Hei!
Päätin erota puoli vuotta sitten ja muutin kymmenvuotisesta liitosta omilleni vuodenvaihteessa. Syynä eroon oli oma identiteettikriisini ja elämässäni sattuneet kohtuuttoman ikävät asiat sekä puolisoni melankolisuus, läheisriippuvuus ja orastava alkoholiongelma.
Suhteessamme ei ollut perustavanlaatuista vikaa. Siis sellaista, joka ei normaaliin parisuhteeseen kuuluisi. En vain enää tiennyt mitä elämältäni haluan, ja minun oli lähdettävä etsimään itseäni. Olin ollut myös pitkään ihastunut erääseen ystävääni, ja vaikka en ollut ollenkaan varma hänen tunteistaan enkä edes siitä, haluaisinko seurustella hänen kanssaan, minun oli pakko päästä pois ahdistavasta tilanteesta. Puolisolleni perustelin eroa sillä, että minun on saatava oma pääni järjestykseen. Ja siitähän se ero johtuikin, omasta kriisistä ja tilan tarpeesta.
Kun olin saanut etäisyyttä asioihin ymmärsin, että parisuhteemme ei ollutkaan pääasiallinen pahoinvointini lähde. Aika ajoin se oli raskas, mutta periaatteessa aika moni asia olisi ollut korjattavissa, jos minulla vain olisi ollut voimia siihen. Jälkikäteen ajatellen vain puolison runsas alkoholinkäyttö oli asia, joka olisi ollut vaikeammin ratkaistavissa. Olisin tietysti voinut yrittää muuttaa omaa suhtautumistani siihen, mutta toisaalta en tiedä olisinko kyennyt sellaiseen.
Omilleen muuttamisen jälkeen aloin kaivata yhteisiä hetkiä, ja harkitsin jo vakavasti kaiken aloittamista alusta pariterapian avulla. En ehtinyt ottaa tätä puheeksi, kun selvisi että puolisollani on jo uusi suhde. Nyt olen aivan murheen murtama ja suunniltani ahdistuksesta! Rintaa puristaa ja tuntuu kuin olisin elävältä haudattu. Olen hakenut itselleni ammattiapua, mutta se ei voi mitenkään poistaa tätä tuskaa, vaikka tietysti auttaa käsittelemään omia tunteita.
Löytyisikö täältä vertaistukea?
Niin, siinä lienee asian ydin - hyväksyntä. Minulla ei ole ainakaan yhtään eväitä siihen pääsemiseksi. Uskon, että tilanne saattaa olla vielä raskaampi, jos on itse ollut aloitteellinen ja huomaakin tehneensä virheen... Olen ymmärtänyt, että se on aika tavallista, koska asiathan ei ole koskaan mustavalkoisia, on niitä hyviä puolia, mitä kaipaa ja sitten niitä toisia, mitkä sai lähtemään. Voimia!
Olen miettinyt eroryhmään menemistä. Jospa sieltä niitä eväitä saisi? Jälleenrakennuksen olen viime kesänä lukenut läpi, mutta silloin ehkä enemmän sillä ajatuksella, että rakennamme uutta suhdetta puolisoni kanssa. Nyt pitäisi hyväksyä, että se rakentelu on loppu ja ohi.
Mies haki hetki sitten lapset kylään mummin luokse. Etukäteen olin ajatellut, että mukavaa, pari tuntia lukurauhaa. Mutta mies toivotti hyvää äitienpäivää ja taas oli vesihanat auki. En kestä mitään ystävällisyyttä hänen puoleltaan ja olen sen hänelle sanonutkin. Pitäköön toivotuksensa, minkä aika selväsanaisesti hänelle ilmoitinkin viestillä.
Tämä on raastavaa ja hajottavaa, enkä todellakaan toivo eroa kenellekään. Kyllä tässä saa rypeä pohjamutia myöden. Pitkään yritin ajatella tätä kasvukokemuksena ja uutena alkuna, mutta nyt en siihen pysty. Ehkä nyt sitten vain pitää hyväksyä sekin, että pahalta tuntuu.
Jaksamista kaikille eron ja ahdistuksen kanssa kamppaileville. Ette ole yksin!
