Mukava kun kirjoittit, Alisia. Kerroit kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Kertokaahan muutkin kokemuksistanne - erityisen hienoa olisi, jos ryhmän otsikon mukaisesti voitaisiin ottaa perheen ja parisuhteen näkökulma mukaan kirjoituksiin.

🙂👍 Tuo oli muuten hyvä lisäys, haluan ennen kaikkea myös sellaisten ihmisten kokemuksia asiasta jotka ovat perheellisiä.
Mikä on auttanut asiasta kertomiseen toiselle ja miten kertoa se esim. lapsille?😑❓

Joskus mietin itsekkin kuka minä oikeasti oikein olen ja millaisena ihmisenä muut ovat oppineet minut tuntemaan.

ALisia kirjoitti 28.05.2004 klo 08:17:

Nyt haluaisinkin kysyä onko täällä muita sellaisia ihmisiä joilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Pääseekö siitä ikinä pois?
Vai onko tämä sellainen sairaus jota joutuu kantamaan koko elämänsä ajan matkassaan?😑❓

Hei ALisia. Minun papereissani on tuo kaksisuuntainen. Monenlaista muutakin niissä ehti olla vuosien mittaan.

Olen saanut sen käsityksen, etten parannu. Tämän kanssa on elettävä. Vierastan ajatusta, että kyseessä olisi sairaus. Ajattelen, että se on minun ominaisuuteni.

Huomaatteko milloin olette menossa väärään suuntaan, vai tapahtuuko se huomaamatta😐
Osaatteko erottaa mikä on normaalia olotilaa ja mikä on kaksisuuntaisen mielialaa😐

Enimmäkseen olen masentunut. Elämä ei tunnu merkitykselliseltä vaan turhalta.

Nyt olen jonkin aikaa syönyt mielialalääkettä (Efexor 75 mg x 1) lääkärin suostuttelemana. En ole itse vielä havainnut kuin kurjia sivuvaikutuksia.

Tarkoitus oli aloittaa rinnalla mielialan tasaaja (Deprakine 500 mg x 1), mutta siitä luovuttiin, kun labra-arvoissa oli häikkää.

En taida aina itse tajuta, missä menen. Väliin kaipaan niitä hypomaanisia(?) huippuhetkiä. Miten tasaista elämän pitää olla?

Parisuhteesta: Viimeksi, kun minulla meni lujaa, rakastuin Netissä kohtaamaani naiseen. Se oli kovaa aikaa vaimolleni.

Tapanani on suositella Jamisonin kirjaa "Levoton mieli" ( linkki ). Tunnetko?

Mukavaa kesän odotusta!

Urpo

Hei,

Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja tällä hetkellä lievä hypomaaninen kausi menossa. Nyt vauhti rupeaa tasaantumaan. Yöunet oli tosi vähissä viime viikolla. Viime yönä sain sentään nukuttua 6 tuntia, tosin lääkkeiden avulla.

Nyt tuntuu, että oikea lääkitys löytyi sairaalahoidon avulla, vaikka olikin vain 5 vrk:n hoito.

Hypomaniassa tulee osteltua kaikkea turhaa. Onneksi en ole velkaantunut. Aviopuoliso on onneksi tukena.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on elinikäinen sairaus ja sen kanssa on vaan opittava elämään. Jos mahdollista niin kannattaa etsiä vertaisia, niin on helpompi hyväksyä sairautensa. Lääkitys on kaiken a ja ö tässä sairaudessa.

Moi vaan !
Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahöiriö jokin aika sitten.
Kävin seurakunnan perheasiain keskuksessa keskustelemassa muutaman kerran,ja siellä todettiin et jotain on vialla,kun toinen minä on naista kohtaan todella hellä ja huomioonottava ja toinen puoli on kuin piru.

Saatoin sanoa aviovaimolle sellaisia asioita ,joita en todellakaan tarkoittanut ja eihän semmoista kukaan kestänyt. Avioliitto kerkesi kariutua ennenkuin hoito aloitettiin ,ja nyt odotan vain että hoidot alkasivat tehota,koska haluaisin vielä keinolla millä hyvänsä pelastaa suhteen.

Avioero on jo voimassa mutta silti olemme vielä päivittäin ex-vaimon kanssa yhteydessä ,ja vieläkin tulee sanottua pahasti asioita joita ei tarkoita toiselle. Toivoisin et saisin saurauden hallintaan,niin että olisi edes pienen pieni toivo saada perhe jälleen yhteen.
Toivon että jos havaitaan rerheessä että kaikki ei ole kohdallaan, niin hakeudutaan ajoissa jonkun ammatti ihmisen luokse juttelemaan ettei käy niin kuin minulle kävi.

