Moi
olen 27-vuotias mieshenkilö ja olen kärsinyt"huonoista fiiliksistä" useita vuosia.
Hakeuduin ongelman takia terveyskeskuslääkärille vuoden 2004 alkupuolella. Lääkäri lähetti minut edellen terveyskeskuspsykologin vastaanotolle. Käyntejä lääkärillä ja psykolgilla oli useita kuluneen vuoden aikana, mutta helpotusta ongelmaani ei vaan tullut. Lääkityksen aloittaminen vuoden alussa auttoi hetkellisesti todella paljonkin, mutta pikkuhiljaa fiilikset lähtivät tippumaan tasaisesti alaspäin. Psykologi suositteli minulle nyt joulukuussa psykoterapiajaksoa, joten hakeuduin psykiatrille. Psykiatrit olivat kaikki uskomattoman varattuja, mutta lopulta sain erään peruutuspaikan. Psykiatri totesi heti ensimmäisellä käynnillä, että kaikki oireet viittaavat vahvasti kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
Kiinostukseni aiheeseen heräsi ja rupesin tutkimaan mitä tietoa internetistä löytyy sairaudestani. Oli kuin olisi saanut nyrkiniskun naamaansa. Tieto siitä, että sairauteni on parantumaton ja todennäköisesti joudun syömään lääkkeitä loppuikäni saivat oloni entistä kurjemmaksi. Minulla oli vahvasti sellainen olo, ettei kukaan voi minua asian kanssa auttaa ja teki mieleni antaa täydellisesti periksi. Lääkitys ei auta vähääkään ja olo on kokoajan aivan maassa...mikään ei kiinnosta,yms.
Syy miksi kirjoitan tänne ei ole se, että haluan vaan valittaa ongelmistani muille(vaikkakin vaikeasta asiasta kirjoittaminen auttaa hiukan), vaan se että haluan kertoa,kuinka paljon merkitsee se että on ymmärtäväinen ja hieno elämänkumppani tukena. Vaimoni on ottanut koko asian niin hienosti, kuin vaan ihminen voi ottaa. Hän on aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan kaikin tavoin. Vaikka en saakaan mielialaani kohoamaan, niin silti se läheisen tuki ja apu tuntuu tosi hienolta ja arvostan häntä enemmän kuin mitään. Hän on syy jatkaa vaikka hampaat irvessä eteenpäin ja toivoa, että se parempi tulevaisuus joskus tulisi. Vaimoni on saanut minut hiukan vakuuttuneemmaksi,että kyllä ne paremmat ajat sieltä vielä joskus tulee. Olen eristänyt itseni miltei täydellisesti kaiken ulkopuolelle, mutta vaimoni kanssa pystyn jakamaan kaikki asiat edelleen. Vaikka en halua olla kenenkään ihmisten kanssa missään tekemisissä, niin tuntuu vaan hienolta luottaa vaimoonsa täydellisesti ja käpertyä hänen kainaloonsa kun on paha olla. Ehkä tässä on se jokin mikä pitää minut jotenkuten kasassa.
En oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan tätä juttua tänne, mutta tuntui vaan siltä, että haluan kertoa jollekin, missä mennään. Vaikka oloni tuntuu aivan toivottomalta, niin tiedän myös että monella muulla on vielä paljon pahempi olla. kaikki on niin suhteellista 😮
Hyvää joulua kaikille