Kiitos Matilda! Eroryhmään meneminen voisi olla järkevää, olen itsekin harkinnut sitä. Minun on myös vaikea kestää entisen puolison ystävällisyyttä. Eihän mukavaa ihmistä voi edes vihata, ja toisaalta sanotaan, että viha on olennainen osa irrottautumisprosessia. Tällä hetkellä tuntuu että tämä ahdistus alkaa muuttua enemmän ja enemmän myös fyysiseksi. Siis sydämentykytystä, puristavaa tunnetta rinnassa, hengen salpautumista, käsien vapinaa jne. Ei koko ajan, mutta aina kun kaipauksen tunteelle antaa vallan. Onko teillä muilla tällaista oireilua?
Hei Opaque,
En ole tässä vaiheessa kokenut fyysisiä oireita, muuta kuin tuota suolaveden lorinaa silmäaukoista vähän väliä. Oireesi kuulostavat tosiaan ahdistusoireilta - ehkä voi olla hyvä käydä lääkärissä tai työterveyspsykologilla juttelemassa? Itselläni tuntuu, että vain puhe ja liike auttavat. Kriisin alussa vuosi sitten koin elämäni ensimmäistä kertaa kuolemanpelon tunteita, pelkäsin että saan sydänkohtauksen, kun tuntui niin pahalta. Fyysiset oireet ovat pelottavia, samoin tunne kontrollin menettämisestä, pelko, että romahtaa, kun joku sanoo jotain liian osuvaa. Mutta kuten joku jossain ketjussa täällä osuvasti totesi, niin ei tähän kuitenkaan taida kuolla, vaikka välillä siltä tuntuukin... Jaksamista!
Olen sairastellut enkä ole päässyt tapaamaan ystäviä, joille jutella, tai niille lenkeille, sen takia varmaan niin itkettää ja ahdistaakin. Toisaalta olen nyt yrittänyt ajatella, että on varmasti hyvä antaa surun tullakin, jotenkin olen sitä pidätellyt ja pakoillut. Olen huijannut itseäni, että kaikista puheistaan ja teoistaan huolimatta mieheni kaipaa minua, tajuaa kohta virheensä ja palaa luokseni. Kunhan vain teen tai sanon jotakin oikein... Nyt työstän kovasti tätä asiaa, että tämä on ohi, loppu, poikki, ero ja ei ikinä enää. Se on aika lohdutonta ja kovaa eikä ollenkaan helppoa. Vähän väliä itken, kun mietin, että hänellä on mielestäni maailman kilteimmät silmät edelleen. Hänessä on joku sellainen turvallinen ja huolehtiva tunne, joka saa minut aina tuntemaan oloni niin turvalliseksi ja lämpimäksi. Sen takia en pystykään katsomaan häntä silmiin enkä kestä sitä ystävällisyyttä, se muistuttaa liikaa siitä mitä oli kaksi vuosikymmentä, ihmisikä..!
Voimia taisteluihinne, oli ne sitten omia demoneita tai julmia puolisoita vastaan!
Mielenterveys tuntuu horjuvan aika lailla, ja nyt olenkin aloittamassa säännöllisen terapian. Tarvetta olisi ollut jo aiemmin, mutta vasta ero sai minut ymmärtämään sen. Nyt on pari päivää mennyt kuitenkin ihmeen hyvin. Olen viettänyt paljon aikaa yksin, ja vaikka ensin se tuntui kamalalta, niin nyt tuntuu että tarvitsen aikaa omille ajatuksilleni. Ystävät ovat kuitenkin nyt tärkeimmässä roolissa elämässäni.
Epätoivon hetkellä, silloin kun kaipaan oikein kovasti takaisin eksän tykö, ajattelen että jos meidän suhteemme on tarkoitettu jatkuvaksi niin yhteen paluu tapahtuu itsestään, ilman että minun tarvitsee tehdä mitään asian erityistä asian eteen. Ja sitten ajattelen, että minun on nyt hyvä katsella myös muita vaihtoehtoehtoja ja antaa vaikka uudelle romanssillekin mahdollisuus, jos sellainen on tullakseen. Jos sitten jossain vaiheessa yhteenpaluu tulisi mahdolliseksi, niin ainakin voisi aloittaa ihan uusista lähtökohdista, kokemuksia rikkaampana. Ja vaikka näin ei tapahtuisikaan, niin ainakin olisi jo päässyt elämässä eteenpäin. Tällainen pohdinta auttaa kestämään tilanteen, johon ei voi itse vaikuttaa.
