Kuten Emma7 kirjoitti, kerran petetty on aina petetty, ei petetyksi tuleminen varmasti unohdu. Tai kun unohtuu, niin silloin on niin paljon muutakin unohtunut, että on jo eri ihminen. Samalla tavalla joka kerran on pettänyt on aina pettäjä. Jos jää yhteen, niin siltä pohjalta yhteinen tulevaisuus on rakennettava. Molemmilla on uusi kuva puolisosta joka pitää sovittaa parisuhteeseen, joka pitää jollakin tavalla hyväksyä ja jonka kanssa molempien pitää jotenkin voida elää. Petetyn on hyväksyttävä, että hän tulee aina näkemään jollain tasolla puolisossaan pettäjän ja pettäjän on hyväksyttävä, että häntä tullaan aina jossain määrin katsomaan pettäjänä.

On kuin pettäjä olisi itse aiheuttanut itselleen elinikäisen vamman joka petetyn on hyväksyttävä. Hän on kuorinut kasvoiltaan viattomuuden kauniin naamion jonka jälkeen voi nähdä syvemmälle sisimpään. Sieltä paljastuu useampia kasvoja jotka näyttävät paljaammin uusia puolia puolisosta. Rikkinäisempiä, heikompia, herkempiä, hauraampia, inhimillisempiä, rumempia ja ehkä jotain kauniimpaakin, usein esim. syvemmän välittämisen muodossa.

Sitä joutuu suurelta osin muodostamaan uuden parisuhteen uuden ihmisen kanssa ja vielä uutena ihmisenä. Ei ihme, että pettämisen jälkeen on paljon sulateltavaa ja niin suhde kuin oma pääkin ovat pitkään myllerryksessä.

Hei
Olen itse juuri tullut petetyksi ja tärkein asia mitä voit nyt tehdä on olla rehellinen kaikesta. Minun mieheni ajattelee niin, että valehtelemalla suojelee minua ja oikeuttaa jatkuvan valehtelunsa sillä (vaikka meidän suhde on jo loppuun kuljettu). Se että toinen saisi edes osan luottamuksesta palautettua ja pystyisi luottamaan jälleen on totuus tärkein (vaikka se satuttaisikin toista osapuolta). Koska totuudella on tapana tulla ilmi jossain kohtaan ja silloin se sattuu vielä enemmän ja rikkoo entistä enemmän.
Se että mietit asioita oikeasti on tärkeää ja merkkaa toiselle paljon, yritä löytää vastaukset miksi teit näin ja mikä johti tähän, ja puhu niistä avoimesti, kaikki salailu pahentaa tilannetta.
Toivottavasti saatte asiat YHDESSÄ selvitettyä, minun kohdallani minulla ei ollut mitään merkitystä 😭

Kiitos ihmiset viesteistänne! Olen vilpittömän iloinen siitä, että kerrotte mielipiteitänne ja ajatuksianne. Kun kirjoitin tänne ensimmäisen viestin, en oikein edes tiennyt miksi niin tein. En ole koskaan jakanut mitään henkilökohtaista itsestäni tuntemattomille ja ajatus tällaisten asioiden kertomisesta edes läheisille oli kauhistuttava. Nyt olen kuitenkin kirjoittanut pahimmat mokani ja hirveimmät tekoni tänne kaiken kansan luettavaksi ja täytyy sanoa, että odotin kyllä aikamoista "syytösten" tulvaa ja moralisointia siitä, kuinka joku voi toimia näin.
Olen myös kertonut perheenjäsenilleni ja lähimmille ystävilleni mitä olen tehnyt. Odotin siltäkin taholta aika jäätävää vastaanottoa, mutta toisin kävi. Olen siitä äärimmäisen iloinen. Mietin kylläkin, että perheenjäsenet ja ystäväni eivät vain kehtaa sanoa minulle mitä ajattelevat, mutta toisaalta mitä muuta voin tehdä kuin uskoa heidän sanansa...
Varmasti tulee vielä toisenlaisiakin viestejä ja hyvä niin; ei aisat hyssyttelemällä parane ja joskus on hyvä kuulla useammaltakin ihmiseltä kuinka väärin ja kusipäisesti on toiminut!
Se että kirjoitan tuntemuksiani tänne auttaa itseäni käsittelemään asioita ja se, että kuulee (erityisesti petettyjen) ihmisten mietteitä asiasta antaa perspektiiviä. Kiitos kaikille ajatuksistanne! Olen todella pahoillani kaikkien teidän petettyjen puolesta, ei kukaan ansaitse tulla kohdelluksi niin. Tämä ongelma on näköjään liiankin yleinen☹️

Kun kerroin puolisolleni mitä olen tehnyt päätin, että kerron kaiken enkä salaile enään mitään. Ajattelin että hänellä on oikeus tietää mitä olen touhunnut, vaikkakin suhteen jatko ei olisi varmaa sen jälkeen. Olin oikeastaan ihan varma, että hän jättäisi minut siihen paikkaan ja uhkasikin tehdä niin. Se olisi ollut ihan oikeutettua ja olen todella iloinen, että hän edes harkitsee tämän kivisen polun läpi käymistä kanssani. Aikaa tulee menemään paljon ja luultavasti tullaan ottamaan takapakkia ja edistytään vuoron perään. Olen ollut puolisolleni 100% rehellinen tapahtuneesta ja kertonut hänelle, että asiaa käsitellään juuri niin kauan kuin hän kokee sen tarpeellisena. Varovainen arvioni on, että tämä kestää kyllä vuoden (jos ei jopa enemmänkin) ennenkuin asiat palautuvat jokseenkin normaaleiksi.