🙂👍DD oli varmaan tosi vaikeaa saada ensin diagnoosi ja sitten pettyä, kun sinulle selvisi sairauden pitkäikäisyys ja se etteivät hoidot noin vaan tehoakaan. Mielialahäiriöistä(kin) on vielä kovin vähän eksaktia tietoa. Syitä ja aiheuttajia ehdotetaan monia, lääkkeitä kehitetään koko ajan. Minä uskon, että vielä löydetään jokin hoitotapa ihmisaivoillekin. Ei vielä aivan lähiaikoina, mutta sitten joskus tulevaisuudessa. Silloin sitten ihmiset ihmettelevät, kuinka barbaarisesti mielenterveysongelmiin meidän aikanamme suhtauduttiin ja miten alkeellisesti hoidettiin...Lääkkeet ovat kimurantti juttu. Fyysisissäkin sairauksissa joudutaan kokelemaan usein eri lääkkeitä tai eri yhdistelmiä ja muuttelemaan annostuksia. Kaksisuuntainen on vielä siitä kinkkinen sairaus, että lääkitystä joudutaan monesti muuttamaan, kun mieliala joko painuu liikaa tai uhkaa nousta hypomanian puolelle. Näihin seikkoihin vaikuttavat ainakin elämäntapojen säännöllisyys, vuodenajat, stressi, alkoholi...
Puhuit kauniisti vaimostasi. Minä vaimona en aina ole ihan varma huomaako mieheni, miten hänestä välitän ja miten sitä yritän näyttää. Mutta joskus hänkin sanoo jotain tuollaista ja taas jaksan. Voimia teille, vaimollesi ja sinulle

Moikka kaikki,

olen 27-vuotias nuori nainen. Oletettavasti olen kaksisuuntainen. Olen ollut todella masentunut nyt pari kuukautta. Sitä edelsi haipakka vaihe, jolloin musta oli tulossa Suomen presidentti ja ties mitä muuta.

On ollut tosi vaikeaa hyväksyä itseni tällaisena. Luulen, että olen onnistunut siinä jossain määrin. Silti salaa aina silloin tällöin toivoisin olevani vaan ihan tavallinen... Sitten taas tajuan, ettei tässä mitään hätää ole. Hoitosuhde on alkanut ja tämän kanssa on vaan elettävä. Ja mies tukee minua. Otan siitäkin toisinaan paineita - että olen taakka hänelle, eikä mun kanssa voi edes harrastaa seksiä, kun on matalapainetta. Kyllä hän sanoo jaksavansa, mutta mulla on silti huoli.

Mulla painaa päälle tässä kanssa paine perheenperustamiseen. Ja paineen on aiheuttanut - kukas muukaan - kuin minä itse. Pelkään, ensinnäkin, että välittäisin tämän puolen minusta edelleen lapsilleni ja toiseksi, pelkään, miten voisin olla äiti kaksisuuntaisena. Jos voisin kovin pahoin, miten voisin huolehtia lapsistani jne.

Ja miljoona muuta asiaa pyörii mielessä 😝 Asioita menneestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta aina eläkeikään saakka. Se ei ole viisasta, sillä siitä hajoo nuppi.

Että tällainen tapaus täällä. Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille hengenheimolaisille.

Tuli käytyä psykiatrilla tänään... sain taas ison pinon lääkereseptejä lähtiessäni. Väkisin vaan hiipii mieleeni ajatus, että tätäkö tämä koko loppuelämä sitten tulee olemaan. Lääkkeitä lärviin ja käyntejä psykologin ja psykiatrin vastaanotoilla.

Tänään määrättiin vielä vanhojen lääkkeiden lisäksi unilääkettä. Olen välttänyt koko ikäni kaikenlaisten lääkkeiden syömistä ja nyt olenkin yht´äkkiä pillereiden orja. Toivottavasti nämä tuntemukset hiukan tasaantuvat kunhan saan rauhassa sulateltua tätä uutta tilannettani.
Onneksi on olemassa tällainen sivusto, josta voi lukea muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksista ja kokemuksista...eipä ainakaan tarvitse jäädä yksin asian kanssa. Mä en jäisi muutenkaan, sillä siitä pitää huolen maailman paras ja huomaavaisin vaimoni. Uskon, että joillekin tämä on ainut paikka,jossa voi puhua vaikeasta aiheesta. On todella hyvä, että asioista puhutaan, sillä samassa suossa tässä kaikki rämmitään, sekä sairastuneet, että heidän läheisensä.
Sulle NYT haluan sanoa, että aika pitkälti samanlaisia ajatuksia on mullakin pyörinyt mielessä. Toivon, ettei tämä perinnöllinen kirous siirry ikinä tulevaan lapseemme. Masennusjaksot pistävät myös miettimään, että miten pystyn vastaamaan kaikkiin isyyden haasteisiin. Haluan kuitenkin eniten maailmassa, että pystyn ja jaksan osallistua lapsen hoitoon ja myöhemmin hänen leikkeihinsä.
Tsemppiä kaikille ja hyvää uutta vuotta.

