Heippahei!
Minulla aika samanlainen tilanne kuin ap:llä. Kaikki on hyvin, mies tekee kotitöitä ja periaatteessa mitään ongelmaa ei pitäisi olla meidän suhteessa, mutta kun on.
Me ollaan oltu yhdessä 16 vuotta, ja meille on siunaantunut 3 ihanaa lasta. Tuntuu tosi pahalta sanoa, mutta varmaan lasten takia ollaan vielä yhdessä. Meillä varmaan suurin ongelma on se , kun ollaan niin erilaisia. Miestäni ei kiinnosta oikein mikään, ja hänen puhumattomuus on aikamoinen ongelma. On meillä sit sitäkin et mies menee iltariennoissa ,ja sitten kun minä haluaisin mennä niin se on kovin vaikeaa ja lapsia on raskas vahtia hänen mielestään . Muutenkin miestä saa käskee kaikkeen.
En jaksaisi millään enää käskeä, haluaisin että hän olisi osallistuva puoliso. Toisaalta mietin että ainahan ihmisessä on jotain vikaa eikä täydellistä ole olemassakaan, mutta sit kun just ne itelle tärkeet asiat ei ole toiselle tärkeitä,niin tulee väkisin jatkuvasti niitä pettymyksen tunteita.
Mietin eroa päivittäin. Se tuntuu surulliselta. Tuntuu myös etten voi tästä lähteä, se olisi lapsille kova paikka. Sit on yhteiset lainat yms. Menisi niin vaikeaksi 😞

Hello there!

Pitää vaihteeksi kirjoittaa tänne. Ei täällä mitään uusia temppuja ole opittu, sitä samaa "arkea" täällä eletään. Sen verran olen omassa elämässä eteenpäin ajatellut/mennyt, että päätin jatkaa "elämää". Päätin pyrkiä löytämään jonkinlaisen rauhan tämän kanssa. Elämä sinänsä rullaa, nyt kun tein päätöksen jatkaa, niin on laitettu alulle niitä asioita elämässämme joita olen tarkoituksella kaiken tämän keskellä viivyttänyt. Saanpahan jotain muuta ajateltavaa. En tiedä oliko tämä nyt oikea ratkaisu. Joku aikaisemmin tässä keskustelussa kirjoittikin, että tämä tunne tuskin katoaa kun se kerran on tullut, mutta sen voi painaa taka-alalle harrastuksilla ja muulla tekemisellä.

Enpä minä muutakaan voi toivoa kuin, että toinen löytää halunsa, intonsa ja rakkautensa vielä minuun. Sillä välin minun pitää huolehtia itsestäni, en saa unohtaa itseäni. Minun on otettava aikaa itselleni ja olta vähän itsekäs.

Eihän minulla asiat huonosti ole, elämän kulissit on ikäisekseni varmaan keskimääräistä paremmat. Toinenkin lapsi jo kohta koulussa ja enempää ei lapsia ole tulossa, sen olen päättänyt (tai ei ainakaan tähän suhteeseen). Vielä viisi vuotta, niin aikaa pitäisi olla enemmän ja jos se kaikki on tästä "pikkulapsi vaiheesta" kiinni on ehkä mahdollista että saamme tämän vielä toimimaan. Viiden vuoden päästäkin minulla on vielä elämää puolet jäljellä, jos tämä ei onnistu ja voin ainakin sanoa että annoin tälle mahdollisuuden.

Nyt jos lähtisin moni asia jäisi jossiteltavaksi. Lisäksi löytäisin itseni joko uusperhekuviosta tai sitten löytäisin toisen kenellä ei ole vielä perhettä ja vauva/pikkulapsia-aika alkaisi alusta ja samat vaikeudet olisi ehkä edessä. En tiedä olisiko sekään kokeilemisen arvoista... aika kylmän kyynistä, kun lukee omaa tekstiä.

Kaikkea hyvää kaikille!

🌻🙂🌻

Hei vaan kaikille,

Taas pientä tarinaa tänne, päiväkirjamerkintään tai jotain sinne päin. Joo arki "rullaa" sitä samaa, ei huonoa, kumpikin hoitaa osansa ja elämä rullaa. Panostettu "kulisseihin" paljon viime aikoina, jotka on ollut viimeisen parin vuoden aikana vähällä painotuksella ja itse niitä jopa vältellyt. Hetkittäin on hyviä aikoja, mutta se jokin tyhjyys niistä kumpuaa. Tosin kun seurailee vähänkään ympärille niin ei se maailma sen parempi ole toisaallakaan. Parisuhteen osalta ei oikein tiedä miten tätä voisi kehittää. Toisaalta on sellainen tunne että nyt menee hiukan paremmin, olen itsekin yrittänyt omaan läsnäoloon vaikuttaa, mutta toisaalta koko suhde vaipuu taas siihen samaan platoniseen tilaan.

