Joulu alkaa olla ohi ja kohta viimeiset hetket vuotta on käsillä. Annoin vajaa vuosi sitten itselle ja parisuhteelleni aikaa tämän vuoden loppuun asti. Paljon on tullut asioita mietittyään ja ehkä jopa eteenpäinkin päästy niin yhdessä kuin yksin. Silti kaikki tuntuu jotenkin turhalta. Jostain kuin tai kuuntelin juttua jossa puhuttiin parisuhteesta ja sen "kemiasta", siinä sanottiin sitä samaa mantraa että hyvä parisuhde on kuin ystävyys, mutta jos jos parisuhde on vain ystävyyttä ei se ole parisuhde. Jos siitä puuttuu luontainen fyysinen kiinnostus, arkinen erotiikka jne. Ei se ole parisuhde vaan nimen omaan ystävyyttä.

Joo onhan meillä tapahtumaa makuukammarissa aina kerran 3-4 viikossa, sitten kun toinen haluaa velvollisuutensa naisenani hoitaa. Ja siltä velvollisuuden hoitamiselta se myös tuntuu. No ei pitäisi valittää olihan tässä ei niin kauan sitten lähes kahden vuoden selibaatti.

Hänellä nyt on jotenkin ollut aina hyvin kieroon kasvanut kuva itsestään. Hän ei osaa rakastaa itseään ollenkaan, häntä etoo oma kuva, hän muistuttaa siitä itseään joka hetki. Eikä hän usko että kukaan hänestä voisi pitää, rakastaa tai haluta häntä. Kaikki sitä osoittavat toimet ovat vain sormille iskeviä koukkuja. Nykyään katselen häntä kotona, saunassa jne. salaa ihaillen, haaveillen sanomatta mitään mitä hänestä ajattelen, jotta minulla olisi mahdollisuus siihen ja enkä aiheuttaisi sanoillani hänelle pahaa oloa oman itsensä vuoksi.

Olen ajatellut että minä en varmaan ole koskaan ollut se oikea ihminen hänelle. En minä osaa niitä sanoja sanoa hänelle jotka hänen tarvitsisi kuulla tai olla hänen tukenaan oikealla tavalla. Olen ajatellut myös että olenkohan hänelle ennemminkin este joka estää hänen itsensä ymmärtämistä. Me kuitenkin tapasimme juuri kun hän aloitti yksin elämistä ja siitä lähtien olemme yhdessä ollut. Voisiko ero jopa olla pitemmän päälle hyvä hänelle, vaikka se tulisi olemaan hetkellisesti todella iso katastrofi hänelle.

Nämä lomat on toistanut tätä samaa kaavaa jo kolme vuotta. Kun olen lasten kanssa kolmestaan minulla on hyvä olla. Yhdessä neljästään kaikki on hyvin kun meillä on tekemistä, jokin ohjelma jota me viemme eteenpäin. Mutta se yhdessä ole sitten kun siihen olisi mahdollisuus, ne hetket sohvalla, sängyssä jne. Ne ajaa meidät hermoraunioiksi parissa päivässä. Ja varsinkin itseni löydän märehtinästä asioita taas uudelleen ja uudelleen, niin kuin nyt.

Hmm... Taas pitäisi olla jo nukkumassa ja keräämässä voimia uuteen päivään, kuitenkin taas selaan nettiä ja haen tietoa ja apua sieltä sun täältä. Paljon olisi taas sanottavaa, tänne kirjoittelu on ollut hyvää "tuulettumista" vaikkakin kaikkea ei tännekkään uskalla kertoa. Oma päiväkirja siinä mielessä parempi paikka päästellä höyryjä sanojen muodossa. Pitäisi varmaan mennä taas puhumaan jonnekin. Tai meidän pitäisi mennä puhumaan.

Olen yrittänyt taas käynnistellä keskusteluja kotona, mutta kaikki tuppaa aina päättyvän heti alun turhautumiseen puolin ja toisin. Homma jää vain piikittelyksi, en tiedä miten asioita oikein pääsisi puhumaan rakentavasti. Kissan nostaminen pöydälle sellaisenaan ei onnistu...

