Tuo tunne on kyllä tuttu 😧
Ikävä kuulla että tuntemukset taas mennyt huonompaan suuntaan. Se on outoa kun saa välillä jonkinlaisen hyvän fiiliksen päälle, jolla saa positiivista tunnetta suhteeseen. Asiat rullaa silloin hyvin, on iloinen, huomioi toista, tekee hyvää perheen eteen, kunnes tulee sitten hetki kum ei enää jaksa ja kaipaisi toiselta vastavuoroisuutta tai apuja. Silloin tajuaa että omassa hyvän olon puuskassa on ollutkin aika yksin. Tarkoitan siis että omassa hyvän olon tunteessa on jaksanut vain tehdä asioita enemmän kuin "normaalisti", mutta jossain vaiheessa ei enää jaksa.

Itsellän on ollut jotenkin niin hektinen viikko että ei ole juuri kerinnyt ajattelemaan asioita. Itseasiassa ihan hyvä, on saanut nauttia sellaisesta hyvästä perusarjesta. Tosin eipä ole kyllä ollut itselle tai toiselle aikaa, kun tukka putkella on menty aamusta iltaan.

Oletko vielä harrastusta saanut jatkettua? Eihän ole vain käynyt niin että alku innostus lopahti jo?

Hyvin tuli taas huomattua, että kiireen ja tekemisen viitta on vain suhteen ongelmien ylle vedetty. Heti kun tuli se hetki kun tilanne rauhoittui perheessä, sama jäätävä ilmapiiri laskeutui meidän päälle. Kumpikin odottaa toiselta jotain muuta mitä itse on kykenevä antamaan, kyllä ne perusarjen tarpeet saamme yhdessä täytettyä, mutta henkilökohtaiset on sitten aivan eriasia.

Pitäisi taas saada jotenkin ilmaa puhdistettua, mutta miten. Puhumalla, ainut tapa jolla sitä järjevästi saisi tehtyä, mutta meillä ei ole siihen tarvittavia "työkaluja". Ulkopuolista apua siihen tarvittaisiin, joku joka osaisi kysyä oikeat kysymykset.

Olisi taas hetki kun pitäisi lähteä töihin, toivottavasti saisin edes siellä jotain aikaiseksi, niin saisi edes jotain onnistumisen tunnetta taas kehiin. Olen jo pari iltaa taas yrittänyt puhua itseäni liikkumaan, mutta turhaan. Aina keksii jotain "tärkeämpää" ja "kiireellisempää" tekemistä, mutta jospa tänään...

Taas se tunne iskee... Iltaa isuttu yhdessä kotona. Vain elämää katsottu ja hiukan viiniä maisteltu. Varmaan aika monella samanlainen ilta tänään. Ei sinä mitään mukavaahan tämä on katsoa yhdessä ja nauraa hauskoille jutuille. Mutta siinä kaikki, nyt sitten tuli taas lähes tippa linssiin ja älyttömät kylmät väreet ja haikeus fiilis. Että koskettaisipa hän minu , koskettaisi niin että tuntisin hänen tarkoittavan sitä, että hän rakastaa minua. Saisin edes hetken nauttia siitä tunteesta kun olisimme vain tässä hetkessä ja vain toisiamme varten. Ei sen muuta tarvitse olla jos ei halua, vain kosketuksen haluaisin tuntea.

Joo minun pitäisi se kertoa hänelle, mutta olen sen tehnyt usein, olen sen kädestä pitäen näyttänyt, olen sen hänelle kijeenä kirjoittanut en minä enää voi siihen painostaa. Mutta entä jos minä en voi tämän tunteen ja "tarpeeni" kanssa elää! Täytyykö minun vain kestää ja unohtaa... En tiedä.

Raskas viikko takana ja jotenkin toivoisi jotain hyvää omaan elämään välillä.

Niin on taas kun omia ajatuksia lukisi kirjoituksistasi. Samat tunteet ja nyt taas yksin mies milloin missäkin työjutuissa ja töissä ja töissä ja töissä! Olen onnellinen lasten kanssa ja touhuan 24h heidän ehdoilla- naapuritkin muistavat muistuttaa että otathan omaakin aikaa joo kyllä yritän tuntuu että mieheni kulkee laput silmillä näkee vain omalta kantilta kaikki. Olen niiiiin väsynyt tähän- lasten takia jaksan mutta kuinka kauan.
Ihmeellinen viharyöppy iskee aina välillä- pirunmoinen ikävä toisen luo, kosketus ja läheisyys on taas jossain.
Jumpatkin jäi siihen yhteen kertaan enpä pääse mihinkään kun kaikki arjen askareet kaatuvat päälleni ja lasten harrastuksiin kuskaaminen kyllä tarvitsisin vahvan miehen joka on OMATOIMINEN ja osaa käsitellä vahvaa naista! enkä jaksa noita typeriä tekstiviestejä jne kuinka mua ylistää mutta ei pysty mitään sanomaan ääneen kun nähdään. Että on samanlaista meillä paitsi että meillä mä katson yksin vain elämää ja juon yksin viiniä. Yksin.