En oikein tiedä miten asioita ottaisi puheeksi, loukkaamatta toista. Omat tarpeet nousee aina välillä pintaan, hyvinkin voimakkaasti, ja niistä puhuminen ei ole tähänkään mennessä auttanut, kun muutosta pitäisi omassa olemisessa tapahtua. Ei asiat voi kuulemma korjaantua lyhyessä ajassa, kun ne on ollut jo rikki monta vuotta. En kyllä oikein oikein ymmärrä tuota kommenttia jonka kuulen aina kun asiat on otettu esille.

Täytyy sanoa kyllä että olen taas jotenkin unohtanut itseni viime aikoina. Elänyt taas vain perhettä varten. Tai ainakin kuvitellut? Olen muuttunut taas sellaiseksi harmaaksi haamuksi joka vain suorittaa välttämyydet kotona, syö, nukkuu ja vie lapset kouluun/päiväkotiin, menee töihin ja tulee taas kotia samana haamuna.

Tulisi jo kesä pian, olen sitä jo viime syksystä odottanut. Olen kyllä kesä ihminen kaikin puolin.

Tuntee taas itsensä vanhaksi, telkkarista tulee Mouling Rouge ja sekin on jo 15 vuotta vanha. Yksi suhteemme alun "deitti" leffoista... Kyseinen Leffa menee kyllä minun Top10 joukkoon. Tykkään kyllä muutenkin baz luhrmanin leffoista, ne on jollain hännällä ja hyvällä tavalla "vinksallaan" Hänen biisikin on yksi minun Lempi biisejä (Sunscreen song).

Mut joo kaikille taas hyviä jatkoja...

🙂👍

Hyvää vappua kaikille!

Täällä palstalla ollut taas hiukan aktiivisempaan ja hyviä keskusteluja luettavana. Itse olen paininut oman pään sisällä erinäisten vuosipäivämuistojen kanssa. Niin avopuolisonsa kanssa koettujen hetkien ja toisen kanssa koettujen. Jollain tapaa hyvin outoa ajatella niitä ihastuksen hetkiä aikaa sitten. Se tunne oli kyllä jotain niin huumaavaa ja voimaannuttavaa. Jotenkin tuntuu että sen jälkeen on ollut vain jyrkkenevää alamäkeä oman hyvän olon kanssa. Ei en minä nyt masentunut ole (olen sitäkin olut joskus, ainakin vähän), ehkä vain uupunut. Olen uupunut töistä, olen uupunut itseeni ja myös kotielämään.

Olen huomannut että suutun turhista asioista. En saa edes töissä pidettyä päätä kylmänä vaan olen tiuskinut työntekijöilleen ja kollegoille. Pitänyt jälkeen pyydellä hiukan anteeksi käytöstä. Kotona tahtoo hermo palaa pienistäkin vastoinkäymisistä ja kun on uupunut niin haluaisi asioiden menevän helposti ja yksinkertaisesti, mutta eihän se sitä lasten kanssa ole.

Ärsyttää kun jokapaikassa vaan hoetaan parisuhde sitä parisuhde tätä... Siihen pitäisi panostaa, siitä pitäisi pitää huolta, hienoja ohjeita, mutta miten.

Toinen inhoaa itseänsä jokaisella mahdollisella mittarilla lukien. Ei ole aamua kun hän ei itseään peilin edessä soimaisi, ei ole päivään kun hän pärjäisi vaatteitaan, ei päivää kunhan olisi edes vähän tyytyväinen itseensä. Yritä Tässä sitten jotenkin omia tarpeita esiin tuoda. Eräskin päivä olisin omasta päivästä halunnut kertoa kun kaikki oli mennyt pieleen, mutta hän kaatoi oman pahan olon taas minun päälle. Eipä sitten enää oikein voi alkaa sydäntä tyhjää, kun toinen on jälleen ihan "rikki".