Hei SisältäSekaisin,
Ihan kaikkea en pitkästä viestiketjusta luke ut, mutta mitä luin, kuulostaa hyvin tutulta.
Huomaan olevani kotona jatkuvasti ärtynyt ja kiukkuinen ja liian helposti tulee tiuskittua lapsillekin. Mutta kun pääsen opintojen pariin, olen sama vanha iloinen itseni ja tietyissä määrin kaikki tuntuu mahdolliselta. Lapsiini en halua oloani purkaa ja koenkin aina pahaa oloa kun niin käy. Koulussa ollessa mietin sitä, miten ihania lapseni ovat jne. mutta kotiin tullessa kotona odottaa avomies jolle mikään tekemiseni ei kelpaa ja kohtelee lapsia eriarvoisesti, jolloin lapset mustasukkaisuuksissaan aiheuttavat ohjelmaa ja taas suutun -lapsille! Vaikka he ovat viattomia kaikkeen!
Ja koen olevani niin yksin... Meillä seksiä on ehkä kerran 5-6 viikossa, mies huomauttelee ulkonäöstäni (peppu kuulemma roikkuu ja tissitkin on olemattomat, lihoa ei saa, painoni laskee koko ajan... Ja synnytyksestä on 9kk ja painan 4kg vähemmän kuin meidän tavatessa, en tiedä milloin olisin hänen makuunsa täydellinen?), ei syty aloitteistani. Itsetunto on pohjamudissa.
Hoidan toisen lapsen kaikki asiat yksin, hän vain myrkyttää poikani mieltä kohtelemalla lasta kuin ilmaa. Tyttärelleni lässyttää ja pitää huolta. Hän on työttömänä tyttären kanssa kotona, poika päivät hoidossa kun minä opiskelen. Aina kotona ollessani kaikki työt ovat nimenomaan minun tehtävä, vaikka pitäisi kirjoittaa opinnäytetyötä tai mitä vain. Tai vaikka olisin mahataudissa.
Olemme meinanneet erota monesti. Hän syyllistää minua asiasta, emme myöskään pysty puhumaan ilman että menee riidaksi.
Ja mitä sanoit ystäväsi syöpään kuolleesta vaimosta... Ymmärrän tunteesi. Toivon välillä että mies kuolisi vaikka onnettomuudessa. Se olisi sillä selvä, ei selittelyä, ei selvittelyä ja saisi aloittaa uuden elämän. Sairastahan se on, mutta kun on loppu niin on loppu.
Nyt olen päättänyt, että kun saan koulun päätökseen, lähden. En jaksa enää yrittää selvittää. Olen itse käynyt keskustelemassa asioista ja tiedän mitä ajattelen asioista, vaikka mies ei haluakaan kuunnella. Mustamaalatkoon, haukkukoon lapselliseksi. Olen sitten suhteen pahis kun lähden, hylkään, rikon perheen. Mutta parempi sekin kuin että yhtenä päivänä en vain jaksa enää.

Hei kaikille!
Pitkä tauko ollut kirjoittelusta ja luettuani uusimpia tekstejä huomaan että osittain samoja asioita käsittelen itsekin liitossani. Tosin silmiin pistävää teksti jossa puoliso nimittelee, puolison itsetunto niin heikko että kaipaa jatkuvasti toiselta huomionosoituksia tms kohottaakseen omaa oloa, asioiden vähättely ja lista on loputon en itse hyväksyisi noita. Olen todella periksiantamaton ja joskus varmaan liikaakin että haluan vastauksia ja tilan antaminen toiselle on joskus vaikeaa jota opettelen ja huomaan että itsekin tarvitsen tilaa enemmän kuin ennen. On kiva tunne kun voi olla kotona omissa jutuissa ja toimen tekee omia juttuja eikä puhella mitään useampaan tuntiin mutta ei ole riitaa ja silti ollaan yhdessä. Tein ainakin selväksi miehelleni jo ajat sitten mitä en siedä ja mikä on ookoo ja mikä ei. Toisen arvostaminen on kyllä tosi tärkeää ja me kaikki muututaan raskauden, iän, elämäntilanteen ym mukana tuskin kukaan perheellinen on samassa timmissä kunnossa kun joskus?!?!?! Ja onko se elämän tavoite!! Törppöö käytöstä....älkää kadottako itseenne ja itse ainakin nostin sen kissan pöydälle niin monta kertaa kun tarvis! Parempi taistella ja yrittää sitkeesti kun aina luovuttaa.🌻🙂🌻

Eeva4, hienosti muotoiltu.