Voi kun voisimme tavata ja jakaa ajatuksia ja tämä ei ole iskulause. Vilpittömästi koen että olet kohtalotoverini. Musat korviin ja jippu soimaan.

Samoja olen tehnyt jätän lappuja autoon ja työreppuunsa yms missä kerron tunteista, teen jatkuvasti alotteita ja huomaan että kun se jatkuu taas tarpeeksi kauan ja arjen väsymys päälle en jaksa enää ja sitten elämmekin kuin kämppikset.
Kun sitten hän tekee jonkin aloitteen ihmettelen itsekin reaktiotani välillä kun se ei tunnu miltään ja haluaisin torjua mutten raaski... Olen loukattu koen että rakkaudenosoitusten tulisi olla arkipäivää, pikkuasioiden millä saa toiselle hyvän mielen molemminpuolista ja vilpitöntä ilman taka-ajatuksia mutta meillä menee niin että se on kun joku lahja joka tapahtuu harvoin ja siitä pitäisi olla niiiiiin kiitollinen että millekään urputuksille tai keskusteluihin missä esittää toiveitaan tms Ei ole tilaa, olen heti kiittämätön.!
Onko tää sitä henkistä väkivaltaa vai mitä ja tää meidän työnjako ei ihan tasan mene kaikki sen näkee mutta ei mies. Kaipaan arvostusta, halua olla yhdessä ka empatiaa- kännykät vois mun puolesta heittää mäkeen jossa kerrotaan kuinka luksusvaimo olen. Huoh.

Johanna iivanaisen laulun "minut on kutsuttu" jaksamista uuteen viikkoon- palataan😊🙂🌻

Musiikki ja lapset antoi voimaa uuteen päivään ja tähän harmauteen. Ongelmana uutena on itsellä se että koitan ja pinnistelen viimeiseen asti etten taas aloittaisi niinkuin mies sanoo kun haluan jutella ja päivittää asioita asiaryöppyä ja tunneryöppyä...en käsitä miten sitä ei käsitä että kun toinen töissä ja vapaa ajalla väsynyt eikä jutella paljoakaan niin väkisin asioita ja ajatuksia kasaantuu.
Sitten kun nähdään mies ei juttele eikä kerro mitään kaikki puhuminen menee lasten kautta ja juttelu aikuisten kesken alkaa kun avaan suuni. Sitten kun en puhu vaan olen hiljaisempi( mikä on outoa koko perheelle, äiti aina höpöttää ja on iloinen)niin sitä ollaan sitten hiljaa ja ainoa minkä kysymyksen taas saan että onko kaikki hyvin.
Pelkkä kysymys ärsyttää, koen jatkuvasti että haen hyväksyntää mieheltäni ja rooli kun on päällä kaikki natsaa. Iloisena ja reippaana persoonana olemisen huono puoli on se että moni uskoo että olen aina sellainen enkä väsy. Lisäksi harvoin kukaan kysyy mitä kuuluu tai jos kysyy ja kerron niin ei jakseta kuunnella....😭
Toivon musisointia ja laulamista elämää vapaana kuin taivaan lintu ja kun laulan kotona miehen omasta mielestä hauska lause on että hyttynenkö täällä inisee! Olen musisoinut lapsesta asti ja koen olevani siinä hyväntahtoisen senkin mies lyttää henkisellä tasolla.

Moi,

Mukava kuulla sinusta jälleen Eeva, vaikkakin kuulumiset ei niin mukavia ollut.

