Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Käyttäjä ALisia aloittanut aikaan 28.05.2004 klo 08:17 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä ALisia kirjoittanut 28.05.2004 klo 08:17

🙂🌻 Hei kaikki

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka minulla varmaan on ollut jo kauan, mutta se on diagnosioitu vasta nyt keväällä, kun en millään meinannut päästä masennuksen syövereistä ylös.
Viime syksynä luulin että kaikki menee jo todella hyvin koska voimia riitti vaikka mihin ja vauhti vain kiihtyi, kunnes sitten fyysinen ja henkinen olotila romahti totaalisesti.
Ajattelin etten enään ikinä selviä siitä ja tunsin epäonnistuneeni taas kerran.
Masennus vain paheni ja jouduin sairaalaan, koska minulla ei ollut enään elämän halua.

Onneksi minulla on hyvä lääkäri suhde ja terapiasuhde, ilman niitä en olisi nyt tässä kirjoittamassa ja jakamassa tuntemuksiani ja elämääni teidän kanssa.

Vaikka lääkäreitä usein täälläkin moititaan ja arvostellaan niin siinä minulla on käynyt erittäin hyvä onni, koska minun lääkärini oikeasti välittää ja terapeuttini kuuntelee.
Heidän ansiostaan en ole jäänyt ongelmieni kanssa yksin ja ajautunut tuhoon elämässäni.
😐😑❓
Nyt haluaisinkin kysyä onko täällä muita sellaisia ihmisiä joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Pääseekö siitä ikinä pois?
Vai onko tämä sellainen sairaus jota joutuu kantamaan koko elämänsä ajan matkassaan?😑❓

Huomaatteko milloin olette menossa väärään suuntaan, vai tapahtuuko se huomaamatta😐
Osaatteko erottaa mikä on normaalia olotilaa ja mikä on kaksisuuntaisen mielialaa😐

Toivottavasti saan joihinkin edes vastauksia
Hyvää kesän jatkoa jokatapauksessa kaikille🙂🌻

Käyttäjä sopeutuja kirjoittanut 26.01.2005 klo 21:54

aavaton kirjoitti 26.01.2005 klo 14:00:

Kiitos taas Mirri. Vastaan aika lyhyesti, kun alkoi tästäkin tulla syyllinen olo. Olen kaapannut itselleni koko otsikon ja toiset kirjoittajat ovat häipyneet.

Auttaisi, jos näkisin terapeutin useammin. Täällä meillä nyt ei vaan ole lisäaikoja. En halua taas vaihtaa terapeuttia, en tähänkään ole vielä tutustunut. Juuri on siinä hilkulla, että jonkun sanan voisin ehkä sanoakin.

En taida oikein voida mennä lut. papille, olisihan meillä oman seurakunnan pappi. Hänet taas tunnen liian hyvin ja hän tunsi äidinkin. En varmaan kehtaisi puhua mistään. Ehkä halua mitenkään uskonnollisesti asioita vieraan kanssa käsitellä. Riittää, kun kotona yksi melkein pappi esittää näkemyksiään.
Vaikka en kiroile yleensä, niin minusta tuntuu, että en voi tätä itsemurhaa käsitellä ilman kirosanoja. Parempi vaan pysytellä terapeutin huoneessa.

Jätän tämä otsikon, palatkaa nyt muut kirjoittamaan.
Kysyisin nyt kuitenkin, että onko täällä muita itsemurhan tehneiden omaisia ja haluaisitteko alkaa minun kanssani täällä kirjoittamaan ihan omassa otsikossa?

Käyttäjä sopeutuja kirjoittanut 27.01.2005 klo 07:28

Kommentti Urpolle

Katsoin linkkisi kirjaan Levoton mieli, kiitos siitä, lainaan sen heti. Kirjassa sanotaan, että maanisdepressiivinen ihminen tarvitsee ennenkaikkea paljon rakkautta perheenjäseniltään. Minun mieheni on maanisdepressiivinen, välillä ihan oireeton pitkiäkin aikoja. Olen rakastanut jo 35 vuotta, mutta rakkaus on kyllä ollut kovalla koetuksella jo monet kerrat. Manian iskiessä on miehelläni ollut monia rakastumisia; aikoinaan työpaikkaromansseja, nettirakastajattaria ja muita satunnaisia ihastuksia ja aina on kohde ollut hyvin nuori. Vuosi sitten hän jäi kiinni suhteestaan, joka oli netissä solmittu, mutta johti myös konkreettisiin tekoihin, tyttö oli vasta 21v, mieheni on 59v. Hän on komea, hyvin säilynyt, eritttäin seurallinen ja ollut aina suosittu naisten keskuudessa. He tapasivatkin muutaman kerran ollessani jossain viikonloppumatkalle, oli mieheni yöpynyt tytön luona. Kiinnijäänti tapahtui niin ikävästi, että aikuinen tyttäremme löysi isän unohtamat viestit tytölle sähköpostista. Viestit olivat kuin suoraan jostain eroottisesta opuksesta. Mieheni on taitava kirjoittaja. Naisten naurattaja. Häikäilemätön. Avuton pieni lapsi.
Monet kerrat olen aikonut jo erota, MUTTA en voi rahan takia, mieheni on hauskan elämän tapansa ansiosta huono rahan käyttäjä, ja kulutusluottoja on tarvittu ja minä typerys olen ollut takaajana muutamassa lainassa, joten minulla ei ole nyt varaa erota hänestä. Joutuisin maksamaan hänelle puolet asunnostamme ja lisäksi jäisi vielä näitä takaamiani velkoja. Nyt on meneillään helppo depressiovaihe, hän on vaivaton, nukkuu kun lähden töihin ja nukkuu kun palaan.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 27.01.2005 klo 18:17

