Ajattelin täällä miten voit?☺️🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Täällähän sitä ollaan. Samat asiat mielessä kuin aina. Olen hiukan alkanut uskomaan että onkohan minussa vain jotain vialla. Pitäisikö vaihtaa työtä, jos se on kaiken pahan alku ja juuri. En kyllä usko että siitä katkeruudesta selviäisi. Olen jotenkin puun ja kuoren välissä, tuntuu kuin kaikki repisi minua vain eri suuntiin. Kaikki tuntuu vain imevän energiaa minusta ja tuntuu kuin tällä hetkellä mistään ei sitä saisi lisää. Töissä kaikki tuntuu kaatuvan päälle kun normityöaika ei riitä tänä vuoden kiireisimpänä aikana, ajan itseni piipuum tekemällä töitä yhdellä istumalla 8-9 tuntia ilman taukoja jotta en ottaisi aikaa kotoa. Kotona kuitenkin odottaa jäätävä ilmapiiri. Kaikki vähänkään tilanteeseen viittaavat keskustelut tyrehtyy alkuunsa. Ei siinä kyllä "arki" sujuu, mutta "mitä tänään syödään" puhumista ei ole.

Ärsyttää miksi en vain ottanut kriisi keskuksen aikaa aikanaan kun sinne soitin. Aika olisi ollut vasta monen viikon päästä... So what olisi jo sielläkin käyty. En tiedä tuntuu että oma pää on sellaisessa päättymättömänä luupissa. Ainut asia joka mielessä pyörii aamuisin ja iltaisin että meillä ei ole tulevaisuutta. Viime kevät talvella annoin tälle aikaa vuoden loppuun. Ei tästä mitään ole tullut. Ajatuksen vain voimistuu. Päässä on hulluja ajatuksia. Olen kateellinen eräälle tuttavalla kenen vaimo kuoli syöpään. Hän sai elää vaimonsa kanssa hienon lyhyen elämän. Matkustivat ja puhuivat ja elivät kirjaimellisesti kuin "viimeistä päivää" vajaan vuoden kun selvisi että mitään ei käytännössä ole tehtävissä. Nyt muutaman vuoden jälkeen vaimon kuolemasta hänellä on uusi elämä edessä, josta olen hänelle kateellinen...sairasta.

Että sellaista täällä.

Luin monta kertaa tekstiäsi ja eka ajatus oli että halaus!!!!
Sinulla paljon paineita ja kurjaa jos kotona ei ymmärrystä ja tukea tipu jotta jaksaisit myös työelämän paineet tai saisit kevennystä kotioloissa... Sussa ei ole mitään vikaa! Tunnut vaativan myös itseltäsi paljon, höllätä kannattaa. Itse sairastuin vähän samantapaisessa tilanteessa paniikkihäiriöön josta hullulta se kuulostaa olen siitä jopa iloinen koska sen jälkeen osasin monta asiaa alkaa tekemään toisella tavalla.
Älä missään nimessä suostu tollaisiin työputkiin jossa ei hengähdystaukoja, ei sanominen hankalaa tiedän! Mutta se on pakko, itsensä takia! Myös jos antaa työpaikalla kuvan että aina valmis ja jaksaa koituu se ongelmiksi, muut ajattelevat että toi aina suostuu jne. Ei siis pitäisi olla liian kiltti tiedän! Tätä harjoittelen itsekin! Joku usein loukkaantuu mutta omaa itseään on vaan pakko kuunnella eikä aina ajatella itse eka muita ja muiden tunteita...tietynlainen itsekkyys on vaan tervettä sen oon tajunnut. Eikä se tee ihmistä kylmäksi...
Olet ihminen joka ajattelee aina muita ja haluaisin että teet tänään jotain ihan muuta kun painit ongelmien kimpussa leffa? Hieronta? Ulos käveleen musat korviin tms.
Niinhän se on että kun jotain menettää niin arvostaa usein vasta sitä...sen sijaan että koittaisit korjata kaikki isot kuviot niin aloita tärkeimmästä eli itsestäsi!! Jos naisesi nalkuttaa anna nalkuttaa älä ota itseesi kerro suoraan että tarvitset happea ja omaa rentoutusta ja tekemistä että jaksat kaikkea muuta ....voisitteko tehdä jotain kivaa lasten kanssa että ei tarvitse selvittää koko ajan aikuisten kuvioita, pelatkaa, ulkoilkaa, menkää leffaan tms. Paljon voimia ja lepoa😍

