttä. Mulle toi kaikki merkitsee vain vastuun pakoilua ja sitä ettei ole valmis kohtaamaan ongelmia ja selvittämään asioita. Tuntuu myös, että jos tähän suostun niin annan vedättää itseäni oikein kunnolla ja matkan jälkeen hän jättää minut. Todella vaikea tilanne. Haluaisin luottaa ja uskoa, mutta kaikki teot ja sanat puhuvat yötä vastaan☹️

Huhhuh. :/ onpahan sulla tilanne. Ymmärrän et haluaisit luottaa ja uskoa, mutta kuten sanoit, teot puhuvat sanoja vastaan. Kukaan ei voi sanoa aulle mikä olisi oikea ratkaisu, mutta näin ulkopuolisena tekee mieli sanoa että juokse ja kovaa. Kuulostaa siltä että puolisosi haluaa vain vetää sua kuin pässiä narusta matkaan asti ja sitten kun on saanut haluamansa (=turvallisen matkan, satutettua sua ja seksiä eksältä), voi hän sut jättää kun "ei vaan pääse yli". Puhuminen olis todella tärkeää ennen tuota matkaa jos sitä edes harkitset. Jos puoliso ei suostu puhumaan sitä ennen niin en usko että matka muuttaisi mitään.

Kyllä Mä itsekin mietin että olisko jo korkea aika ottaa ja juosta kovaa pois tästä tilanteesta. Tää henkinen paine on jotain täysin sietämätöntä ja jaksaminen on ihan lopussa. Ahdistus on sanoin kuvaamatonta ja en pysty nukkumaan. Olen yrittänyt melatoniinin ja nukahtamislääkkeiden avulla viimeisen viikon saada nukutuksi, mutta uni ei tule ja heräilen lukuisia kertoja yössä. Tuntuu että en saa henkeä ja sydän lyö niin kiivaasti että tuntuu tulevan rinnasta ulos. Muutin kaverini luo nyt väliaikaisesti avopuolisoni toiveesta jotta hän saa tilaa ja aikaa selvitellä omia ajatuksiaan. Mietin 24/7 häntä ja kaikkea tapahtunutta ja vaikka miten yritän, en vaan saa asioita mielestäni. Olen todella pettynyt, loukkaantunut ja vihainen hänelle siitä mitä on tapahtunut ja miten hän on koko syksyn valehdellut ja salaillut asioita. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin suru ja epäusko. En osaa ajatellakaan elämää ilman häntä ja en edelleenkään halua päästää irti ja luovuttaa, vaikka se olisikin varmasti järkevintä tässä tilanteessa. Tuntuu vaan, etten voisi koskaan päästä sinuiksi asian kanssa jos nyt luovuttaisiin rakastamani ihmisen suhteen. Olen itse halunnut olla rehellinen kaikesta ja olen valmis tekemään kaikkeni, jotta tilanne korjaantuisi. Yksin vaan en voi sitä tehdä ja tuntuu hirveältä, ettei avopuolisoni ole ollut valmis ja halukas selvittämään yhtään mitään.

Minulle on ehdotettu sairaslomaa jo useamman kerran jotta en menisi enään huonompaan kuntoon, mutta sen ottaminen tuntuu myös vaikealta ja väärältä. En halua olla pois koulusta ja töistä, koska niiden avulla pystyn edes hetkittäin "pääsemään eroon" tästä kriisistä ja sen tuomasta tuskasta. Tiistaina mun oli pakko olla pois kun romahdin ihan täysin töissä. Aloin itkemään ihan hysteerisesti ja Esimieheni sanoi että nut näyttää aika pahalta ja olisi varmaan hyvä, jos lähtisin kotiin selvittämään ajatuksiani ja lepäämään. Kotiin lähdinkin, mutta siitä tuli jotenkin sellainen tunne että jollain tapaa luovutin ja annoin periksi heikkoudelleni ja tunsin myös häpeää ja syyllisyyttä siitä. Olen itse aiheuttanut tämän tilanteen, ainakin suurilta osin ja siksi tuntuu etten ole oikeutettu tuntemaan näin ja olemaan heikko. En kyllä tiedä kauan enään jaksan ja pelottaa, että romahdan täysin ja joudun olemaan pitkään sairaslomalla. Tiedän että tätä asiaa ei pitäisi murehtia etukäteen ja se ei ole minun "päätettävissäni" mutta silti pelottaa ja ahdistaa.
Huomenna on lääkäriaika ja toivottavasti saan jotain helpotusta ahdistukseen ja unettomuuteen. Unihaikeudet ja ruokahalun menetys näkyvät jo nyt minusta päällepäin, joten ei varmaan mene kauaa kun olen jo aika huonossa kunnossa. Yritän pakottaa itseni syömään, mutta en vain pysty. Paino on pudonnut 5kg viime punnituksesta ja tällä menolla putoaa lisää. En vain pysty käsittämään miten tässä kävi näin. Miksi, oi miksi en osannut olla uskollinen ja toimia suhteessa toista kunnioittavasti?!