Kosketus on jotenkin hakusessa. Eräs ilta otin hänet syleilyyn ohi mennen. Kyllä hän siinä ihan mielellään oli, mutta kädet vaan roikkuu, pää painettuna minun rintaan. Yritin nostaa kasvoja esille jotta näkisin ne, mutta ei hän vain painaa niitä rintaa. Pari kertaa nopeasti nosti päätä, mutta samoin tein pois. Eipä tuo nyt mitään uutta ollut samaa läheisyyden välttelyä. En minä edes muista milloin olen häntä suudellut, olen kyllä yrittänyt mutta ei. Taitaa olla että olen toista naista suudellut oikeasti viimeksi.

Ääh...ei minulla näin paska fiilis äskwn ollut. En tiedä pitäisi varmaan tämän palstan lukeminen ja ajatusten kirjoittaminen lopettaa. Nämä vie aina vain syvälle negatiiviseen mielentilaan. Todennäköisesti vielä napsahdan tänä iltana jostain tai vetäydyn potemaan pahaa oloa jollain tapaa yksin.

Jos nyt kuitenkin yrittäisi nyt ryhdistäytyä!

Kuinka kauan te jaksatte? Kaksi selvästi pahoinvoivaa ihmistä. En nyt muista, mutta saako puolisosi apua huonoon oloonsa?

Tunnistan puolisosi käytöksessä itseäni. Minäkin koen itseni rumaksi, vaatteet eivät sovi, olen ylipainoinen ja kaikki menee pieleen. Mutta syy siihen on aika pitkälti muutenkin huonon itsetunnon lisäksi, että olin ollut pitkään suhteessa missä toinen jatkuvasti sätti, saarnasi kuin alamaiselle, mitään en osannut tehdä oikein, kaikessa heti neuvomassa, miksi teet noin, se pitäisi tehdä näin, jopa asioissa jotka oikeasti osasin paremmin kuin hän, piti tulla silti neuvomaan... Kun ei ikinä sen puolison suusta kuullut, että olisin nätti ja sen sijaan naiset kadulla ja televisiossa niin ihania ja täydellisiä ja kuinka minun pitäisi myös käyttää sellaisia ja sellaisia vaatteita ja meikata enemmän ja nauraa ja hymyillä ja olla positiivinen ja eläväinen. Ja juuri tuo kaikki puhe, vaikka mies sitä omasta mielestään teki auttaakseen minua, se veti minut syvemmälle suohon. Itsetuntoni mureni aivan täysin. Minä olisin tarvinnut kannustusta ja hyväksyntää. En torjuntaa ja toruja ja ohjeita siitä miten minä olisin parempi. Hyväksyntää ja rakkautta, se olisi tehnyt minusta itsevarmemman. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ei ne miehen puheet kertoneet minusta ja aloin nähdä itseni ihan hyvänä ihmisenä. Aloin tehdä töitä itseni kanssa, suljin miehen silloin pois elämästäni minua lyttäämästä. Tulin varmemmaksi ja rennommaksi, mutta mies tuli takaisin ja niin ne samat puheet pikkuhiljaa nakersivat sen saavutetun varmuuteni ja kuihduin taas pois.

Enkä tarkoita, että sinä tekisit noin omalle puolisollesi, mutta puolisosi silti taitaa kaivata sitä hyväksyntää ja tukea sinulta. Ei kai hän muuten sättisi itseään sinun kuullen? Silti hänen pitäisi itsestään löytää se varmuus.

Se on raskasta, jos ympäristössä on ihminen, joka on jatkuvasti negatiivinen. Ja jos siihen käytökseen ei selkästi löydy muuta kuin henkilön oma sisäinen syy, niin ei kai siinä voi muuta kuin joko sulkea se ihminen pois omasta elämästä tai sitten auttaa ja kannustaa se toinen hoitamaan itseään ja eroon negatiivisuudesta. Siinä joutuu varmasti laittamaan omat tarpeet sivuun siksi aikaa ja olla vain toisen tukena. Mutta entä jos se toinen ei tee mitään sille negatiivisuudelleen? Mitä sitten voi tehdä? Hyväksyä vain se negatiivisuus osaksi omaa elämää? Hyväksyä se tosiasia, että omat tarpeet tulevat aina sen toisen tarpeiden jälkeen?

