Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Käyttäjä ALisia aloittanut aikaan 28.05.2004 klo 08:17 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä ALisia kirjoittanut 28.05.2004 klo 08:17

🙂🌻 Hei kaikki

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka minulla varmaan on ollut jo kauan, mutta se on diagnosioitu vasta nyt keväällä, kun en millään meinannut päästä masennuksen syövereistä ylös.
Viime syksynä luulin että kaikki menee jo todella hyvin koska voimia riitti vaikka mihin ja vauhti vain kiihtyi, kunnes sitten fyysinen ja henkinen olotila romahti totaalisesti.
Ajattelin etten enään ikinä selviä siitä ja tunsin epäonnistuneeni taas kerran.
Masennus vain paheni ja jouduin sairaalaan, koska minulla ei ollut enään elämän halua.

Onneksi minulla on hyvä lääkäri suhde ja terapiasuhde, ilman niitä en olisi nyt tässä kirjoittamassa ja jakamassa tuntemuksiani ja elämääni teidän kanssa.

Vaikka lääkäreitä usein täälläkin moititaan ja arvostellaan niin siinä minulla on käynyt erittäin hyvä onni, koska minun lääkärini oikeasti välittää ja terapeuttini kuuntelee.
Heidän ansiostaan en ole jäänyt ongelmieni kanssa yksin ja ajautunut tuhoon elämässäni.
😐😑❓
Nyt haluaisinkin kysyä onko täällä muita sellaisia ihmisiä joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Pääseekö siitä ikinä pois?
Vai onko tämä sellainen sairaus jota joutuu kantamaan koko elämänsä ajan matkassaan?😑❓

Huomaatteko milloin olette menossa väärään suuntaan, vai tapahtuuko se huomaamatta😐
Osaatteko erottaa mikä on normaalia olotilaa ja mikä on kaksisuuntaisen mielialaa😐

Toivottavasti saan joihinkin edes vastauksia
Hyvää kesän jatkoa jokatapauksessa kaikille🙂🌻

Käyttäjä mirri kirjoittanut 17.01.2005 klo 18:23

Maanvaiva, pohdiskelusi on sellaista, etten oikein tiedä itkeäkö vai nauraa, joten teen molempia.

Niin tosiaan on, että manian aikana mennään lujaa ja depressiossa maataan sängyn pohjalla. Erään suomenkielen sanakirjan mukaan mania tarkoittaa kiihkeää, intohimoista, raivoisaa, intomielistä. Depressio taas on masennusta, tai taloudellisena terminä 'rajua laskusuhdannetta' . Kiehtova ajatus tuo raju laskusuhdanne, koska tuskimpa depressiota sen paremmin voitaisiin kuvata.

Vaikka maanis-depressiivisyyttä tunnenkin hyvin vähän, niin mielestäni ajatus tuuliviiristä on upea. Kyllä kai siinä sairaudessa rajusti vaihtelevien tuulten mukaan eletään voimatta itse asialle yhtään mitään.
Maallikkona ajattelen olevan ihan mahdollista, että äitisi on isäsi kuoleman jälkeen sairastunut.

Sinä lapsena ja nuorena olet joutunut sopeutumaan äitisi äärilaidalta toiseen ailahteleviin mielialoihin. Ei sellaiseen kukaan ole syyllinen, joten hieno homma, jos pystyt olemaan etsiskelemättä syitä itsestäsi. Se on parasta mitä itsellesi voit tehdä.

Maanvaiva, syyttele äitiäsi ja kiukkua hänelle, jos tuntuu tarpeelliselta. Äitisi kyllä kestää sinun tunteesi. Hän oli syytön sairauteensa, mutta kuitenkin äitinä sinusta vastuussa. Jopa kuolemansa jälkeenkin. Ja luultavasti hän myös hyvin ymmärtäisi sinun ristiriitaiset tunteesi häntä kohtaan.

Mielenterveysongelmilleen äitisi ei voinut mitään, niin luulen. Ei voinut mitään sillekään, että hänen ongelmansa aiheuttivat sinulle kohtuutonta kärsimystä. Hänen ongelmistaan ja mielenterveytensä horjumisesta huolimatta sinä olet ollut hänelle ainutlaatuinen ja korvaamaton lapsi. Siksi hän olisi valmis ottamaan vastaan sinun tunteesi vaikka ne miten kiukkuisia ja loukkaantuneita olisivat.

