Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Kaksisuuntainen mielialahäiriö

Käyttäjä ALisia aloittanut aikaan 28.05.2004 klo 08:17 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä ALisia kirjoittanut 28.05.2004 klo 08:17

🙂🌻 Hei kaikki

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka minulla varmaan on ollut jo kauan, mutta se on diagnosioitu vasta nyt keväällä, kun en millään meinannut päästä masennuksen syövereistä ylös.
Viime syksynä luulin että kaikki menee jo todella hyvin koska voimia riitti vaikka mihin ja vauhti vain kiihtyi, kunnes sitten fyysinen ja henkinen olotila romahti totaalisesti.
Ajattelin etten enään ikinä selviä siitä ja tunsin epäonnistuneeni taas kerran.
Masennus vain paheni ja jouduin sairaalaan, koska minulla ei ollut enään elämän halua.

Onneksi minulla on hyvä lääkäri suhde ja terapiasuhde, ilman niitä en olisi nyt tässä kirjoittamassa ja jakamassa tuntemuksiani ja elämääni teidän kanssa.

Vaikka lääkäreitä usein täälläkin moititaan ja arvostellaan niin siinä minulla on käynyt erittäin hyvä onni, koska minun lääkärini oikeasti välittää ja terapeuttini kuuntelee.
Heidän ansiostaan en ole jäänyt ongelmieni kanssa yksin ja ajautunut tuhoon elämässäni.
😐😑❓
Nyt haluaisinkin kysyä onko täällä muita sellaisia ihmisiä joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Pääseekö siitä ikinä pois?
Vai onko tämä sellainen sairaus jota joutuu kantamaan koko elämänsä ajan matkassaan?😑❓

Huomaatteko milloin olette menossa väärään suuntaan, vai tapahtuuko se huomaamatta😐
Osaatteko erottaa mikä on normaalia olotilaa ja mikä on kaksisuuntaisen mielialaa😐

Toivottavasti saan joihinkin edes vastauksia
Hyvää kesän jatkoa jokatapauksessa kaikille🙂🌻

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 01.07.2004 klo 12:32

Miekin voisin kysyä, että kestääkö rakkaus tämän kaiken? Mun uuden isän ja äidin,veljien ja siskon rakkaus? Ja koko muukin suku on tähän minuun olooni sotkeutunut? Vapaaehtoisesti vieläpä. Mutta sitä mie mietin, että katuvatkohan ne päätöstä,kun ottivat minut?

Mulla ei ole oikeastaan normaali perhe-elämään ollenkaan. Jos mulla on huono vaihe menossa, mie vaan makkaan , äiti vieressä. Yleensä sen pitää jäähä silloin töistä pois, mua hoitamaan. Ei mua yksin voi jättää, en mie uskaltaisi edes nukkua yksin. Veli on usein saanut olla koulusta pois mun takkii. Eno ja täti käyvät mulle usein puhumassa. Aina ne joutuu jostain muusta luopumaan silloin. Mikähän oikeus mulla on viedä toisten aikaa niin paljon.

Sitten,kun mulla on hyvä jakso, mie yritän kaikille hyvittää huonon jakson. Mie teen pirusti kotitöitä, melkein palvellen kaikkia läheisiä yötä päivää.
Ikinä mulla ei ole semmoista jaksoa, että mie voisin elää ihan normaalisti perheenjäsenenä. Mie haluaisin paiskoa ovia, sanoa isälle ja äidille jotain omiakin mielipiteitä joistain asioista, huudattaa musiikkia. Ei vaan kehtaa, kun on aina vaan kiitollinen, että ne jaksaa mua katsoa, kun on alamäki.

Salaa itsekseni (joskus vaan)toivoin, että mut laitettaisiin johonkin laitokseen. Olisi ihmisiä ympärillä jotka saisivat palkkaa mun hoitamisesta. Ei tarvitsisi olla kiitollinen.

Käyttäjä Nist kirjoittanut 05.07.2004 klo 10:00

Olipa lohdullista kun löysin tämän palstan! Olen nimittäin ymmälläni. En oikein tiedä mitä tehdä.