Täältä mä taas löysin itseni kirjoittelemassa. Toivon, etten saa mitään valittajan ja kitisijän mainetta(vaikka sellainen taidan kyllä ollakin) Nyt on vaan ihan hirveen paha olla... en yksinkertaisesti pysty pitämään tätä kaikkea sisälläni. Mielummin valitan kuitenkin täällä, kun kokoajan omalle vaimolleni. Vaimolla on jo muutenkin ihan tarpeeksi huolestunut tästä sairaudestani. En haluaisi kuormittaa häntä yhtään enempää. Hän on kultaakin arvokkaampi, 😭enkä haluaisi ikinä aiheuttaa hänelle minkäänlaista tuskaa tai kärsimystä.
Koko päivä on tuntunut alusta lähtien yhdeltä pitkältä painajaiselta. Nyt on vahvasti sellainen olo, etten yksinkertaisesti jaksa enää. Jouluna otin tupla-annoksen mielialalääkettä(300mg). Psykiatrini mukaan siinä on iso riski siihen, että sairaus menee hypomanian/manian puolelle ja sitten ei välttämättä pysty nukkumaan enää ollenkaan. Voi kuulemma mennä "todella lujaa" hetken aikaa, kunnes tulee kunnon pudotus takaisin arkeen. Silti vaan ajatus houkuttelee.
Onko kenelläkään minkäänlaisia konsteja, millä saa mielialaansa paranemaan edes hiukan, silloin, kuin on se pahin masennusvaihe päällä? En tarkoita mitään ihmeparantumista, vaan jotain, joka auttaisi edes millin verran ylöspäin. Juuri nyt en jaksaisi tätä enää hetkeäkään. Alkaa taas usko paremmasta loppumaan.
Lupaan yrittää olla hiukan positiivisempi, ensi kerralla kun kirjoitan tänne. On sitä muillakin vaikeeta. 😭😭😭

Voi sua D to d
Kyllä varmasti tulee vielä paremmat ajat. Omalla ukkokullallani taisi aluksi olla viittä sorttia lääkettä + unilääkkeet ja rauhoittavat tarvittaessa. Nyt menee kahdella, ei unilääkkeitä, rauhoittavia tosi harvoin. Kyllä hänkin niitten lääkkeitten kanssa kipuili, jätti välillä ottamatta jne. Näistä omin päin ottamatta jättämisistä seuras aina viel' keljumpaa oloa, jota joskus jopa sairaalassa paranneltiin. Nykyään vaadimme surutta uutta lääkärin aikaa,jos olo huononee, vaikka ne kunnassa on kortilla. Lääkäri osaa asiakkaan tuntemuksista päätellä, onko annostus pielessä tai pitäisikö kokeilla jotain muuta. Joulu on kans semmosta aikaa, että keräämme (turhia?) paineita. Tsunamiuutisetkaan ei varmaan kenenkään mielialaa kohentaneet. Nyt on onneks pyhät ohi ja päästään alkamaan uutta vuotta. Tänä vuonna opit pärjäämään sairautesi kanssa! Toivottavasti saatte siihen apuja vaimosi kanssa, yksin on vaikea jaksaa. Ja kirjoita ihmeessä pahat fiilikset tänne - sitä vartenhan tää kai on olemassa, tuki!