Kuvittelen äitisi sairaudestaan huolimatta halunneen sinulle hyvää ja halunneen olla sinun turvanasi. Siksi on ihan luonnollista ja sopivaa, että sinä purat pettymystäsi häneen vaikka hän onkin kuollut. Hän haluaisi äitinäsi ottaa vastaan sinun pettymyksesi ja surusi.

Mirri

Käyttäjä Ally kirjoittanut 17.01.2005 klo 19:50

Hei, olen Ally, kaksisuuntaisesta kärsivän miehen vaimo. Olen lukenut tätä viestiketjua ja kovin tutuilta kuulostavat jutut. Tiedän kuinka rankkaa on lähiomaisena ja olen nähnyt kuinka vaikeata voi olla kaksisuuntaista sairastavalla. Meillä on nyt diagnoosista kaksi ja puoli vuotta ja tällä hetkellä elämä tuntuu ajoittain jopa mukavalta. Ennen mieheni sairaalajaksoa meillä oli irti perhehelvetti, jota kesti monta vuotta. Itsetuntoni laski nollalukemiin ja monta kertaa luulin sekoavani, kun ei saanut mistään otetta. Olen ollut monta kertaa jälkeen päin tyytyväinen siitä, että olin niin väsynyt, etten jaksanut edes eroa ottaa tai sitten jotenkin sisimmässäni aavistin, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, joka tapauksessa nyt elämämme on taas palautunut elämisen arvoiseksi ja jaksamme jatkaa yhdessä. Sairaus on myös tuonut elämäämme uusia ystäviä, joskin muutamia vanhoja on jäänyt matkan varrelle. Eikä elämä aina ruusuilla tanssimista ole, eikä tarvitse ollakkaan, pääasia on, että nykyään puhallamme yhteiseen hiileen ja joskus saamme jopa liekin leimahtamaan🙂🌻. Voimia kaikille, toivon että jaksatte eteenpäin, sillä koskaan ei tiedä mitä hyvää nurkan takana odottaa!

Käyttäjä määvaa kirjoittanut 18.01.2005 klo 00:34

Hei Ally🙂
Kiva kun kirjoitit tänne. Vaimo olen minäkin ja samoja tuntoja on ollut. Siis , kun se helvetti oli irti, niin itsekin jo pelkäsi siinä sekoavansa... Meilläkin on nyt tasaantunut. Yhteen hiileen puhallamme, useimmiten... Paljon on tehty sopimuksia ja toimintasuunnitelmia. Lääkkeet ottaa nykyään säännöllisesti, paitsi unohtaessaan. Ennen joulua oli kriisi, kun masennuslääke lopetettiin kokonaan. Lääkärin määräyksestä. Vaan kun jaksoi odotella, taas tasaantui. Omat voimat on aika vähissä, kun katselee toisen voimattomuutta. Ja patistelee välillä. Ja ihmettelee, kun mikään ei pistä pilkettä silmään.☹️
Nyt poden semmoista ikävänpitoa, kun hänestä ei enää ole samalla tavalla seuraa, kuin ennen. Leimahdustakin kaipaan. Sitten mietin olevani itsekäs possu.
Surutyötä kai olen tehnyt. Täällä ja muuallakin netissä olen saanut selville paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Vaikka tieto helpotti, tuli myös paljon surullista tietoa. Esimerkiksi tämä, että sairaus kestää loppuiän.😭
Kuitenkin tiedän myös sen, että voi olla pitkiäkin aikoja lähes oireeton.🙂
Pitäisi vaan jaksaa hoitaa itseään ja keskinäisiä välejä. 🙂👍 kaikille!