Aiemmin elämässäni olen käsitellyt asiat lähinnä yrittämällä unohtaa ne ja jatkamalla eteenpäin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Jotenkin naiivisti ajattelin että ei ne asiat miettimällä parane jne. Rehellisyydestä ajattelin, että se mitä toinen ei tiedä ei sitä myöskään voi surra kun "eihän sitä silloin ole tapahtunutkaan". Oikein hävettää ja kuvottaa, miten olen voinut niin ajatella?! Se miten olen toiminut, osoittaa vaan kaikilla tavoin oman vajavaisuuteni, heikkouteni ja pelkuruuteni. Ei tasapainoinen ihminen toimi tuolla tavoin. Noh, en minä kovin tasapainoinen ole ollutkaan, niin ikävää kuin se onkin hyväksyä.
On ihan hirveää tajuta olevansa melkein kolmekymppinen joka on elänyt kuin teinipoika koko elämsä seurauksia miettimättä tähän asti. En toivo kenellekään tällaista!
Toisaalta tämän kaiken tajuaminen on aika vapauttavaa! Nyt teen hartiavoimin töitä sen eteen, että käsittelisin elämäni virheet ja ikävät asiat ja pääsisin sinuiksi sen kanssa kuka minä olen. Yritän olla kuormittamatta puolisoani tällä asialla ja siksi olen hakenut ammattiapua. On ihmeellistä tajuta, miten on toiminut niin kuin on toiminut ja ymmärtää ettei se ole ollut tervettä ja normaalia. Ajattelen, että se on avain eteenpäin pääsemiselle ja siksi olen antanut kaiken paskan vaan tulla ja käsitellyt sitä parhaani mukaan.
Lääkäri määräsi minulle masennuslääkkeet joista toivon saavani apua tähän akuutimpaan vaiheeseen. Lääkkeet itsessään ei jeesaa yhtään mitään, sen olen huomannut kun niitä on elämän aikana tullut syötyä ennenkin. Silloin en vain osannut ja uskaltanut kohdata itseäni ja mokiani vaikka psykologilla lyhyen jakson kävinkin. Olen päättänyt, että tulkoon mitä vain, otan sen vastaan sellaisenaan kuin se tulee ja teen kaikkeni jotta siitä selviän - yhdessä tai erikseen, kumppanin toiveita kunnioittaen.

Tulevaisuudesta mietin sillä tavoin, että pettäjän tie on nyt käyty loppuun ja jos enään koskaan edes tulisi sellainen ajatus mieleen, että miettisin tekeväni jotain luvatonta ja parisuhteeseen kuulumatonta ja liikkuisin "harmaalla alueella", niin minun olisi lopetettava suhde. Eläisin mieluummin jatkossa yksin kuin satuttaisin toista enään ikinä tälla tavalla.
Surullisinta tässä on, että piti satuttaa toista tajutakseen tällaisen asian. Toivon, että itseinhosta pääsen joskus yli. Oikeastaan se on jopa välttämätöntä, koska jos en voisi itseäni kunnioittaa ja arvostaa niin miten voisin rakastaa ja kunnioittaa toista ehdoitta?
Vain kaksi toisiaan ja itseään kunnioittavaa ihmistä voi olla onnellisesti parisuhteessa.

Hei🙂🌻
Sen verran vielä kommenttia teidän tapaukseenne, että en oleta suhteenne vielä olevan ihan karikolla, koska seksiä et ole näissä pettämiskuvioissasi harjoittanut. Itsehillintäsi siis pelaa jonkun verran.
Toisaalta; mukavaahan ei kyllä tietty henkinen lähentyminenkään/ suudelmat ja hyväilyt vieraalle naiselle osoitettuina eivät ole. Ja lisäksi, kun naisia on ollut monta 😭
Toivon kuitenkin, että saatte ongelmanne ratkottua ja ennenkaikkea sinä saisit itsesi kuntoon. Jostain olen lukenut, että uskottomuus voi myös kertoa sitoutumiskammosta, kyvyttömyydestä päästää ketään lähelle. Nämä toiset naiset toimivat ikäänkuin suojamuurina sinun ja kumppanisi välissä 😳

Kiitos Mariella ajatuksistasi. Olen ehdottomasti samaa mieltä että on hyvä, etten ole harrastanut seksiä näiden naisten kanssa ja se varmasti on jollain tapaa ns. lieventävä asianhaara tässä. Tilanteemme on kuitenkin todella paha ja usko tulevaan on miltei lopussa☹️ Olemme (tai lähinnä kumppanini) etääntyneet toisistamme ja arki on yhtä huudon täyttämää kivistä tietä. Kaikki yritykset keskustella tapahtuneesta tai tulevasta yleensäkin torpataan täysin. Hän viettää käytännössä kaiken vapaa-aikansa kännykän tai tietokonee parissa ja heti jos tulen näköetäisyydelle, sulkee hän näytön. Tämä herättää minussa paljon epäluuloja, etenkin kun hän on monesti puhunut kostamisesta ja siitä että on ollut yhteydessä exäänsä. Olen yrittänyt kertoa hänelle kaikin tavoin, kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka paljon häntä rakastan. Vastaus on vain "aha" tai "'älä piinaa/painosta" tms. Kävimme eilen ensimmäistä kertaa kriisin alkamisen ulkona syömässä ja elokuvissa. Tunnelma oli jäätävä etten sanoisi. Yritin virittää keskustelua mutta hän ei oikein halunnut puhua mistään. Kun yritin koskettaa tai ottaa kädestä kiinni tai halata, hän vain kavahti ja sanoi että häntä kuvottaa pelkkä ajatuskin että koskisin häntä. Näin on ollut kohta kaksi kuukautta.
Muutama ensimmäinen viikko meni ns. normaalisti ja tuntui jopa, että olimme läheisempiä kuin koskaan. Harrastimme myös seksiä hänen aloitteestaan monta kertaa ja olimme lähekkän muutenkin, jopa enemmän kuin ennen tätä kriisiä. Nyt on todella vaikeaa uskoa tulevaan ja ainoa mitä pystyn miettimään, on se että hän ei aio edes yrittää selvittää asioita kanssani ja pitää minua "odottamassa", tosin en vain tiedä mitä. Pelkään todella paljon, että hän ottaa exänsä takaisin tai muuten tekee hänen kanssaan jotain. Toivon että olisin vain ymmärtänyt asiaoita väärin, mutta kyllä käytös kännykän ja koneen kanssa kertoo aika paljon. Jotain salattavaa siinä täytyy olla kun noin toimii ja kun yritän kysyä asiasta ja keskustella vastaus on vain " *ittu mä oo sulle tilivelvollinen mistään" tai "mitä sit vaikka olisikin joku toinen". Ymmärrän kyllä hänen pettymyksen ja vihan tunteen minua kohtaan, mutta sitä en ymmärrä kun ollaan yhdessä sovittu että yritettäisiin korjata tämä suhde ja hän toimii kaiken aikaa täysin päinvastaisesti.