Olen niiiiiin samaa mieltä edelliseen kirjoitukseen! Kiitos! Itseään on rakastettava ja elää sellaisten ihmisten kanssa jotka saa sinut tuntemaan hyväksi ja rakastetuksi, huonoinakin päivinä!
Negatiivisuus ja liika passiivisuus tappaa kaiken! Toisen läsnäolo ja puhumattomuus tms kommentit jotka eivät ole rakentavia vaan vaikuttavat toiseen negatiivisesti vaikuttaa koko perheeseen ja miten liitto voisi edes toimia niin?! Olisi aika tehdä jotain! Olisiko kyse kuitenkin myös sinun masentuneisuudesta " sisältä sekaisin"? Hae apua jos et itse jaksa tai osaa edetä, itsestään tuskin tilanne aukeaa ja olet se joka voi tehdä jotain!

Luin edellisiä kirjoituksia tarkemmin ja toinen ei mielestäni voi jatkuvasti kannatella toista. Liiton pitäisi mielestäni rakentua kahden aikuisen välille jossa on valmis myös hoitamaan itseään jotta molemmat voisi hyvin! Kyllä naisesi tarvitsisi apua alakuloisuuteen, jos vaan varaisit ajan ja menisitte, jos ei kotona puhu niin puhuisiko jossain muualla jonkun ammattiauttajan avustavana? Onko naisesi lasten kanssa iloinen ja virkeä ja lyttääntyy autettavaksi seurassasi vai onko tila passiivinen myös lasten kanssa. Kauheaa jos ei saa näyttää tunteita, joskus räjähtää, voi pyytää anteeksi ja jatkaa elämää. Eihän sitä varpaillaan voi koko ajan elää! Suutelut sujuu varmasti kun henkinen yhteys löytyisi ensin🙂

"Kun aloin rakastaa itseäni, kieltäydyin elämästä menneisyydessä ja huolehtimasta tulevaisuudesta. Nyt elän tässä päivässä, päivä kerrallaan, ja kutsun tätä TYYTYVÄISYYDEKSI." – Ote Charlie Chaplinin 70-vuotispäivänään kirjoittamasta runosta, joka kertoo itsensä rakastamisen tärkeydestä. ❤️☺️❤️🙂🌻🙂👍🙂

Hellou!

Täällä ollaan taas, tai olen minä täällä kokoaika ollut. Joskus on mwnnyt ehkä viikko etten ole palstalla käynyt. Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa ollut, eikä nytkään. Kaikki on jotenkin sumeaa. Päivästä toiseen sitä samaa kuin ennen ja aina. Kaikkea vaan tuntuu taas peittävän väsymyksen ja välinpitämättömyyden viitta. Olemme luisuneet siihen samaan tilaan kuin aikaisemmin. Ei mitään huomiota puolin eikä toisin. Pelkkä hyvä sana jommalta kummalta olisi jotain yllättävää.

Olen pitänyt itseäni kiireisenä remonteeraamalla taloa, tekemällä töitä, ja käyttämällä aikaa kaikkeen turhaan (face, pelit, elokuvat jne). Tein vajaa vuosi sitten jonkin sortin päätöksen että jatkan tässä uskoen ja toivoen että elämä muuttuu. Pyrin pitämään siitä kiinni, vaikka se tuntuu välillä mahdottomalta ja turhalta. Olen taas pelkkä ruutitynnyri niin töissä ja kotona. Kaikki pienetki vastoinkäymiset mitättömissäki asioissa vetää minut järjettämään vihapurkaukseen. Välillä pelotan jopa itseänikin... olen yrittänut töissä rauhoittaa itseäni, mutta sama tapahtuu siellä, auon päätäni huolella esimiehelle, tuiskin alaisille ja olen nykyään kaikessa se negatiivisen ilmapiirin luoja, vastarannankiiski.

Elämä on mitä on pitäisi ottaa se mitä saa. Tuntuu vain että tällä hetkellä ei saa mitään mitä haluaisi. Kaikki on vain päivästä toiseen raatamista "yhteisen hyvän eteen" kaikki raha tuntuu vain katoavan, itselle ei saa litään koskaan ostettua. Yritän hillitä edes jotenkin ylimääräistä rahan menoa, mutta aina jotain tulee eteen. Ei sillä taloudellinen tilanne on kuitenki hyvä.

Tulipa taas synklää tekstiä. No sitä on mielikin, jotenkin pitöisi taas päästä täältä pois...

Synkkää taas on, olen taas useamman päivän käyttänyt pelkkään haaveiluun, että mitä jos jättäisi kaiken. Selaillut asuntoja, selvittänyt elatusmaksujen suuruutta, olisiko mahdollista säilyttää itsellä talo jne.