Jos toinen arvostelee ulkonäköä, miksi pitäisi jaksaa ? Miehet eivät synnytä koskaan, silti useimmilla se kumpu kohoaa, ja sitä pidetään jopa hiukan huvittavana, miehisyyteen kuuluvana juttuna, jolle naureskellaan hyväksyvästi.

Hyväksytäänkö naisen raskauskilot, riipputissit, roikkuvatsa ? Kuitenkin joka ikinen mieskin on samanlaisesta äidistä syntynyt. Median antama kuva naisen ulkomuodon optimaalisesta tilasta on todella valheellinen: kuvissa poseeraa yleensä syömishäiriöinen synnyttämätön ylimeikattu tyttönen.

Olen tuntenut samalla tavoin olevani omassa kuplassa, ja oma pahoinvointini vaikutti suhteeseeni lapsiin: olin aina väsynyt, tyytymätön itseeni, vihainen ja murheeni oli varmasti raskas kannettava lapsilleni.

Nyt kun tilanne on muuttunut, tajuan miten iso osa tunne-elämästäni, tyytymättömyydestäni syntyi mieheni alati moittiessa tapaani olla, elää, toimia, puhua, se motkotus ja natina oli sietämätöntä.

En aina erottanut itse, kenen puhetta se oli.
Oli vain käsittämättömän paha olla.
- vasta traumaterapiassa tuo sisäinen itseäni moittiva sävy muuttui myötätuntoiseksi itseäni kohtaan. Oli hyvin vaikea uskoa todeksi että en ollut tuo moitittu ja huono ihminen !
Syytin itseäni esimerkiksi siitä etten osannut ennakoida, mistä mieheni suuttuu, siitä etten osannut sovitella sanojani tarpeeksi sulaviksi, siitä että elin ja hengitin edelleen, vaikka olin niin paha ja kelvoton nainen ja ihminen.
😞

Luulin aivan tosissani että olen erittäin laiska, erittäin huono, poikkeuksellisen paska olento.
- Etten osaa kasvattaa lapsiani, että olen hullu kun toinen sitä koko ajan tolkuttaa.
Kyllähän tuollainen sisäinen puhe , itsensä moittiminen toisen moitteiden päälle, vaurioittaa.

Hassuinta on että moittija itse selitti kuinka häntä jatkuvasti moititaan ja minä tyhmä uskoin.Kun lopen uupuneena riitoihimme aloin nauhoittaa kaikkea sitä paskaa,huomasin että asia oli täysin päinvastoin.
Niin paljon tuo tapahtuma nostattaa tunteita, että tälläkin hetkellä tunnen tykytystä ja stressiä ajatellessani sitä. Olin anelemassa sovintoa, hyväksyntää, yritin miellyttää tajuamatta, että mitä enemmän tein kuten hän halusi, sen enemmän tuo empatianpuutteinen mies kristi otettaan. Olin liian kiltti, kuin lammas joka katsoo anovasti, että älä lyö enää, ja toinen löi entistä lujempaa.

Miten vapauttavaa päästä siitä eroon ja elämään uudenlaisella asenteella, kohdella itseäni lempeästi ja hyväksyvästi.

Joten hyvät ihmiset:

Kuunnelkaa tarkkaan sitä hiljaista tunnetta,sisäistä ääntänne, joka teissä kuplii ja saa teidät googlaamaan ja etsimään vastauksia ongelmiinne.

