Moi! Ymmärrän tilanteesi elän tällä hetkellä tilaa parisuhteessa avioliitossa enkä ole itse varma voiko tässä muuta kun erota. Perheessä kolme alakouluikäistä lasta ja itse ollut vuosia kotiäitinä ja sairastunutkin tämän parisuhteen takia. Itse olisin valmis yrittämään ja taas aloitin keskustelun mikä ei lopulta päättynyt muuhun kun riitaan ja eri paikoissa nukkumiseen: seksielämäntäysin hävinnyt ja tuntuu että kadotan kohta itsenikin. Puolisoni on liian erilainen kuin minä emme saa rakentavaa keskustelua aikaiseksi... Yhdessä oltu vajaat 15vuotta. Tässäkö tämä oli. Olen reilu 30v ja tuntuu että näinkään en voi jatkaa olen myös solmussa😭

Halusin laittaa vielä uuden viestin, koen kaikesta huolimatta olevani onnekas kun olen saanut kolme mahtavaa lasta jotka ovat itselle kaikki kaikessa. Raskastahan tämä on kun ei saa vaikka haluaisi rakastavaa ja ymmärtävää puolisoa mukaan arkeen johon kuuluisi myös jutteluhetket rakentavasti ilman että itselleni tulee joka ikinen kerta sellainen olo että miksihän taas avasin suuni, syyt niskaan että olen kaikkeen niin tyytymätön jne. Mies ei osaa puhua, meinaa että millään lapsuudenkodilla ja kokemuksilla ei mukamas ole vaikutusta kun itse ajattelen aivan toisin. Mieheni on vähän erakkotyyppiä joka puhua palpattaa hyvin vähän ja rakastaa hiljaiseloa. Itse taas rakastan juttelua, pohtimista, analysoimista,seksiä jota saa pyytää ja silloinkin kuulemma tyrkyttänyt itseäni. Olen tosi yksinäinen tunteiden kanssa. Olen käynyt niin yksilö- kuin pariauhdeterapiassa....väsyttää ajatus että menisimme sinne taas kuulemaan samat jutut, hyvää terapeuttiakin on vaikea löytää ja mitä sinne menee kun ei saa kotona edes alkuun tätä keskustelua. Tuntuu että voisin itse vuodattaa ajatuksiani loputtomiin.... Olen itse kerran naimisiin tyyppiä mutta en myöskään halua elää epätyydyttävässä liitossa vanhuuteen saakka...olisi kiva jatkaa keskustelua kanssasi?🙂

Eilen puhuttiin pitkästä aikaa taas avovaimon kanssa. En tiedä löytykö juurisyy tälle tilanteelle, eli minun työ ja sen perheeltä ja häneltä ottama aika. En kyllä itse sitä allekirjoita, niin kuin en ole tähän mennessäkään allekirjoittanut.

On totta että työni on ollut stressaavaa ja kaikenlaiaisia kissanristiäisiä olisi mielen määrin jos vain niihin itsensä työntää. Olen kuitenkin niitä välttänyt ja käynyt niissä jotka on mielestäni ollut tärkeitä. Kotiin tulen mielestäni ajoissa puoli viiteen mennessä, joskus on pitempiä päiviä ja yön yli keikkoja. Onhan hän sanoissaan siinä määrin totuutta että olisin varmaan työni kanssa naimisissa jos perhettä ei olisi.

Tykkään kyllä työstäni ja viihdyn (varsinkin tällä hetkellä) hyvin, yhteishenki mahtava työtovereiden kesken jne. Myönnän kyllä että olen katkeroitunut niistä muutamista kerroista kun olisin halunnut työreissuun lähteä tms. Jonkin olisi tärkeäksi tai vain hauskaksi kokenut, mutta se ei avovaimolle sovi millään.

