ALisialle

19.7. viestissäsi käsittelit seksuallisuutta ja lääkitystä. Useissa psyykelääkkeissä mainitaan, että seksuaalinen kiinnostus saatta vähetä. Minulla on Deprakine 500 mg x 3. Edellinen lääke oli Efexor. Se poistettiin huhtikuussa kokonaan.

Mutta aiheesta seksuaalisuus ja mielialalääkkeet. Omakohtaista. Olen keski-ikäinen nainen. Takana yli 20 v avioliitto, jossa harvoin nautin seksistä, vaikka olin terve, nuori,yms.

Nyt, erottuani, nautin seksuaalisuudesta ennen kokemattomalla tavalla huolimatta usean vuoden yhtämittaisesta masennuslääkityksestä (Zoloft, Remeron, Seronil,Efexor ja nyt Deprakine).

Lääkitys siis voi alentaa kiinnostusta seksiin, mutta ei välttämättä. Voitte pyrkiä keskustelemalla löytämään kumppanin kanssa monia tapoja tuntea yhdessä fyysistä mielihyvää, joka ei liity seksuaalisuuteen sinänsä, vaan että voisitte tuntea fyysistä läheisyyttä. Net-tukihenkilön kanssa voisit yksityiskohtaisemmin jutella henk.koht. parisuhteeseen liittyvistä ratkaisuista.

Kiitos viesteistänne!

On ollut erittäin kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä!
Sitä kun on kovin yksin ollut oman diaknoosinsa kanssa!

Ensimmäisten sairaalajaksojeni jälkeen, jotka muuten olivat murrosiässä olen tottunut ajattelemaan itseäni maanis debressiivisenä ihmisenä. Diaknosointia mielestäni vältettiin nuoresta iästäni johtuen. Kuitenkin nyt ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen sairastuttuani uudelleen on diaknoosistani yhtäkkiä puhuttukkin selvempänä. Tietenkin asiaan vaikuttaa, että lääkärini vaihtui juuri ennen esikoisen syntymää.

Kummallista, kuinka paljon sairaammaksi voi olonsa tuntea, kun diaknoosi leima kunnolla isketään otsaan.

Onneksi kuitenkin maanininen kausi meni ohitse, kun sain lääkityksen tyttäreni syntymän jälkeen! Ja masennuksestakin selvisin n.puolessavuodessa! Ja nyt olen elänyt pirteän tyttäreni kanssa kotielämää sen kummemmitta ongelmitta!Tytär on pian kahden vuoden ikäinen!

Muutenkin olen pystynyt elämään suhtnormaalia elämää. Olen valmistunut ammattiin ja saanut vakituisen työpaikan, jossa olen toiminut jo useita vuosia!

Uuden lääkärini vastaanotot puistattavat minua vieläkin! Diaknoosileima olikin minulle aika rankka juttu, vaikka diaknosointini on kuulemma tapahtunut jo joitakin vuosia sitten kun sain estolääkitykseni, jota olen päivittäin syönyt!Ystäväni sai minun häpeän kyyneleitäni vastaan ottaa, kun lääkärinvastaanotolta kotiuduin.

Ei ole helppoa kantaa diaknoosia niskassa, vai mitä mieltä olette?

Suomessakin saa nykyään jo olla masentunut ja ahdistunut ja saa olla paniikkihäiriöitä sillee julkisesti tai siis että voi myöntää asian tulematta ihan kauheasti leimatuksi. Mutta se, että on diagnoosina maanis-depressiivinen kuten mun miehellä (ja teillä usealla kirjoittajalla), ei ole vielä lainkaan "hyväksyttyä". Ainakin me ollaan mun miehen kanssa todettu, että täytyy todella tarkkaan harkita kenelle siitä kertoo, ellei halua omaa mieltä pahoittaa toisten suhtautumisen takia. Usein ihmiset menee ihan lukkoon kun kuulee tai ei ota sen jälkeen enää mun miestä tosissaan, vaan saattaa puhua mulle mun miehestä aivan kuin olisin jokin holhoaja hänelle. Tai jotkut säälii niin kovasti, ettei sen takia enää tule ystävyydestä mitään tai monet alkaa antamaan ohjeita ylhäältä päin eli aivan kuin ei enää oltaiskaan tasavertaisia. 😑❓

Mutta häpeän taakkaa me on mun miehen kanssa yritetty kynsin ja hampain välttää. Minkä takia pitäisi sairaudestaan hävetä? Eihän mun mies oo sitä itse valinnut että hän haluaa olla maanis-depressiivinen tai että olis sen jollain teollaan itselleen "ansainnut". Jokasella on jokin sairaus ennemmin tai myöhemmin ja jos se on tämä niin minkäs sille mahtaa. Ei se tee ketään huonommaksi ihmisenä. 🙂

Omille lapsillekin me on selitetty ihan oikein sanoin mistä on kysymys ja lapset on käyny isäänsä sairaalassa katsomassa. On vaan sitten kerrottu myös se, että tästä voi sitten seurata se, että teitä kiusataan eli ei kannata ihan kaikille syöksyä kertomaan koskapa Suomessa ei olla vielä totuttu puhumaan tästä sairaudesta.

