Hei, täällä yksi tarina lisää. Omani muistuttaa paljon Matilda3 tapausta. Aloimme seurustelemaan nuorina 18 vuotiaina, olimme toistemme ensimmäiset kunnon seurustelukumppanit.

Opiskelut eri paikkakunnilla, minun vakava sairastuminen ja siitä selviäminen, synnytyksen jälkeinen masennus, koliikkivauva jne. Kaikista selvittiin yhdessä. Riitelimme paljon, mutta myös sovimme. Hellyyttäkin oli. Pari viime vuotta mies oli ajoittain etäinen ja välillä ilkeäkin. Tuntui olevan katkera minulle kaikista menetetyistä mahdollisuuksista elämässään. Alkoi viihtymään selkeästi nuorempien seurassa, ihannoi heidän lapsetonta ja vapaata elämäänsä. Oli ihastunut nuoreen työkaveriinsa. Selkeä neljänkympin kriisi ajattelin. Ehkä se menee ohi ajan kanssa.

No nyt keväällä, 20v yhdessäolon, 10 hääpäivän kynnyksellä, ilmoitti haluavansa erota yhtäkkiä. Sanoi tuntevansa, ettei meitä ole tarkoitettu aviopariksi, ehkä vain ystäviksi. Ehkä hän ei olekaan rakastanut minua koskaan oikealla tavalla. Ehkä hän on mennyt kanssani naimisiin vain, koska niin kuului tehdä 10v seurustelun jälkeen.

Olin shokissa, mutta tässä kohtaa ajattelin vielä, että yhdessä mietitään. No sitten pari päivää myöhemmin kuulin, että hän olikin rakastunut 10v nuorempaan tyttöön ja kokee nyt jotain sellaista mitä ei meillä ole koskaan ollut.

Puhuimme, että hankitaan vuokrakämppä, jossa asumme vuorotellen, otamme etäisyyttä. Mies ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään, joten minä muutin lopulta omaan asuntoon. Puhuimme lopulta myös eropapereiden laitosta, mutta sitäkään hän ei ole tehnyt. Aina kun kysyn haluaako todella eron, niin vastaus on jotain muminaa. En tiedä, on niin vaikeaa jne. Nyt annoin kuun loppuun asti aikaa ja sitten toimitan paperit yksin.

Aina kun näemme ( lasten vuoksi ), hän kertoo kuinka hehkeä olen jne. On kaivannut keskusteluja kanssani ym. Seuraa minua facebookissa. Mutta haluaa tämän toisen kanssa katsoa mitä heidän jutustaan tulee.

Meillä on valtavasti yhteisiä ystäviä, vanhemmistamme on tullut erittäin hyviä ystäviä. Nytkin näkevät paljon ja tukevat toisiaan, onhan tämä heillekin suuri yllätys ja shokki. Niinkuin ystävillemmekin.

Olen niin ahdistunut tilanteesta. En haluaisi erota, mutta silti minä joudun viemään asioita eteenpäin. Voiko tästä selvitä ikinä???? Nyt on kulunut jo 4kk ja edelleenkin hirveä olo. Nyt sentään pystyn jo syömään jotain ja nukkumaan. Olen laihtunut melkein 20kiloa, no jotain positiivistakin kai.

Niin moni asia pitää vielä selvittää, mutta hyvä kun jaksaa hengittää. Odotan, että loma loppuu, pääsee töihin ja saa muuta ajateltavaa.

Hei Venla,

Todellakin samalta tarinasi kuulostaa!! Järkyttävää vain, että meitä taitaa olla todella monta näine identtisine kertomuksinemme...😔 Tuo mitä kerroit katkeruudesta osui aivan kohdalleen myös täällä, katkeruutta on miehen puolelta todella paljon ja aika monista asioista. Se on todella surullista.