Halusin vastata sun viestiin, vaikka en tiedäkään osaanko sanoa tai antaa mitään todellista apua...? Itsestäni sen verran, että olen itse sairastanut kolme vuotta vakavaa masennusta (synn. jälk. masennus). Olin sen vuoksi myös pahimmassa vaiheessa osastohoidossa. Toipumisestani on nyt reilut kolme vuotta. Tällä hetkellä perhettämme kuormittaa mieheni kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaksi vuotta taaksepäin ajatellen elämämme on ollut varsin rankkaa, mies joko masennuksessa tai maniassa. Minun näkökulmasta nämä maniavaiheet ovat olleet rankempia, sillä niihin on liittynyt miehen ärtyneisyyttä, levottomuutta, älyttömiä tekoja, uskottomuutta jne.

Mieheni sai diagnoosin tänä syksynä. Häntä oli tähän asti hoidettu masennus/burnout-tapauksena, sillä hän ei kokenut kesien menokausia ongelmana, hänhän oli elämänsä kunnossa 😉 Avioliittomme on nitissyt liitoksissaan viime kesän jäljiltä. Tällä hetkellä miehen tilanne on hyvä. Hän oli siinä suhteessa onnekas, että ensimmäisenä kokeiltu tasaava lääkitys (Seroquel) näyttäisi sopivan. Miehellä menee myös Zoloft, jonka tarkoitus on estää masennusjaksot. Mieheni kokee yhä lääkityksen nolona tai hävettävänä. Hän ei käyttänyt vielä kaksi vuotta sitten mitään lääkkeitä. Pahimpina ahdistus ja masennuskausina on käytössä ollut myös rauhoittavat ja unilääkkeet.

Mitkä asia mua itseeni auttoivat omassa pahimmassa masennusvaiheessa...? Ensinnäkin, mä kärsin ahdistustyyppisestä masennuksesta. Käytin varsin paljon unilääkkeitä siinä vaiheessa, koska tuskin nukuin miehen kaatavalla annoksellakaan. Mutta huomasin, että se että edes niillä nukuin, oli ainoa keino selvitä hengissä. Jokainen aamu, jolloin en ollut nukkunut lainkaan tai hyvin vähän, oli silkkaa tuskaa. Mulla oli varsin kova itsetuhohalu tuolloin ja ainoa asia kai, millä estin itseäni, oli mies ja lapset. Yritin ajatella aina, että en voi lähteä heidän luotaan pois, he rakastavat ja tarvitsevat mua, vaikka olisin kuinka masentunut.

Tämä seuravaa on nyt vaan mun kokemusta, eli en voi taata kaikille näin käyvän! Mutta mua hoitanut psykiatri painotti rauhoittavien ja unilääkkeiden merkityksen pahassa vaiheessa olevan sen, että jotta varsinaiset masennuslääkkeet alkavat vaikuttaa ja toipuminen voi alkaa, täytyy elimistön saada lepoa ja rauhaa. Ja että kun alkaa voida paremmin, voi niistä luopua. Itse pääsin bentsoista eroon vähittäisellä lopettamisella, määrää pikkuhiljaa pienentämällä. Nopeasti se ei käynyt, mutta en kärsinyt vierotusoireista yms.

Toinen asia oli ulkoilu. Pakotin itseni ulos yksin tai useimmiten lasten kanssa päivästä toiseen. Lasten kanssa myös joutui "osallistumaan", ei voinut vain pyörittää sitä jatkuvaa levyä omassa päässään. Vaikeaa se oli mutta, uskon sen kuitenkin auttaneen minua enemmän kuin sängyssä makaamisen. Lepoakin kuitenkin tarvitaan, joten sopivassa suhteessa.

Lukea en pystynyt pahimmassa vaiheessa, mutta sitten kun vähän edes pystyin, hain kirjastosta sellaisia kirjoja, jotka olin lukenut joskus aiemmin jo. Tiesin niiden olevan hyvin helppolukuisia ja sellaisia, etteivät ne enää itsessään ahdistaneet. Aikakauslehdet olivat myös hyviä, sillä jutut ovat lyhyitä. Mulle musiikki oli tärkeä asia myös. Kuuntelin musiikkia ja soitin itse.