Itse katsoen positiivisena eteenpäin, kiva kun pystyy pitämään sen muudin tän harmauden keskellä sitten tulee taas päiviä monta peräkkäin että toinen osapuoli on niin negatiivinen kaikkeen ja tarvitsee kannattelua joka asiassa. raskasta. Toinen kun ei oma-aloitteisesti puhu jää se omalle vastuulle ja ilmeisesti olen liian suora sanoistani tms mutta mökötyskoulu mitä vihaaaaaan on taas päällä.
En käsitä tätä mielenosoitusta pikku asioista huuhhhhu! Ole tässä nyt sitten se aikuinen.

Aika varattu tutulle terapeutille yhteisen kommunikaatio ongelmien takia on tää vaan ja luulin että raju yhteenotto eropuheet ja lupaukset ja yrittämiset olisivat kantaneet hieman pidemmälle kun pari viikkoa...tulee taas niin tutut tunteet ja ajatukset mieleen... En jaksaisi tätä taistelua.koen parantavani suhdetta yksin. Taas.

Hyvin tutulta kuulostaa. Sinänsä pystyn samaistumaan täysin miehesi tilanteeseen. Itselläkin on usein vähän "autopilotti" päällä mikään ei oikein nappaa, olen vain jossain omissa maailmoissa. En ota mihinkään kantaa ja myötäilen vaan toisia ja purin laukaisemaan kaikki mahdollisimman pian piiloon.

Sellainen mä olen ollut ja olen vieläkin. Haluaisin muuttaa sitä mutta se on hiukan vaikeaa. Minun pitäisi muuttaa täysin ajatusmaailma ja käyttäytyminen. Jotenkin se tuntuu väärältä puolisoa kohtaan että muuttaisi niin radikaalisti toimintaan. Tai olen minä jo muuttanut osittain ja sanonut hänelle että muutoksia tulee siinä kuinka minä asioita teen.

Jaksamisia sinulle ja hyvää viikonloppua.

Hei vain kaikille...

Hetki onkin mennyt viime kerrasta. Vaikka eipä asiat paljon muuttunutkaan ole, maailma pyörii eteenpäin. Oikeastaan ihan hyvä niin, olen ehkä hiukan saanut päästettyä irti kaiken "sisäisen tuskan" pyörittelystä ja elellyt hetkessä. Eihän se niitä ongelmia ja perimmäisiä tunteita ja tarpeita poista, ja välillä tajuakin itse että elää sellaisessa pienoisessa itsepetoksessa, että kaikki on hyvin. On kyllä kieltämättä ollut mukavaa kun on pystynyt kohtalaisen rauhallisena eikä ole mitään pahoja raivokohtauksia saanut viime aikoina. Muuten elely emännän kanssa on sellaista perusarkea, tosin ilman mitään muuta parisuhteeseen kuuluvaa. Läheisyys, seksi jne. Tuntuu taas vaipuvan siihen samaan tilaan kuin pari vuotta sitten. Itse ei jaksa enää yrittää, toista ei kiinnosta. Kaikesta kosketuksesta saa vain tunteen, että se lähinnä häntä jotenkin häiritsee.

Toisaalta itse en kyllä ole samalla tavalla reagoinut kuin ennen. Olen tietyllä tapaa "luovuttanut" ja hyväksynyt tilanteen. En tosin oikein tiedä miksi? Olen yrittänyt miettiä mikä on se meidän "liima" miksi olemme yhdessä, en ole vieläkään keksinyt pitkänkään ajan jälkeen mikä se on. Vain lapset ja tietty halu pitää tämä materiakulissi yllä, se mitä kuitenkin on rakennettu 15 vuotta.