En tiedä kauan oma mielenterveyteni enään kestää tätä, tai lähinnä se mitä siitä on edes jäljellä. Masennuslääkitys ei vielä ainakaan ole saavuttanut hoitovastettaan joten tiukkaa on. Lääkitykseen puolisoni suhtautuu todella vastahankaisesti ja on sanonut useasti että "*ittu mitä p****a, ei ne lääkkeet mitään auta" ja että hän ei aio katsella mitään pillereitä popsivaa "muka masentunutta" miestä. On kuulemma säälittävää ja huomionhakemista, kun olen hakenut ammattiapua. Terapiasta hän ei sentään noin jyrkästi ajattele vaan pitää sitä ihan "ok" juttuna että pääsen puhumaan ongelmistani.
Olen miettinyt, että muutaman viikon vielä katson tätä ja sen jälkeen minun on pakko ottaa ero puheeksi ja muuttaa pois. En tiedä miten muut kestisivät, mutta itsellä ei riitä paukut "p***asaavina" olemiseen enään tässä kohtaa kun on 2kk ollut pelkkää raivoa ja mykkäkoulua. Voi olla että ajattelen epäkypsästi ja itsekkäästi, mutta kyllä 2.5 kk jälkeen pitäisi jo tietää haluaako edes yrittää...
On jotenkin sellainen olo, että pakko laittaa stoppi tälle kynnysmattona olemiselle, koska miten toinen voi arvostaa ollenkaan jos ei itseään arvosta sen verran että pitää huolen omista "oikeuksistaan". En todellakaan odota, että kaikki palaituisi normaaliksi ja auvoiseksi ihan lähitulevaisuudessa, mutta ei jatkuva höykytys ja toisen lyttääminen voi asioita edesauttaa.

Kiitos JohnnyBoy kun kerrot tilanteestasi ja olet tullut näkyväksi ja haavoittuvaksi meidän joukkoomme.

En ihan kaikkea jaksanut lukea, mutta alusta ja lopusta sen verran, että ymmärrän, että seksuaalista pettämistä ei ole ilmeisesti tapahtunut.

1. Suuruusluokka ja suhteuttaminen:
Mitä se muu pettäminen sitten onkaan ollut, niin asioille kannattaa asettaa jonkinlainen suuruusluokka. ITsestäsi käsin. Mitä se pettäminen on sinulle merkinnyt?

2. ITsetutkiskelua ja hahmottamista
Toinen asia joka mulle nousee mieleen, on penkoa syyt, miksi lähdit "pettämään" tai suuntauduit toisaalle? Mikä parisuhteessanne ja omassa henkilöhistoriassasi ajoi siihen, voi olla hyvä selvittää, jos pystyy.

3. Uskollisuus itsellesi on tärkeää. Se riittää, mitä sinä olet itsellesi luvannut ja missä pysyt, kun tulet siinä näkyväksi. Ole itsellesi uskollinen ja rehellinen.

Jos toinen osapuoli ei halua yrittä kurkottaa jollain tavalla hedelmälliseen vuoropuheluun, niin minkä sille enää voi. Molemmilla on vastuu suhteesta ja ehkä siinä auttaa se yleisestikin ja näillä foorumeilla todettu tosiasia, että pettämiseen löytyy usein jokin selite/syy/motiivi/yllyke suhteesta tai sen vajavaisuudesta. Jokainen kantaa vastuun omista teoistaan, ja mihin halut ja tahto johtavat, mutta emme elä koskaan tyhjiuössä.

Täydellisiä suhteita ei ole, joten kaikilla on opittavaa.
🙂👍 Tsemppiä ja uskollisuutta itsellesi toivotan

On kulunut aikaa sitten viime kirjoitukseni. Tilanne on edelleen ihan hirveä, jos mahdollista nin vieläkin pahempi. Keskusteluyhteyttä ei ole synytynyt ja puolisoni hautoo kostoa ja pitää exäänsä yhteyttä yhä tihenevään tahtiin. Valehtelee minulle asiasta ja kiistää kaiken, mutta on asiasta jäänyt jo monta kertaa "kiinni". En jotenkin pysty käsittämään, miten kosto meidän tilannetta auttaisi, pahentaa vaan. Kerroin hänelle myös jo kriisin alussa että jos hän ei kykene jatkamaan minun kanssani ja halua selvittää asioita, kunnioitan hänen päätöstään mutta meidän täytyisi erota. Hän on sitä mieltä että hänen asiansa ja tekemisensä eivät kuulu minulle ja että minun täytyy "jäädyttää" omat tunteeni, koska häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta. On myös kertonut että vuodenvaihteeseen ostamamme matka on "ainut" syy miksi olemme yhdessä tällähetkellä.
Tiedän että minä itse olen aiheuttanut tämän kriisin ja rikkonut parisuhteemme, mutta tuntuu ihan käsittämättömältä että kumppanini toimii näin.