Olen tehnyt samaa vuosikymmenet, päättämättömänä, kunnes tuli se viimeinen kerta ja päätin että nyt loppui, tapahtuu mitä tapahtuu, minä haluan elää pelkäämättä, omana itsenäni, vapaana tuskittelusta että voi kun en ole sellainen kuin tuo toinen minun tahtoisi olevan.

Tuntuu että on oma ihmislajinsa jonka vaativuus on aivan omaa luokkaansa: aina kun saavutat jotain jota toinen haluaa, löytyy uutta moitittavaa ja arvosteltavaa.

Muuta suhtautumistasi loputtomiin vaatimuksiin ja päätä, että sinä itse tiedät parhaiten miten voit hyvin. Kun voit hyvin, teet ainakin lapsillesi palveluksen.

Jos puoliso natkuttaa hyvinvoinnistasi huolimatta ettekä pariterapiankaan jälkeen löydä yhteistä säveltä, rohjetkaa erota tuhoisasta parisuhteesta.

Ajan oloon tyytymättömyys ja odotukset kasvavat ja ainakin minun tapauksessani se johti fyysiseen väkivaltaan, henkinen väkivalta oli muuttunut niin arkipäiväiseksi, että tarvitsin puoli vuotta terapiaa huomatakseni sen itse.

Surullisinta on, että toisen tyytymättömyydestä kumpuava mielivaltainen miellyttämisen kierre tuhoaa oman sisimmän, polttaa siivet kuin perhoselta joka tulee liian lähelle valoa näyttääkseen siipensä kimalluksen.

Hopeahius, kiitos tekstistäsi.
Et uskokaan miten löysin itseni viestistäsi ja sain voimaa. Tuli sellainen olo, että haluaisin vain halata tiukasti ja kiittää!

Se on kummallista miten sitä tosiaan alkaa uskoa niihin toisen sanoihin, jotkut ne vain osaavat sanoillaan pyörittää mustan valkoiseksi. Toisaalta kyllä ymmärrän, esimerkiksi riitojen keskellä, että mies puhuu ristiriitaisia ja läpiä päähänsä, mutta niissä tilanteissa menen niin lukkoon etten sitä hänelle osaa osoittaa. Jos olen yrittänytkin, on menty henkilökohtaisuuksiin. Olen hullu, tyhmä, huumorintajuton. Omituista, kun koko elämäni ajan kaikki muut ovat kertoneet minusta juuri päinvastaista, ammattilaisauttajia myöden.

Vielä täytyy opetella uudelleen rakastamaan itseään.

Hienoja tekstejä ja vahvoja naisia/ miehiä! Elämä on itsestä ihana paikka ja olen samaa mieltä edellä oleviin teksteihin että itseään pitää arvostaa/ rakastaa/ kuunnella jotta voi rakastaa toista.
Toiset elää onnellista parisuhde- elämää mutta emme kuitenkaan tiedä miten "kulissien " takana oikeasti menee, miksi siis verrata muihin, tai ihannoiDa jotain on vaan nähtävä oma tilanne missä elää, arvostaa itseään niin roikkumahoineen, riipputisseineen tms. Usein kuitenkin koen ja ajattelen että pahin vihollinen negatiivisiin ajatuksiin / ennakkoluuloihin jne on ihminen itse. Ja jos toinen huomauttelee, arvostelee jne se ei kerro sinusta vaan siitä toisesta! Tätä hoen itselleni. Pahana päivänä sitä varmaan tulee sanottua jokainen meistä kaikenlaista jota katuu, anteeksiantaminen ja - pyytäminen ihan oikeasti vie eteenpäin. Myös itselle on oltava armollinen, saada epäonnistua, harjoitella, ja onnistua. Nykyään kaikki pitäisi mennä niin täydellisesti, lapsilta jo odotetaan eskarissa hirmuisesti oma- aloitteisuutta, kiire tuntuu olevan sielläkin jo arkipäivää, aikuiset koittaa ehtiä olla täydellisiä vanhempia ja puolisoja kun vaan osattais relata, rakastaa ja antaa välillä olla !😍

Hei kaikille!