Mutta Matilda, ne maailman kilteimmät silmät! Miten sellaiset voi unohtaa? Kaikesta huolimatta, yritetään tänään nauttia auringosta.
Opaque, ihan kuin omasta suustani... ☹️
Olen itsekin hyvillä synkillä vesillä ja monta kertaa päivässä ajattelen, että teimme ison virheen ja meidän PITÄÄ palata takaisin yhteen. Sitten samantien muistankin niitä inhottavia asioita, joita en todellakaan kaipaa. Ja yhtäkkiä taas haikailen hänen peräänsä ja itken silmät päästäni. Tämä on todella raskasta henkisesti ja pää tuntuu olevan aivan sekaisin. Eroon oli syynsä ja minulle monet ovat toitottaneetkin tuota, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Minäkin uskon, että jos me olemme tarkoitettu, me tapaamme erilaisessa elämäntilanteessa ja kasvaneina ihmisinä. Jos emme, niin hyvä on. Mutta tosiaan, jos uutta alkua haluaisi joskus, pitäisi se tehdä täysin puhtaalta pöydältä ja vanhat ongelmat läpipuhuttuina... Olen pohtinut paljon sitä, kuinka paljon hyvää ja huonoa suhteessa on sellainen määrä, että suhteeseen kannattaa jäädä? Mitkä ovat ne kynnyskysymykset ja kuinka paljon tulee sietää? Sen olen oppinut, että toista ei voi eikä saa yrittää muuttaa, eikä suhde voi perustua siihen lähtökohtaan että jompi kumpi muuttuu. Mutta kun toisessa on niin paljon sitä kaikkea, mitä etsin, niin olisiko ne huonotkin jutut voinut vain oppia sietämään? 😑❓
Itsellä on ollut paljon ahdistusoireita myös, mutta tiedän mistä se johtuu (ero) joten en hätäänny. Ne menevät aaltoina, välillä ne tulevat pariksi päiväksi ja sitten saattaa taas mennä viikko, ettei niitä ole. Ne kuitenkin kuuluvat tähän käsittelyyn, joten yritän hyväksyä ne vaikka epämukavia tuntemuksia ovatkin. Liikunta ja ystävät auttavat pahimpaan hätään, mutta terapeutti ei varmasti ole huono ajatus sinulle Opaque, jos koet että taustalla on jo pidemmän aikavälin asioita! Voimia sinne ☺️❤️
Olen liikkunut paljon, muuttanut hiustyyliä radikaalisti ja ostanut roimasti uusia vaatteita. Kuvittelin tekeväni sen itseäni varten, mutta myönnän, että salaa sisälläni toivon exäni näkevän minut ja huokaavan kuinka upean naisen hän menettikään.. Hölmöä! Tunnustaako joku muu?
Ja tuo exän ystävällisyys ja kauniit sanat... Tekisi mieli repiä hänen päänsä irti ja samaan aikaan halata häntä 😭 On toisaalta helpottavaa, että mitään katkeruutta ei meidän väliimme jää ja ero on hoitunut asiallisesti, mutta tekee kipeää kun toinen on niin mukava! Ehkä riitaisa ero olisi sittenkin parempi vaihtoehto, vihan voima on kuulemma suunnaton...
Minulla meni jokunen päivä ihan uskomattoman hyvissä fiiliksissä, siis niin hyvissä, että kuvittelin lopullisesti seonneeni. Mutta kyllähän sieltä sitten rytinällä alas tultiin, ja synkät ajatukset ja pohjaton ikävä valtasivat taas mielen. Mielessäni jo soitin eksälle ja itkin että hakisi mut heti pois täältä pimeydestä ja kertoisi että kaikki on ollut vain pahaa unta. Mutta eihän se tosielämässä niin mene, etenkään kun toinen on jo löytänyt uuden ja mitä tahansa saattaa vielä tapahtua. Eli ei auta kuin miettiä niitä suhteen huonoja puolia ja yrittää ajatella että jotain parempaa on tulossa. Joo tosi helppoa kun kaipaus raastaa rintaa. Voisi tässä omankin pään ohimennen räjäyttää.