Häpeän taakasta on kyllä aika vaikea välillä pyristellä. Miten te muut ootte siitä selvinneet?
Me koetaan mun miehen kanssa, että on tärkeää jatkuvasti toitottaa itselle, että on arvokas juuri sellasena ihmisenä kuin on, vaikka muut kuinka halveksisi. 🙂👍

Kiitoa viestistäsi Atsalea🙂🌻!

Kun sen aina muistaisikin, että me ihmiset, enemmän tai vähemmän terveet olemme todella samalla viivalla ja saman arvoisia!

Jokaisella on se oma kipunsa kuitenkin kannettavanaan.

Häpeä sairaudesta on kuitenkin olemassa ja sitä on kannettava omana ristinä. Kumpa tämä risti nöyristäisi oikealla tavalla ettei enään itse sortuisi toisia halveksimaan vaan osaisi kunnioittaa ja kulkea rinnalla erilaisten ihmisten kanssa.

Alisialle myös kovasti kiitoksia tästä foorumista ja aiheen esille nostosta! Paljon samoja kysymyksiä on minunkin mielessäni liikkunut ja liikkuu yhä!

Voimia syksyn pimeneviin iltoihin!
Tähdet tuikkivat synkimmänkin pilven takana ja pimeimmänkin yön jälkeen koittaa päivän valo🙂

Hei kaikki!
Onko täällä ketään keskustelupalstalla, jonka omainen tai omaiset sairastaisivat 2-suuntaista mielialahäiriötä?
Haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia omaisenkin roolista katsottuna. Paljon olisi kysyttävää ja vastaavasti kerrottavaakin.
terv. Giverny😉

giverny kirjoitti 09.09.2004 klo 21:34:

Hei kaikki!
Onko täällä ketään keskustelupalstalla, jonka omainen tai omaiset sairastaisivat 2-suuntaista mielialahäiriötä?
Haluaisin kuulla muidenkin kokemuksia omaisenkin roolista katsottuna. Paljon olisi kysyttävää ja vastaavasti kerrottavaakin.
terv. Giverny😉

Kerroinkin jo aikaisemmin että miehelläni on diagnoosina kaksisuuntainen - eli mistä asioista olisit kiinnostunut kuulemaan? Kerro ihmeessä miten itselläsi on mennyt. 🙂 Minua kiinnostaisi esimerkiksi juuri tuo häpeän kestäminen tai "kuoletus" ja toisille kertomisen riskit.

Minä sairastan myöskin kaksisuuntaista mielialahäiriötä tyyppiä 2 ja mä mietin myös onko elämäni aina näin vuoristorataa... hoitajat sanoo,että iän mukaan tasoittuu,mut en tiedä.. Mulla on ero vireillä suureksi osaksi sairastumiseni takia.Mieheni ei enää jaksanut epätoivoani ja itsemurhayrityksiäni.... Liian rankkaa toiselle...elänköhän nyt aina yksin?Tunnen suurta tuskaa ja epätoivoa...Mitenköhän tästä selviän?Elän pian yksin...

Hei.

Adeli on epätoivoinen vuoristoradallaan ☹️ ja samoin oli mieheni nuorempana, mutta nyt tilanne on rauhoittunut, koskapa hän alkoi syödä lääkkeitä lääkärin ohjeiden mukaan ja hakeutua hoitoon kun tilanne meni överiksi 🙂. Mieheni on nykyään myös tietoinen siitä, että täytyy itse seurata sitä, että esim. nukkuu tarpeeksi eli unilääkkeitä täytyy syödä jos tulee yksikin uneton yö. 😴

Meilläkin oli ero lähellä ☹️ koskapa mä en enää jaksanut seurata sitä, että mieheni mielestäni tyhmästi jätti lääkkeet pois ja sen jälkeen meno oli kovaa ja seurauksena pakkohoito, jossa tietenkin puolisona jouduin olemaan "päättämässä" eli esim. soittamassa ambulanssia ja poliiseita paikalle. 😮

Mutta tiedoksi, että kaksisuuntaisen kanssa voi elää aikaslaisen normaalisti eli olla naimisissa ja olla töissä, mutta se vaatii sairauden merkkien hyväksymistä ja tunnistamista ja luottamista ammatti-ihmisiin. 🙂👍 Näin ainakin meillä.

Moi Atsalea ja muut!