Olen saanut käsiteltyä paljon asioita ja löytänyt syitä toimilleni monessakin eri asiassa, mutta paljon on töitä edessä ja matkaa siihen että tulen kuntoon ja voin kokea olevani taas ehjä ihminen. Tiedän että se on mahdollista, tuntuu vaan aika kaukaiselta juuri nyt...

Ei heikkouden näyttäminen paha juttu ole. Ymmärrän että haluat jatkaa muuta arkea, että saat muutakin ajateltavaa. Niin tai näin niin älä ainakaan yksin jää. Puhu meille, ystäville, sukulaisille. Onko ketään kenen luokse voisit lähteä vaikka vähän kauemmaksikin? Tutuista piireistä hetkeksi lähteminen voisi myös auttaa. Itsellä ainakin kiersi kaikenlaista mielessä aikanaan, "tuolla me käytiin sillon, kun kaikki oli vielä hyvin"-tyyliin.
Mulla on reippaasti yli vuosi siitä kun sain tietää eksän pettäneen ja muistan hyvin vielä noi tunteet. Unettomuus, ruokahalun menetys ovat itsellekin tuttuja. Pidä itsesi hengissä lienee paras neuvo mitä mulla on antaa.
Kaikesta päätellen olet vahva ja vaikka helpotus nyt tuntuu kaukaiselta, pääset siihen pisteeseen jonakin päivänä.

Hei.

Rekisteröidyin sinun keskusteluasi varten tänne, joskin tietysti itselläni on myös omat ongelmat joiden vuoksi koko sivustolle eksyin. Kirjoitan nyt nopeasti muutaman ajatuksen.

Ole kiltti ja älä jatka tuota enää pitkään. Menetät mielenterveytesi. Kukaan, ei edes pettäjä, ansaitse tuollaista kohtelua keltään.

Minua on petetty molemmissa seurustelusuhteissani. Ensimmäisessä suhde päättyi siihen, joskin eroa tehtiin puoli vuotta, koska en kokenut siihen vielä olevani valmis. Tuona aikana koin masennuksen ja vihankin tunteita, mutta aika nopeasti pystyimme kuitenkin puhumaan ja samassa sängyssä nukkumaan. Yritän nyt sanoa, että pettämisestä huolimatta ei tarvitse lytätä ja haukkua tai kohdella toista kuin roskaa. Tällä kerralla surin suurimmaksi sitä, miten minua on loukattu, kuinka luottamus on petetty, itsetuntoni menetystä ja osittain myös tulevaa eroa, vaikken sitä täysin aluksi edes tiedostanut.

Nykyisen mieheni pettäessä surin tietysti samoja asioita, mutta eniten sitä, miten kovasti pelkäsin menettäväni minulle tärkeän ihmisen. Tietenkään en tuossa vaiheessa tiennyt, johtaako tämäkin kerta eroon vai selviämmekö tilanteesta. Tämä oli suurin ero ensimmäiseen kertaan verrattuna: siitä kauheasta surusta ja loukkaamisesta huolimatta en halunnut menettää minulle tärkeää ihmistä.

Minulla olikin heti vahva halu selvittää asiat. Näin onneksi myös omalla puolisollani, joka tahtoi kovasti muuttua ja saada meidät kuntoon. Jollain tapaa syyt hänen käytökseensä olivat samankaltaiset kuin sinullakin - ongelmat itsensä ja oman pahan olonsa kanssa aiheuttivat toisen loukkaamisen. Tsemppinä haluaisin kuitenkin kertoa, että näin kaksi vuotta jälkeenpäin mieheni on muuttunut mies ja sen näkee hänestä ihan joka suhteessa. Siihen vaadittiin hurjasti työtä, vääntöä ja suremista molemmin puolin, mutta tämä on täysin mahdollista. Varmasti myös sinulla! Terapiat on hyvä juttu.

Vaikka kyse on vain omasta kokemuksestani, uskon kyllä vahvasti, että kyllä monen kuukauden päästä pitäisi jo "tietää", haluaako selvittää asiat vai ei. Jos menee kuukausia, ettei tule sellaista palavaa halua, että tahtoo (koska sitä todella tarvitaan jos asiat haluaa selvittää), niin tuskin se enää myöhemmin tulee? Eli suhteenne osalta puolisosi tapa ratkoa asiaa ei ole kovinkaan hedelmällinen...