Hetki vierähtänyt kun tänne viimeksi kirjoittanut, vaikka palstaa lähes päivittäin olen seurannut. Heti kärkeen pitää sanoa että hieno kirjoitus hopeahiukselta. Osui ja upposi kovaa, toivoisin samanlaista uskallusta ja heittäytymistä itseltänikin. Kaikki nuo samat asiat on itselläkin taustalla päässä, mutta se viimeinen niitti puuttuu. Tai kuten ystävä joskus sanoi, että suhde on vielä liian turvallinen ja helppo että ei ole pakko päästä pois.

Olen kyllä ihan tietoisesti yrittänyt olla märehtimättä näitä asioita. Minulla on tosiaan paha tapa vetää itseni solmuun näiden kanssa ja aiheuttaa sellainen itseään ruokkiva negatiivisuuden kehä, josta ylöspääseminen on aina hiukan vaikeaa. Sinänsä vaikka tämä kirjoittaminen on mukavaa ja auttaakin jäsentämään asioita, käy silti usein niin että sen jälkeen huomaan tietyllä tapaa pursuavan negatiivisista ympärilleni. Kaikki positiivisia ja ilo tuntuu aina katoavan jonnekin. En tiedä onko sekään hyväksi että jättää taas asiat leijumaan eikä niitä käsittele edes itsellään. Siirtää vain mielessään asioita eteenpäin, "ei nyt, sitten huomenna".

Olen viimeaikoina huomannut taas olevani kireä kuin mikä. Heräilen taas yöllä useita kertoja viikossa ilman mitään järkevää syytä. Alitajunta työstää milloin mistäkin asiasta päättymättömänä jatkuvan "painajaisen" millä ei ole mitään järkevää yhteyttä oikeisiin ongelmiin. Ulos pääsee vain nousemalla ylös herättämällä kunnolla itsensä. Tuntuu kuin kaikki turhautuneisuus puskisi jokaisesta mahdollisesta sopukasta ulos ja kaikki voimat tuntuu menevän vain siihen että saan kaiken peitettyä sisälläni.

Jaa-a outoja taas tapahtuu. Sain sitten viestiä ystävältä jonka kanssa hyvästit jätettiin vajaa kolme vuotta sitten. En kyllä osannut odottaa, vaikka mukava oli kuulla toisesta. En kyllä oikein tiedä mitä ajattelisi asiasta? Toisaalta tekisi mieli vaihtaa ajatuksia kunnolla, mutta toisaalta satutanko vain itseäni tai sotkenko asioita liikaa. Ei meillä mitään tule olemaan, sen verran vettä on joessa virrannut ja tässä ajassa. Toisaalta ei minulla ole ketään kenen kanssa näistä asioista puhua, vaikka en minä tiedä mitä hän haluaa.

Toisaalta pelkkä yhteydenotto antoi jonkinlaisen "piikin" ja sain avattua taas suutani kotona. Jotenkin tuli sellainen tunne että pakko tehdä jotain asioiden eteen, kun hänelle lupasin aikoinaan niin tekeväni.

En minä tiedä puhuminen ei oikein mihinkään taas vie, sama kehä kiertää. Vaikka kuinka yrittäisi löytää uutta kulmaa ajatuksiin niin ei onnistu. Sitten vielä pidättelee itseänsä, että ei syty ilmiriitaa jonka jälkeen ei kyllä eteenpäin päästä.

En tiedä, toinen sanoo että tämä on vain tämä elämänvaihe, kunhan lapset kasvaa tarpeeksi, niin sitten on aikaa ja varmaan löydetään toisemme uudestaan. Voiko sellaista tapahtua jos tällä hetkellä toinen käytännössä pelkää minua, koska hohdan hänen mielestä jonkinlaista vihaa joka voi räjähtää pienestä.

Vaikeata on...

Mitä jos kokeilisitte vaikkapa asumuseroa? Kumpikin voisi vähän tunnustella, että miltä se elämä yksinään tuntuu. Eikä tarvitsisi tehdä mitään lopullisia päätöksiä. Asiat näyttävät aika erilaisilta, kun niitä katselee kauempaa. Ja saisitte kumpikin lepoa lapsiarjesta vuorollanne.