Nyt pitää hammasta purren elää päivä kerrallaan ja toivoa,että hoito auttaa ja pääsisin edes vähän itseni kanssa sinuiksi ja en turhaan sanoisi toisille ihmisille pahasti. Kaikkea hyvää vain kaikille ja toivottavasti saman sairauden kanssa elävät myös pääsevät normaalin elämän makuun🙂

toivon sinulle voimia ja toivon että saat apua ongelmaasi!!
eiköhän se parisuhteesi parane kun saat itsesi kuntoon.minulla on tästä kokemuksia edellisessä suhteessa.
voimia toivottaa katherina 🙂👍

Anteeksi etten ole pitkäään aikaan tänne kirjoittanut mutta pakka on ollut niin pahasti sekaisin jotta olisin pystynyt tänne mitään järkevää kirjoittamaan.
Lääkitys ei oikein tuntunut tehoavan vaan vaikutukset ovat olet sellaisia että olen masentunut todella syvästi ja tarvitsin välillä sairaalahoitoa nyt vain tuntuu ettei se ole se juttu joka minua auttaisi.
En tunne saavani lääkkeistä enkä terapiasta mitään apua vaikka siellä juteltaisiin suu vaahdossa, eli silloin on ollut se hypomaaninen vaihe päällä ja sitten tuli masennus joka sulki suuni ja avasi kyynelkanavat ja kaikki tuntuu vain turhalta etenkin tämä elämä.
Olen liian monta vuotta yrittänyt taistella täällä onnistumatta pääsemään tukevalle pohjalle.

En haluaisi enään rasittaa ketään läheistäni asialla ja siksi työnnän kaikki ystävät ja ihmiset pois luotani, yksin on jotenkin vain helpompaa kestää tätä tilannetta. tosi se ei ole tieto kuuluu varmaan tähän sairauteen sulkeutua yksin ja omaan kurjuuteensa.

Olisi helpompaa jos olisi sillain mielentervey ongelmaninen ettei tajuaisi omaa tilaansa vaan eläisi päivän kerrallaan hymyssä suin vaikka se olisikin sairasta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Tämä sairaus on elinikäinen tuomio, ja olen jo itseni mielestä joutunut kärsimään tässä elämässä tarpeeksi.

HUOM! Tämän viestin kirjoitti
hypomaanikko.
Olit laittanut uuden otsikon. Siirsin kirjoituksesi tämän jo olemassa olevan otsikon alle, niin otsikoita ei tule liikaa.
t: moderaattori

Minusta olisi kiva tietää, että periityykö tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos lähisuvussa on ollut tämä tauti, niin pitääkö mun sitten pelätä ,että mun masennus joskus muuttuu täksi sairaudeksi?
Vaikka tavallaan mun olot jo vähän viittaavat tähän sairauteen. On tosi hyviä jaksoja ja tosi huonoja jaksoja.

maanvaiva kirjoitti 28.06.2004 klo 14:39:

Minusta olisi kiva tietää, että periityykö tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Nykyisen käsityksen mukaan alttius periytyy.

Koko käsite lienee aika uusi, joten edellisillä sukupolvilla sitä ei todettu. On tietysti ollut.

Ei sitä kannata minään suvun ylle langetettuna kirouksena ottaa. En minä ainakaan ota. Omat lapseni ovat syntyneet ennen tätä leimaa. Varmaan olisin halunnut lapsia, vaikka olisin tiennytkin.

Taas muistutan Jamisonin kirjasta "Levoton mieli" ( http://www.kolumbus.fi/antikvariaatti.syva.uni/jamison.html ). Minusta se on väliin tosi hauskaakin luettavaa.

Urpo

Kiitos Urpo eka vastuksesta. Nyt tulee lisää kysymyksiä. Voiko näin nuori kuin mie sairastua tähän tautiin? Missä vaiheessa lääkäri sitten tietää, että tavallinen masennus onkin kaksisuuntainen? Onkohan mun psykiatri vaan kohtelias, kun sanoo, että mulla on masennus tai ahdistus tai jotain muuta. Musta on alkanut ihan tuntuu, että mulla kuitenkin on tämä tauti. Sitä ei vaan mulle kerrota,koska siitä ei voi parantua. Ei kehdata sanoa,että mie olen 17v paruntumattomasti mielenterveyssairas.