Kiitos kiva on kuulla sinustakin. Täytin eropaperit ja nyt kerään aikaa ja rohkeutta antaa ne kouraan miehelleni. Mies oli eilen saunaillassa ja tänään sitten avasin suuni vaikka vannoin itselleni etten tee sitä. Mies tulistui täysin mikä outoa ja syyttelee minua siis ihana kaikesta. Olen aina väärännäköinen/-kuuloinen enkä vastaa viesteihin mikä ei ole edes totta, eilisiin ylistysviesteihin jätin vastaamatta koska koin sen tarpeettomaksi lähetellä niihin mitää saunailtaan ja mies sanoi tänään sellaisia asioita mitä en kyllä pysty ohittamaan. Itse syyllistyin myös ylilyönteihin ja riitaan tästä taas kehkeytyi- lopputulos se että talossa puhuvat vain lapset. En tunne enää kenen kanssa menin aikoihin naimisiin. Samoja piirteitä oli toki jo nuorena mutta olimme niin nuoria että ei sitä siellä kaikkea nähnyt.

Kaiken lasten touhun keskellä puhuin uudemman kerran mitään multihuipennusta ei tapahtunut enkä kyllä sitä odotakaan enää- kaikkeni olen antanut ja sen kyllä tunnenkin. Mies totesi yksinään jättää avioeron väliin että hoida yksinäsi vaan, helppoa tästä ei siis tule mitta täynnä ja jotain olen luvannut se on se että itseäni en aio kadottaa kuka olen. Tunnen että jos jatkan näin kadotan samalla itseni.
Henkistä ravintoa aion ruokkia musiikin kautta jatkossa. Niin kaunis on jipun laulu kaipaus.

Lueskelin tuossa noita kertomisiasi. Tilanne tuntuu olevan teillä melko huonona. Välillä sitä miettiin onko elämässä tehnyt sittenkään oikeita valintoja, pohtien missä kohti mahdollisesti vikaan on kääntynyt. Toisaalta miettii että tilanteet muuttuu, ajatukset muuttuu, ihmiset muuttuu, kaikki ympärillä muuttuu, joten ei se varmaan mahdotonta ole että ihmiset oikeasti kasvaa erilleen. Kun omaa elämää ajattelee, niin pitkän matkan on kulkenut niistä lapsuuden hetkistä, ensimmäisistä muistikuvista. Nyt niitä samoja muistoja ja hetkiä antaa omille lapsille, mutta minkälaisia? Miten he näkevät tämän kaiken ympärillään, aistivatko he sen samalla tavalla kuin minäkin lapsena. Sen että kaikki ei ollut ihan kunnossa, mutta tietoa ja taitoa asioiden yhdistämiseen ei vielä ole.

Itse olen käytännössä aikuisikäni kulkenut pitkästä suhteesta toiseen. Käytännössä on vain lyhyt kausi kun olen asunut yksin. Onhan se jotenkin typerä ja yleinen ajatus että pitäisi oppia elämään yksin ja omilla jaloillaan. Haluaisin sen oppia tässä suhteessani ja tässä elämässäni, en siinä seuraavassa jota kovasti välillä jo kyllä odotan. Olen jotenkin tullut viime aikoina siihen ajatukseen, että meidän suhde perustuu liikaa odotuksille eikä todellisuuteen. Meidän välillä ei ole aitoa luottamusta, että pystyisin täysin avautumaan ja kertomaan omista tarpeistani ja tunteista. Me vain yritämme täyttää sitä paikkaa minkä olemme toisille luoneet mielissämme, emmekä pysty olemaan itsenäisiä. Tai en minä ainakaan.

Olen kyllä erittäin huono oppimaan omista virheistäni. Miksi minä toimisin jotenkin eri tavalla toisen ihmisen kanssa? Toistaisinko vain samat virheet silloinkin. Tarttuisinko heti seuraavaan lähelleni pääsevään ilman, että käyttäisin aikaa oppia elämään itse.

Sinulla on käsillä aika vaikea tilanne, toivottavasti asiat järjestyy tavalla tai toisella hyvin. Itse ainakin haluan uskoa että asioilla on tapana ratketa ja järjestyä tapahtuipa sitten mitä tahansa. Tai ainakaan uskoni siihen ei ole vielä täysin mennyt. Ystävä sanoi omista kokemuksistaan että, niin kauan kuin tuntee kaipausta ja vihaakin. On vielä jotain tunteita piilossa, mutta siinä vaiheessa kun huomaat että olet tietyllä tapaa täysin turta. Kun huomaat jossain normaalisti vaikeassa tilanteessa olevasi täysin tyyni ja ajattelevasi aivan rauhallisesti asioita, niin silloin olet mahdollosesti "päätepysäkin" lähellä. Toisin sanoen jos vain jotain tunteita on, niin silloin on myös toivoa.