Äitini on aina ollut hyvin "persoonallinen". Hän on hyppinyt työpaikasta toiseen ja muutama vuosi sitten päätti "repäistä" ja irtisanoi itsensä kunniallisesta työstä ja ryhtyi ennustamaan puhelimitse tarot-korteilla. Kortit veivät vissiin mennessään ja äidin mieli sinä mukana. Vuosi sitten äiti pimahti sitten täysin. Hän luuli, että kotonaan oli mikrofoneja ja valvontakameroita. Ei uskaltanut siksi liikkua kotonaan kuin yöaikaan, "ettei kamerat pysty kuvaamaan". Ruokaa hän ei ollut syönyt kolmeen päivään, koska kuvitteli, että jääkaapin antimet on myrkytettyjä.. Noh, sain hänet toimitettua sairaalaan, koska hän itsekin sinne halusi - pelkäsi olla kotonaan.

Ei häntä kauaa sairaalassa pidetty, ja sai lääkkeet, joiden turvin sitten kuntoutua kotona. Muutaman kuukauden hän söi lääkkeitä, mutta lihosi aivan hirvittävästi ja syytti masennuslääkkeitä lihomisen syyksi. Niinpä hän jätti ne pois. Hyvin meni jonkin aikaa, mutta nyt keväällä äiti on hurahtanut uudelleen. Hän kävi seurakunnan järjestämillä virkistysleireillä ja lopputulos oli se, että entinen ateistiäitini on nyt hurahtanut täysin johonkin helluntailaistyyppiseen hurmoshenkimeininkiin.

Hän rukoilee aamuviidestä puoleen päivään, käy uimassa kolme tuntia kerrallaan joka päivä (ennen hän vain makasi sohvalla kaiket päivät), näkee ihmisten päiden päällä sädekehiä ja lukee raamatusta, että avulias naapurin mies on demoni ja siksi äitini on alkanut vältellä naaapurinsa seuraa. Ihmeitä tapahtuu nyt äitini elämässä kummasti. Jopa jääkaappi täyttyy ruuasta rukouksen voimasta..

Mitä ihmettä minä tekisin? Ehdotin äidille jo kerran, että voisiko hänellä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän tyrmäsi ehdotuksen ja sanoi vain, että hänellä on tälläinen etelänmaalainen tempperamentti ja hänen olisi siksi pitänyt syntyä Italiaan.

Eli itse hän ei koe ollenkaan olevansa nyt viksahtanut. Kuinka pitkään voin rauhallisin mielin seurata äitini vointia? Hänhän kuitenkin on jollain lailla pimeä, eihän tuollainen voi olla normaalia? Että Hurstin herätysjuhlissa kuulema vieressä istuvan naisen hiuksetkin olivat vaihtaneet väriä - ihan itsekseen...

Hoitoonhan häntä ei vissiin saa, jos ei hän itse sinne halua?

Ei ole tyttärenä olo helppoa...

Käyttäjä ALisia kirjoittanut 09.07.2004 klo 10:12

🙂 Hei sinulle!

Totuus on että ei sitä itse huomaakkaan itsessään mitään vikaa tai omituista ellei halua nähdä sitä tai saa hoitoa.

Paraneminen lähtee siitä että tunnistaa itsessään ongelman ja tunnustaa sen myös itselleen.
Helppoa se ei ole tie on pitkä ja ongelmia täynnä, itse en aika ajoin edes ymmärrä omaa parastani, mutta olen antanut läheisilleni luvan toimittaa minut hoitoon jos mopo niin sanotusti karkaa käsistä, koska silloin en itse tiedä omaa parastani.

Voisitte äitisi kanssa jutella asiasta jos tulee sellainen "parempi jakso" jolla tarkoitan selvempi jakso hänen voinnissaan.
Hän voisi kirjoittaa valtakirjan että hänet saa toimittaa hoitoon.

Niin kauan kun hän ei itse myönnä että hänessä on mitään vikaa on keinoja todella vähän.