Ellinooran biisissä Carrie on hyvät sanat yhdessä kohtaa.

"Äiti sanoi joskus et
Ei voi rakastaa
Jos pitää ovee
Aina raollaan
Mut epävarmuus
Sisintäni kalvaa
Ei mikään oo varmaa"

Ehkä tuo on juuri se ongelma minulla?

Moi ja hyvää itsenäisyyspäivää!🙂

Luin viestisi jo monta päivää sitten mutta nyt tuli rako kun sain jotain ajatuksia ylös... Itse mietin että raskainta on toi olotila ainakin itselle kun miettii jääkö,lähteekö,antaako periksi ja vatvoo samoja ratoja eestaas.
Päätin lopettaa sen ja heti helpotti. Avoimuus kannattaa aina. Siitä ei mielestäni pidä luopua. Myös omat heikkoudet niinkuin itse juuri tässä miehelleni tunnustin olisi hyvä saada ulos ja saattaa käydä niin että myös toinen tulee avoimemmaksi kun huomaa että ei vaan säti toista...
Kuka teillä saa niitä raivareita? Kenelle pidät ovea raolleen ?
Varvomisolo on varmaan se mikä väsyttää eniten, kun päättää jatkaa ja olla suhteessa myös tekee päätöksen ettei koko ajan kyseenalaista sitä ja se toimii oikeesti !

Tylsiä hetkiä voi oppia myös rakastaa ja tavallista arkea sitä kuitenkin elämässä eniten on ihan perusarkea. Silmäni on avautunut olemaan iloinen siitä että saa olla äiti lapsille ja on terveyttä kun katsoo ja kuuntelee maailman menoa niin saa taas todeta että ei jaksa urputtaa pikkujutuista ....🌻🙂🌻

Luin toisesta palstaa kirjoituksesi ja jutut päässä kääntyi ylösalaisin miksi petät puolisoasi ja luulet ettei toinen haista? Kannattaa olla rehellinen näin voi eheytyä yksin ja yhdessä.

Eeva4 kirjoitti 6.12.2015 23:58

Luin toisesta palstaa kirjoituksesi ja jutut päässä kääntyi ylösalaisin miksi petät puolisoasi ja luulet ettei toinen haista? Kannattaa olla rehellinen näin voi eheytyä yksin ja yhdessä.

Anteeksi, että sekannun teidän kahden väliseen keskusteluun, mutta luitko, mitä hän todella kirjoitti ja on kirjoittanut tässä ketjussa? Hänellä oli lyhyt suhde kauan sitten, ei hän nyt petä puolisoaan. Hän myös valotti syitä siihen, miksi niin voi käydä ja tässä ketjussa hän kertoo suhteensa ongelmista tällä hetkellä. Millä tavalla luulet, että suhdetta auttaisi nyt se, että aletaan pekomaan vanhaa juttua? AP on kertonut, että on työstänyt itseään tapahtuman jälkeen, eikö se ole hyvä asia? Suhde jäi, eikä uutta ole tullut. En todellakaan usko, että puoliso välttämättä "haistaa mitään". Eikä tämänhetkiset ongelmat ole tod.näk. yhteydessä tähän vanhaan juttuun. Miten suhde nyt sitten "eheytyisi" tämän vanhan asian ruotimisesta?

Minusta on käsittämätöntä, että kun joku kertoo joskus pettäneensä, kaikki asiat, mistä on puhunut tai mitä kokee ja kokenut "kääntyy ylösalaisia". Millä tavalla ne muka nyt on sitä tehnyt? Ehkä olet rakenanut jonkun mielikuvan ja haavekuvan aloittajasta, jonka koit "sielunkumppaniksi" ja nyt itse rakentamasi mielikuva sai särön. Moni laittaa myös glooriaa ja sädekehää oman kumppaninsa päälle ja yksi virhe romuttaa kaiken, pettäjä on syntisäkki jonka syytä on ihan kaikki, mikä suhteessa on pielessä.