Käyttäjä Dressed to depre kirjoittanut 18.01.2005 klo 13:31

Lueskelin taas viestiketjua pitkästä aikaa ja se herätti minussa paljon kaikenlaisia ajatuksia. Etenkin maanvaivan kirjoituksia pysähdyin pohtimaan, sillä itsestäni on tulossa toukokuun lopulla isä. Odotan lasta todella paljon, mutta välillä hiukan pelottaa isyyden mukanaan tuomat haasteet. Haluaisin todella paljon olla se "maailman paras isä" kaksisuuntaisestani huolimatta. Yritän tosissani tehdä töitä sen eteen, että siinä myös onnistuisinkin, mutta tätä sairautta vastaan on vaan niin mielettömän vaikea taistella.😠

Monissa jutuissa puhuttiin myös "perhehelvetistä" Olen todella iloinen siitä, ettei meillä vaimon kanssa ole ikinä sellaiset jutut ole tulleet esiin. Olen paikoitellen niin maassa, ettei mikään kiinnosta ja haluan vaan jäädä sänkyyn ja eristäytyä kaikelta, mutta silti osaan ainakin vaimoni mukaan olla kiltti häntä kohtaan. En omasta mielestänikään muutu kiukkuiseksi tai tiuskivaksi, joten siitä saan itseluottamusta lapsenkin kasvatusta ajatellen.🙂

Minulla on ollut pitkään päällä sellainen parempi jakso. Ehkä lääkkeet alkaa sitten pikkuhiljaa vaikuttaa. Se tuntuu todella pahalta, että olen menettänyt kaiken mielenkiintoni seksiin. Ei ole väliä olenko maaninen vai depressiivinen, niin aina se on vaan niin. En edes muista, koska olisi viimeksi "panettanut" oikeen kunnolla. Se meillä onkin se suurin ongelma.😭 muuten menee ihan loistavasti sairaudestani huolimatta.

Kärsin kuulemma sekamuotoisista jaksoista, joten se ehkä tekeekin sen, ettei minulla kaikki ne oireet ole niin voimakkaita, kuin monella muulla. Minulla on usein molemmat tunteet samaan aikaan päällä ja ehkä ne hiukan tasapainottavat toistensa vaikutuksia.😐 Lääkkeiden syömiseen olen jo täysin tottunut, enkä ole niitä missään tilanteessa unohtanut. Menee jo ihan rutiinilla.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 18.01.2005 klo 15:28

Älkää nyt hitsi vieköön vaan alkako kuvitteleen, että kaksisuuntainen vanhempi ei voisi olla maailman paras äiti tai isä. Mulla on nyt ihan vaan normaali yksisuuntainen adoptioäiti, silti mun kaksisuuntainen tuuliviiriäiti on mun maailman paras äiti.

Mutta, kun mulle ei kukaan sanonut, että äiti oli sairas ja toisaalta, kun mulla on vähän tuota aspergren lapsen ongelmaa, niin asiat menivät mönkään. Sanoohan sen kyllä järkikin, toinen menee tuulella, toinen vaatii tiukat säännöt, niin ei tule mitään. Oli meillä sossu apuna, vielä joskus selvitän mikä sitä vaivasi, kun ei saanut meitä äidin kanssa yhteen sopiin.

Käyttäjä Ally kirjoittanut 18.01.2005 klo 16:50

Heips kaikki! Tulin juuri ryhmästä, joka kokoontui ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Oli kiva tavata taas ryhmäläiset ja kaikilla tuntui olevan paljon asiaa kuukauden tauon jälkeen. Olenkin ollut onnekas, kun olen tällaiseen masisryhmään päässyt. Voi kun sinäkin "Mää vaa" löytäisit jonkun vertaisryhmän, jossa saisit purkaa sisintäsi. Itselläni oli myös todella vaikeaa keikkua sairaan mieheni rinnalla, kun tuntui, että elämäämme ei mahtunut muuta kuin mieheni ja hänen sairautensa. Se ei tietenkään ollut hänen vikansa, enkä siitä asiasta purnannut, mutta tuntui, ettei itselleni ollut enää tilaa elämäsä. Nyt käyn terapiassa ja tässä ryhmässä ja elämä taas maistuu. Kotona on mukavaa ja mieheni kanssa pystymme keskustelemaan taas vaikka mistä asioista. Tosin tämä palstahan antaa vertaistukea, onneksi näitä palstoja on!
Sinusta D to d tulee varmasti "maailman parhain isä"🙂👍. Miehenikin on ollut lapsillemme tosi hyvä, ja osallistuva isä vaikka hän on sairastanut MD:tä kauan, diagnoosi vain tuli näin myöhään. Elämä on kuitenkin elämisen arvoista, vaikka olisi mielenterveysongelmiakin. Sairaus siinä missä esim. diabetes, lääkkeitä on otettava, ne auttavat kun ne säännöllisesti ottaa. (olen taas positiivisella mielellä.)
VOIMIA ja JAKSAMISTA KAIKILLE!