Minä olen siinä sinun vaimosi osassa. Jos ei joitain erottavia yksityiskohtia olisi, niin olettaisin sinun olevankin mieheni.
Se on todella raskasta ja luotaantyöntävää, kun tuntee joka päivä miten ei kelpaa puolisolleen omana itsenään. Toinen vain odottaa, että jospa minä muutun ja sitten olisi kaikki hyvin. Mikään ei kelpaa ja kaikessa on jotain vikaa. Kyllä sitä alkaa olla itsetunto pohjamudissa. Ja minua syytetään valittamisesta ja negatiivisuudesta, vaikka se toinen valittaa joka ikinen päivä, milloin mistäkin, eikä edes itse tajua sitä. Yritäpä siinä sitten olla positiivinen ja iloinen, kun sitä vaaditaan niin kovasti.

Sinä tunnut keskittyvän kovasti omaan pahaan oloosi parisuhteessa ja vieläpä purat sitä muuhun perheeseen. Kyllä vaimosi ja lapsetkin huonosti tuollaisessa ilmapiirissä voivat. Voin kertoa kokemuksesta, että vaikka sinä vain ajattelet noita ajatuksia omassa päässäsi, ne myös tuntuvat muissa.

Itse kysyn itseltäni joka päivä, että onko tämä se parisuhteen malli jonka haluan antaa lapsilleni. Silti en osaa päästää irti.

Asumiseroa olen miettinyt kyllä ja on sitä ehdotettu psykologin puoleltakin. Antaisihan se varmasti eri näkymän ja asioihin kuin täältä kuolan sisältä katsoen. En kylläkään ole siitä ja sen mahdollisuudesta toiselle puhunut, lähinnä sen vuoksi koska uskon tietävän kuinka hän asian ottaa ja ymmärtää. Hän ei jakaisi samaa näkemystä minun kanssani asiasta.

Olen kyllä ollut tietoinen jo pitemmän aikaa että tämä kaikki vaikuttaa perheeseen ja sen suhteisiin. Vanhin alkaa olla sen ikäinen että olen huomannut että hän reagoi jo tietoisesti tähän tilanteeseen. Hän tulee lohduttamaan silittelemällä jne. kun olen suuttunut jostain asiasta toiselle lapselle ja yritän mennä tasaamaan tunteita toisaalle.

Tuo itsetunto on jännä asia. Olemme kumpikin siltä osalta henkilöitä joille sitä on haettu pienemmällä kauhalla. Itse uskon kyllä omaan itseni, tiedän aika hyvin rajani ja kykyni. Avokki taas on toiselta planeetalta. Hän on aina kärsinyt erittäin huonosta itsetunnosta, ja sen aiheuttamista paniikkikohtauksista, jotka kyllä nykyään on hallinnassa.

Olen ollut asiasta tietoinen meidän suhteen alusta asti. Alussa se jopa oli tietyllä tapaa hienoa ja ihanaa, että hän luotti minuun ja uskalsi tutustua minuun, vaikka kaverinsa olivat ehkä hiukan vastaan. Olen häntä tukenut huonoina hetkinä, auttanut häntä epämiellyttäviä tilanteissa hoitamalla niitä. Joustamalla omasta olemisesta, omista menemisestä. Tehnyt myönnytyksiä asioista vaikka sisällä kaikki huutaa, että tämä on väärin. En ole voinut kutsua ystäviäni enää kotiin, koska hän ei heistä pidä. En voi heidän kanssaan aikaa viettää koska hän joutuu olemaan yksin kotona. Tuntuu kuin olisin antanut kaiken hänen itsetunnon pönkittämiseen, vaikka haluaisin vieläkin auttaa, niin minulla ei ole enää mitään mitä antaa.