Kaikki lähti taas vaan siitä, kun oli hetken ulkona kuplasta katsellen ympärille ja kuunnellen muiden ajatuksia ja mietteitä. En minä mikään supliikki mies todellakaan ole, minä olen sen ryhmän hiiri joka kuuntelee ja seuraa muiden menoa. Ei minulla kuplan ulkopuollella mitään "vehreää ruohoa" ole odottamassa. Päivät olisivat varmaan silloinkin enimmäkseen harmaita, erilaisia kylläkin, ehkä hetkittäin vaikeampiakin.

Sanotaan että menneitä ei saisi liikaa muistella eikä varsinkaan tehtyjä päätöksi vatvoa, mutta olen kyllä viimeisten vuosien aikana useasti itseäni syyttänyt miksi en lähtenyt silloin kun kaikki olisi olut helppoa. Minä jopa kerran sanoin, että pistetään tää juttu tauolle, mutta taivuin kuitenkin sitten jatkamaan. Nyt rikkoontuu niin paljon ja vaikuttaa niin moneen ihmiseen. Minä olen ainakin jo ihan rikki, en oikein enää jaksa välittää mitään.

Avovaimo haluaisi vielä kolmannen lapsen, olen kyllä suoraan sanonut etten halua, en pysty. Nyt tunnen siitäkin sitten syyllisyyttä kun vien sen häneltä pois, omien "itsekkäiden" ajatusten ja tarpeiden vuoksi.

En minä uskonut koskaan tämmöisessä tilanteessa olevan. Halusin olla aina erilainen kuin isäni, mutta mitä vanhemmaksi tulen, mitä paremmin itseni opin tuntemaan sitä selvemmin näen ne samat toimintatavat jotka on tuttuja omasta lapsuudesta, eikä todellakaan hyvällä tavalla.

The life is hard and then you die.

Miten sinulle aloittaja kävi. Luin tätä ketjua ja säikähdin, että omako ex-mieheni tätä kirjoittaa. Tosin meille se kolmas lapsi tuli. Remontit, läheisyyden puute, puhumattomuus, kaikki kuullostaa kovin tutulta. Siitä on vuosi kun olet tänne kirjoitellut, mahdatko edes käydä täällä?

Hei vaan,

Kyllä minä täällä taustalla olen lueskellut tarinoita, sinunkin tarinaa seuraillut, mutta itse en ole vähään aikaan keskusteluihin osallistunut. Vaikeina hetkinä kyllä tullut mietittyä kirjoittamista.

Mitä minulle kuuluu...? Noin päällisin puolin voisi sanoa, että hyvää. Paljon on vettä paikallisessa joessa virrannut, mutta ongelmat pysynyt aikalailla samanlaisena. Ei me olla saatu asioita selvitettyä, haluaisin kyllä mutta puolisolla on vaikeuksia oman terveytensä kanssa eikä hänellä työrintamallakaan oikein lupaavalta näytä, niin jotenkin tuntuu väärältä kaataa likasanko niskaan vielä kotona. Tekosyyhän tuo vain on asioiden maton alle lakaisemiseksi, mutta siinä minä olen yksi maailman parhaista. 🙂

Voisi kait sanoa että elämme todellakin sitä harmaata arkea, ruuhkavuosia, aikaa joka vain pitäisi jaksaa rämpiä läpi. Pari vuotta sitten tein "päätöksen" että mennään nyt 5 vuotta eteenpäin ja katsotaan mihin tämä juna menee. Lapset kasvaa siinä ajassa enemmän itsenäisiksi ja aikaa itselle ja toisille pitäisi löytyä enemmän. Toinen tekosyyhän tuokin on taas, kyllä sen itsekkin tajuan. Olen kyllä pohtinut sitäkin että voisihan niinkin käydä, että jotenkin "valaistuisin" ja ymmärtäisin mikä tässä elämässä, perheessä ja suhteessa on jujuna ja aikuistuisin viimeinkin. Olen ehkä jotenkin ajatuksieni, halujen ja tarpeiden kanssa jämähtänyt sinne 25+ tasolle, kai tämä jotain ikäkriisiäkin on?