Mun mies sai just kaksisuuntainen mielialahäiriö-diagnoosin. On hoidettu viim. kaksi vuotta masennus/burn out-tapauksena. Nyt esitin hoitavalle psykiatrille epäilyn kaksisuuntaisuudesta ja kun kuuli minun kertomukseni kahdesta kesästä (nyt ja viime vuonna), diagnoosi laitettiin uusiksi.

Mies on kulkenut kovaa ja korkeella. On ollut ihan "järjissään", mutta itsetunto on ollut sairaan korkea, on ollut uskoton, tehnyt muitakin impulsiivisia juttuja jne. Pahinta lienee just toi uskottomuus ja mun mollaaminen täysin. Oon saanut kuulla olevani riippuvainen, takertuva, mustasukkainen, suvaitsematon, yms. Mitä enemmän annoin periksi ja yritin hyväksyä miehen menemistä, sitä enemmän hän sitä vaan tahtoi ja otti ilman lupaanikin. uskottomuuttaakin osasi perustella, mutta siihen loppui mun ymmärtäminen.

Oon aika rikki, kun uskottomuudet paljastui tänä kesänä ja hän lupasi jo uutta alkua ja taas petti! Nyt sitten paljastui kai tää todellinen syy. Mulla on itselläni rankka masennushistoria, kolme vuotta kestänyt synn. jälk. masennus, josta toivuin kolme vuotta sitten. Nyt on mieli täynnä kysymyksiä..

Millainen mahtaa olla meidän tulevaisuus? Tänään alkaa tasaavan lääkkeen kokeilu. Nyt on kaksi vuotta menty joko masennuksessa tai lievässä maniassa (hypomaniassa?). Varsinaisia hyviä tai normaaleja jaksoa ei ole ollut välissä...

Hei Marikki

Tuntui tosi pahalta lukea ☹️ , kuinka vaikeassa tilanteessa olet ja voinkin vain toivoa, että sinulla on omat tahosi, joissa voit keskustella jonkun (ammatti-)ihmisen kanssa. Sillä yksinhän sun ei tartte jäädä. Mä olen löytänyt apua 😯🗯️ terveyskeskusten psykiatrisista sairaanhoitajista, mielenterveystoimiston vastaavista, psykiatreista, terapiasta jne. Pitäisi tietysti lisätä, että ystävät, mutta kun on ollut kaikkein vaikeinta, niin harva ystävä on voinut ymmärtää, enkä ole halunnut heitä uuvuttaa täysin, vaan olen kokenut että ammatti-ihmiset on sitä varten.

Marikki68 kirjoitti 23.09.2004 klo 08:28:

Millainen mahtaa olla meidän tulevaisuus? Tänään alkaa tasaavan lääkkeen kokeilu. Nyt on kaksi vuotta menty joko masennuksessa tai lievässä maniassa (hypomaniassa?). Varsinaisia hyviä tai normaaleja jaksoa ei ole ollut välissä...

En tiedä olisiko meilläkään hyviä tai normaaleja jaksoja, ellei mieheni olisi ollut (pakotettu) sairaalassa ja saanut kunnon pysäytyksen kunnon lääkkeillä ja sen jälkeen lääkkeiden alasajon niin että nyt on vaan estolääkettä jota sitte syödään loppuelämä. Ja koko ajan on tietysti se jännite 🤔 olemassa, että milloinka alkaa taas seuraava sairausjakso, mutta olen yrittänyt opetella elämään tätä päivää, kun tulevasta ei kuitenkaan voi mitään tietää.

😟 Hei taas
Sairaala jakso taas kerran takana ja yritetään pärjätä kotona. Olen lopen kyllästynyt tähän itseni hoitoon ja motivaatio aivan nollassa. Lääkitystä vaihdettiin taas kerran ja sairaalassa tuntuikin että kyllä tämä tästä mutta paluu arkeen olikin aivan toinen juttu.

Raha-asiat päin prinkkalaa ja elettävä olisi, kohta en tiedä mitä tehdä tuntuu vain niin turhalta tämä kaikki koen että kaikki kärsivät sairauteni vuoksi ja tekisin palveluksen jos kuolisin pois.
En vain jaksa enään olla ymmärätäväinen ja sairas, elämäni tämä vuosi on koostunut ainoastaan ylä- ja alamäistä, en hitto soikoon ymmärrä miten tämän sairauden kanssa pystyy elämään.

Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavani ja yrittänyt jopa hyväksyä tämän sairauden osana minua, helppoa se ei ole eikä varmaan tule koskaan olemaankaan. Eniten olen huolissani lapsistani, meillä ei todellakaan ole varaa edes ruokaan laskut olen saanut maksettua ja sosiaalitoimisto on apuaan antanut niihin mutta pakkohan ihmisen olisi syödäkkin. En yksinkertaisesti tiedä miten jaksan tämän tien kulkea loppuun.