Kyllä, AP on syyllistynyt aikanaan tekoon nimeltä pettäminen, mutta onko sillä mitään tekemistä minkään haistamisen tai muunkaan kanssa tällä hetkellä? Kuinka moni pettäjä tunnustaa heti, helopttaa oloaan, eikä sen jälkeen näe tarpeelliseksi miettiä oma toimintaansa ja muuttaa sitä. Seuraavaksi taas ollaan vieraissa ja taas anteeksiantoautomaatin luona. Kertominen ei todellakaan aina ole välttämätöntä. AP kertoi muistaakseni vaimonsa olevan masentunut. En todellakaan näe, että hänen etunsa mukaista olisi nyt vielä kantaa jotain mennyttä asiaa. Jokainen tekee päätöksensä kertomisesta itse, oman elämäntilanteensa mukaan. Ei se huono omatuntokaan ole helppoa kantaa. Ei ole helppo tie kaivautua itseensä. Ainakin AP on rehellinen itselleen.

Ei asiat ole niin mustavalkoisia kuin niiden ehkä jopa haluaisi olla, ainakin itse olen sen viimeisien vuosien aikana joutunut opettelemaan. Tosiasia on se että olen pettänyt, miksi sen kertominen toiselle auttaisi eheytymisessä ja asioiden selvityksessä. Se veisi ongelmat vain potenssin 10 vain sen varjolla että saisin mieleni "puhtaaksi" ja varmuuden siitä että tietääkö hän?

Aikaa kyseisestä on jo pitkän matkaa, eikä mitään yhteyttä ole enää pidetty yhteisestä sopimuksesta. Ei minulla mitään syliä koskaan ollut missään odottamassa, eikä mitään rietasta kaksoiselämää. Tapasimme koko aikana muutaman kerran, ja niilläkin usein ihan ystäväpohjalla keskustellen asioista, elämästä ja sen vaikeuksista ilman mitään odotuksia.

Hän oli nähnyt hiukan enemmän elämää ja elänyt samanlaisia aikoja kuin minä nyt. Hän oli tehnyt omat ratkaisunsa ja näistä asioista paljon puhuttiin. Hän avasi muutamassa asiassa silmiäni, joiden osalta olin sokeaksi tullut. Oikeastaan se oli kaikki mitä hänellä oli minulle annettavaa, hän halusi kuunnella sekä minä halusin puhua ja kumpikin olimme siihen tyytyväisiä.

Oikeastaan tuon ystävyyden jäljiltä minun ja avovaimoin asiat ovat parantuneet siitä mitä ne oli ja mihin ne oli menneen monen vuoden kuluessa. Sain rohkeutta puhua asioista enemmän niin hyvistä kuin huonoista puolista meidän elämästä.

Tuo "ovi raollaan" juttu liittyy juuri tähän ja siihen mitä psykologi sanoi tästä pettämisestä. Hän sanoi "hyvä että sinulla on sinänsä ovi raollaan että näet ulkopuolelle tästä tilanteestasi, mutta päätös jatkosta pitää tehdä kumpaan suuntaan lähtee". Kyllähän minä sen olen tiennyt että se ovi pitää sulkea ja päättää kummalle puolelle sitä haluaa jäädä, mutta tässä kohtaa sydän ja järki ei kulje käsikädessä. Ei ne sitä ole tehnyt enää pitkään aikaan ennen tätä kaikkea, toisaalta pelkään että se ruoho ei todellakaan ole vihreämpää siellä aidan toisella puolen. Toisaalta tiedän että toinen ei muutu siitä mitä hän on ja enkä minä sitä häneltä voi vaatia.