Käyttäjä minäsini kirjoittanut 19.01.2005 klo 00:02

nohei.

minä vaan kommentoin että totta kai nyt rakas vanhempi voi olla maailman paras, vaikka tuulet menis mihin suuntaan. kun meneehän perheissä jutut muutenkin ihan omilla tavoilla. silti md niinkuin moni muu sairaus voi olla sietämättömänkin raskasta. eikä se tee siitä sairaasta huonoa, siis sitä vaan tarkotan että äiti voi olla maailman rakkain, mutta saa sitä silti sanoa että jostain jutuista tuli paha olo. eikä se huononna äitiä. itsestäänselvyyksiä ehkä juttelen...

minä seurustelin md-ihmisen kanssa vuosia, kahdeksan kai niitä tuli enkä ole vielä kamalan vanha. sairauden takia ei lopulta mennyt suhde pieleen (kun ei nyt ole edes selvää, eikä enää kyllä väliä, missä vaiheessa se puhkesi). että jos olis asiat olleet muuten kunnossa, olisin kyllä halunnut yhä yrittää. oli vaan vähän paha se, että minä olin diagnosoimaton masentunut ja hän diagnosoimaton md.😉 että voitte vaan kuvitella miten masentunut kokee toisen seksuaalisena holtittomuutena ilmenevän manian.😟 ei kauhean kiva yhtälö ollut. mutta en syytä ketään enää tavallaan. tuolle ex-tyttöystävälle toivon kaikkea hyvää (ollaan ystäviä), voi jos hän vaan haluaisi terapiaan, kun ongelmia on muitakin kuin kakssuuntanen. ihan hänen takiaan toivon sitä, ja nykyisen kivan tyttöystävänsä, ettei samantapaset ongelmat jatkuisi...

ja olosuhteiden mukaan mahdollisimman hyvää oloa ihan jokaiselle!

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 19.01.2005 klo 13:23

Ei se kyllä ole mitenkään itsestäänselvyys, että kykenee sanomaan kaksisuuntaista äitiään maailman parhaimmaksi äidiksi. Kolme vuotta inhosin äitiäni niin paljon, että en ole ketään ihmistä niin inhonnut. Paitsi sitten, kun ymmärsin, että äitini on sairas, niin aloin inhomaan itseäni.

Aloin inhoamaan äitiäni melkein heti, kun se sairastui. En tietänyt sen sairauden nimeä, äitini oli mielestäni hullu. Lopulta sitten päätin, että ei mulla ole äitiä ollenkaan ja lähdin pois kotoa. Jotkut välit kyllä pidettiin, varmaan silloin, kun äidillä oli hyvä jakso.

Tapahtui niin monia asioita, että en vaan jaksanut pitää yhteyksiä äitiini.
Kun olin menossa naimisiin, niin äitini ei jaksanut tulla niihin. Nyt tajuan, että sillä oli masennusjakso menossa. Vaikka vieläkin on vaikeaa ymmärtää miten se nyt hetkessä iski. Viikko aikaisemmin äitini oli laivamatkalla, sitten iski väsymys. Minä luulin pitkään, että se vaan inhosi minua.
Masennusjakso oli silloinkin, kun tyttöni syntyi. Nämä nyt ovat jääneet mieleen äitini masennusjaksosta. Hyvät jaksot sitten ovatkin unohtuneet.

Nykyisin kun olen asioita miettinyt, voin jo sanoa, että oli mulla maailman paras äiti. Mutta olen myös siitä varma, että vaikka olisinkin tietänyt äitini olleen kaksisuuntainen, en olisi sen kanssa jaksanut elää.