Minä taasen lainasin sen Tatuoitu äiti kirjan. Kaksi päivää yritin lukee, pääsin eka luvun sitten lopetin.
Siinä kirjan alussa oli äidin syntymäpäivä, juuri kun meillä. 14.10 2000 mun helvetti-taivas alko, lastensuojelu sano sitä murrosiäksi. Sillon oli äidin syntymäpäivä. Meillä oli tapana aina järjestää sellaisii surprise juhlii. Tiijättehän sellaisii, että sankari ei muka tiijä, että on juhlat ja kun tullee kottiin on kaikkee hienoo ja huuvetaan, että suprise, onnea.

Vuonna 2000 äiti sano aamulla, että ei nyt järjestetä surprise, kun mummon kuolemasta on niin vähä aikaa. Mie sitten revin ittetehdyn korttini ja olin vaan kotona. Sitten tuli äiti kotiin ja suuttu aivan s.....sti, kun ei kukaan huutanut surprise. haukku meidät kaikki. Sen jälkeen, kun äidillä oli ketkä tahansa juhlat, äitienpäivänäkin, mie join itteni sammuksiin, kun en tienny miten piti olla.

katoin kirjan lopusta, että kuoliko se kirjan äiti, ei kuollu se vietiin ambulanssilla sairaalaan. Kirja päättyy näin; ”meille oli samantekevää oliko hän hullu vai hankala. Hän kuului meille ja me kuuluimme hänelle."
Joskus yritän uuvelleen lukea koko kirjan.

Käyttäjä Marikki68 kirjoittanut 28.01.2005 klo 11:57

Moi Sopeutuja!

Pitkästä aikaa kirjoitan tänne palstalle. Mun mies on kans kaksisuuntainen. Täytti syksyllä 40v. Komee, mukava, "täydellinen mies". Ja maniassaan vieraitten naisten perään ☹️

Hän sai diagnoosin syksyllä, kahden hankalan vuoden jälkeen. Lienee sairastanut sitä jo nuoruudestaan, mutta nyt tuli ekat pahat masennusjaksot ja maniat. Jonkinlaista "positiivista" työhön suuntautunutta hypomaniaa oli jo aiemmin, mutta toissa- ja viime kesänä, minä jouduin ryöpytyksen alle. Hän halusi etäisyyttä, omaa aikaa ja rauhaa. Teki kummallisia tempauksia ja kun niistä pahastuin, hän syytti minua riippuvaiseksi, takertujaksi, suvaitsemattomaksi yms. Minä, kunnon läheisriippuvainen kun olin, tietty suostuin ottamaan syyt omikseni.

Sitten paljastui netissä alkanut puolen vuoden tekstari- ja sähköpostisuhde. (Miehen hoitava psykiatri, joka on varsin kokenut, sanoo näiden juttujan olevan bipolaareille tosi tyypillisiä nykyään). Lupasi uutta alkua, kuut ja tähdet taivaalta ja sitten yritti alkaa jotain entisen oppilaansa, jonkun 20-kymppisen tytön kanssa 😝
Ei nähnyt siinä mitään väärää, saati mitään riskiä uralleen. Siinä vaiheessa mun ymmärtäminen loppui. Pian selvisikin miksi kaikki tämä oli tapahtunut, eli mies sai diagnoosin. Ei se silti helpota mun kipua näistä uskottomuuksista...

Yhdessä ollaan edelleen. Nyt kun miehen lääkitys on kunnossa, on taas melkein se ihana mies johon rakastuin jo 18 vuotta sitten. Olemme olleet yhdessä puolet mun elämästä ja olen edelleen hulluna tuohon mieheen. Yritän ajatella vain tätä hetkeä, mutta tietysti välillä pelkään seuraavaa maniaa.