Ps. Mun täytyy kyllä heti sinun perääsi tunnustaa, että ulkonäköön on tullut viime aikoina panostettua aika lailla... 😉
Neitivain20: Mäkin olen pitänyt huolta itsestäni. Jossain vaiheessa toivoin, että mies jäisi kaipaamaan perääni, mutta nyt ne fiilikset on jo menneet.
Painin itse saman tuskan kanssa. Puoli vuotta asuttu miehen kanssa erillään. Kaikki käytännön asiat hoitamatta. Edessä on vielä mm kodin menetys. Puoli vuotta olen paininut surun, vihan, epäuskon, itseinhon ja raastavan ikävän syövereissä. Mikään ei ole helpottanut. Olen laihtunut, lisäksi migreeni kiusaa jatkuvasti. Yhteiselomme oli todella vaikeaa. Silti elämäni rakkaus ja 17 yhteistä vuotta merkitsee minulle enemmän kuin mikään, heti lastemme jälkeen. Mies on sanonut rakastavansa minua, eikä halua ketään muuta. Hän ei kuitenkaan jaksa yrittää ratkoa ongelmiamme. Elättelin päässäni ajatusta, että yrittäisimme vielä. Tieto että näin ei tapahdu, sai minut romahtamaan. En jaksa muuta kuin käydä töissä ja tehdä mitä pakko on. En jaksa huolehtia itsestäni. Tiedän etten voi muuta kuin hyväksyä asian, en vain käsitä miten. En tule koskaan kokemaan samaa rakkautta, miten voisi tyytyä vähempään. Loppuelämä yksin, ei kuulosta elämisen arvoiselta.
Omar: Jos takana on 17 yhteistä vuotta, niin on vähän epätodennäköistä, että puolessa vuodessa alkaisi tuntua hyvältä. Mielestäni omaa pahoinvointia ei pidä paeta uuteen suhteeseen etenkään, jos on lapsia. Oma paha olo täytyy kestää, aluksi ehkä automaattivaihteella. Mikä suhteessanne oli huonoa? Mikä hyvää?
Tulevaisuudesta voi tietää vain ennustaja, ja hekin tuntuvat joskus erehtyvän...
En halua uutta suhdetta, vaikka mietinkin tulevaisuuden yksinäisyyttä. Tuntuu että tukehdun tähän tuskaan. Se lamauttaa minut täysin. En pysty mihinkään. Meidän suhteessa huonoa oli riitely. Mitättömistä asioista tuli suuria. Emme osanneet ratkoa asioita niin kuin olisi pitänyt. Meidän olisi pitänyt aikoja sitten tehdä asialle jotain. Emme vaan tehneet. Lopulta tilanteesta kehittyi loppumaton loukkausten ketju. Syytä oli tietenkin molemmissa. Olen tässä tilanteessa joutunut paljon kohtaamaan pettymystä itseäni kohtaan. Olen ymmärtänyt paljon omista virheistä. Mutta avasin silmäni liian myöhään. Enkä edes tiedä onko mies avannut vieläkään. Ehkä hän ei koe tarvetta siihen. Kaikki aukeni minulle vasta kun menetän hänet. En tajua miten selvitä tästä.
Omar kirjoitti 26.5.2015 12:20
En halua uutta suhdetta, vaikka mietinkin tulevaisuuden yksinäisyyttä. Tuntuu että tukehdun tähän tuskaan. Se lamauttaa minut täysin. En pysty mihinkään. Meidän suhteessa huonoa oli riitely. Mitättömistä asioista tuli suuria. Emme osanneet ratkoa asioita niin kuin olisi pitänyt. Meidän olisi pitänyt aikoja sitten tehdä asialle jotain. Emme vaan tehneet. Lopulta tilanteesta kehittyi loppumaton loukkausten ketju. Syytä oli tietenkin molemmissa. Olen tässä tilanteessa joutunut paljon kohtaamaan pettymystä itseäni kohtaan. Olen ymmärtänyt paljon omista virheistä. Mutta avasin silmäni liian myöhään. Enkä edes tiedä onko mies avannut vieläkään. Ehkä hän ei koe tarvetta siihen. Kaikki aukeni minulle vasta kun menetän hänet. En tajua miten selvitä tästä.