Käyttäjä määvaa kirjoittanut 21.01.2005 klo 01:27

Sorry se perhehelvetti. Mennyttähän mä siinä muistelin. Ne oli psykoosia edeltäviä jaksoja, psykoosin aikaisia ja sen jälkeisiä. Jokainen sairastaa varmaankin omalla tavallaan, vaikka diagnoosi karkeasti ottaen olisi sama. Vakavuusaste ja oireet ovat erilaiset. Psykoosi on merkillinen juttu, aina ei edes ammattilaiset tajua missä mennään. Minulle kerran valittivat sairaalasta käsin, etteivät pärjää....
Silti minun on aina täytynyt pärjätä ja jaksaa. Avuksi olen saanut toivotuksen: koeta jaksaa. Ontolta tuntui silloin.
Nyt on asiat paljon paremmin🙂. Nyt ammattiauttajat tietävät, missä mennään, edes noin suurinpiirtein. Psykiatri totesi minulle kerran, ettei tavallisen terveyskeskuslääkärin tai psykologin ammattitaito kertakaikkiaan aina riitä. Onneksi nykyään herkästi konsultoivat psykiatria. Nyt ei sitten enää ole sairaalajaksoja ollutkaan, kun tuntosarvet kohollaan olen aina reagoinut oireisiin heti ja vaatinut välitöntä apua esim. lääkityksen korjaamisen muodossa.
BiPo-diagnoosin lisäksi miehelläni on vielä tarkentava diagnoosi. Hänelläkin on ollut noita sekamuotoisia kausia, hyvinkin voimakkaina. Ehkä siksi kokeillaan nyt ilman masennuslääkitystä.. Jos minä olen mitään käsittänyt, niin lääkkeen purku on aina riskaabeli juttu. Siksi siihen ei saa ryhtyä omin päin, vaan aina lääkärin kontrollissa. Meillä olisi tämä purkuvaihe varmaankin mennyt huomattavasti kivuttomammin, jos lääkärille tosiaankin pääsisi aina tarvittaessa - nopeastikin . Mutta ainakin meidän kunnassa säästetään tosi tehokkaasti. Jos huono avohoito ja kuntoutus nyt on säästöä? Minun mielestäni ei, ainakaan pidemmällä tähtäimellä.
Lisäksi, kun ovat oppineet tuntemaan minua, luottavat aivan liikaa minuun, ikäänkuin laskevat sen varaan, että aina jaksan hälyttää, jos jotain ilmenee. Oikein saan itselleni päivittäin muistuttaa, ettei minun tarvitse ottaa niin paljon vastuuta.
Joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut tänne jonnekin, että mieheni on tosi ihana tyyppi. Kyllä se ihana tyyppi aina välillä vilahtaa. Kai se psykooseista toipuminen vie paljon aikaa ja voimia, sillä jälkijuttuja on paljon, esm. huono muisti ja ties mitä muuta.
Onneksi hänellä on tosi vahva hoitomotivaatio. Ihailen suuresti hänen jaksamistaan tässä kamppailussa kohti terveempää olotilaa.
Ja kun minä kirjoitan patistelevani häntä välillä, niin en aina työhön, vaan huvituksiin myös...Tai vaikkapa tarkastelemaan jotain asiaa useammalta kantilta...
🙂👍

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 21.01.2005 klo 13:10

Miksiköhän, määvaan, pyydät anteeksi perhehelvetti. En oikein ymmärrä? Sillä helvettiä se kai on elää ihmisen kanssa josta ei tiedä millä päällä se vastaan tulee. Maailman lempein, ihanin, hauskin, maailman paras äiti onkin yhtäkkiä kuin perseeseen ammuttu karhu. Sille ei voi mitään sanoa, ei mitään kysyä, sen kanssa ei saata edes samassa talossa asua.
Sitten se vaan menee ja itsensä tappaa, jättää läheisensä miettiin, että mitähän meidän perheessä oikein tapahtui.