Ehdotin pariterapiaan menemistä johon hän suostui. Kyse on kirkon järjestämästä ilmaisesta terapiasta johon olemme nyt jonossa. Olen käynyt nyt kuukauden yksilöterapiassa jossa olen tajunnut todella paljon asioita. En ole ikinä voinut näin huonosti ja tuntenut on suurta itseinhoa ja häpeää omia tekemisiäni kohtaan. Tuntuu ihan hirveältä tajuta, että ihminen jota rakastaa luultavasti lähtee elämästäni pois. Voi kun olisin tajunnut aiemmin selittää ongelmani ja olla "kunnossa" ja toimia parisuhteessa kumppaniani kunnioittaen ja olla hänelle parempi mies. Mutta mennyt on mennyttä eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Tuntuu vaan ihan käsittämättömän raskaalta tämä kaikki ja voimat ovat ihan lopussa.

Puolisoni on alkanut käydä ulkona yhä enenevissä määrin ja muuttunut kylmemmäksi ja etäisemmäksi tilanteen edetessä. Hän ei suostu puhumaan exästään, joten en keksinyt enään mitään muuta kuin ottaa itse häneen yhteyttä facebookin kautta. No tämä ex tietenkin kertoi puolisolleni asiasta ja nyt on helvetti irti. En tiedä mitä tehdä tai miten toimia. Pää hajoaa ja tuntuu että missään ei ole enään mitään järkeä☹️

Tässä tuli taas aikamoinen vuodatus, mutta en muuhunkaan pysty juuri nyt. Kommentoikaa ihmiset, onko toivo ihan oikeasti mennyttä ja liian myöhäistä enään korjata mitään...

Hei,

En pysty tietysti arvioimaan minkälaiset mahdollisuudet teillä on on selvittää ongelmat ja jatkaa yhdessä. Kaikkiaan tilanteenne vaikuttaa kovin kärjistyneeltä ja silloin eteenpäin pääseminen vaatii molemmilta paljon hyvää tahtoa ja voimia. Mikäli yhteistä tahtoa ei ole, ovat mahdollisuudet huonot saada tasapainoinen parisuhde.

Toivotan kovasti voimia selvittää tilannetta.

Hei 🙂🌻
Osittain samaistun vaimoosi, koska mieheni on myös pettänyt minua.
Mutta: ei se, että yrittää ns. tasata tilit pettämällä ole ratkaisu tilanteeseen.
Jollain tapaa teidän pitäisi saada toimiva keskusteluyhteys, joko kaksin tai terapiassa.
Luulen, että vaimollasi on paha olla myös mutta hän yrittää hukuttaa sen menemiseen ja muihin sijaistoimintoihin.
Häntä on naisena loukattu ja luottamuksen palautuminen on oma prosessinsa.
Hyvä, että olet nyt pystynyt olemaan hänelle uskollinen, vaikka tilanteenne on vaikea.
Olen hengessä mukana: mitään simppeliä neuvoa en voi valitettavasti antaa, paitsi myös sen, että myös aika arpeuttaa sielun haavat 🙂👍

Miehinen vastaus, miehekkyydestä en niinkään varma. Olen ennen nykyistä vaimoani pettänyt neljää aiempaa tyttöystävääni, mitään niistä en ole saanut muuta kuin itselleni pahan mielen, vaikka tietyllä tavalla asian itselleni perustelinkin...ei saanut kotona jne. Oli olevinaan sitä ja tätä ja jatkuvat torjunnat polkivat itsetunnon lattian rakoon ja se oman naisen lähestyminen- ohi kävellessä selän tai takapuolen sipaisu tai suukko poskelle ei enää onnistunutkaan. Se pelotti. Ja loitonsi minua.
Muille flirttailu sujui kyllä entiseen malliin vaatimattomuus kun ei hyveisiini kuulu niin imin kuin kärpäspaperi naisia puoleeni kunnes: elämääni asteli maailman herttaisin ihminen jota aloin tapailla, olipa hänellä lapsikin -2 vuotias joka ei ollut koskaan kuulunut suunnitelmiini, ei ikinä! Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen alkoi kumppanini avata omaa elämäänsä joka ei todella heti täysi-ikään päästyään ja siitä 7 vuotta eteenpäin ollutkaan ollut mitään sellaista että olisin kenelläkään voinut edes kuvitella olevan, pettävän narsistin kanssa tarkkoine kotiintuloaikoineen ja miehensä valitsemien kahden ystävän kanssa yhteydenpito tiettyinä kellonaikoina, uhkailuja, pahoinpitelyjä, raiskauksia.
Kun tuo pieni maailman kaunein ja suloisin varmasti täynnä vihaa mutta myös rakkautta oleva pienen lapsen pieni äiti avasi minulle sanallisen arkkunsa ensimmäistä kertaa elämässään-kenellekään n.puolen vuoden seurustelun jälkeen ja luotti vielä minutkin tasavertaiseksi vanhemmaksi lapsillensa kaiken kokemansa jälkeen ja sain lukea turvakodin ym. Paperit, niin silloin päätin että tässä minulla on ihminen kenen ei tarvitse enää koskaan pelätä ja jolle tulen kyllä kaiken tukeni ja rakkauteni antamaan, 3vuotta yhdessä oloa takana, josta vuosi naimisissa eikä ole pettäminen käynyt kertaakaan edes mielessä, vaikka todellakaan ei mitään vakiotansseja ruusukasassa tämä yhteiselo olekaan ollut. Helpointa tietä en oman elämäni elämiselle valinnut mut kai tämä oli se minulle tarkoitettu tie. Ja minulle oikea tie.
Eli vastaus: pettämisestä voi päästä eroon..