Mie en kyllä kovinkaan usein tajua missä menen. Kun mulla on vauhti päällä,mie käännän yksinäni vaikka pottumaan,ihan hetkessä. Sitten,kun loppuu vauhti,niin nukun monta päivää. Ei pahemmin ole tasaista koskaan. Sunnuntaiaamuna kirkossa korkeintaan.

Kannattaako mun mitään edes enää yrittää,jos olen tämmönen loppuikäni?

maanvaiva kirjoitti 29.06.2004 klo 15:16:

.. Nyt tulee lisää kysymyksiä. ..

Kannattaako mun mitään edes enää yrittää,jos olen tämmönen loppuikäni?

Voi maanvaiva, ei minulla ole kysymyksiisi vastausta. Yritä kysyä lääkäriltäsi. Jos et saa tyydyttävää vastausta, kysy uudestaan ja uudestaan.

Itse vierastan käsitettä "tauti". En ajattele, että minulla on tauti, vaan että olen tällainen. (Saivarteluako?) Ajattelen, että minulla on poikkeava ominaisuus, joka saattaa aiheuttaa kärsimystä (minulle ja läheisille). Ja tavallaan tämä on vain käsite ja luokitus.

Monesti lääkityksestä on apua. Ei sitä kannata pelätä. Joutuvathan monet muutkin käyttämään lääkitystä koko ikänsä pitääkseen oireita kurissa.

Tottakai Sinun kannattaa ja pitää yrittää! (Oletpä sitten kaksisuuntainen tai masentunut.) Enkös minäkin ole aika kiva ihminen, vaikka minulla on tämä "kaksisuuntainen"?

Urpo

Heti,kun tää ketju ilmestyi,mie soitin lääkärille. Kysyin, että voisko mulla olla tää sairaus. Se käski mun lopettaa kehittelemästä itselleni kaikkia sairauksia. Siis mie oletettavasti olenkin vaan luulosairas.

Miekin kyllä haluaisin ajatella, että mie vaan olen tällainen. Menen välillä kuin viimistä päivää, sitten jään makaamaan. Oliskin kiva,jos voisi ollakin aina vaan tällainen. Tuuliviiri lähinnä.Mutta mua ei kyllä kukaan tämmösenä kestä, en mie itte ees. Sitä paitsi,kun mie olen oikein alhaalla,niin yleensä mie mietin ittemurhaa. Sitä vaihetta koko suku pelkää.

Mie syön masennuslääkkeitä ja ,kun mulla on hyvä vaihe, mie alan lintsaan lääkkeistä. Mie haluan kokeilla,että joku mie olenkin tervejärkinen ja pärjäisin ilman pillereitä. Sitten alkaakin mennä lujaa. Eikä niin viisaasti.
Mie vähän haaveilen, että lähtisin parin vuoden päästä armiejaan. Sitä ennen pitäisi parantua. Ei vissiin siellä mun menoa kauan katteltaisi.Aika tasainen siellä pitää kaiketi olla.

Anteeksi kaikille joilla tämä sairaus oikeasti on. Mulla ei millään tavalla ole tarkoitus teitä pilkata ,vaikka tässä kirjoittelenkin ilman, että mulle on sanottu olevan tämä sairaus. Kaikki mitä te kirjoititte tuntui sopivan minuun. Mie vaan yritän ymmärtää omaa itseäni.

Oot sie "kaksisuuntainen" Urpo kiva ihminen.

😳 Hei vaan taas
Kovin on tutun kuuloista nuo oireet, minulle käy myös niin että silloin kun olen menossa alaspäin mielialassa, tuntuu kaikki aivan samantekevältä, eli miksi syön lääkkeitä koska ne eivät voi poistaa tätä olotilaa?

Yleensä menenkin sitten oikein kunnolla pohjan kautta ja epätoivoni on karmivaa niin karmivaa ettei millään ole mitään väliä, kaikkein vähiten omalla itsellään.

Pohjalla riuduttuani saan taas jalansijaa elämälleni ja yritän jaksaa.
Se tässä sairaudessa onkin se hullun kurinen juttu että kannan sitä matkassani koko eläni, välillä paremmin ja välillä huonommin - niitä huonoja hetkiä vihaan.

Tämä sairaus muokkaa koko elämääni, läheisiäni, ystäviäni, tuttuja ja työtovereita, jotkut tippuvat matkalla pois ja joitakin ihmisiä tulee lisää kuten terapeuttini ja lääkärini.

Herää kysymys Kuka minä oikeasti olen? Ja miten muut minut näkevät? Kestääkö rakkaus tämän kaiken? Jaksanko elää elämääni näillä puitteilla? Mikä on tulevaisuuteni täällä?

😐😑❓