Voisi melkein luulla, että nyt se helvetti loppui. Mutta sitten alkaakin omaisen toinen helvetti joka onkin paljon suurempi helvetti. Syyttää itseään siitä, että lähti pois, eikä jaksanut olla pyörremyrskyssä. Miettii, että olisinko voinut itsemurhan estää, jos olisin tajunnut, että aamulla oli hyvä jakso, illalla huono jakso. Olisiko pitänyt tajuta, että, kun puhuu puhelimessa hyvää päivää kirvesvartta-juttua, että se olikin viimeinen puhelu.

Olisiko ehkä pitänyt tajuta, että kaksisuuntaisen myötätuuli kääntyykin vastatuuleksi, kun panee puhelimen kiinni?
Olisiko sairauden paremmin ymmärtänyt ja aavistanut tuulen kääntymisen, jos olisi jaksanut vieressä olla eikä olisi lähtenyt karkuun.
Olisiko, olisiko... olisinpa niin tehnyt..miksi mie en ymmärtynyt..

Perhehelvetti onkin muuttunut olisinpa-minä vaan jaksanut-helvetiksi.

Käyttäjä mirri kirjoittanut 22.01.2005 klo 08:13

Aavaton, taitaa tuo nykyinen helvettisi olla sellainen, että se on vain käytävä läpi. Laiha lohdutus on se, että jossakin vaiheessa helpottaa.

Luulen sinun järjellä kyllä ymmärtävän, ettet sinä mitään äitisi eteen olisi voinut tehdä. Et olisi voinut joka hetki olla läsnä arvailemassa hänen tuultensa vaihtelua. Pyörremyrsky on arvaamaton juttu, ei sinun voimasi olisi sitä riittänyt hallitsemaan, se olisi vienyt sinut mukanaan.

Tunteet eivät tottele järkeä, vaan kulkevat omia aikojaan omia teitään. Sitä sinun itsesyytöshelvettisi nyt varmaankin on. Surua. Suruun kuuluu myös itsensä syyttely. Juuri se kaikki jossittelu, jota viestissäsi kuvasit.
Luultavasti joudut kohtaamaan itsesyytökset oikein rankimman kautta, ei sille mitään mahda. Tunnet itsesi syylliseksi vaikka järkesi mitä sanoisi.

Jos järkesi edes hetkittäin onnistuu todistamaan sinulle, ettet sinä ole syyllinen äitisi kuolemaan, niin usko sitä, koska oikeassa se on. Saisit edes välillä rauhan itsesyytöksiltäsi.

Onneksi aika tulee avuksi ja vähitellen nyt vellovat tunteet helpottavat. Huomaat pääseväsi pois helvetistäsi. Ei siitä tule elinikäistä vaikka nyt voikin siltä tuntua.

Jaksamista Aavaton!

Mirri

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 24.01.2005 klo 12:37

Kiitos Mirri.

Olen kyllä tässä 1,5 vuoden aikana miettinyt, että olen itsekin sairastunut kaksisuuntaiseen. Välillä on päiviä, jopa kokonainen kuukausi, että en koko asiaa ajattele. Saatan sanoa, että hyväksyn äitini itsemurhan, teki sen, minkä sille voin. Sitten tuuleni vaihtuu ja löydän itsestäsi kaikki mahdolliset syyt itsemurhaan. Se on mun helvettini, kierin siinä tuskassa pari viikkoa, kunnes taas järki voittaa ja lopetan itsesyytökset.

Tarvisin jonkun paikan missä puhua juuri silloin, kun helvettini alkaa. Minun pitäisi juuri silloin saada esittää teoriani, että miksi vain ja ainoastaan minä olen syyllinen. Pitäisi olla vastapuolella ihmisiä jotka todistavat, että olen väärässä. Oma perhe ei käy, kun yksi on syyllinen, niin samalla on sitten kaikki syyllisiä. Väittelemme vaan siitä kuka on kaikkein syyllisin. Minun pitäisi ihan pieni askelin käydä joka kohta läpi, laittaa paperille ja lukea se siitä aina, kun alan itseäni syyttelee. En voi odottaa, että puhuisin asian kahden viikon päästä terapiassa. Silloin on jo hyvä jakso, ei ole mitään puhuttavaa. En saa itsestäni mitään irti.