Iso syy tähän tietenkin on se että hän on 150%:ti koti-ihminen, mistä kaikki kunnia ja arvostus hänelle, mutta itse haluaisin mennä ja kokea kaikenlaista ja erilaisia niin työn kautta kuin vapaalla perheenkin kanssa. En tarkoita että minun pitäisi saada mennä ja tulla vapaasti, mutta tuntuu että asun hänen vaatimusten ja toiveiden asettamassa vankilassa. Ikävää sinänsä että minä olen sen vankilan pystyttämistä ja seinien tukevoittamista auttanut antamalla kaikessa periksi ja pyrkimällä toteuttaa kaikki hänen toiveensa, vaikka itse en kaiken takana seiso.

Kiitokset vastauksesta eeva4, paljon samaa sinunkin tilanteessa on. Itse olen tuohon puhumattomuuteen parisuhteeni historiassa syyllistynyt erittäin pahasti, olen aina vedonnut siihen että olen tappeluja nähnyt lapsuudessa liikaa, enkä halua samaa kaavaa toistaa. Meillä tapahtui kans seksikuolema muutama vuosi sitten, kun aloin kokemaan että toinen tekee sitä vain "velvollisuudestaan" ja itselle tuli hyväksikäyttäjän olo. Siitä johtuen lopetin kaiken läheisyyden katsoakseni milloin hän asian tajuaisi, joka oli muuten ehkä suurin virheeni parisuhteessa. ☹️

Kyllä minäkin olen ylpeä lapsistani ja siitä mitä olen saavuttanut yksin ja perheen kanssa. Se tunne vain on tällä hetkelle niin raastava, päivittäin miettiin että mikä tässä on niin väärin muka kun en voi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Läheisyys on taas meillä ollut toisin päin ja se onkin suurin asia mikä minua tässä suhteessamme ahdistaa. Olen ihminen joka tykkää läheisyydestä, halauksista suukottelusta jne. mutta toiselle asia ei ole luonnollista. Tai siin kyllä hän yleensä tykkää että häntä näin huomioidaan, mutta välillä sen tuntee kun hän on vain vaivautunut kun tulen lähelle. Aina tämä asia on ollut läsnä, mutta olen nauttinut antamastani huomiosta myös itse niin paljon että en ole ehkä osannut vastavuoroisuutta niin paljon kaivata. Ennen lasten syntymään muistan kun asiasta joskus puhuttiin niin sanoin hänelle kuinkahan hän lasten kanssa tulee toimeen, osaako hän heitä halata ja suukotella jne. No kyllä hän osaa ja olenkin "vitsaillut" kuinka olen kateellinen heille. 😳

Eihän tämä hauskaa ole, kun tällä hetkellä miettii ja etsii kuumeisesti syytä ja todistusta siitä että tämä parisuhde on minulle tarkoitettu ja minkä vuoksi minun kannattaa vielä taistelua jatkaa, vaikka sydän on sanonut jo hetken aikaa muuta.

Kiva että saitte juteltua niin täälläkin tosin ei johtanut uuteen vaan samoilla mennään- en osaa enää itse olla edes surullinen kai olen niin kauan murjottanut tätä asiaa päässäni jatkaako lasten vuoksi että ydinperhe säilyy ja jotain ihmeellistä tapahtuisi vai teenkö suuren muutoksen ja otan eron edes puheasteella esiin. Näin tein. Puhuin vakavasti että tilanteen on muututtava en jaksa enää ruinata hellyyttä, hyväksyntää ja seksiä. Mies murtui täysin ja nyt tuli kahta kauheampi olo kun näin mieheni tilassa jossa en ole häntä ennen nähnyt. Puhumattomuus alkoi taas ja ehdotti että lähtisin pois huomiseen näin tein. Nyt matkalla johonkin.