Kiitos taas kommenteistanne ihmiset!
Kyllä osaa tunteet mennä vuoristorataa ja ahdistuksen ja kauhun määrä on kyllä jotain uskomatonta. Pelkään tulevaa ja mahdollista (todennäköistä) eroa aivan kamalasti ja asian käsittely tuottaa hirveää tuskaa. Ajatus siitä, että avopuolisoni ei enään jakaisi arkea kanssani ja suunnittelisi tulevaisuutta minun kanssa tuntuu kestämättömältä☹️ meillä tilanne on siis niin että minä hölmöilin ja käyttäydyin kusipäisesti kun en osannut oman elämäni solmuja avata ja käsitellä ja tunteiden myllerryksessä toimin typerästi.
Itse olen 100% varma siitä, että haluan jatkaa kumppanini kanssa eikä se ole ollut minulle missään kohtaa edes vaihtoehto, että en haluaisi.
Tämä kriisi on voimistanut tunteeni niin vahvoiksi, että jos tästä selvitään, niin seuraava askel minun osaltani olisi avioliitto. Tilanne vaan on se, että minä en tee päätöstä vaan kumppanini. Hän ei vielä vajaan 4kk jälkeen tiedä haluaako jatkaa vaan käyttäytyy todella kylmästi ja ikävästi minua kohtaan. Toisaalta ymmärrän häntä, se mitä olen tehnyt on aivan kamalaa ja on itsekästä odottaa anteeksiantoa. Sitten taas kun mietin meidän kohta 4v kestänyttä suhdetta ja kaikkia niitä hyviä asioita (olen varma että Hänkin kokee niin) tuntuisi ihan käsittämättömältä vaan antaa asioiden olla ja olla selvittämättä meidän suhdetta ja olla yrittämättä korjata asioita.

Antaisin mitä bain jos voisin muuttaa mennyttä enkä ikinä tekisi niitä asioita joita olen tehnyt. Rakastan häntä yli kaiken ja tunnen sanoinkuvailematonta vihaa itseäni kohtaan etten osannut olla hänelle parempi mies ja olla uskollinen. Tiedän myös sen, että en enään ikinä tee mitään näin typerää ja kamalaa kenellekään, varsinkaan kumppanilleni.
Edellyttäen että hän vielä kanssani jatkaisi. Tämä odottaminen ja löysässä hirressä roikkuminen on ihan helvetillisen piinaavaa ja toivon että tilanne ratkeaisi.
Ajattelen kuitenkin niin, että en voi luovuttaa ja lähteä itse. En edes halua! Koen että on osittain myös vastuunkantoa ja mun velvollisuus kestää tämä kaikki ja mahdolliset kostamiset (toivon sydämestäni ettei näin kävisi) ja menee siinä sitten 6kk tai vuosi niin minä odotan.

Pariterapiaan emme ole vielä päässeet, on aika pitkät jonot mutta jonossa ollaan.
Oma terapiani jatkuu ja seuraavaksi haen Kelasta tuen psykoterapiaa varten. Mulla on ensimmäistä kertaa elämässä sellainen olo että haluan olla itselleni sekä muille 100% rehellinen ja käsitellä kaikki vanhat paskat aikaisempaan elämääni, parisuhteisiin ja perheeseeni liittyen. Ja päällimmäisenä nyt tämä nykyinen suhde ja sen ongelmat pettämisineen. Haluan uskoa että onnistun enkä kyllä edes ajattele muita vaihtoehtoja.

Hei! Ihan yllätyin, kuinka samanlaisia ajatuksia, ja kuinka samanlaisessa tilanteessa olin vielä 2 kk sitten. Minulla ja exälläni loppui vähän reilu kuukausi sitten 4,5v kestänyt suhde, joten pystyn jokseenkin samaistumaan tilanteeseesi. Sellaisella erotuksella, että exäni oli oikeastaan se, joka petti ja halusi omaa tilaa, mutta samoin kuin sinä, minä olin se, joka piti toivoa yhteisestä tulevaisuudesta yllä. Olimme tämän vuoden juhannuksesta syyskuun loppuun ns. "terminaalivaiheessa" (käytän termiä, koska suhde loppui jo): oli käynyt selväksi, että exäni ei haluakaan ehkä naimisiin ensi kesänä, kuten olimme sopineet. Päätimme kuitenkin yrittää suhteen korjausta. Samoin kuin sinun tapauksessasi, kaikki exäni teot puhuivat tuota päätöstä vastaan, mutta aina kun keskustelimme asiasta, hän jaksoi vakuutella että hän haluaa korjata suhteemme. Yhden tärkeän asian opin tästä: ihmistä määrittää aidosti vain ne asiat, joista hänen arkensa koostuu, ne asiat joita hän tekee. Sanat ovat leikkiä ja valtaa, sanoilla muokataan tilanteista oman edun mukaisia. En halua viedä sinulta toivoa, jos suhteen pystyy pelastamaan. Haluan vain, että ymmärrät milloin suhde on oikeasti loppu, ja milloin on vielä toivoa. Esimerkiksi omassa tapauksessani exäni käytti suhteemmme viimeiset kolme kuukautta uuden sinkkuelämänsä rakentamiseen (ja ilmeisesti uuden parisuhteen aloittamiseen), kun taas minä jaksoin uskoa ja toivoa suhteen jatkuvan. Itsehän jäin lopulta tyhjän päälle; en halua sinulle tapahtuvan samaa. Kukaan ei ansaitse sitä, että häntä käytetään hyväksi, ja pimitetään totuutta.