Loppujen lopuksi kysymys on hyvinkin yksinkertainen, uskallanko hypätä tyhjän päälle ja samalla särkeä sen mitä olen kohta kohta 20 vuotta rakentanut ja lähteä tavoittelemaan mahdollisesti "parempaa onnea" vai jäänkö tähän ja suljen oven ja opettelen elämään itseni kanssa ja unohtamaan osittain omat tarpeet läheisyyden jne. osalta tai opettelen ne kompensoimaan jollain harrastuksella yms. tavalla.

Tiedän sen että jos päätän lähteä, niin tulen pärjäämään ilman pienintäkään epäilystä. Enemmän olen huolissani siitä mitä se tekisi toiselle, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Itse asiassa pelkään sitä mitä voisi tapahtua

Näin sitä voi ajatella asioita eri kantilta ja perustella itsensä ja muut vaikka ihan pyörryksiin asti. Olen sitä mieltä että jos haluaa elää täyttä elämää itsensä ja muiden kanssa ilman taakkoja voisi aloittaa vaikka siitä rehellisyydestä .
Itse olen ollut myös masentunut lasten ollessa ihan pieniä joten joku toinen ei tarvitse selittää siitä. Eihän kai asiaa tarvitse naamaan pläsäyttää yhtäkkiä mutta jos se oli vain jutustelua ja ajatuksen vaihtoa niin miksi sitä salaamaan? Jokainen elää omalla tyylillä, itse en pystyisi tuohon enkä voisi elää ihmisen kanssa johon en 100 prosenttisesti luota.

SisältäSekaisin kirjoitti 8.12.2015 12:4

Ei asiat ole niin mustavalkoisia kuin niiden ehkä jopa haluaisi olla, ainakin itse olen sen viimeisien vuosien aikana joutunut opettelemaan. Tosiasia on se että olen pettänyt, miksi sen kertominen toiselle auttaisi eheytymisessä ja asioiden selvityksessä. Se veisi ongelmat vain potenssin 10 vain sen varjolla että saisin mieleni "puhtaaksi" ja varmuuden siitä että tietääkö hän?

Aikaa kyseisestä on jo pitkän matkaa, eikä mitään yhteyttä ole enää pidetty yhteisestä sopimuksesta. Ei minulla mitään syliä koskaan ollut missään odottamassa, eikä mitään rietasta kaksoiselämää. Tapasimme koko aikana muutaman kerran, ja niilläkin usein ihan ystäväpohjalla keskustellen asioista, elämästä ja sen vaikeuksista ilman mitään odotuksia.

Hän oli nähnyt hiukan enemmän elämää ja elänyt samanlaisia aikoja kuin minä nyt. Hän oli tehnyt omat ratkaisunsa ja näistä asioista paljon puhuttiin. Hän avasi muutamassa asiassa silmiäni, joiden osalta olin sokeaksi tullut. Oikeastaan se oli kaikki mitä hänellä oli minulle annettavaa, hän halusi kuunnella sekä minä halusin puhua ja kumpikin olimme siihen tyytyväisiä.

Oikeastaan tuon ystävyyden jäljiltä minun ja avovaimoin asiat ovat parantuneet siitä mitä ne oli ja mihin ne oli menneen monen vuoden kuluessa. Sain rohkeutta puhua asioista enemmän niin hyvistä kuin huonoista puolista meidän elämästä.

Tuo "ovi raollaan" juttu liittyy juuri tähän ja siihen mitä psykologi sanoi tästä pettämisestä. Hän sanoi "hyvä että sinulla on sinänsä ovi raollaan että näet ulkopuolelle tästä tilanteestasi, mutta päätös jatkosta pitää tehdä kumpaan suuntaan lähtee". Kyllähän minä sen olen tiennyt että se ovi pitää sulkea ja päättää kummalle puolelle sitä haluaa jäädä, mutta tässä kohtaa sydän ja järki ei kulje käsikädessä. Ei ne sitä ole tehnyt enää pitkään aikaan ennen tätä kaikkea, toisaalta pelkään että se ruoho ei todellakaan ole vihreämpää siellä aidan toisella puolen. Toisaalta tiedän että toinen ei muutu siitä mitä hän on ja enkä minä sitä häneltä voi vaatia.