Vaikeinta on kyllä tuo omien ajatusten pitäminen hallinnassa, kun halut ja tarpeet ei kohtaa. Läheisyyttä kaipaisin mutta energia ei riitä sitä "väkisin" tuottamaan, koska minulle jää aina vain se läheisyyden tuottajan rooli, vaikka sekin mukavaa on niin jotenkin vain usein tuntuu että se ottaa enemmän kuin antaa. On lisäksi yksi läheisyyteen liittyvä asia josta aina välillä kysyn syytä, mutta en koskaan saa siihen vastausta ja se häiritsee minua valtavasti.

Olen myös mietiskellyt että pitäisikö pyrkiä taas käymään jossain keskustelemassa asioista, työterveyden kautta olisi mahdollista käydä juttelee, ja varmaan tk:n kauttakin voisi onnistua ehkä vielä samalla henkilölle kuin aikaisemmin.

Että sellaista näin pääpiirteittäin, kulisseja rakenneltu ja kiilotettu, mutta taustalla samat vanhat sinitaralla kokoon parsitut rakenteet.

Moi vaan kaikille.

Vettä on taas joessa virrannut. Jälleen on alkanut pimeys valtaamaan mieltä, vaikka viimeaikoina ei ole oikein kerinnyt parisuhteesta murehtimaan. Silti vain tuntuu että aina vain kun tulee hetki jolloin muu hälinä ympäriltä hiljenee, alkaa samat luurangot kaapeista ryömimään esille.

Minua häiritsee kaikki tämä kylmyys mitä meidän välillä on. Se on kuin tunne että kumpikin meistä tietää, että tämä yhteiselo ei tule kestämään. Silloin tällöin kummankin puheissa tuntuu oleva sellainen pieni viite, että tämä päättyy jossain vaiheessa.

Tietenkin kissa pitäisi asiasta nostaa pöydälle, mutta kuinka? Voisihan olla että saisimme jotenkin asiat vielä selvitettyä ja kaiken toimimaan, tuskinpa. Kumpikaan ei vain ole tässä vaiheessa siihen valmiina, enkä minäkään haluaisi lapsilta tätä kotia rikkoa, vaikka monella osa-alueella tämä vain heille huonoa parisuhteen mallia antaa. Mutta ehkä he eivät vielä sen päälle ymmärrä ja siitä ei ehkä kannata niin paljon nyt huolehtia. Vaikka välillä minulla on tunne että minä voisin olla parempikin isä lapsilleni, ilman tätä jatkuvaa tarvetta elää varpaillaan ja pyrkiä toimimaan niin että toisella olisi mahdollisimman hyvä olla. Harmi vain että tilanne on tällöin yhtä surkea kummallakin... se mitä minä pystyn antaa ei riitä hänelle ja se mitä jäljelle jää ei riitä minulle. Kumpikin eletään omien täyttämättömien tarpeiden tyhjiössä vain ja ainoastaan lasten ja turvallisuuden tunteen vuoksi.

Onhan meillä pieniä hetkiä jolloin on olemassa pieni häivähdys sellaisesta perheestä ja elämästä mitä molemmat toivovat. Olemme kumpikin sellaisia tilanteita pyrkineet luomaan, mutta ei ne jaksa antaa tarpeeksi uskoa taikka voimaa tähän. Sinänsä harmi, vastaavat asiat olisi pitänyt löytää jo vuosia sitten ehkä niillä olisi silloin saatu tarpeeksi vipuvartta jotta yhteenkuuluvuutta olisi saanut korjattua ja rakennettua.

Oletteko siis käyneet pariterapiassa ? Ymmärtääkseni seurakunnalla nyt ainakin on pariterapiaa ja onhan noita yksityisiäkin terapeutteja. Sen voin sanoa, että ette ole yksin. Erotilastot (ja kohtaamani eronneet miehet) kertovat karua totuutta, että ruuhkavuosien keskellä erotaan tosi paljon. Jos puhuminen on vaikeaa ja johtaa aina riitaan tai toisen pelästymiseen/vetäytymiseen, niin kolmannen osapuolen läsnäollessa voisitte harjoitella ja opetella uusia keskustelutapoja.

Varmasti olette kaukana toisistanne, mutta aina on mahdollista päästä toisen lähelle. Minua lämmitti, kun kirjoitit, että aina välillä on häivähdyksiä niistä toiveista ja haaveista, miltä elämän pitäisi tuntua. Vaikka niitä on harvakseltaan, niin kuitenkin vielä on. Perheenä yhdessätekeminen on myös palkitsevaa.