Eniten mua nyt harmittaa se, kuinka huonoon kuntoon itse menin hänen rinnallaan. Käyn terapiassa purkamassa tätä pääni palanutta kovalevyä, mutta joudun näköjään lähtemään nollasta liikkeelle eli nyt käydään sitten kaikki lapsuudesta lähtien. Miksi hän on nyt hyvässä kunnossa ja jatkaa elämäänsä noin vaan ja mä sen sen sijaan ryven tässä roskassa edelleen...?

Käyttäjä atsalea kirjoittanut 28.01.2005 klo 13:15

Marikki68 kirjoitti 28.01.2005 klo 11:57:
Yritän ajatella vain tätä hetkeä, mutta tietysti välillä pelkään seuraavaa maniaa.

Eniten mua nyt harmittaa se, kuinka huonoon kuntoon itse menin hänen rinnallaan. Käyn terapiassa purkamassa tätä pääni palanutta kovalevyä, mutta joudun näköjään lähtemään nollasta liikkeelle eli nyt käydään sitten kaikki lapsuudesta lähtien. Miksi hän on nyt hyvässä kunnossa ja jatkaa elämäänsä noin vaan ja mä sen sen sijaan ryven tässä roskassa edelleen...?

Hei Marikki. Mä kans pelkään välillä miehen seuraavaa maniaa. Olen myös miettinyt tuota samaa kuin sinäkin eli että miten minä nyt rämmin tavallaan hänen sairautensa seurauksena ja mieheni senkuin porskuttaa eteenpäin hyvän lääkityksen takia.

Ja käyn myös terapiassa. Lapsuudesta asti lähdetään ja pohditaan mm. sitä miksi murehtimalla pilaan elämääni, ja mitä se auttaa vaikka yritän "ennakoida" ja "valmistautua" siihen, että jos/kun miehelleni tulee taas maniajakso. Miksi väsytän itseni ihan näännyksiin murehtimalla sitä vaikka voi olla että mieheni ei saa enää maniakohtauksia ikinä tai jos saa niin onko siitä jotakin hyötyä, että olen mahdollisesti monta vuotta "valmistautunut" siihen hetkeen ja jättänyt elämän elämättä ja ilot iloitsematta.

Jospa kuitenkin jotenkin voisin alkaa elää, vaikka pelkäänkin seuraavaa maniaa. Jospa sen aikaa eläisin kun/jos se tulee ja katson sitten taas tilanteen uudestaan. Ja olenhan selvinnyt aikaisemmistakin manioista. Vai mitä se selviäminen oikein on, kun nythän olen aika loppuun ajettu? Miten sitä voisi ponnistaa taas elämään? Tällaisia olen pohtinut ja halusin pohdintani kirjoittaa, kun sinä Marikki kerroit omasta tilanteestasi. Onko se omasta päätöksestä kiinni, että alanko elää vai jätänkö elämäni elämättä???

Käyttäjä sopeutuja kirjoittanut 28.01.2005 klo 19:32

Tsemppiä Marikille!

Ihan kirjoitat niinkuin mun elämästäni. Minä olen jo 4 vuotta joutunut itse käyttämään masennuslääkkeitä mieheni sairauden takia. Jotenkin olis helpompaa, jos mies itsekin ymmärtäis, että nämä rakastumiset johtuvat sairaudestaan ja myöntäis sen, mutta ei. Minut hän haukkuu mustasukkaiseksi, vainoharhaiseksi eikä myönnä itsessään mitään vikaa kuin vasta hädän hetkellä. Tosissaan hän pelkää, että minä hänet jätän ja vannoo rakkauttaan ja selittää ettei nämä muut ole koskaan merkinneet mitään.
Nykyään vaikka elämme yhdessä., on meillä kuitenkin aivan omat aikataulut, minä kun tulen töistä hän lähtee uimahalliin ja sinnekin varmaan sentakia, että on kiva katsella paljaita naisia. Koskaan hän ei siellä ui vaan köllöttelee porealtaassa ja saunoo. Minun iloni on mukava työ ja omat lapset ja lapsenlapset. Seksikään ei enää suju kun minä olen niin haavoittunut näistä nuorista naisista, etten tunne enää itseäni naiseksi. Aina on mieheni löytänyt minua nuoremman. Koskaan en ole seksissä pihdannut, sen takia mieheni ei olis tarvinnut vieraisiin mennä. Me olemme jo molemmat lähes kuuskymppisiä ja mieheni diagnoosi tehtiin jo yli kymmenen vuotta sitten, siltikään tähän tautiin ei totu eikä sopeudu. Olis parempi, jos hän vaikka varastelisi pitkin kaupunkia maniassaan, se ei loukkaisi minua niinkuin nämä naisjutut. Vaikka tajuaa, että se on sairas ei silti jaksa olla loukkaantumatta. Vaikeinta tässä asiassa on se että ei ihmiset usko hänen olevan sairas, enkä minä jaksa kenellekään selitellä, huidelkoon niinkuin haluaa, minä elän omaa elämääni. Tätäkin kirjoittaessani hän tuossa vieressä nukkuu masennuksissaan, eilen otti melkoisen kännin, eikä ole siitä tilastaan noussut, välillä kuuntelen, että vieläkö se hengittää. Kolme kertaa hän on yrittänyt itsemurhaa lääkkeillään, kun olen uhannut hänet jättää. Nyt kun itsemurhansakin on minulle yhdentekevää, ei hän enää sitä edes yritä.
Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi oma elämäni on mielekästä, ihanat lapset ja todella mukava työ kehitysvammaisten lasten koulussa, siellä rakastetaan ja halitaan aidosti. Olen päättänyt katsoa tämän "elokuvan" loppuun saakka. tsemppiä sairaille ja meille omaisille!