Olet kirjoitellut paljon tuosta itseinhosta, ja siitä haluaisin sanoa, että koita ajatella, että pettämisessäsi on kyse siitä, että teit todella pahan virheen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisit paha ihminen. "Ihmiset tekevät virheitä" ei minuakaan helpottanut siinä vaiheessa, kun tilanne oli päällä, mutta pikkuhiljaa halusin nähdä uskottomuuden ennemminkin puolison virheellisenä tekona, en pysyvänä ominaisuutena tai luonteenpiirteenä. Tämä erottelu auttoi paljon antamaan anteeksi. Ehkä myös syyllisyyttä kokevalla?

Sairauslomasta. Osittain pettämisen, osittain myös muiden vaikeuksien vuoksi olin töistä ja koulusta sairauslomalla yhden lukukauden verran. Saikkua kirjoitettiin aluksi kahdeksi kuukaudeksi kerrallaan. Sairauslomalle jääminen hirvitti (juurikin sen vuoksi, että koulussa käydessä oli edes _jotain_ muuta), mutta ei sitä turhaan ehdotella. Aluksi tulee ajatuksia, että olenko hullu tai heikko, mutta se on varmaan aika normaalia. Itseäni helpotti kovasti äitini lausahdus, että kyllähän katkennut jalkakin tarvitsee sairauslomaa. On ihan turhaa ajatella, että mieli ei sitä tarvitsisi rikkoutuessaan! Eli siinä vaiheessa, kun lääkäri ehdottaa sairauslomaa, melkein ottaisin sen vastaan. Itsekään en ensimmäisen parin kuukauden jälkeen olisi halunnut jatkaa sairauslomaani, mutta jokin voinnissani sai lääkärin haluamaan jatkaa sitä, ja tämä oli hyvä ratkaisu. Lopulta olin saikulla (ja tarkennan vielä että nimenomaan psyykkisen kuormituksen vuoksi) 5kk, ja tämä oli elämäni fiksuimpia päätöksiä. Samoin, jos saat rauhoittavia nukkumista varten, ei kannata pelätä niiden ottoa. Ne ovat ihan sinun avuksesi eivätkä oikein käytettynä aiheuta riippuvuutta tai mitään muutakaan.

Lääkkeistä ja saikuista puhuminen kuulostaa itsestäkin edelleen vähän pelottavalta. Todellisuudessa täällä kirjoittelee kuitenkin ongelmistaan (masennus...) huolimatta ihan tavallinen nuori nainen! Ihmisissä on monia puolia, monia mielialoja ja monia elämäntilanteita. Niitä ei tarvitse hävetä.

🙂🌻 🙂🌻

Kiitos ajatuksistanne nanie ja chu. Heikolla hetkellä auttaa kun joku ulkopuolinen kertoo mielipiteitään ja kokemuksiaan omasta elämästä. Antaa perspektiiviä ja sitä muistaa taas, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin. Olen kokenut todella suureksi avuksi tänne kirjoittamisen ja ajatusten purkamisen. Eniten tietysti on auttanut psykologin kanssa käydyt keskustelut ja muutamat läheisimmät ystäväni ja omat vanhempani. Ilman heitä tuskin olisin näinkään tolkuissani. On totta, että syytän itseäni varmaan liikaakin tilanteesta ja se ei pidemmän päälle vie asioita yhtään eteenpäin, tuntuu vaan siltä että olen tehnyt niin kamalia asioita että en pääse niistä yli ja oysty käsittelemään niitä ilman näitä itsesyytöksiä ja pahaa oloa joka siitä on seurannut. Olen aina ollut äärimmäisen herkkä asioille ja tunne-elämäni on "rikas" niin hyvässä kuin pahassakin. Koen sen usein rasitteena, mutta pidän sitä myös niin olennaisena osana omaa minääni, etten osaisi kuvitellakaan muunlaista tapaa olla ja elää.