Melankolisuus ja tietty masentuneisuus on kyllä sellainen kansan tauti. Joka tuutti on nykyään täynnä vain huonoja uutisia ja ikävyyttä vaikka maailmassa olisi paljon muutakin kerrottavaa.

Olipas sekava kirjoitus... mutta paljon jaksamista sinulle, ja voimia uuteen viikkoon.

Iltaa vain kaikille...

Huh ha hei onpas ollut viikko. Se on kiva että kun elämä on muutenkin vaikeaa ja oma jaksaminen vähän niin ja näin. Pistetään pitkän aikaa kohtalaisen miellyttävässä tilassa olleet asiat täysin uusiksi. Nyt meinaa sitten myös töissä kaatua seinät päälle. Kotona työasioista on aivan turha puhua, ne on vain punainen vaate ja mitään ymmärrystä on turha odottaa. Nyt olisi tärkeä että muistaisi pitää itsestä huolta, muuten loppuvuoden aikana voi stressi viedä ihan oikeasti mennessään.

Kotona on aika "jäätävä" ilmapiiri. Ei sillä kyllä perheen pyörittäminen toimii, asiat hoituu, mutta mitään muuta ei sitten tapahdukkaan. Olen taas taipumassa samaan tilaan kuin 2-3 vuotta sitten. En enää jaksa edes vähänkään yrittää, huomaan usein olevan vain toisen lähellä, en välttämättä edes jaksa enää koskea. Jään odottamaan että olisiko tänään päivä kun hän tulisi lähelleni ja halaisi tai edes koskettaisi ohi mennen. Jotenkin niin turhauttavaa kun ei saa mitään huomiota, ei katsetta tai sanoa, eikä mitään kosketusta. Kaikki huomioiminen menee vain oman huomioimisen kautta ja usein nekin torjutaan toisen osalta. Pitää varmaan yrittää herättää taas keskusteluja tilanteesta.

Heippa!! Olen pitänyt vähän taukoa kirjoittamisesta ja asioiden ruotimisesta tässä parisuhteessa...viimeksi kun kirjoitin asiat täällä oli täysin sekaisin ja eroa puitiin vakavasti yhdessä. Mieheni ei antanut periksi ja hyvä niin, otimme kaikki asiat esille, toisen toiveet ja halut sekä tulipas molemminpuolin purkauduttua perinpohjin! Tämä kyllä vahvisti ja puhdisti meitä eikä loitontanutkaan vaikka seksielämä tai keskustelut ym pyörii kuten ennenkin mutta nyt ei tarvitse patoa omia ajatuksia kun sai ne ulos.
Onko teillä nyt niin että sinä kannattelee yksin teidän parisuhdetta? Miksei naisesi ole kiinnostunut kokonaisvaltaisesti sinusta myös siitä miten töissä menee?? Ottaisin kyllä asiat esille ja jos tuntuu että junnaatte paikoillaan ottakaa yhteyttä terapeuttien maailmaan jotka parhaimmillaan saa solmuja vähän auki.
Toivon sinulle voimia töissä ja sen tuomissa muutoksissa, työelämän paineet kovia ja sen lisäksi jos saa alitajunnassa koko ajan työstää myös muutakin elämää ei lopputulos voi olla hyvä...älä jää yksin! Kirjoittelen nyt taas tännekin ahkerammin🌻🙂🌻
Muista rakastaa itseäsi, omasta itsestä huolehtiminen elvyttää koko perhettä, naisellesi tämä pitää ilmeisesti kertoa monta kertaa- eikö hän ole asiasta samaa mieltä? Mikä on nalkutuksen taustalla- oma huono olo???? Toiselle kun ei loputtomasti voi kaataa kuraa niskaan , onko niin että vähän kun meillä että olet se vahvempi osapuoli ja jos et aina jaksakaan olla se tuntuu että kaikki kaatuu. Liitto ja perheonni kun pitäisi olla molempien vastuulla....palataan!☺️❤️

Toivon että löydät sisäisen rauhan, itse olen aika tuuliviiri ja joudun mieleni kanssa kamppailemaan mutta kun saat hyvän muudin älä kadota sitä, tee vaikka itsellesi muistisääntö miten sen taas löydät😊
Et ole vastuussa naisestasi vaikka perhettä olettekin olet vaan itsestäsi ja sanoistasi vastuUssa- tätä muistuttelen itselleni usein, toisen rumat sanat tai välinpitämättömyys tms ei kerro sinusta vaan siitä toisesta!😍