Mutta tosiaan, elämä on paradoksi. Kun kaikki on hyvin, etsitään tikustakin paskaa ja näin ollaan kaikki valmiita heittämään roskiin. Mutta minkä sitä ihminen itselleen voi, itsekin olen näissä ajatuksissa pyörinyt jo varmaan 3-4 vuotta. Ja hetkittäin samat ajatukset on jo ollut vuosikymmenen ajan mielessä. Aina vain kuvitellen että seuraavan asian kanssa tilanne korjaantuu...

Mitäpä jos alkaisit kuitenkin niitä kavereita tapaamaan? Eihän puolisosi voi sellaista sinulta kieltää. Kyllä aikuisen ihmisen pitää pystyä olla myös yksinään. Ja sinulla on oikeus kodin ulkopuoliseen elämään. Jos se tuntuu kurjalta puolisostasi, niin ehkä hänen olisi hyvä herätä siihen mikä saa hänestä tuntumaan siltä. Jos suojaa itseään liikaa, ei voi kehittyä ihmisenä.

Ja suosittelen kuitenkin vakavasti harkitsemaan asumiseroa. Se sattuu ja on kamalaa aluksi, mutta se voisi avata tilannetta. Lapsille se on tietysti myös raskasta ja outoa, mutta jos tilanne kotona on jatkuvasti tulehtunut ja aikuiset kireitä, niin ilmapiirin paraneminen voi olla hyväksi myös lapsille.

Hieman jo säikähdin ketjua lukiessa.
Aivan niin kuin oma mieheni olisi kerronut omia tuntemuksiaa ja meidän suhteesta.
Minä olen se vaimo joka inhoaa itseään, mies ollut aina tukemassa ja kehumassa - ikinä en vain sitä suostunut uskomaan. Lapset ja kodin olen hoitanut niin hyvin kuin pystyn. Oman sairauteni olen yrittänyt painaa taka-alalle ettei sitä olisi olemassakaan. Petipuuhiin kyllä suostuin. Mutta vain koska oli pakko - niinhän vaimon pitää tehdä.
Mies halusi suudelmia, minä annoin pikaisen pusun. Mitä sitä turhia liioittelemaan.

Nyt on sitten mies ahdistunut ja masentunut minun ahdistuneisuudesta ja masennuksesta. Mitään ei vain minulle ole kertonut.
Vielä viime viikolla katseltiin uutta autoa ja suunniteltiin viikonloppua.
Viikonloppuna mies otti ja lähtikin ryyppyreissulle ja ilmoitti sunnuntaina ottavansa eron. Nyt.
Mitään ei ole tehtävissä, minä en kuulemma muutu, hän vain kärsii. Uskoo että siitä alkaa uusi onnellinen elämä kun pääsee minusta ja lapsista ja tästä kauheasta arjesta eroon.
Ymmärrän kyllä, että hänelläkin on ollut vaikeaa. Sitä en ymmärrä miksi siitä ei voinut koskaan puhua, ei kertoa mitään, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Tuntui todella oudolta lukea teidän ajatuksia ja tuntemuksia. Tuli oikeastaan todella huono omatunto. Noinko pahasti olen omaakin miestäni kohdellut.

Meillä mies ei edes ehdottanutkaan mitään asumiseroa. Suoraan vain avioero. Terapiaan ei suostu, mikään ei tätä enää kuulemma pelasta.
Väittää vielä rakastavansa, välittävänsä, mutta nyt on aika aloittaa elämä.
Minä kun luulin meidän elävän koko ajan?!

En nyt tiedä mikä tässä sepustuksessa on se pääajatus, mutta ehkä hyvä tuoda ajatuksia täältä toiseltakin puolelta 🙂
Rakastan miestäni yli kaiken. Olemme olleet yhdessä puolet elämästäni ja olen aina ajatellut meidän pysyvän yhdessä loppuun saakka. Tuska on suuri ku tiedän että juuri omilla teoillani ja tekemättä jättämisillä olen menettämässä sen ainoan rakkauteni ja parhaan ystäväni.

Antakaa puolisoillenne edes joku mahdollisuus. Koittakaa terapiaa, puhukaa. Älkää tehkö niin kuin minun mieheni.
Kylmän viileästi jätti vaimon ja kolme lasta itkemään ja kokoamaan elämän pirstaleita.