Sinulle toivon voimia🙂👍 ja kirjoittele tänne kun siltä tuntuu jaettu taakka on aina pienenpi ja kevyempi🙂🌻

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 09.07.2004 klo 12:48

Minullekaan ei ole tätä sairautta todettu. Kaikki oireet hyvin sopivat. Multa karkaa mopo ja muut vehkeet aika usein käsistä. En ole antanut läheiselleni lupaa viedä mua hoitoon mutta onneksi he vievät kuitenkin. Yleensä mie heti lääkärissä saa mopon hallintaani, niin, että lääkärikään ei tajua missä oikein mennään. Käskee tulla takaisin, jos vielä tulee samanlainen olo.

Vähän ennen kun äitini teki itsemurhan, hänellä oli tuollainen alamäkijakso. Ei äidillä ollut myöskään tätä sairautta todettu. Veljeni kanssa usein vaan mietitään syitä itsemurhaan. Ja myös sitä, että olisiko meidän pitänyt tajuta äiti viedä hoitoon. Jälkeenpäin voi sanoa, että olisi pitänyt. Mutta ei sitä silloin tajunnut. Onhan ihan terveilläkin ihmisillä huonoja jaksoja. Eikä sitä läheinen tajua, että huono jakso voi johtaa myös itsemurhaan.

Käyttäjä Nist kirjoittanut 09.07.2004 klo 19:07

Kiitos vastanneille! Nyt kävi sitten niin, että toissapäivänä yritettiin saada äitiin yhteyttä ja kun se vihdoin saatiin, niin hän sanoi minulle puhelimessa, että on saanut kutsun taivaaseen. Enkeli on parhaillaan tulossa hakemaan. Minä hätääntyneenä kyselemään, että mitä oikein höpiset, mitä olet ottanut? Ei kuulema mitään, mutta kädet ja jalat on jo puutuneet, sängyllä makaa odottaen noutajaa. Minä soitin 112:een ja nyt on äiti turvallisesti suljetulla osastolla. Pitävät siellä ainakin kaksi viikkoa. Amnbulanssin vietyä äitin sairaalaan, ajoin itse pian perässä ja juttelin siinä psykiatria odotellessa äitini kanssa oikein syvällisesti (jos nyt hän kovinkaan syvällisiä siinä vaiheessa kykeni puhumaan). Hänellä on mennyt tosi lujaa, parin tunnin öillä on selvinnyt ja arki täyttynyt jeesusteluista ja harhoista. Tosi pahoja harhoja hänellä ollutkin, valoilmiöitä, salamia, käskyjä päässä.

Tänään olin sairaalassa keskustelussa mukana. Diagnoosi on kaksissuuntainen mielialahäiriö - ihan niinkuin itse arvelinkin. Sain vihkosen, jossa asiasta lisää tietoa. On tämä hurjaa. Noh, onneksi äiti on nyt hyvässä hoidossa. Enää ei tarvitse pelätä.

Käyttäjä ALisia kirjoittanut 13.07.2004 klo 08:16

🙂👍 Voimia sinulle Nist

Onneksi ehdit paikalle, ennen kuoleman enkeliä.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on todellakkin sellainen asia jota ei itse huomaa kaikki on todellista juuri sillä hetkellä.
Mania vaiheessa todellakin tuntee että on kykeneväinen mihin vain, eikä unta tarvitse.
Yleensä myös tässä vaiheessa minä jostain syystä jätän lääkkeet pois koska tunnen etten tarvitse niitä.
Sitten tuleekin hurja pudotus joka on se vaarallinen jakso kun millään ei ole mitään merkitystä.
Siksi läheisilläni on lupa toimittaa minut vaikka vasten tahtoani hoitoon, koska olen silloin itselleni vaarallinen.

Miten sinä voit? Onko sinulla joku jolle voit purkaa sydäntäsi? On tärkeää myös huolehtia läheisistä jotka joutuvat sairaan ihmisen kanssa kamppailemaan.