Nää oli mun itsehoito-ohjeita. Mutta mieti, onko sulla mahdollisuutta saada keskusteluapua nyt pyhien jälkeen. Se on lääkehoidon rinnalla kaikista tärkeintä! En tiedä oletko työelämässä, mutta jos olet, niin työterveyshuollosta löytyy apua. Muuten terveyskeskuksesta. Jonot voi olla pitkät, mutta aktiivinen kannattaa olla. Harmi vaan, että juuri silloin kun vähiten sitä itse jaksaisi, pitäisi olla eniten vaatimassa ja hakemassa apua.

Voimia sulle!

Kiitoksia paljon tuesta ja kannustavista sanoistanne. Viimeksi oli tosi kurjat fiilikset, mutta nyt tätä kirjoittaessani tunnen olevan paremmalla mielellä, kun aikoihin. Niin ne mielialat vaan vaihtelevat. On tässä sairaudessa se hyväkin puoli, että osaa arvostaa ja nauttia ihan eritavalla näitä parempia vaiheita. Mukavista ja kannustavista sanoistanne sain heti paremman mielen. Extarasuuret kiitokset monista vinkeistäsi Marikki68, sain noista paljon "korvan taakse" Koittakaa kaikki jaksaa, vaikka välillä on niitä elämää suurempia masennustiloja, niin se parempi aika tulee kyllä sieltä joskus. Huomasin sen ihan itse.🙂

En nyt tähän hätään muista saiko näille sivuille laittaa linkkejä, mutta mikäli se on kiellettyä, niin sitten vaan sensuuria kehiin ylläpito🙂👍 Tein äskettäin omat kotisivut, joista voitte lukea millainen ihminen mä olen, mikäli kiinnostaa. http://koti.mbnet.fi/tonza-x ... sivut on kyllä keskeneräiset🙄

ja vielä sulle Marikki68
Hakeuduin ihan alunperin työterveyslääkärille, joka kirjoitti minulle kolme päivää sairaslomaa ja käski vaihtamaan työpaikkaa. Että sellaista apua sain, kun sitä olisin tosissani tarvinnut. Terveyskeskuksessa oli kyllä aivan toisenlainen ääni kellossa. Minua kuunneltiin ja autettiin todella kiitettävästi. Psykologilla ja psykiatrilla käyn säännöllisesti, joten kyllä tässä puhumaan pääsee🙂👍

Hei!