En ole vieläkään toipunut asiasta, yksi iso syy se, että olemme opiskelijoita, asumme vielä toisen kuukauden saman katon alla koska asunnonsaanti on hidasta. Lisäksi oma sosiaalinen verkostoni on paljon suppeampi kuin exäni; on ollut vaikeaa löytää ihmistä, joka haluaisi kuunnella, ymmärtää ja olla tukena. On todellakin outoa, kun 4 vuotta asuu täydellisessä suhteessa, jossa oppii suhtautumaan toiseen tietyllä rakastavalla tavalla, ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta, ja sitten se vain raadollisesti ajetaan alas. Reilu kuukausi erosta, enkä oikeastaan vieläkään ymmärrä miten siinä kävi niin. Jos ero tulee, se tulee olemaan raskasta, sitä ei voi kieltää, mutta tärkeää on, että pidät myös itsesi puolta: jos suhde ei tunnu toimivan, ei se ala toimimaan omasta syyllisyydentunnostakaan käsin. Paljon voimia kuitenkin sinulle, ja toivon että asiat lopulta kääntyävt hyviksi!

Kiitos vastauksestasi "seinävastassa". Lämmitti mieltä lukea kommenttisi ja muistaa,etten ole ensimmäinen (enkä varmaankaan viimeinen) ihminen joka tällaisessa myllerryksessä elää. Sillä erotuksella tosin, että sinä et käsittääkseni tehnyt suhteessanne väärin ja olit se loukattu osapuoli joka olisi kaikesta huolimatta halunnut jatkaa. Itse olen miettinyt tekemiäni asiota ja päivä päivältä itseinhon määrä kasvaa. Olen alkanut ajattelemaan ihan oikeasti etten ansaitse edes avopuolisoani enään ja hänen käytöksensä on myös jollain tapaa oikeutettua. Toki se tuntuu helvetin pahalta kuulla kaikki ne ikävät asiat häneltä ja tajuta päivä päivältä enemmän se tosiasia, että suhteemme oli luultavimmin tässä.
Ikävillä asioilla tarkoitan nyt nimenomaan sellaista raivon ja vihan täyttämää, toista todella halventavaa tekstiä kuten; "Vihaan sua niin paljon että teksi mieli tappaa sut" , "kuolisit pois, et pääsisin susta eroon" ja että "varaudu siihen että kun tammikuussa tullaan matkalta niin mä jätän sut saman tien". Ollaan siis tosiaan lähdössä kuukaudeksi reissuun (matka on ostettu jo alkukesällä) ja hän ihan tosissaan on sanonut mulle monta kertaa, että ainut syy miksi ollaan vielä yhdessä on toi matka. Ja auto, joka ostettiin puoliksi alku syksyllä kaiken tämän kriisin keskellä. Hänellä ei ollut varaa ostaa sitä yksin ja tarvitsee autoa harrastuksiinsa, joten maksoin puolet siitä. Olen yrittänyt selittää, etten usko yhteisen matkan tekevän hyvää meille tässä tilanteessa ja että jos ero kerran tulee, niin opiskelijoina meille molemmille olisi parempi pitää säästöt tallessa uusia asuntoja silmällä pitäen, mutta ei. Ei suostu ymmärtämään ja jos en lähde matkalle, ei hän anna sitä mulle ikinä anteeksi ja pitää huolen siitä etten näe enään koskaan yhteisiä koiriamme. Eli pähkinänkuoressa tilanne on siis se, että lähden hänelle "matkaoppaaksi" ja tueksi ja turvaksi käyttämään kaikki säästöni toiselle puolelle maapalloa vain siksi, että kun tullaan takaisin saan alkaa etsiä uutta asuntoa ja keräilemään itseäni eron jäljiltä. Olen myös yrittänyt avata keskustelua siitä, että mielestäni ei ole oikein kituuttaa näin pitkään yhdessä vain siksi, että on matka tulossa ja auto, jota ei ole varaa yksin pitää...myös asunto jossa asumme on sellainen, että kummallakaan ei ole mahdolllisuutta jäädä tähän yksin asumaan, joten molemmat joutuvat muuttamaan pois jos/kun ero tulee. En pysty käsittämään, että jos on kerran jo päätöksensä noin "valmiiksi" tehnyt että kertoo jo ajankohdan erolle, niin miksi pitää kituuttaa tässä suhteessä enään. Ollaan heinäkuun puolivälistä oltu tässä "terminaalivaiheessa" (pakko itsekin alkaa ajattelemaan näin) ja suunta on ollut koko ajan alaspäin. Pää hajoaa ja tuntuu etten enään jaksa☹️