Istuin bussiin nyt on aikaa ja rauhaa kirjoittaa. Käsittämättömältä tuntuu että löysin kirjoituksesi on kaikesta huolimatta kiva että on miespuolinen joka ajattelee samalla tavalla. Mietin pääni puhki mitä itse voisin tehdä toisin etten olisi niin vaativa kuten mieheni ilmaisee toivoessani jotain enkä mielestäni asioita edes esitä niin että minä toivoisin vaan että toivoisin niitä asioita omaan suhteeseen. Tunnistan osittain itseni avopuolisosi kuvauksesta; olen itsekin täysin kotiäiti omasta tahdostani mutta myöhemmin tällä hetkellä myös osittain pakon sanelemana. Mieheni tekee jatkuvaa kolmivuorotyötä josta ilm. Tykkää ja ei tykkää rahasta puhuu koko ajan onhan se tärkeää mutta.... Töiden jälkeen tuntuu odottavan kotiin palatessaan ennemmän omaa rauhaa, olutlasillista ja hiljaisuutta. Itse olen vastuussa kaikkeen kotiin ja lapsiin liittyvissä asioissa elämme kuin ennen vanhaan...työtä on vaikea löytää koska oma ammattini vaatisi muös kolmivuorojwn tai vuorotyön tekemisen ja itse olen koittanut sumplia miten itse pääsisin takaisin työelämään kiinni vaikeaa on....en saa kannustusta vaikka intoa olisi raha on tiukilla koko ajan ja sitäkin joutuu pyytämään olen siis toisen armoilla. Koen että kadotan kuka olen muukin kuin äiti, lapset koki tämän oman preikkini outona ja ahdistavana mihin sä menet? Mies ei ymmärrä kuinka vähän on läsnä ka on lapsia kohtaan vaativa. Haluaisin elämääni rentoa meininkiä, pyllylle taputtelua yllätyksiä ja kahden aikuisen välistä vuorovaikutusta joka perustuisi arvostukseen ja tilan antamiseen. Koen juttua lukiessasi hämmennystä kuinka samanlaiselta tuo kuulostaa meillä riittäisi paljon puhuttavaa. Kotiäitiyden huonoja puolia on se että jos ei oikeasti pidä omasta hyvinvoinnista kiinni ja ota omaa aikaa voi muuttua ihmiseksi joka tössöttää kotona koko ajan jotain eikä nää enää muuta elämää- olisiko avovaimosi kateellinen työstäsi ja sen tuomista eduista/ riennoista ja haluaa rajoittaa menemisiäsi, en tiedä mutta sen tiedän että toista ei voi omistaa. Huoh, halusin niin kovasti että silmät aukenisivat en todellakaan halua erota mutta en nää tällä hetkellä muutakaan vaihtoehtoa. Olen sitäpaitsi huomaan nyt kirjoittamaan ajatuksiani tähän puhuminen helpompaa🙂

Ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan kliseen että toista ei voi muuttaa ja mutta olen kyllä sitä mieltä että tapoja jne voi muuttaa jos haluaa, opetella rakastavassa hengessä puhumaan ja jakaa ajatuksia vaikka lauseet ei olisi aina edes niin tajuttavia....tuntuu että olen liian itsestäänselvyys miehelleni enkä pidä itseäni kauniina mieheni seurassa. Tuntuu että henkinen puoli kärsii ja kun olen yksin pääsen vetämään happea niin että huimaa. Eniten väsyttää yömyöhään käydyt keskustelut jotka ei johda mihinkään ja hyvää yötä ja anteeksi jne ei tule kuuloonkaan☹️ omat jutut koostuu niin pienistä iloista toiselle riittää tasainen elämä missä ei ole nousuja eikä laskuja ja mun mielestä se ei ole elämää

Toivottavasti en ahdista sinua nurkkaan innostuneisuus on vaan niin kova kun löytää kohtalotoverin mikä on tässä maailmassa lahja....