Olen jopa pari kertaa yrittänyt mennä, näihin omainen-läheinen ryhmiin. Itsemurhan tehneiden läheisten ryhmää kokeilin kaksi kertaa. Mielenterveysomaisten kerran, taisi juuri olla kaksisuuntaisten ryhmä.

Mutta tunnen itseni niin luuseriksi, että en pysty olemaan niissä kokouksissa. En omasta mielestäni ole ansainnut omainen-läheinen sanaa. Omainen on vähän kuin avioliittolupaus; lupaa rakastaa myötä-ja vastamäessä.
Rakastin myötämäessä, vastamäessä häivyin.
Ryhmissä omaiset kertovat kuinka heillä oli raskasta, kuinka he tekivät kaikkensa läheisensä hyväksi, valvoivat yöt ja jaksoivat kuunnella.

Tukinetissakin oli itsemurhan tehneiden omaisten ryhmä. Hain siihen, minua ei hyväksytty, kun itsemurhasta oli niin vähän aikaa. Ymmärrän syyn, kun on hyvä jakso. Kun menee huonosti, ymmärrän asian niin, että en ollut tarpeeksi hyvä omainen muitten omaisten joukkoon. (otin tämän tukinetin ryhmän vaan esim tähän, että tajuaisitte miten kaksisuuntainen ihminen olen).

Mie opiskelin ammatin, menin naimisiin, tein lapsen, toisenkin laitoin jo alulle. Siinä minun välittäminen. En ole omainen vaikka papinkirjat niin väittävätkin.
Enkä voi mennä omaisten ryhmään puhumaan itsemurhasta tai sairaudesta. Minulle pitäisi olla joku en-mitään- välittänyt-ryhmä.

Käyttäjä mirri kirjoittanut 25.01.2005 klo 23:36

Aavaton, eivätpä ole aivan yksinkertaisia sinun mietteesi.

Sanoit omaisena olemisen olevan vähän samaa kuin avioliittolupauksen: myötä- ja vastamäessä...
Haluatko lastesi sitoutuvan sinuun sellaisella lupauksella eliniäkseen? Kuinka vastuullinen tyttösi parikymppisenä on sinusta? Kuinka paljon hänen harteilleen haluat vastuuta hengissäpysymisestäsi siirtää?

Järkevästi ajatellen juuri sellainen vastuu sinulla on äitisi elämästä ollut. Luotan siihen, että mielessäsi tulit siihen tulokseen, ettet voisi kuvitellakaan tyttösi tuntevan sinun elämästäsi sellaista syyllisyyttä kuin mitä sinä nyt tunnet äitisi elämästä. Missään tapauksessa et sellaista haluaisi.
Ei äitisikään halunnut.

Eivät lapset ole vastuussa vanhemmistaan. Sellainen vastuu alkaa vähitellen lisääntyä vasta tässä minun iässäni, kun omat vanhemmat alkavat tulla vanhuksiksi. Ei sitä ennen.

Äitisi itsemurhaa et millään vielä pysty hyväksymään vaikka välillä siltä tuntuukin. Se on niin iso juttu, että tarvitaan vuosia. Ei sinua 'kaksisuuntaiseksi' tee se, että välillä koet helpompia aikoja, vaikkapa kuukauden pituisia. Onneksi niitä on, lepotaukoja. Ilman niitä et kestäisi.
Se, mitä nyt hetkittäin koet - äitisi ratkaisun hyväksyminen - on sellaista, josta tulevaisuudessa tulee pysyvä tila. Jossakin vaiheessa huomaat, ettei äidin itsemurha niin hirveä asia olekaan, mutkattomasti sanottuna. Silloin saatat jopa kauhistella sitä, että kuinka voit ajatella niin. Kuitenkin se on elämän ja paranemisen merkki. Tarvitset äitisi ratkaisun hyväksymisen ja jopa kunnioittamisen pysyväksi olotilaksesi, mutta sellaiseen pääsemiseen kuluu tosiaankin vuosia.

Joten anna itsellesi aikaa ja ole armelias itseäsi kohtaan.