Sairasloma ja lääkkeet pelottavat, mutta tiedän myös että jossain kohti on vain pakko ottaa vastaan nämäkin apukeinot, jotta voin tästä selvitä. Olen päättänyt, että jos/kun ero tulee, teen kaikkeni jotta en alkaisi toistaa sitä samaa kaavaa jolla aikaisemman eroni hoidin; eli yritin vain unohtaa kaiken ja uskottelin itselleni, että tolkuton dokaaminen ja irtosuhteet jotenkin olisivat auttaneet. Ei auttanut ja itselleni vain kaivoin kuoppaa sillä ja tämän tiedostaen en aio toimia samalla tavalla jatkossa. Alkoholi ei ole ollut itselleni koskaan "oikea" ongelma ja en koe että juominen olisi karannut käsistä alkoholistimaisesti, se ei vain sovi minulle jos en ole kunnossa ja hyvissä fiiliksissä. Aioin myös tehdä kaikkeni jotta saan terapiasta kaiken irti ja hoidettua itseni kuntoon. Olen elämässäni ensimmäistä kertaa tilanteessa jossa olen rehellinen itselleni ja läheisilleni ja se tuntuu todella hyvältä ja oikealta! Se tuo myös oman lisänsä tähän ahdistuksen määrään ja pahaolo lisääntyy ja niin kuuluukin - ilman sitä tuskin oikeasti käsittelisin asioita ja selvittäisin itselleni syitä miksi olen elänyt tällatavalla.

Mitä suhteeseen ja sen jatkoon tulee, olen aivan hukassa sen kanssa mitä tehdä! Järki sanoo että ei kenenkään tarvitse tällaista kestää ja että tilanne on mennyt jo moneen kertaan todella pahasti yli ja olen antanut kohdella itseäni kuin ovimattoa. Sydän ja tunteet vain estävät "rationaalisen" tavan toimia ja viheltää peliä poikki. En ole koskaan ollut näin varma tunteistani ja siitä, että tiedän todella mitä tunnen avopuolisoani kohtaan. Ehdotonta rakkautta ja kiintymystä. Toki paljon vihaa, pettymystä ja tuskaakin, mutta vahvimpana rakkaus ja suru siitä että sen todennäköisesti menetän. Se tuntuu ihan hirveältä ja toivoisin enemmän kuin mitään muuta että tilanne korjaantuisi ja saisimme suhteemme rakennettua uudelle, terveelle pohjalle joka perustuisi kunnioituksen, välittämiseen ja toisen ehdottomaan rakastamiseen. Näin tuskin käy, mutta haluan silti antaa sille mahdollisuuden ja siksi en itse viljellä peliä poikki. En ainakaan vielä. Luulen että näitä ajatuksia on myöhemmin mielenkiintoista lukea ja käydä läpi kun aikaa menee, kävi tässä kuinka hyvänsä. En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kirjoittanut tällaista "päiväkirjaa" tunteistani enkö varsinkaan tuonut itseäni haavoittuvaksi muiden eteen. Lohdullisinta tässä on, että se tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä tässä kohtaa🙂

Musta on jotenkin erityisen hienoa, että tiedostat hyvinkin tiettyjä asioita, kuten kun mainitsit siitä, ettet anna tämän mahdollisen tulevan eron ja sen jälkipyykin tapahtua samalla tavoin kuin menneisyydessä. Itse olen samoja virheitä tehnyt, jättänyt joitakin asioita käsittelemättä ja nehän toistuvat seuraavassa suhteessa. Lisäksi se mitä mainitsit alkoholista: se ei tosiaankaan oe ratkaisu, ja hienoa että ymmärrät sen. Alkoholi sopii lähinnä hauskoihin hetkiin, ei murheisiin. Sen kanssa on ehkä helpompi iloita, mutta sen kanssa myös murheet paisuvat uusiin mittasuhteisiin, sekä ikävä kyllä monen kohdalla aiheuttaa lisää murheita...
Hyvä on käsitellä asiat sitä mukaa kuin tapahtuvat ja hyvä että olet kokenut auttavaksi tänne kirjoittelun. Siksi itsekin kirjoittelen sekä tänne että ihan fyysistä päiväkirjaa. Tekee hyvää purkaa ajatuksiaan silloinkin, kun ei juuri ammattiauttajalle pääse juttelemaan ja sekin on helpompaa ja hyödyllisempää, kun saa asioita hiukan valmiiksi puitua.
Chu sanoi suurin piirtein kaiken, mitä asiaan voi sanoa. Sanot, että yhä rakastat ja olet kiintynyt, etkä ole valmis laittamaan suhdetta poikki. Älä kuitenkaan ole se ovimatto! Muista, että rakkaus on myös rajoja ja toisen palauttamista maan pinnalle. Puolisosi on loukannut sinua, käyttäytynyt huonosti sinua kohtaan. Sinä myönsit virheesi, halusit asioiden parantuvan. Mitä hän on tehnyt asioita auttaakseen? Pahaa sinulle. Suhdetta ei korjata kostamalla. Sinulla on arvoa, vaikka et aina sitä itse muistaisi, pahoista teoistasi huolimatta. Kuten Chu sanoi, ne ovat virheitä, mutta eivät tee sinusta pahaa ihmistä. Tiedostaen yrität muuttua ja korjata virheesi. Muista tehdä myös avopuolisollesi selväksi, ettei sinuakaan sovi kohdella miten tahansa. Se ei tarkoita sitä, että luovuttaisit teidän suhteenne.