Huomenta 🙂

Tuo puhumattomuus ja sulkeutuminen on kyllä niin vaikea asia. Itse kärsin siitä mielettömästi kaikessa olemisessani, ja olen pakolla yrittänyt opetella siitä ulos. Kaikkialla muualla töissä, ystävien ja tuntemattomien kanssa olen omasta mielestäni kehittynyt paljon, mutta tärkeimmässä ihmissuhteessa se on edelleen vaikeaa vaikka siinäkin olen mielestäni kehittynyt. Olen aina ollut luonteeltaani sellainen sivusta seuraaja, joka kuuntelee toisten juttuja eikä keksi mitään omaa sanottavaa tai jutun aihetta. Ja tuohon ominaisuuteen liittyy lukemattomia kipeitä ja noloja muistoja. Kaikki noita huonoja kokemuksia liittää yhteen että niissä keskustelu kumppani(t) on ollut henkilöitä jotka ovat jollain tapaa minulle tärkeitä (Ihastuksen kohde, hyvä kaveri, pomo, avovaimo, jne.). Kuitenkin tuntemattoman kanssa pystyn usein asioista keskustelemaan jos vain saan itseni jotenkin siihen keskusteluun vietyä. Nyt viimeisen 2-3 kuukauden aikana olen itseni pakottanut monissa minulle luonnottomissa tapauksissa keskustelemaan ihmisten kanssa (Täällä, bussissa vierustoverin kanssa, kaupassa puolitutun kanssa, käynyt yllätyskyläilyillä tuttujen luona jne.) Yksi mahtavimmista päätöksistä...

Eihän tuo hyvältä kuulosta jos asian puheeksi ottaa niin ajetaan kotoa pois. Vaikka ei se pieni välimatka pahaakaan välttämättä tee.. Meillä kumpikin on kyllä töissä, tosin avovaimo tekee lyhennettyä päivää omasta halustaan. Kummallakin päivätyö ja lasten viemiset ja hakemiset tehdään puoliksi. Pyrin tosiaan hoitamaan oman osani perheen toimista, mutta tekemiseni ei ole riittävää, ja usein kuulen että olen kyllä paikalla mutta en läsnä. En kyllä kiellä tuota väitettä sillä jotenkin koti on tullut ennemmin paikaksi joka syö energiaa kuin antaa sitä. Minussa on kaksi täysin erillaista henkilöä sisällä ja en itse pidä yhtään siitä henkilöstä mikä olen kotona. Kaikista pahinta on ollut huomata että kun olen lasten kanssa kolmistaan, olen ihan eri ihminen ja nautin siitä.

Itse olen ollut huolissani avovaimon jaksamisesta monesti ja olen yrittänyt häntä rohkaista lähtemään ulos, lenkille, kauppoihin jne. ulos seinien sisältä yksin tai kaverin kanssa, mutta ilman lapsia, mutta hän ei halua. Ei hän kaipaa sellaista ja eikä hän todellakaan tykkää yksin uusissa paikoissa liikkumisesta. Viime talvena minä soitin hänen kaverille ja pyysin että voisiko hän pyytää häntä lenkille, koska hänellä voi olla paljon mielen päällä ja kaipaisi ehkä ystävää. Sen jälkeen ovatkin käyneet lenkillä tms. ja muutenkin itämän kaveriperheen kanssa on enemmän oltu tekemisissä.

Muuttuminen on kyllä hankalaa, itse olen yrittänyt muuttaa itseäni, yrittänyt hyväksyä realiteetteja meidän suhteessa. Olen vain huomannut kerääväni katkeruutta ja vihaa sisälleni joka purkautuu huutamisella ja kiukkuamisella. kävely, pyöräilu ylipäätänsä liikunta antaisi voimaa ja helpottaisi oloa, mutta sen järjestäminen arkeen on hirveän tappelun takana, kun ainut aika harrastaa olisi kuulemma sen jälkeen kun lapset on saatu nukkumaan. Musiikki on yksi suuri henkireikä, mutta se tuntuu vain ruokkivan kaipuuta uuteen elämään ja uusiin kokemuksiin.

Toisen muuttaminen vielä hankalampaa, siihen ei itse pysty, vaikka pikkuhiljaa "puolison kouluttaminen" joihinkin asioihin onnistuu. Mutta kyllä ne suurimmat asiat taitaa olla sieltä äidin maidosta imettyjä tottumuksia ja haluja. En minä ainakaan enää usko että avovaimoni muuttuu, se voi palata tiettyyn pisteeseen jolloin kaikki on ihan "ok", mutta tilanne on kuitenkin kummankin kompromissi, kummankin epämukavuusalueella. Ja kannattaako sellaista enää lähteä tavoittelemaan 😑❓

Moi 🙂

Eipäs sua puhumattomaksi uskoisi, kirjoitat hyvin asioista. Itse olen toisinpäin vahva, kirjoituksiin en tahdo saada ajatuksia kasaan ja aihe hyppii sinne tänne: puhua voisin monta päivää putkeen😀