Pariterapiaan hän ilmoitti suostuvansa, mutta on nyt alkanut miettiä uudelleen ja on sitä mieltä että ennenkuin minä saan omat ongelmani selvitettyä, ei hänestä ole mitään järkeä mennä terapiaan. Olisimme jo päässeet kirkon järjestämään pariterapiaan, mutta siihen olisi sisältynyt muutama kerta jolloin terapiaa olisi videoitu koulutuskäyttöä varten (yksityisyyttämme kunnioittaen) mutta hän ei suostunut. Ymmärrän kyllä, että videointi ei tunnu mukavalta ajatukselta, mutta tuon yleisen kielteisyyden valossa joudun kyllä kyseenalaistamaan syyn ja musta tuntuu että oikea syy on se, ettei vaan halua koko terapiaan kun on jo päätöksensä tehnyt. Vielä pitäisi jaksaa tammikuun puoleen väliin ja siitä vielä 3kk eteenpäin koska asuntomme irtisanomisaika on normaalia pidempi. Opiskeljoina ei kummallakaan ole varaa muuttaa uuteen asuntoon ja maksaa myös nykyistä samaan aikaan 3kk. Asuntoa ei suostu nyt irtisanomaan, eli sen valossa voisi kait ajatella että on ehkä olemassa vielä joku pienen pieni mahdollisuus, että hän ajattelisi suhteen jatkoa. Tosin en tiedä kaunko oma pää kestää tätä enään, kun kommunikointi on huutoa ja solvauksia hänen taholta sekä jatkuvaa nälvimistä, päänaukomista ja erolla uhkailua.
Ajattelen itse niin, että tällainen "välivaihe" ei auta yhtään mitään ja näin pitkään jatkuneena vain etäännyttää entisestään meitä. Oon sitä mieltä, että joko ollaan yhdessä tai sitten erotaan, mutta ei suhde pelastu sillä että 4-7kk nukutaan eri huoneissa ja tapellaan kaikki valveillaoloaika joka samassa tilassa ollaan. Oon niin loppu tähän tilanteeseen, etten enään edes jaksa välittää suurimmasta osasta mitä hän mulle sanoo tai tekee. Syön masennus- ja nukahtamislääkkeitä ja käyn kerran viikossa terapeutilla. Olen sanonut puolisolleni, että mä odotan niin kauan kuin hän vain aikaa tarvitsee, mutta en tosiaan tiedä kestänkö enään kovin kauan. Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavissa olevan omalta osaltani eli ollut 100% rehellinen, aloittanut terapian ja lääkityksen, ollut avoin kaikesta ja ollut valmis keskutelemaan kaikesta niin kauan kuin vain kokee tarvetta, yrittänyt huomioida hänet niin hyvin kuin osaan ja antanut hänelle tilaa ja nukkunut sohvalla että saa hän saa olla rauhassa. En tiedä mitä muuta enään voisin tehdä kuin muuttaa pois oma-aloitteisesti. Oon myös miettinyt, että onkohan kyse siitä että hän ei jostain syystä osaa/pysty itse päättämään suhdetta ja käyttäytymällä noin ajattelee, että minä nostan kytkintä ja ero tulisi "minun" aloitteestani.

Huh, paljon asiaa ja ajatuksi heti aamusta. Helpottaa kyllä oloa kun pukee näitä ajatuksia sanoiksi.

Hei! Mitä tulee syyllisyydentuntoon, niin on se omassakin tilanteessa ollut aika vahvasti läsnä. Tunnen olevani (vähintään) osasyyllinen eroon, sillä olen elänyt pari viime vuotta jonkinlaisen masentuneisuuden, yksinäisyyden ja syrjäytymisen kierteessä, joka käsittääkseni on antanut exälleni syitä tehdä asioita joita hän on päätynyt tekemään. Ei tietenkään oikeuta exäni tekoja, mutta koen silti olevani syyllinen eroon, siinä missä hänkin.

Vaikka päädyitkin tekemään väärin seurustelukumppaniasi kohtaan, ja vaikka koet olevasi jonkinlaisessa vastuussa, ja koet "ansaitsevasi" tyttöystäväsi paskamaisen kohtelun, niin liika on liikaa. Olet tehnyt tyttöystävällesi selväksi nykyiset ajatuksesi ja tunteesi, olet tehnyt aitoja tekoja suhteenne elvyttämiseksi, ja jos hän päättää vastata siihen vittuilulla, niin en näe miksi sinun täytyisi sietää sellaista. Kaikki tekevät elämässään virheitä, mutta kohtuuttomuuksiin ei tarvitse sen takia mennä, eikä sietää mitä tahansa käytöstä. Koet itseinhoa, se on ihan ymmärrettävää, mutta tekosi on menneisyyttä, ja on ollut jo jonkin aikaa (noin puoli vuotta, eikö?). Jossain vaiheessa menneisyydestä pitää kuitenkin oppia pääsemään irti.

Käytät ilmeisesti paljon aikaa sen arvuutteluun, että mitä avopuolisosi ajattelee suhteenne jatkosta, mutta mielestäni yhtä oleellinen kysymys on se, mitä itse ajattelet. Ajatellaanpa hetki, että saatte selvitettyä välinne, ja alatte jälleen rakentamaan kohti yhteistä tulevaisuutta. Tuntuisiko sinusta, että viimeisen puolen vuoden jälkeen voisitte enää pystyä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta? Aika paljon on mielestäni tehty ja sanottu, ja tuollaiset asiat eivät vain unohdu. Itse huomasin omassa suhteessani, että kun luottamus on kerran mennyt, ei se tule enää koskaan takaisin. Pelkään, että
epäilyt voisivat nousta vahvaksi osaksi myös teidän arkeanne: onkohan hän siellä minne hän sanoi menevänsä, mitäköhän hän oikeasti ajattelee minusta, miksi hän vastasi oudolla äänensävyllä jne. Luettuani ne loukkaukset joita tyttöystäväsi lateli, minun on vaikea uskoa, että pystyisit koskaa suhtautumaan häneen enää samalla tavalla. Haluan edelleen korostaa, että myös sinulla on valta lopettaa suhteenne, mikäli tunnet sen oikeaksi ratkaisuksi. Avopuolisollasi ei ole yksinvaltaa tässä asiassa.

Opiskelijan talous on tiukalla, älä missään nimessä tuhlaa mihinkään mikä ei tunnu hyvältä. Jos et aidosti halua lähtee matkalle, on täysin sinun oikeutesi kieltäytyä siitä, ja sinulla on myös oikeus päättää rahoistasi siinä suhteessa, ettet jää lopulta ns. "tyhjän päälle". Varsinkin vakuusmaksut voivat opiskelijalla olla aika vaikeita paloja, omat säästörippeeni valuivat siihen, että piti saada 500 euron vakuus maksettua. Jos auto on yhteinen, niin teidän pitää myös yhdessä tehdä päätös sen kohtalosta. Sinulla ei todella ole mitään velvoitetta maksaa tyttöystäväsi automaksuja, jos et itse autoa pääse käyttämään.