Ryhmä kenties olisi ihan hyvä asia, mutta jotenkin siellä pitäisi ottaa huomioon ikäsi. Et sinä ole voinut tehdä sellaista mitä omaiset ryhmissä kertovat läheisensä eteen tehneensä. Sinä olet lapsi, joka on menettänyt äitinsä. Olet menettänyt hänet juuri silloin, kun olisit häntä kipeästi tarvinnut. Hänen sairastumisensa vuoksi menetit hänet jo vuosia ennen hänen kuolemaansa, joten taatusti olit lapsi. Ja silloinkin, kun olit jo täysi-ikäinen ja itsekin äiti, olisit tarvinnut äitisi tuen.

Aavaton, sinä olet menettänyt äitisi. Ei ollenkaan niin, että äitisi olisi menettänyt sinut.

Auttaisiko sinua, jos tapaisit terapeuttiasi useammin? Ehkä sellaista mahdollisuutta kannattaisi kysellä. Sitten tuli mieleeni luterilaisen srk:n papit sun muut työntekijät. Ovat hyviä surun ammattilaisia ja käytettävissä tarpeen mukaan. Usein lyhyelläkin varoitusajalla.

Minulla on hyviä kokemuksia papista tukihenkilönä raskaassa elämäntilanteessa. Hän oli pitkään käytettävissäni nopeasti aina kun soitin ja kerroin haluavani tavata.

Mirri

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 26.01.2005 klo 14:00

Kiitos taas Mirri. Vastaan aika lyhyesti, kun alkoi tästäkin tulla syyllinen olo. Olen kaapannut itselleni koko otsikon ja toiset kirjoittajat ovat häipyneet.

Auttaisi, jos näkisin terapeutin useammin. Täällä meillä nyt ei vaan ole lisäaikoja. En halua taas vaihtaa terapeuttia, en tähänkään ole vielä tutustunut. Juuri on siinä hilkulla, että jonkun sanan voisin ehkä sanoakin.

En taida oikein voida mennä lut. papille, olisihan meillä oman seurakunnan pappi. Hänet taas tunnen liian hyvin ja hän tunsi äidinkin. En varmaan kehtaisi puhua mistään. Ehkä halua mitenkään uskonnollisesti asioita vieraan kanssa käsitellä. Riittää, kun kotona yksi melkein pappi esittää näkemyksiään.
Vaikka en kiroile yleensä, niin minusta tuntuu, että en voi tätä itsemurhaa käsitellä ilman kirosanoja. Parempi vaan pysytellä terapeutin huoneessa.

Jätän tämä otsikon, palatkaa nyt muut kirjoittamaan.
Kysyisin nyt kuitenkin, että onko täällä muita itsemurhan tehneiden omaisia ja haluaisitteko alkaa minun kanssani täällä kirjoittamaan ihan omassa otsikossa?

Käyttäjä mirri kirjoittanut 26.01.2005 klo 17:26

Aavaton, ymmärrän.

Kirosanat ovat kätevä keino tällaisen asian käsittelyyn. Ilman niitä voisi asia jäädä 'sanoinkuvaamattomaksi'. Kirosanat voivat olla hyvin täsmällisiä oman pahan olon kuvaamisessa. Mitä se paha olo sitten milloinkin pitääkään sisällään.

Ev.lut. perheasiainneuvottelukeskus on vielä yksi vaihtoehto, joka mieleeni tuli. Siellä työskennellään terapiaperiaattein ja vastaavalla koulutuksella.Sieltä kenties kannattaa kysyä, jos tiiviimpää terapiaa kaipailet. Tosin käytännössä voi olla niin, että siellä ajat ovat yhtä tiukassa kuin muuallakin.
Mutta kerroinpa silti yhtenä mahdollisuutena.

Sitä paitsi, kun juuri olet sillä hilkulla, että voisit pikkuisen puhuakin, niin tuskin se auttaja vaihtamalla paranee. Jospa miettisit taas mahdollisuutta kirjoittaa terapeutillesi. Jos voisit kirjoittaa hänelle tapaamistenne välillä.

Oma otsikko itsemurhan tehneiden omaisille ei minusta kuulosta ollenkaan huonolta ajatukselta.

Mirri