Puhumattomuuteen liittyen ei se niin paha ole aina jos sen myöntää mutta kun meillä mies ei edes myönnä sitä vaan puhuu mielestään paljon. Itselläni on kiltin tytön syndrooma, murrosikä oli raju ja pohjimmiltani olen musikaalinen, avoin ja hullutteleva kuitenkaan näitä ominaisuuksia en pääse arjessa toteuttamaan ja jos toteutan niin mölyän liikaa tai onko lääkkeet kunnossa kun menee vähän lujaa. En ole mikään on off tyyppi rakastan myös hiljaiseloa ja rauhaa. Musiikista saan myös voimaa ja sen on ollut paras tunteiden suodattava juttu.... Pariauhdeterapeuttia mies ehdotti mutta en usko enää siihen lisäksi mieheni käyttäytyy itselleni hankalasti on erittäin loukkaantuneen oloinen koska puhuin erosta ja tulin yöjunalla takaisin kotiin luulin sen olevan kiva juttu mutta ei. Oon ihan katkipoikki😭 tuntuu että nyt mun rooli on taas potea sitä huonoo omaatuntoa ja pyydellä anteeksi kaikkea mitä olen puhunut, mies sanoo että hyvä jos ymmärrän häntä- vastavuoroisuus puuttuu täysin. Olo on ihan tyhjä. Antaessaan saa ei näytä tänään pitävän paikkaansa. Tuntuu että tunteet ja toiveet ja elämänkatsomus on ihan eri luokkaa tuntuu kuin olisi hiiri joka juoksee ympyrää juoksupyörässä

Ajatukset jatkuu kun edellisen oon lähettänyt😊
Kompromissit mun mielestä kuuluu suhteeseen en itse ainakaan oman kopioni kanssa haluaisi olla naimisissa on hyvä että ollaan erilaisia mutta missä menee raja? Ja tuleeko hyväksytyksi myös puutteineen...ikävintä tässä itsellä on se että koen ettei mua arvosteta ja koen hylätyksi jättämisen tunteita sen takia että kaipaan toista ja puhun sydämestäni ajatuksia ja toiveita. Ajattelen asiaa toisinpäin että kääntäisin selkäni jos toinen kaipaisi läheisyyttä tuntuu kaukaiselta ajatukselta- jos taas ei aina huvita niin eikö senkin voisi sanoa rakentavasti kuitenkaan toista täysin mollaten ja laiminlyöden... Pelkkä hali riittäisi eikä muuta mutta tuntuu että ällöttää kosketuskin. Sulla on kyllä samoja ajatuksia kun itsellä...pystyn samaistumaan hyvin. Kai se niin on että vahvempi tekee päätöksen kun on siihen valmis- jotkut varmasti elävät epätyydyttävässä suhteessa hautaan saakka, itse en siihen pysty- mielummin olen vaikka yksin🤕

En minä mikään kirjoittaja ole, mut kiitti kuitenkin. Olen nyt kirjoitellut vajaan puolenvuoden ajan ajatuksia ja tuntemuksia muistiin, kiitos puhelimien ja pilvi palveluiden ne kulkee aina mukana ja on lähes yhtä suojassa kuin omassa päässä. Itse olen kokenut sen hyvänä asioiden käsittelynä, tunteita ja ajatuksia joutuu prosessoimaan eritavalla kuin päässä pyörittelemällä. Ja se onnistuu näin kävellessäkin 🙂

Minä en oikein tiedä mulla on jokin outo muutos tapahtumassa puhumisessa. Uskon että se johtuu siitä että olen jotenkin oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja saanut kerättyä luottamusta itseeni. Olen huomannut viimeisen vuoden aikana, että tietyissä tilanteissa rakastan sota tunnetta kun saa olla äänessä ja nähdä että toiset kuuntelee ja arvostaa sinua. Olen kyllä miettinyt ja välillä toppuitellut itseäni sillä sellainen tunne ei ole pitkän päälle terveellistä.