Okei, aika paljon kaikkea sekavaa, mutta pääpointti: älä vähättele itseäsi. Parisuhteeseen tarvitaan kaksi, olet yhtä tärkeä osa parisuhdetta kuin tyttöystäväsikin. Jos toinen päättää, että suhde ei enää ole hyvä paikka olla, niin silloin suhde päättyy. Sinulla on myös tämä oikeus. Ei tee hyvää elää tuollaisessa suhteessa, se polkee itsetunnon ihan pohjamutiin. Virheet ovat virheitä, mutta joskus nekin pitää osata antaa anteeksi, myös omat virheet pitää pystyä antaa anteeksi itselle. Vaikka tämä voi olla liian aikaista, niin mahdollinen eronne voi avata sinulle myös uusia ovia: voit kehittää tapoja olla itsesi kanssa, ja tavata aivan uusia ihmisiä. Vaikka tuo ajatus ei minuakaan varsinaisesti lohduta tässä kohtaa, on se kuitenkin jotain johon olen halunnut takertua. Se voi olla myös jotain, johon sinä voit alkaa perustamaan uutta elämää.

P.S Hyvä että olet hakenut apua. Kenenkään ei pidä olla yksin tällaisessa tilanteessa. Itsekin hain, pääsen ehkä tapaamaan psykiatria. Voimia!

Olen samaa mieltä, että vastuu suhteen uudelleenrakentamisesta ja korjaamisesta on yhtäläisesti molemmilla osapuolilla. Tämän olen myös avopuolisolleni kertonut.
Hän ei (ilmeisesti) ole samaa mieltä, koska ei ainakaan kommentoinut asiaa mitenkään. Kerroin myös, että tekemäni virheet eivät ole mitenkään hänen vastuullaan vaan yksin minun. Tuntuu että millään näistä asioista ei vain ole merkitystä hänelle ja tilanne on vaikea ja välit niin tulehtuneet ettei keskusteluyhteyttä vain ole. Myös se, että olen ollut suhteemme viimeiset 17kk hänelle uskollinen ja kerroin hänelle itse kaiken tapahtuneen mitään kaunistelematta on yhdentekevää. Toisaalta ymmärrän häntä; ei ole helppoa sulattaa kumppanin uskottomuutta ja päästä siitä yli. Silti tilanne turhauttaa ja ahdistaa aivan helvetisti, koska ajattelen aidosti niin että haluaisin jatkaa suhdetta ja rakastan häntä yli kaiken.

Terapia on auttanut huomattavasti ja puhuminen tekee vain ja ainoastaan hyvää. Sääli vain, että kotona asia ei ole kovinkaan suuressa arvossa ja suhtautuminen "hoitooni" (kuten hän asian ilmaisee) on todella nuivaa. Puolisoni halveksuu ihan avoimesti sitä että syön lääkkeitä ja on sanonut että hän ja ystävänsä halveksuvat avoimesti minua ja sitä, kuinka säälittävää on syödä lääkkeitä masennukseen ja univaikeuksiin. Ihan kuin se ei olisi todellista ja paha oloni olisi jotenkin feikattua ja minulla ei olisi "oikeutta" olla näin rikki. Tuntuu aika pahalta kun suhtautuminen on tuollainen ja ennenkaikkea se, että minun yksityisistä asioistani tehdään huumoria "julkisesti". Toisaalta teenhän minäkin niistä julkisia kirjoittamalla tänne, mutta teen sen nimimerkin takaa anonyymisti ja pidän epätodennäköisenä että joku minut näistä kirjoituksista tunnistaisi. Ja mitä sitten vaikka tunnistaisikin; teen tämän omasta tahdostani ja siksi että koen tämän auttavan!

Mitä suhteen jatkoon tulee, koen tietysti tämän tilanteen (etenkin jos vielä pitkittyy) vaikeuttavan tilanteen korjaantumista ja luottamuksen palautumista, etenkään kun avopuolisoni tapailee salaa exäänsä ja ei suostu keskustelemaan asiasta mitenkään.
Tuntuu vaikealta uskoa, että heidän välillään ei olisi mitään meneillään, kun kriisin alussa hän kertoi minulle ottaneensa yhteyttä exäänsä juuri kostamisen vuoksi. Toisaalta itse minä rikoin suhteemme ja en ole ollut luottamuksen arvoinen, joten ei kait mulla kauheasti ole varaa olla vihainen. Pettynyt ja surullinen kylläkin☹️

Toivottavasti sinulla "seinävastassa" asiat ovat parempaan päin ja on hienoa, että olet sinäkin hakenut apua! Tuntuu, että yksin on vaikeaa selvitä tällaisista asioista ja puhuminen auttaa! Sen tiedän kokemuksesta🙂 on ollut älyttömän hienoa (joskin todella raskasta) ottaa koko elämän paskat käsittelyyn ja tajuta miten on toiminut ja ymmärtää, että ihminen näiden tekojen takana ei ole ollut kovin terve ja voinut hyvin. Tästä ei ole kuin yksi suunta ja se on ylöspäin. Ainakin yritän uskoa niin, vaikka vaikeaa on.
Jos/kun nykyinen suhde eroon päättyisi olisin varmasti todella rikki ja aikaa menisi pitkään ennenkuin voisin edes ajatella mitään uutta ihmissuhdetta, mutta ei se mahdotonta ole. Kyllä tämän ikäisenä vielä löytää uuden kumppanin ja voi rakastua uudelleen, mutta juuri nyt se ei tunnu mitenkään lohduttavalta tai ajankohtaiselta enkä sitä edes halua.
Aika näyttää mitä tuleman pitää ja en voi kuin odottaa, ja jos tilanne menee liian pahaksi kestää, ei auta kuin nostaa kytkintä ja jatkaa elämää eteenpäin...