Minulla on kanssa todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja olen nyt sairaslomalla. Vaikeinta on ollut hyväksyä, että olen sairas ja tarvin muiden apua. Olen aina ollut tunnollinen ja työteliäs ihminen ja nyt tuntuu niin kummalliselta, että en saa mitään aikaan. Sairasloma on nyt jatkunut kuukauden ja olen taas lähtöpisteessä. Uudenvuoden ajan nukuin kokonaan ja en jaksanut tehdä mitään. Uupumus oli totaalinen. Sitten yhtäkkiä maanantaina alkoi valtava touhotus, aloitin yli kymmentä asiaa yhtäaikaa ja suunnittelin koko ajan uutta. Avomieheni kuulosteli ja sanoi, että nyt rauhoitu ja lopeta tuo säheltäminen. Hän selvästi aisti että hypomaniajakso on alkamassa. Mutta jo saman illan aikana olin täysin masentunut, saamaton ja keskittymiskyvytön. En voinut katsoa teeveetä en kirjoittaa enkä lukea. Nyt nämä tunteet sahaavat monta kertaa päivän aikana. Tämä on minulle uutta, koska yleensä taudinkuvani on ollut hitaasti vaihtelevaa. Minulla on erikoislääkärille aika vasta 10.1., koska terveyskeskuslääkäri ei pitänyt oireitani mitenkään kiireellisinä. Olen vahvasti itse sitä mieltä, että lääkitykseni ei ole kohdallaan. Mutta ei sitä uskalla itsekseen muuttaa, tulee aikamoisia vieroitusoireita. Onneksi minulla on hyvä tukihenkilö, joka jaksaa kuunnella ja taas kuunnella eikä pidä minua mitenkään kummallisena ihmisenä.
Eniten pelkäsin kertoa sairaudesta lapsilleni 20v ja 22v. Mutta he suhtautuivat ihan luonnollisesti siihen. Kai hekin olivat helpottuneita kun minun kummalliselle käytökselleni löytyi nimi. He eivät asu enää kotona, mutta silloin kun vielä asuivat olin varmasti jo sairastunut tähän oireyhtymään koska tein aina hypomaniassa holtittomasti asioita. Mm. viinan käyttö oli ongelma. Tänään en tarvi alkoholia turruttamaan mieltä vaan se on taakse jäänyttä aikaa. Sanonkin niille, jotka kyselevät miksi en juo, että olen tarpeeksi hullu ilmankin. Ja hypomaniassa tein todella hulluja juttuja......😑❓😟
Olen löytänyt itsestäni kaksi eri persoonaa, jotka koko ajan tappelevat siitä mitä teen. Se terveempi puoli yrittää rauhoittaa ja sanoa, että älä nyt hoppuile ja etene rauhallisesti niin pääset pysyvämpiin tuloksiin. Mutta tuo sairaspuoli on niin malttamaton ja yrittää kääntää päätäni. Olen muka jo niin kauan ollut sairaslomalla, että olen jo varmasti tarpeeksi vahva menemään töihin ja minua tarvitaan siellä ja kaikkea muuta sellaista, jonka aika ei ole vielä. Mutta tukihenkilöni avulla olen oppinut kuuntelemaan sitä terveempää puolta.

Tälläisiä ajatuksia tuli tällä kertaa ja toivon, että niistä olisi jotakin apua myös teille muille, jotka kammailette tämän sairauden kanssa.

Tuulaelisa

Tuulaelisa...
Mä olen kanssa ihan alussa tän uuden diagnoosini kanssa. Mulle vaikein paikka oli kertoa omille vanhemmilleni. Sinä kerroit lapsillesi, mutta tilanne sinäänsä on varmaan aika pitkälti sama. Mulle tuli ainakin tosi helpottunut olo, kun kerroin niille. Nyt olen kertonut jo lähes kaikille kavereilleni ja ihmiset on kaikki ottanut asian todella hienosti vastaan. Suosittelen sullekin, että puhu kaikille muillekin ihan avoimesti. Riskinä siinä on se, että jotkut ehkä rupeaa katsomaan kieroon tai häipyvät, mutta ei sellaiset ihmiset oikeita ystäviä ole koskaan ollutkaan. Ainakin mun on ollu paljon helpompi olla, kun ihmiset tietää, mikä on, jos ei aina jaksa nauraa tai lähteä minnekään. Tuli eilen selvitettyä yhden kaverin kanssa pari väärinkäsitystäkin. Hän oli luullut, ettei hänen seuransa kiinnosta, kun en ole ollut yhteydessä niin usein, kuin ennen.

Noi nopeeesti muuttuvat mielialat on kanssa tullut hyvinkin tutuiksi ;-( Nyt ainakin tietää, mistä tämä kaikki johtuu. Enää tarvii vaan harjoitella elämään tän kanssa. Mulla on ollu nyt muutama hyvä päivä peräkkäin. Ehkä ne lääkkeet alkaa vaikuttamaan tai sitten se ihmisille puhuminen on vähentänyt stressiä. Mulla on tosi helpottunut olo, kun tiedän, ettei tarvii mennä töihin ainakaan ennen maaliskuuta.
Voimia sulle.
tv: Dressed to Depress