Hei,

Älä nyt missään tapauksessa ala huonoa omatuntoa minun kirjoituksista potemaan.

Olen lueskellut tuota sinun aloittamaa keskustelua. Eihän mikään hyvä tilanne päällä sinulla. Kyllähän toinen tietenkin on velvollinen tapahtumia selvittämään eikä pois vain saisi hävitä. Valehtelisin jos väittäison etten jotain samanlaista olisi itsekin miettinyt. Tai oikeastaan olen asialla "leikitellyt" mielessä joissain keskustelujen yhteydessä, että "keskustelussa on kaksi polkua vastaus a. Joka on järjestetty vastaus ajatuksista ja tunteista ja vastaus b. Joka myötäilee toista ehkä vasten omaa mieltä"

Jälkeen päin noita "sisäisiä risteyskohta" on tullut paljon mietittyään kun ne on syöpynyt niin kirkkaana mieleen. Tähän asti ne on ollut niitä jotka on vielä jatkanut elämää ilman lopullista kaiken mittaavaa konfliktia. Sinulla mieheksi on mahdollisesti kääntynyt nyt risteyksessä sinne toiselle polulle, joka nyt mittaa sitten kaiken mitä teillä on.

En haluaisi maalata piruja seinille mutta ainakin omaa elämän historiaa katsoen lähes kaikki isot päätökset elämässäni on tapahtunut jonkin "ulkoisen herätyksen" myötävaikutuksesta. En tarkoittaa että miehelläsi olisi joku toinen, mutta jokin "heräte" ja tökkys jollain tapaa on voinut tapahtua.

Pidä huolta itsestäsi ja lapsista, äläkä sulje toista ulos vaikka hän on niin tehnyt. Mutta anna hänelle myös tilaa ja aikaa toivottavasti teillä asiat vielä selviää. Itselle tuo Iisan kappale kuvaa tuota tilannetta..

Iisa - kukaan ei oo kenenkään

"Jokaisesta pitäis voida vaan irrottaa
Niin et se palata voi jos se haluaa
Helppo sanoo mutta vaikeampi toteuttaa
Ketään ei milloinkaan pysty omistaa
Helppo vaan sanoo mutta ei niin helppo toteuttaa"

Voimia sinulle, kaikki kääntyy hyvin ennemmin tai myöhemmin.

Niin minäkin veikkaan että pakko on ollut tapahtua jotain mikä sai nyt tekemään näin suuren hyppäyksen ja saa miehen vetämään nyt eteenpäin kuin juna kiskoilla.
Tänään jo ilmoitti maistraattiin että siirtää kirjat veljensä luokse.
On sentään kuitenkin suurimmaksi osaksi kotona ja laittoi lasten kanssa ruokaa kun etsin isäni kanssa minulle ja lapsille autoa.

Nyt menen varmaan pitkän aikaa tätä vuoristorataa kun itseäni syytän monestakin asiasta mutta muiden kanssa juteltua huomaan että en minäkään välttämättä ole voinut tässä tilanteessa kovin hyvin.
Huomasin tänään esimerkiksi sen, että suurinta tuskaa tuottaa takertumisen tarve ja yksinäisyyden pelko!? Koskaan en ole asunut yksin koska muutin suoraan kotoa miehen (silloin tietysti pojan) kanssa yhteen.
Eihän me koskaan voida täysin edes erota lasten ja pitkän menneisyyden vuoksi. Jos tästä jotenkin edes ystävinä selvittäis niin kyllähän me edelleen voidaan toisiamme tukea vai?
Pieniä toivon kipinöitä jostain paremmasta, mutta nekin auttaa eteenpäin...

Koita sinäkin jaksaa. Ymmärrän tilanteesi hetki hetkeltä paremmin kun käyn tätä meidänkin menneisyyttä läpi. Älä kadota itseäsi, mutta muista myös muita. Vaikea tasapaino jota ei näköjään moni löydä.