Mutta kirjoitusten ja tuon saadun itseluottamuksen kanssa olen saanut kipeistäkin asioista puhuttua niin ystävien kanssa ( huom! Ilman viinaa! 😉 ) ja myös kotona.

Kaikenlaiata on tullut luettua myös, kyllähän minä itsestäni selvät kapinoitsijan tunnusmerkit löydän, mutta ei se minun oikeuksia tunteisiini poista.

Musiikista puheenollen tällä hetkellä tuntemuksiin iskee parhaiten Emma Salokoski - Kiellettyjä asioita.

Kapinoitsijat taidan olla minäkin- sekä usein kaipaan syvällistä merkitystä asioihin kun teen jotain teen täysillä, kun rakastan rakastan täysillä jne. Varmasti itse voisin ottaa rennommin ja jättää turhat höpötykset pois- lapsuudenkodissani oli tapana puhua asiat halkipoikkipinoon sekä tunteita näytettiin laidasta laitaan/ miehen perheessä aivan toisinpäin: kannamme mukanamme jo lapsuudessa opittuja juttuja/ tapoja, halusimme tai emme. Kuitenkin itse ajattelen että ae on itsestä kiinni kuinka niitä käsittelee vai käsitteleekö ollenkaan- olen saanut miehen mukana hänen ei niin ruusuisen lapsuuden ja siihen liittyvät ongelmat/ kuitenkin itse koen niilläkin olevan merkitystä aikuisiällä jos niitä ei ole käsitellyt kunnolla....

No joo, pitää varmaan ottaa muutama päivä vapaata mietinnöistä tuntuu että pää kaipaa vain rauhaa, hauskanpitoa ja ei analysointia... Kaipaisin vastauksia tähän kaikkeen, koitan itse kuunnella positiivista musaa joka antaa hyvän olon😀toisaalta aika rankka musa uppoaa myös; Salokoski uppoaa aina😀

Taidamme molemmat olla vaihtelunhaluisia ihmisiä jotka kaipaa haastetta elämälle ja itse ainakin koen riitelyn jopa rakentavana enkä pelästy niitä mutta mieheni kanssa se on vaikeaa koska toinen luikkii heti pakoon....olen kai liian kova mimmi herkälle miehelle

🙂🙂

Ajatuksia edelliseen vielä....🙂
Ikäkriisistä olen itse saanut kuulla ja että rauhoitusta nyt; joo myönnän että olen ehkä levoton luonne ja kaipaan virkistystä ja uutta kivaa: vihaan paikallaan junnaamista ja koen elämän mahtavana paikkana josta haluan nauttia täysin! Haluan vastauksia näihin asioihin mutta koitan olla kärsivällinen- riidat haluan selvittää heti; inhoan viikkotolkulla setvimistä/ mökötystä ei ei ja ei; miksei nyt. Anteeksipyyntö luonnistuu itseltä, toiselta ei: veden alla/ Emma Salokoski tämä soi usein🙂

Koen olevani iän myötä vielä intohimoisempi kuin ennen niin parisuhteessa kuin muissakin asioissa: onko niin että meidän puolisot ei kasva elämän mukana samaan tahtiin....?

Hieno juttu! Siis tuo itseluottamus🙂😀 kuitenkin se niin on kliseen sanoin että ensin pitää oppia rakastamaan itseään jotta voi rakastaa toista. Tärkeää olla mielestäni itseään kohtaan armollinen ja antaa aikaa sekä mahdollisuuden myös tehdä virheitä.

Jos toinen sitten taas vaatii täydellisyyttä, onko kyse siis siitä että toinen vaatii jatkuvasti lisää, odottaa että toinen täyttää omat tarpeet jne. Eihän se voi toimia- tarvitaan aina kaksi liittoon jotka saavat myös omaa ilmaa suhteessa jotta voi hyvin myös toisen kanssa.
Kyllä on yksinäinen olo tällä hetkellä, että mä vihaan tätä tunnetta! Liikunta on musan ohella hyvä juttu ja liikkuvaisena koitan kanssa opetella kirjoittamista- lukemista...😊