Minä olen kauan "sairastanut" tätä kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota paremmin minusta kyllä kuvaa maanis-depressiivisyys termi. Onhan välillä oireettomia jaksoja, on kai hyvin yksilöllistä ,miten kunkin kemia toimii ja mitkä ovat elämän olosuhteet. Minulla on nyt lääkitys päällä ja välillä on vähän kohonnut mieliala ja sen vastapainona lievä alakulo. Ennen oli toisin, korkealla kävin ja syöksyin syvälle ja siellä pysyin ja olisin varmaan päässyt hengestäni ennenpitkää, ellen olisi tajunnut, että jos aion elää nähdäkseni mahdolliset lapsenlapseni, minun tuli hyväksyä lääkehoito. Mania ja psykoosi kuluttavat niin paljon, että vois olla vaan tuhkaa jäljellä ajan mittaan. Koin ihan konkreettisesti palavani sisältäpäin, tunsin tuhkan maun suussani ja ihoni halkeili kuivuudesta.
En halua koskaan enää kokea sellaista.😝

Luvin tämän jutun kokonaan moneenkin kertaan ja olenhan mie itsekin tässä jo kirjoittanut. Mutta en vielä löytänyt tätä, että olis kirjoitettu tällaisesta. Eli nimittäin siitä miten alaikäinen lapsi pärjää, jos on vaan yksi huoltaja ja sillä huoltajalla on kaksisuuntainen.

Huoltajalla on maniat ja hyvät jaksot. Mikä tietenkin on ihan sallittua sairaalle ihmisille, ihmisellä on oikeus olla sairas?
Mutta mihin sitten jäävät lapsen oikeudet tässä tapauksessa. On vaan yksi tuulella toimiva tuuliviirihuoltaja?
Lapsi elää välillä taivaassa ja välillä helvetissä. Kun huoltajalla menee lujaa, lapsi saa kaiken mahdollisen. Pääsee matkoille, saa uusia vaatteita , syödään ravintolassa.
Sitten, kun alkaa mania, lapsi elää helvetissä. Huoltaja vaan makaa sängyssä, ei ole ruokaa, ei ole puhtaita vaatteita , ei ole yhtään mitään. Koska on maniajakso.

Vuoden ajan, kun jaksaa tätä taivas-helvettiä elää, niin sen jälkeen mikään ei tunnu miltään. On vaan pelkkää helvettiä, ei osaa eikä uskalla mistään nauttia, kun tietää, että kohta ei saa edes ruokaa.
Mitäs se mitään auttaa, jos joku selittää, että huoltajalla on kaksisuuntainen, kun ei vaan jaksa elää siinä vauhdissa tai vauhdittomuudessa mukana. Koska on lapsi ja lapsella luulisi olevan oikeus elää tasaista elämää.
Enkä oikeastaan tajua miten lapsi jaksaa olla perheessä vaikka olisi kaksi huoltajaa, jos toinen on kaksisuuntainen. En nyt tiedä mikä olisi ratkaisu. Mutta sen tiedän, että ei lapsen älykkyys riitä ymmärtämään kaikkia eri vaiheita ja pitääkö edes riittää?

maanvaiva kirjoitti 15.01.2005 klo 19:49:
Enkä oikeastaan tajua miten lapsi jaksaa olla perheessä vaikka olisi kaksi huoltajaa, jos toinen on kaksisuuntainen. En nyt tiedä mikä olisi ratkaisu. Mutta sen tiedän, että ei lapsen älykkyys riitä ymmärtämään kaikkia eri vaiheita ja pitääkö edes riittää?