Ja kannattaa toki käydä itsekin keskustelemassa. Pariterapiassa voi käydä myös yksin ja välillä sitten yhdessä. Meillä on erosta jo 8 kk ja alan olemaan päässyt siitä yli, mutta kuinka olisin toivonut että lasten isä olisi puhunut ja suostunut tulemaan terapiaan (ei halunnut) sen sijaan, että lopulta avautui meidän ongelmista täysin ulkopuoliselle naiselle johon lopulta rakastui. Mutta olin itse keskellä ruuhkavuosia ja rakennustyömaaprojektia kahden leikki-ikäisen sekä vauvan kanssa, että oma jaksaminen meni 200% siihen kunnes se pommi sitten tulikin.

Hei taas,

Kiitoksia vastauksesta kolmenmamma! Emme varsinaisesti ole käynyt pariterapiassa, mutta muutaman kerran puhumassa neuvolan kautta kyllä ja kumpikin sitten yksinään on käynyt terapiassa. Onhan niitä seurakunnnalla ja väestöliitolla, ja tk:n kautta pitäisi myös onnistua. Mutta ei ole keskenään päästy kunnolla käymään, sillä asiat on aina jotenkin henkilöitynyt jompaan kumpaan ja sen vuoksi toinen ei ole halunnut lähteä "haukuttavaksi".

Viime aikoina on tullut tuota keskusteluyhteyttä mietittyä, sillä se on meillä täysin katkennut. Me ei enää edes aamulla toivoteta toiselle aamuja tai hyviä työpäiviä, yritetään olla vain mahdollisimman vähän toistemme tiellä ja puhutaan välttämättömät lapsiin ja päivään liittyvät asiat, mutta ei mitään muuta.

En minä koskaan ole ollut aloitteellinen keskustelija, hassua sinänsä että työssäni tykkään puhua asioista, pitää koulutuksia jne. olen jopa tietyllä tapaa alkanut pitämään ihmisten edessä olemisesta. Mutta aina kahdenkesken / pienessä ryhmässä vetäydyn, enkä osaa pitää mistään keskustelua yllä.

Noissa pienissä häivähdyksissä on yleensä vain se surullinen puoli, että niinä hetkinä yleensä haluaisi toista paijata, koskea, suudella, nauraa yhdessä, mutta se ei ole mahdollista, vaan kaikki on painettava pois mielestä.

Tilanne alkaa taas näyttää huolestuttavalta oman pään koossa pysymisen kannalta. Niin monella rintamalla ei tahdo nyt langat pysyä käsissä, ei töissä eikä kotona. Keinun totaaliuupumuksen rajoilla, tai ainakin siltä tällä hetkellä tuntuu. En ole nukkunut pitkään aikaan kunnolla, koko yön kestävä rentouttava uni on asia jota kaipaan erittäin paljon tällä hetkellä. Otin muutaman päivän vapaata töistä että saisin levättyä ja rentouduttua, mutta kun työt ja muut asiat saa päässä sivuun, tämä parisuhteen tila, katkeruus ja omien tarpeiden täyttämättömyys valtaa mielen ja vie mennessään hyvin syvälle. Sain onneksi itseäni sen verran niskasta kiinni että varasin ajan psykologille.

Ero aikeet on pyörinyt taas voimakkaasti päässä, samalla tavalla ei ole asia ollut mielessä 2-3 vuoteen, jolloin pahiten oireilin. Sinänsä sinun /teidän tarinaa on ollut hyvää lukemista, jonka avulla on yrittänyt nähdä paremmin toista puolta, ja hienoa on ollut nähdä miten olet jaloillesi päässyt takaisin. Oman mahdollisen eron tullessa minua eniten huolestuttaa kuinka vaimolle käy, hän on itsensä täysin sulkenut ulkomaailmasta, hänellä ei ole kavereita, eikä hän käy yhtään missään koskaan. Tuo yhdistettynä lisäksi kaikkeen muihin vakavempiinkin ongelmiin pelottaa minua erittäin paljon. Eräässä tapauksessa hän on minua itsemurhalla jopa uhkaillutkin. Miten minä voisin antaa mitään anteeksi itselleni jos jotain oikeasti sattuisi, ei ehkä nyt ihan niin vakavaa, mutta että ajaisin hänet johonkin vakavaan masennuskierteeseen.

että sellaisia keveitä ajatuksia näin kevät aurinkoa katsellessa. 😟