Käyttäjä Nist kirjoittanut 14.07.2004 klo 09:52

ALisia:

Juu, kyllä tässä vähän säikähti. Sitä tavallaan oli niin onnellinen toisen puolesta, kun äiti kertoi olevansa NIIIN onnellinen. Mutta silti sisimmässäni mietin, että onkohan tuollainen onnellisuus enää normaalia... Jatkossa tiedän, ettei ole, ja osaan nopeammin auttaa äitiäni, ettei Pietarin porteille asti kerkiä kolkuttelemaan.

Sairaampi äiti kyllä nyt on kuin viimeksi. Siis vuosi sitten kun hänellä oli psykoottinen depressio. Silloin hän sentään nopeasti tajusi kaiken olevan vain harhaa, ja naureskelikin niille KGB-jutuilleen jo seuraavana päivänä sairaalassa. Nyt äiti on ollut sairaalassa viikon ja edelleen uskoo moniin harhoihinsa. Tosi rasittavaa on mennä katsomaan häntä, kun hän suu vaahdossa selittää, miten hän herättelee parantavilla käsillään kukatkin eloon "-katso nyt noita nuppuja! Niitä ei ollut tuossa kukassa äsken!" ja miten tällä kaikella on tarkoituksensa - hänet on lähetetty sairaalaan "yläkerran" käskystä, tarkoituksena on parantaa kaikki osaston hullut. Ja omasta mielestään hän on onnistunutkin siinä työssä. Kuulema naapuripedinkin täti kotiutettiin äitini parantavan voiman ansiosta... Huhhuh. Miten ihmeessä sitä osaisi suhtautua äidin maanisiin juttuihin? Olen yrittänyt tipauttaa häntä maan pinnalle, muttei tunnu tällä kertaa tipahtavan. Taitaa kestää vähän pitempään tuo toipuminen...

Onneksi olen itse kesälomalla nyt, jää energiaa äidille. Mutta en tiedä miten pitkään jaksan, kauhulla odotan loman loppua, kun pitäisi töihin palata. Pitäisiköhän hakea itselleenkin apua? Mutta mistä? Kävisiköhän ihan työterveysasema?

Käyttäjä ALisia kirjoittanut 19.07.2004 klo 09:23

Onneksi olen itse kesälomalla nyt, jää energiaa äidille. Mutta en tiedä miten pitkään jaksan, kauhulla odotan loman loppua, kun pitäisi töihin palata. Pitäisiköhän hakea itselleenkin apua? Mutta mistä? Kävisiköhän ihan työterveysasema?

Työterveysasema on hyvä paikka ja sitten on varmaan siellä sairaalassa myös mahdollisuus puhua äitiäsi hoitavan lääkärin kanssa mahdollisuus jutella.

Tärkeintä on että haet itsellesi ajoissa apua,ettet väsy totaalisesti.

Sinulla on kuitenkin omakin elämä elettävänä muista se aina. Tälläiset asiat väsyttävät ja nostavat monia kysymyksiä mieleen.

Yhden haluan sanoa että älä tunne huonoa omaatuntoa siitä vaikka jäisitkin sairaslomalle asian vuoksi, nyt on kyse siitä että sinä jaksat ja ettei henkinen vointisi laske.

Puhuminen ja kirjoittaminen auttaa koska silloin saa purkaa sitä sisäistä pahaaoloa jonka asia synnyttää.

Pelkkä sairaalassa käynti saattaa viedä kaikki voimavarasi, koska siellä näet koko kirjon näitä ihmisiä, ja siksikin koska on kyse läheisestä ihmisestä jonka luona siellä käyt.

Paranemis prosessi on hidas mutta kyllä uskon että hän toipuu, mutta tälläisissa tapauksissa pitää antaa ajan kulua.🙂🌻

Käyttäjä ALisia kirjoittanut 19.07.2004 klo 10:14

😳 Tämä voi kuulostaa tyhmältä,mutta kysyn nyt kuitenkin koska se askarruttaa minua.🙄

Olen aikaisemmin ollut normaalisti aktiivinen seksuaalisesti ja nyt jotenkin kun tämä lääkitys muutettiin Deprakine ja Efeksor niin minusta on tullut täysin frikidi 😞

En tunne mitään halua kanssakäymiseen, ja se varmasti kummastuttaa kumppaniaan ja hän hakee syytä itsestään, kyselemällä asiasta koko ajan ja siitä mitä hän voisi tehdä.