Hei maanvaiva ja muut. Miehelläni on diagnoosina kaksisuuntainen ja on ollut nuoruudesta lähtien ja kolme lasta on kasvatettu nuoriksi asti.🙂 Olen kertonut aina lapsilleni rehellisesti mistä on kysymys heidän ikänsä tietenkin huomioiden. En ole hyväksynyt sitä, että mieheni käyttäisi kaikki rahamme maniajaksoillaan, joten olen ottanut silloin aina ohjat käsiini ja ollut auttamassa miestäni sairaalaan pakkohoitoon.😯🗯️ Olen myös vaatinut lääkkeiden syömistä, sillä muuten emme todellakaan kukaan jaksa.🙂👍 Nyt mieheni huolehtii lääkityksestä, käy töissä samoin kuin minäkin ja lapsemme opettelevat elämää ihan samalla tavalla kuin muutkin nuoret.🙂

Yksinhuoltajuudesta en tiedä muuta kuin luin lasten kirjan Tatuoitu äiti, jossa oli todella hyvin kuvattu lasten rankkaa elämää tällaisessa tilanteessa. Kuvaus oli koskettava, mutta siinä oli myös valoisuutta mukana. Kaksisuuntaisille en tiedä muuta mahdollisuutta kuin lääkkeiden syönnin hyväksyminen. Silloin voi saada maniajaksot kuriin ja elämän raiteilleen niin että myös läheiset jaksavat rinnalla.🙂🌻

Minun jutussani on mania jakso väärin, sillon ei maata sängyssä, silloin mennään ja lujaa? Minulle ei ole selitetty äitini kaksisuuntaista häiriöö, kun olin lapsi tai murrosikäinen. Olen sen vasta nyt saanut tietää. En silti ymmärrä kaikkea ja nyt minun pitää kaikki asiat käydä läpi ja yrittää ymmärtää, haluan ymmärtää. Kun äitini eli en sitä ymmärtänyt yhtään eikä mun äiti mua. Ei ole vielä myöhäistä ymmärtää.

Haluan selittää tuota tuuliviiri-sanaa, että ette luule, että teitä loukkaan. Mie olen aina ollut luontoihminen ja tutkinut luontoa. jotenkin pystyn tätä asiaa ymmärtämään, kun käytän luonto apua.
Mielenterveyssairauksista en paljon silloin tiennyt, kun olin lapsi. Ja, jos mie nyt yrittäsin vaan ajatella, että äiti oli mieleltään sairas, niin väkisinkin pitäsin sitä vaan hulluna. En halua tätä asiaa käsitellä niin, että äitini oli hullu. (hullu ei sitten ole mitenkään loukkaava sana vaan ihan arkipäivän sana nuorten piirissä, hullu on kattava sana kaikille erinlaisuudelle).

Jos taas yritän asiaa käsitellä niin, että äitini oli kaksisuuntainen. Niin ei siitä käsittelystä tule mittään. Mua vaan naurattaa, koska äidillä oli ainakin 220 eri suuntaa.
Mutta, jos ajattelen niin, että äitini oli tuuliviiri ja toimi tuulella, niin saatan jotenkin ymmärtää sitä. Mie niin mietin, että luonto vähän tekee mitä haluaa, eikä sitä kukaan hallitse. Luonto menee omien aivotuisten mukaan. Olen mittaillut sammakoiden loikkia, ei niissä ole mitään säännöllistä, niiden mukaan ei voi ennusta säätä. Olen tutkinut joutsenia, niiden jutuissa ei ole säännöllisyyttä vaikka sääntöjä onkin.

Olen tehnyt tarkkoja merkintöjä kaksisuuntaisen ihmisen käyttäytymisestä, koska yritin arvioida millon mahdollisesti ruoka loppuu tai millo mennään lentämään Pariisiin. Ei niissä ole mitään logiikkaa. Siksi sanon, että äitini oli tuuliviiri ja toimi tuulella. Äitini oli osa luontoa. Silti mun pitää käydä asioita läpi, kun olin esim. sijotuspaikoissa aika usein, kun äidillä oli huono jakso. Mun pitää vaan saada näitä käydä läpi, että en syytä itseäni kaikista äidin vaikeuksista. Kun yleensä luulin, että syy olin murrosiässä.

Jos perheessä onkin joku jolla järki on koko ajan tasainen, on siinä varmaan lapsenkin hyvä olla. On mullakin äidistä todella hyviä muistoja, ei kai se mun elämä aina ollut huonoa.
(lintsaan koulusta)