Loppujen lopuksi kysymys on hyvinkin yksinkertainen, uskallanko hypätä tyhjän päälle ja samalla särkeä sen mitä olen kohta kohta 20 vuotta rakentanut ja lähteä tavoittelemaan mahdollisesti "parempaa onnea" vai jäänkö tähän ja suljen oven ja opettelen elämään itseni kanssa ja unohtamaan osittain omat tarpeet läheisyyden jne. osalta tai opettelen ne kompensoimaan jollain harrastuksella yms. tavalla.

Tiedän sen että jos päätän lähteä, niin tulen pärjäämään ilman pienintäkään epäilystä. Enemmän olen huolissani siitä mitä se tekisi toiselle, niin taloudellisesti kuin henkisesti. Itse asiassa pelkään sitä mitä voisi tapahtua

(en ole lukenut alusta asti, vain tämän sivun)

Aika kimuranttijuttu! Mielestäni olet hyvä, kun mietit, miten ero vaikuttaa toiseen eikä pelkästään itseä ajatellen. Olen huomannut, että jos kyse on vain puhumattomuudesta, niin asia kannattaa ottaa esiin niin kauan kunnes toinen tajua sen tai ehdottaa terapeutille menoa (tulen jatkossa tekemään niin! Enää en hyväksy sitä, että toinen vain "suodattaa" puheeni). Vaikka aluksi tuntuu, ettei ero vaikuttaa mitenkään, mutta kun jää yksin, niin tajuaa kuinka paljon elämältä lähtee sisältöä pois (riippuen kuinka kauan on ollut yhdessä).

Mielestäni pitäisi muistaa kuinka paljon hyvää omassa suhteessa on ollut, vaikka huonoinna hetkinä näkee vain ne huonot jutut, jotka kasvaa omassa mielessään niin suureksi asiaksi. Eron tullessa ja eron jälkeen huomaakin, ettei ne ollutkaan niin isoja juttuja ja sitten tajuaa, että on todellakin yksin.. Minullahan ei ole nyt elämää, koska olen eronnut ja elämäni virheen tein. En tiedä miten toivun tästä ikinä. En edes pysty ajattelemaan, että minulla olisi vielä tuolla jossain joku kiva puoliso (ei sitä ole).

Suosittelen kompensoimaan parisuhteen puutteita jollain harrastuksella, mutta tiedän, että sulle jäisi kuitenkin edelleen olo "että tästä suhteesta puuttuu jotain". Mutta jos saat jotain muuta mietittäväksi, niin et mieti enää parisuhteessa olevia puutteita. Loppujen lopuksi harva suhde on täydellinen!

Toisaalta, kuten sanoit, miten toinen puolisko selviää henkisesti ja taloudellisesti.. Hän voi selvitä siitä vain niin, että olet mukana hänen elämässään etkä heti mene pois, kun päätös on tehty. Se voi auttaa toisen toipumaan erosta, mutta se vie aikaa. Ei ole mikään viikkojen juttu, jos toinen on siinä uskossa, että tämä kestää kuolemaan asti.

Pahoittelen etten oo lukenut aikaisempia viestejä..

Mietin juuri että elämässä pitää olla muutakin kun parisuhde ja työ- terve itsekkyys on vaan hyväksi liitolle mutta eihän se voi toimia ilman rehellisyyttä! Jos jatkuvasti odottaa toisen täyttävän kaikki omat aukot, halut jne on se pitkällä aikavälillä tuhoisaa- itse alan pääsemään jujuun kiinni ja koen että jatkuva asioiden puiminen on tosi väsyttävää- on hyvä että osaisi elää kevyemmin ja vaatia vähemmän. Olla kiitollinen siitä mitä on. Ruoanlaitto yhdessä, ihan tavalliset asiat on ihan parasta kun näkee sen- itse kaipaan nostatusta mutta olen tajunnut että se ei olekaan se juttu vaan ihan muut asiat.
Jos jatkuvasti on sellainen olo että on epävarma kaikesta niin auttaisiko stopin painaminen, näkisi vain sen hetken eikä katsoisi kauemmas. Elämä voi muuttua yhtäkkiä ja ikäviä asioita tulee vastaan, niissä juuri punnitaan mielestäni suhteen kestävyyttäkin- pitäisi vain luottaa enemmän. Ikävä jos tilanteeSi on kannatella puolisoasi, et ole kuitenkaan vastuussa siitä, apua on saatavilla- sairauteenkin on lääkkeensä