☹️Pyydän nyt paljon mutta pyydän apua olen vain niin voimaton olen ollut sairaalassa nyt kolmeviikkoa ja välillä kotona koska koti asiat vaativat sen. Kertokaa onko enään mahdollisuutta eteen päin? kaikki on vain niin raskasta please ottakaa kantaa.

Kiitos teille kaikille🙂🌻jotka olette tämän otsikon alla avautuneet! Opin selaamaan tänään paremmin ja löysin kaikki 5 sivua. Olen niin samanlaisessa omaistilanteessa, kuin Atsalea ja muutkin kuvaavat. Tällä hetkellä on melko tasainen jakso menossa. Alisia, koeta jaksaa. Tottakai läheisesi kärsivät, älä sillä liikaa päätäsi vaivaa. Oikeastaan tärkeämpää on miten me kestämme nämä kärsimykset, me kaikki, sairastuneet ja omaiset? Atsalea, mietit häpeää. Mieheni häpesi aivan käsittämättömän kovasti sairauttaan. En keksinyt siihen oikein muuta ajatusta silloin, kuin että ihmiset unohtavat kuitenkin aika nopeasti. Tärkeintä on, miten tässä päivässä elää. Se tuntui lohduttavan meitä molempia. Alisia, jos arkesi on rahahuolien vuoksi aivan mahdoton, ettei ole enää ruokaa laittaa pöytään: käy seurakunnan diakonityöntekijän puheilla. Pyydä ruoka-apua sieltä. Eivät kysele vakaumuksiasi. Lääkkeistä kommentoisin vain, että aina kun mieheni muistaa/haluaa syödä lääkkeensä, menee aika hyvin. Jos lääkkeiden syömiseen tulee häikkää, tulee sitä meidän elämäänkin. "Liikaa kohonneen" mielialan saan minäkin tuta aggressiivisena käytöksenä. Lähinnä juuri tahallisen loukkaavina huomautuksina yms. Aluksi se kirpaisi kovasti ja ne aiheuttivat muutaman täysin hedelmättömän lihavan riidan. Nyt olen oppinut näkemään ne vain oireena, johon on puututtava. Eli varattava aika lääkäriltä tai terapeutilta. He sitten osaavat päätellä pitääkö lääkitystä, annoksia tai lääkkeitä muuttaa. En enää useimmiten jää miettimään näitä mieheni sanomisia, eli en ota itseeni. Jos joskus jokin jää kalvamaan, kysyn siitä nätisti, kun tilanne on ohi. Miehellänikin on kokeiltu monia kombinaatioita lääkityksessä. Se on rankkaa aikaa sekä sairastuneelle, että omaiselle, kun mikään ei tunnu auttavan pitempää aikaa. Silti uskon, että jokaisella, jolla jonkinlainen hoitomotivaatio on, on toivoa. Motivaatio pitää olla siksi, ettei kaikki monestikaan onnistu kädenkäänteessä. Takapakit on vaikea sietää ja kestää. Anteeksi Urpo, että puhun sairaudesta ja sairastuneesta. Minulle on ainoa keino kestää mieheni rinnalla erottaa tämä sairaus ja oireilu siitä, mikä mieheni oikeasti on. Sillä oikeasti hän on aivan ihana tyyppi. Se tahtoi joskus unohtua, kun pahat jaksot kestivät kauan ja hän tuntui silloin aivan vieraalta. Lumen valoa kaikille!🙂👍

määvaa kirjoitti 21.11.2004 klo 04:50:

Anteeksi Urpo, että puhun sairaudesta ja sairastuneesta. Minulle on ainoa keino kestää mieheni rinnalla erottaa tämä sairaus ja oireilu siitä, mikä mieheni oikeasti on. Sillä oikeasti hän on aivan ihana tyyppi. Se tahtoi joskus unohtua, kun pahat jaksot kestivät kauan ja hän tuntui silloin aivan vieraalta.

Toki. Ei minua haittaa. Puhu, miten Sinusta paremmalta tuntuu.

Eikö ylipäänsä ole hyvä muistaa, että useimmista meistä löytyy myös se ihana tyyppi? Vaikka niitä kurjia, vaikeita ja pimeitä puoliakin on.

Urpo

Ihania ja pimeitä puoliahan meisää kaikissa jyllää. Kuulemma kiinalaisten mielestä esine ei ole täydellinen, jollei siinä ole virhettä. Jos mitään virhettä, esim. säröä ei valmistusprosessin aikana syntynyt, se tehtiin tahallaan. Kai meidän jokaisen täytyy tuskailla itsemme kanssa, jotta paremmin jaksaisimme ymmärtää ja suvaita toisiamme? Ja antaa anteeksi itsellemme ja toisillemme?