Oon tosi "iloinen" siitä että näen toimintani luultavasti ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan ja tiedostan omat vanhat ja todella huonot käyttäytymismallit. Tämän tiedostaminen tulee varmasti auttamaan minua kriisistä ylipääsemisen osalta, nyt juuri ne vain ei hirveästi lohduta, vaikka tiedän että suurelta osin olen jo tätä kriisiä ja mahdollista eroa työstänyt. Tämä ahdistuksen määrä on jotain ihan käsittämätöntä ja tuntuu ettei mene millään pois. Sain tänään (taas) uusia lääkkeitä ahdistuneisuuden ja unihäiriöiden hoitoon. Lääke on ketipinor joka ei ole itselle tuttu entuudestaan, mutta lääkäri sanoi sen olevan suhteellisen tehokas apu...Ahdistuneisuuteen ei ainakaan ole vielä auttanut, toivottavasti nukkumiseen auttaisi.

Jotenkin tuntuu että töissä ja koulussa on alettu huomaamaan minun huono kuntoni, kait nukkumattomuus ja syömättömyys alkaa näkyä aika nopeasti ulospäin. Tämä tuntuu sekä ahdistavalta että helpottavalta. Ahdistavalta siksi, koska mua hävettää olla heikko ja tunnen ettei mulla ole siihen oikeutta - toisaalta taas helpottavalta koska ihmisten vilpittömältä tuntuva huoli ja suhtautuminen asiaan tuntuu lohduttavalta. Kaikista eniten ahdistaa oman kumppanin välinpitämättömyys ja se, ettei tunnu olevan pahoillaan tapahtuneesta eikä ole pyytänyt anteeksi mitenkään. Se loukkaa todella paljon ja tuntuu ihan hirveältä! En vaan pysty käsittämään miten voi olla noin kylmä ja etäinen eikä tunne pienintäkään pistosta omassa sydämessään tai omassatunnossan vaan sanoo vaan että ei voi itselleen ja tunteilleen mitään. Se on totta, ei tunteilleen voi mitään mutta sille miten paljon toista loukkaa ja satuttaa voi aika paljonkin. Kaikki tekevät virheitä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Se miten tilanteet hoitaa onkin oma lukunsa ja määrittää ihmistä aika paljon. Vaikeinta asiassa on hyväksyä totaalinen muutos joka avopuolisossani on tapahtunut. Ennen niin vilpitön ja rehellinen ihminen joka oli todella empatiakykyinen on muuttunut kaiken tämän vastakohdaksi. Onko kyse oikeasta muutoksesta ja/tai todellisen luonteen paljastumisesta vai siitä, ettei vihaltaan vaan pysty muuhun on sellainen asia, jonka haluaisin tietää ja tuntuu että antaisin melkein mitä vain tästä tiedosta. Jos kyse on ensimmäisestä, eihän meillä siloin mitään tulevaisuutta voisi enään olla. Jos taas jälkimmäisestä, toivoa varmaankin vielä olisi ja asioista voitaisiin joskus päästä yli ja selvittää kaikki.

Onneksi on tukinet ja kaikki te ihmiset jotka täällä olette ja kommentoitte.
Niin hullulta kuin se tuntuukin, tämä vaan auttaa ihan hirveästi minua selvittämään ajatuksiani! Ehkä myös siksi, kun tuntuu etten enään voi enkä halua kaataa tätä kaikkea ystävieni niskaan. Ei tämän ikäisenä pitäisi olla tällainen sotku ja elämä näin solmussa, eikä sitä ainakaan saisi kaataa ystävien niskaan. Ei vaikka he kaikki sanovatkin että se ei haittaa ja ovat tukenani ja sitä varten ystävät ovat olemassa. Ehkä se on niin ja juuri nyt olen näistä ihmisistä erityisen kiitollinen!

Aloitusviestissä kerroit suhteenne olleen alusta alkaen vaikea. Olet saanut osaksesi jo ennen totuuden ilmituloa nälvimistä ja itsetuntosi mollausta. Sitäkö sinä rakastat? Mitä asioita rakastat puolisossasi, millä lailla hänen kanssaan sinun on / on ollut hyvä olla omana arvostettuna itsenäsi, jotta haluat käydä tämän skeidan läpi? Vai rakastatko enemmän rakastamisen tunnetta ja tietoa siitä, että et ole yksin?