Niinhän sitä välillä tuntuu itse kultakin siltä, ettei pysty mihinkään. Itselläni on ollut välillä todella synkeitä oloja, kun on tuntunut siltä, että kaikkialla on vain onnellisia pareja ja vastasyntyneitä vauveleita. En todellakaan ole kyennyt kovin sydämmellisesti onnittelemaan tuoreita vanhempia, joita tuolla leikkipuistossa joka aamu tulee vastaan.
Minä löydän kuitenkin jotain hyvää viestistäsi. Tunnistat erosi syitä ja jaet vastuun teille molemmille. Minulla meni ainakin kolme kuukautta, että tajusin itsekin osittain ylläpitäneeni miehen alivastuullisuutta omalla ylivastuullisuudellani.
Ex-miehesi silmien aukinaisuuteen et voi kuitenkaan vaikuttaa mitenkään. Mutta voit olla tyytyväinen siitä, että olet avannut omat silmäsi 🙂👍
Miten sitten selviät eteenpäin? Päivä kerrallaan voi olla ihan hyvä tahti tässä alkuvaiheessa. Jos on tosi paha olo, niin tunnistakin selviämisestä voi olla iloinen 🙂 Itselläni auttoi alussa velvollisuuksien hoito ja arkisten asioiden ottaminen tavoitteeksi. Sitten ne alkoivatkin mennä itsestään. Toisaalta, niitä oli mukavampi hoitaa, kun ei ollut enää miestä nälvimässä...
Tuskaan tukehtuminen ja täydellinen lamaantuminen kuulostaa tutulta, samoin tuo että on vaikea suhtautua tulevaisuuteen positiivisesti. Oikeastaan koko viestisi tuota riitelyosuutta lukuun ottamatta voisi olla minun kirjoittamani. Vaikka joukkuun mahtuu jo hieman valoisampiakin päiviä, niin on tämä silti yhtä helvettiä. Yritetään jaksaa vaikka tämän vertaistuen voimalla!
Välillä meni jo paremmin, mutta nyt oli taas pakko palata tänne hakemaa tsemppausta, koska viikonloppu meni ihan penkin alle. Sain tietää että entinen puoliso on esitellyt uuden rakkautensa yhteisille ystäville ja tämä sai minut pois tolaltaan. Ahdistaa niin että koko kehoon sattuu. 🤕
Pitkästä aikaa taas täällä. Tsemppiä Opaquelle, entisen uuden ilmestyminen maailmankartalle ei voi olla helppoa... Sitä odotellessa.
Täällä on mennyt kevään melt downin jälkeen paremmin. Surut tuli surtua siltä osin ja aloin avautua ympäristölleni tulevasta erosta. Aloin töissä varovasti siitä kertoa ja yllätyin myötätunnon määrästä. Ensimmäinen kerta oli vaikea, ja toinenkin, itkua väänsin. Mutta sitten se alkoi sujua ja minulle tuli jopa tarve kertoa, että tällainen on nyt elämäntilanteeni. Ennen lomallelähtöä itseäni vähän jo huvitti, kun asia tuli puheeksi ja luettelin litaniani, ja toinen otti osaa ja itse suhtauduin jo aika kevyesti, kevyemmin kuin oikeasti tunnen... Joten jotain hauskuuttakin tästä on jo löytynyt.
Miksi sitten täällä? No, lomalla ollaan ja tunnen yhä selvemmin sen, miten yksin olen. Minulla ei ole ketään puolellani, minun nurkassani. Kaipaan läheisyyttä, henkistä ja fyysistä. Mutta sen verran on menty eteenpäin, että enää se ei ole kohta-virallinen-exäni, vaan joku muu, ei kukaan tietty, mutta joku muu, jota kaipaan.
Siltikin, odotan kauhulla sitä hetkeä, kun joku nainen entiseni käsipuoleen virallisesti ilmestyy - virattomasti niitä lienee jo ollut, siitä minulla ei ole epäilystäkään. Silloin aukeavat taas hanat, se on varmaan, ja sydämeen pistää... Minulla ei ole kuitenkaan tarvetta hänen kanssaan kilpailla, mutta oman oloni vuoksi kaipaan miestä rinnalleni. Jossain määrin olen senkin jo hyväksynyt, että sellaista ei ehkä koskaan löydy. Rima on korkealla ja mahdotonta vielä luottaa kehenkään kaksilahkeiseen. Joten toipilaana vielä ollaan.
Lempeää kesää kaikille!