Kiitos viestistä Heinis.

Totta se on että oma maailma, se oma pienen pieni kupla on tietyllä tapaa se ongelma. Yritän ajatella että tämä on vain se hetki pieni ajanjakso elämästäni kun haen suuntaa. Omassa kuplassa omat pienetkin asiat saavat liian isot mittasuhteet. Ne paisuvat ja pienestä luukusta ulos katsoen näkee vain jotain mitä itsellä ei mukamas ole.

Hyvien asioiden miettimisen on ollut kyllä itsellä mielessä ja olen niitä ylöskin yrittänyt laittaa. Vaikeaa se on, vain negatiivista tulee mieleen. Ei sen niin pitäisi olla. Olen ja olemme järjestänyt "laatuaikaa" niin kahdestaan ja perheen kanssa viimeisen puolen vuoden aikana hyvinkin paljon.

Kaikkina näinä kertoina eniten minua on häirinnyt se että onhan meillä "hauskaa", mutta aina se sama "kylmyys" vain välillämme on. Kaikki yleensä menee lopuksi siihen, omalta osalta huomaan näkeväni ympärilläni vain toisistaan nauttivia pariskuntia. Seurauksena on yleensä että silloin tipun omaan pieneen kolooni märehtimään liikaa asioita, vähän niin kuin nyt.

Tiedän että ei mikään suhde ole täydellinen, ei se hekuma kestä, kaikilla on ongelmansa. Olen paljon miettinyt sitä yksinäisyyden tunnetta mikä iskisi päin kasvoja yksin ollessa, sitä kun valyisin töistä kotiin johonkin luukkuun, jossa ketään ei olisi odottamassa, joka olisi hiljainen kaikista lasten äänistä. Illat olisin vain yksin ei ketään sitä vähäistäkään kommentointia tekemässä. Se tuskin olisi niitä hetkiä jolloin olisin itsestään ylpeä, hyvin todennäköistä on että noina hetkinä voisin romahtaa.

Olen lapsena nähnyt omien vanhempien osalta ja heidän seuraavissa parisuhteissa samanlaista tunteettomuutta. Tunnistin sen jo aikaisin ymmärtänyt kunnolla vasta viime vuosina, mutta toisaalta olen myös nähnyt että hekin ovat itselleen paremman elämän loppujen lopuksi löytäneet.

Eeva4: luottamus, sepä juuri. Sehän meiltä puuttuu, on puuttunut jo hyvin monta vuotta. Tiedän ne asiat mitkä sitä luottamusta väliltämme nakertaa, mutta ne samat asiat ovat niitä jotka lisää katkeruuttani lisää. On myös totta että olen tehnyt vääriä valintoja tiettyinä hetkinä elämässäni meidän suhteen kannalta.

Sen luottamuksen rakentamista ei ainakaan auta se, että sitä syövät asiat ovat kokoaikana läsnä. Ne on lähes jokapäiväisiä asioita jotka juontaa juurensa hiukan erilaisista arvomaailmoista ja asioiden käsityksistä. Kumpikaan ei halua enää enempää tehdä kompromissia asioiden suhteen. Elämme siis selvästi ns. Eriytymisen aikaa, mutta ilman mahdollisuuksia siihen (ainakaan omasta mielestäni).

No joo olipa taas sekavaa ajatusten juoksua. Olisi HeiniS mukava kuulla sinunkin tarina...

Hyvää viikonloppua.