Käyttäjä Dressed to depre kirjoittanut 30.01.2005 klo 11:11

Nämä kaikki pettämisjutut sai minut ajattelemaan taas asioita. Monella kaksisuunatiseen sairastuneella tuntuu olevan todella usein näitä vieraissa sekoiluja maniavaiheessa. Itselläni ei ole ikinä edes tullut mieleen sellainen vaihtoehto, että lähtisin vaimoani pettämään tai satuttaisin häntä ikinä millään tavalla. Minun sairaudenkuvaan kuuluu kyllä vaan hypomaanisia piireteitä ja lisäksi on sekamuotoisia oireita. Minulla ei siis mene ihan "todella lujaa" Missään vaiheessa ja se saattaakin olla syynä siihen, että pystyn onneksi olemaan uskollinen vaimolleni kaikissa tilanteissa. Olen siitä äärimmäisen iloinen. En yksinkertaisesti kestäisi sitä, että jonakin päivänä havahtuisin siihen, mitä olisin tehnyt. En edes saata kuvitella, miltä se tuntuisi vaimostani.
Onko ne hypomaaniset piirteet sitten niin paljon lievempiä, että ihminen pystyy kontrolloimaan tekemisiään täydellisesti, vai onko syytä epäillä, että tämäkin diagnoosini olisi virheellinen? En aina tiedä, että mihin pitäisi uskoa...

Käyttäjä määvaa kirjoittanut 30.01.2005 klo 23:06

Marikki ja Atsalea
Kyllä se oman pään järjestäminenkin kannattaa. Tiedän sen siitä, että itse sairastin vuosia masennusta, söin ties kuinka monia erilaisia masennuslääkkeitä ja kävin terapiassa.
Kun mieheni sairastui bipoon, se tapahtui hyvin dramaattisesti. Pitkään olin aivan ymmälläni ja niin olivat hoitavat tahotkin. Minäkin silloin aluksi vahdin niitä oireita. Nyt olen täyttänyt päätäni muilla ajatuksilla.
Aluksi pelkäsin, että sairastun itse uudelleen masennukseen. En sairastunut, en tiedä miksi, enkö uskaltanut vai olinko niin vahva...
Mielelläni uskoisin, että monenlainen eri terapeuttien antama terapia + oma työskentely on purrut?
Toki välillä ahdistaa. Olen kuitenkin esim. laittanut rajat miten minua saa kohdella. Olemme sopineet uudet molempia velvoittavat oman perheen säännöt. Tämän olemme tehneet lukemattomien keskustelujen jälkeen, kun molemmat totesimme, että avioliittomme on meille arvokas ja haluamme tehdä työtä sen eteen.
Kuulostaa karulta ja tylsältä? Helpottaa silti arkista yhteiselämää, kun ei koko ajan tarvitse riidellä tai sopia uudelleen asioita. Eli voimme keskittyä mukavampiin asioihin.
Olen myös lueskellut netistä läheis-eli kanssariippuvuudesta. Olin aikoinani pitkään naimisissa alkoholistin kanssa. Tuntuu, että tällainen sairaus saattaisi aiheuttaa myös läheisriippuvuutta tai sen kaltaisia oireita...Minä ainakin löysin yhteneväisyyksiä. Tätä se ehkä tarkoittaakin, kun sanotaan, että alkoholismi ja psyyken sairaudet ovat koko perheen sairaus.
Yritän nyt katsella peiliin löytyisikö vanhoja ja uusia haavoja, joita varjelen, sen sijaan, että tekisin niille jotain parantavaa.
Samoin yritän löytää jotain iloista ja hauskaa elämääni, miksen myös mieheni elämään. Juuri nyt vaan tuntuu, että jotain omaa kivaa pitäisi olla.
Toivon kaikille tähän otsikkoon kirjoittaville mielen rauhaa...