Vastaisin jos osaisin mutta en todellakaan tiedä.

Onko muilla ollut tälläista ja kestääkö se niin kauan kun syö lääkkeitä vai onko ohimenevää?😐😑❓

😟 sainpas kysyttyä

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 19.07.2004 klo 13:13

Puhutte omasta jaksamisesta ja omaisista. Milloin tietää, että ei enää itse jaksa? Miten voi sanoa omaiselle tai kaikkein rakkaimmalle, että ei jaksa enää. Jos, on jollekin niin rakas läheinen, että hän kertoo sulle kaikki murheensa. Kertoo vaikka, että kohta teen itsemurhan. Milloin sitten on oikeus sanoa, että ei enää jaksa olla se, jolle kaikki kerrotaan.

Helppo näihin on vastata. Ensin huolehdit itsestäsi, että et väsy. Mitä, jos sinä aikana, kun itse on aivan sippi, läheinen itsensä tappaa.
Helppo tähänkin vastata. Jokainen tekee omat päätöksensä. Ei kukaan voi toista vartioida yötä päivää.

Mitä,jos sitten omakin elämä loppuu toisen kuolemaan. Miettii vaan , että miksi mie en jaksanut?

Käyttäjä ALisia kirjoittanut 20.07.2004 klo 08:18

aavaton kirjoitti 19.07.2004 klo 13:13:
Mitä,jos sitten omakin elämä loppuu toisen kuolemaan. Miettii vaan , että miksi mie en jaksanut?

Kuten itse sanoit et voi kantaa vastuuta kuin omasta jaksamisesta.
Jollet pelasta itseäsi niin siinä kaatuu moni muukin, jotenkin kirjoituksestasi tulee sellainen fiilis että olet katkera ja erittäin vihainen, ja kannat syyllisyyden taakkaa.

En tiedä miksi, mutta sellainen olo vain tuli.
On opittava antamaan anteeksi ja antamaan anteeksi myös itselleen.

Se mitä on tapahtunut on tapahtunut sitä ei voi toiseksi muuttaa.

🙂👍 Jaksamista sinulle, molemmin peukuin 🙂👍

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 20.07.2004 klo 11:34

Minähän pelastinkin itseni. En paljon välittänyt läheisestäni. Otin parisataa kilometriä etäisyyttä. Syyllisyyden taakkaa kannan lopun elämääni. Mie aion oppia elämään syyllisyyden kanssa. En edes yritä itselleni mitään antaa anteeksi. Tein väärin ja se siitä.

Tätä on varmaan vaikea ymmärtää, jos ei ole itse asiaa kokenut. Alituinen laukkominen terapiassa kuuntelemassa samaa jauhamista; et ole syyllinen. Se ei auta.On syyllinen ja kärsii elinkautisen.

En ole katkera, en kelleen. Vihainen olen ollut melkein vuoden, sitäkään en ole enää.
Ja sie sanoit oikein, se mitä on tapahtunut on tapahtunut. Mitään ei saa takaisin.

Mutta mulla on vielä jäljellä perhettä. Ja en enää aio tehdä samaa virhettä, että kantaisin vastuuta vaan omasta jaksamisesta. Mulla on perhe yhtä tärkeä kuin mie itse. Ja siitähän tässä onkin kysymys. Miten jaksaa kaikkien murheiden kanssa elää.

Käyttäjä kääpiö kirjoittanut 21.07.2004 klo 07:42

Minun elämänkatsomukseeni ei sovi, että ensin pitäisi huolta omasta itsestään. Tietenkin jaksaa omaisistaan paremmin pitää huolta,jos ensin itsensä hoitaa. Mulle perhe on samalla oma itseni.

Minä olen katkera, vihainen ja varmaan syyllinenkin. Ja en osaa niiden kanssa elää, siksi varmaan itsekin olen sairas.Enkä tiedä kenelle minun pitäisi antaa anteeksi. Lääkäreille jotka päästivät itsemurhassa epäonnistuneen tätini kotiin sairaalasta tekemään onnistuneen itsemurhan? Vai tädillekö antaisin anteeksi,kun hänellä omastaan mielestään oli oikeus tappaa itsensä?
Kaikille muille varmaan pystynkin antamaa anteeksi joskus ajan kuluessa. Itselleni en ikinä voi antaa anteeksi.
Tämmöisestä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kuulen ensimmäisen kerran tällä palstalla. Jos, tämän olisin aikaisemmin tiennyt,olisin vartioinut tätiäni tarkemmin.Selvästi hänellä oli hyviä jaksoja, sitten taas todella huonoja.

Käyttäjä ALisia kirjoittanut 04.08.2004 klo 10:27

Hei taas

Yksi vaihe taas melkoisen tunne myllerryksen jälkeen menossa ohi, kauhulla odotan jo seuraavaa.

Niinhän se on ettei tästä sairaudesta todellakaan kuule ennen kuin siihen itse sairastuu tai lähiomainen tai ystävä sairastuu.
Diagnoosin teko ei ole helppoa, minuakin hoidettiin alussa kaksi vuotta keskivaikeaa masennusta sairastavana, kunnes todettiin ettei se sitä olekkaan, lääkitys ei auttanut ja olin pitkiä jaksoja sairaalassa osastolla.😟

Toisaalta on huojentavaa että tämä on todettu ja toisaalta sitä on vaikeaa sulattaa koska tämä sairaus ei poistu minusta vaan joudun syömään lääkeitä koko loppu ikäni pitääkseni itseni kunnossa henkisesti.

😠 olin vihainen 😞 pettynyt ja 😭 surullinen 😝 menetin toivoni tähän elämään enkä olisi halunnut jatkaa , mutta tässä olen kiitos hyvien tukijoukkojen ja hyvän lääkärin asiantuntemuksen.🙂👍

Hassuinta tässä on etten tiedä edes millainen olisin jos olisin "normaali" miten sen luonnehditaan, ja kuitenkin siihen tällä hoidolla pyritään 🙄

😎 Auringon häikäisevin terveisin ALisia

Käyttäjä atsalea kirjoittanut 12.08.2004 klo 08:30

Hei kaikki edelliset keskustelijat 🙂🌻! Huomasin vasta nyt tällaisen keskustelupaikan ja olen sen takia hieman "myöhässä".

Ajattelin kirjoitella hieman puolison näkökulmaa, sillä miehelläni on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö jo nuoruudessa. Nyt hän on nelikymppinen ja sairaalajaksoja on noin joka toinen vuosi. Miehelläni sairaalaan vievät maniajaksot ja on todella rankkaa, kun hänen persoonallisuutensa tuntuu täysin muuttuvan, eikä hän tietenkään siinä vaiheessa tunne tarvitsevansa lääkäriä tai lääkkeitä, mutta kaikki muut ovat eri mieltä ja niin sitten on pakkohoito edessä. Mieheni on sairastunut maniaan vain silloin kun on syystä tai toisesta jättänyt lääkkeet pois. Nyt on hyvä jakso menossa, sillä takana on sairaalajakso ja sen jälkeinen depressiojakso ja nyt hän on "kuivilla" ja vielä ainakin motivoitunut syömään lääkkeitä.

Jaksamista se vaatii minulta käydä aina läpi nuo vaiheet ja joskus ajattelen kun olen aivan äärirajoilla, että entä ellen jaksakaan seuraavalla kerralla. ☹️ On rankkaa luoda tavallaan aina joka kerran jälkeen parisuhde uudelleen alusta eli kerätä voimia puolin ja toisin ja luoda luottamus. Olemme kuitenkin olleet naimisissa jo 15 vuotta ja meillä on kolme alle 14 vuotiasta lasta.