Sanoit, että nyt on kulunut neljä kuukautta - mitetin, että omalla kohdallani pahin aika kesti 9kk. Ehkä senkin takia, että roikuimme välitilassa, jossa minä toivoin ja mies mumisi. Sitten, kun mies sai sanottua, että ei tämä nyt muuksi muutu, alun surun jälkeen alkoi helpottaa. Mietin jälkeenpäin, että keskityin liikaa siihen mitä mies sanoi, sen sijaan olisi pitänyt kiinnittää huomiota siihen mitä hän teki: muutti pois, selvitteli eroon liittyviä asioita, listasi omaisuutta ja vaikka mitä, vaikka lämpimikseen puhuikin välillä muuta. Mutta vaikka epävarmuus oli vaikeaa, niin olen tyytyväinen, että jaksoin sen käydä läpi, koska tunnen yrittäneeni kaiken ja annoin asialle niin paljon aikaa, että kiirehtimisestä se ei ainakaan jäänyt kiinni.

Nyt taistelemme asunnon osituksesta ja muista taloudellisista asioista ja se on todella stressaavaa minulle. Aika ajoin olen esittänyt mielessäni toiveita, että kunpa voisin hypätä pari kuukautta eteenpäin ja välttää tämän kivun ja surun, olla jo siellä paremmassa paikassa. Joskus olen niin sanonut ystävällenikin ja joku aika sitten hän huomautti, että muistatko mitä sanoit silloin, nyt aikaa on kulunut ja olet ohi pahimmasta, nyt olet siellä..! Se tuntui hyvältä ja hauskalta.

Olen ollut viime aikoina myös helpottunut siitä, että päädyimme eroon, muutamastakin syystä, mutta erityisesti siksi, että minun ei tarvitse enää koskaan miettiä, että pettääkö hän. Se on aika vapauttavaa.

En voi siis muuta kuin toivottaa kärsivällisyyttä ja rohkeutta, aika tekee tehtävänsä, oli suunta sitten mikä tahansa. Voimia!

Hei Matilda ja Opaque,luin teidän tekstejä ja oli pakko kirjoittaa.
Itse vasta harkitsen eroa vakavasti.ollut mielessä jo pitkään mutta olen sellainen ihminen,että haluan yrittää loppuun saakkaa,uskoa parasta ja sitä,että toinen muuttuu.Nyt vaan ei taida käydä niin ☹️.Pelkään ihan kamalasti hyppyä tuntemattomaan ja juurikin tuota ,että alkaako myöhemmin kaduttaa..paluuta ei enää ole jos ero tulee sen tiedän miehestä.Meillä on ISO ongelma miehen juominen jota hän ei tunnusta ja se,että ei pystytä puhumaan..😭..joskus kun yritän mies vaan lähtee ovesta ulos.Meillä on tässä mukana minun lapsi entisestä avoliitosta ja yhteinen lapsemme 6v joka on joutunut näkemään meidän riitojamme.Mieheni on sellainen,että pitää kauana asioita sisällä ja sitten jossain kohtaa räjähtää ja huuttaa kaikki pihalle.ei kiva.Olen tällä hetkellä voimavarojeni äärirajoilla enkä oikein tiedä mihin suuntaan lähden.jotenkin ero ja se,että saisi olla rauhassa houkuttaa ihan kamalasti mutta samalla pelkään miten pärjään,olen taloudellisesti aika kiinni miehessä koska olen itse työtön tällä hetkellä.Ja ahdistaa tämä tilanne ihan kamalasti...

Hei Äippä,

Onko sinulla perhettä tai ystäviä, joiden kanssa voit puhua tai jotka voivat auttaa ja tukea sinua? Uskon, että on todella rankkaa ja uskon myös, että sinun ja lapsesi elämä helpottaisi, jos lähtisit liitostasi. Alkoholismi ja aggressiivisuus/väkivaltaisuus ei suurimmassa osassa tapauksista parane, vaan pahenee ajan mittaan. Pelasta lapsesi ja itsesi!

Anteeksi, että näin jämäkästi sanon, mutta tilanteesi kuulostaa vähintäänkin huolestuttavalta ja ennen kaikkea pienen lapsesi tulisi saada elää rauhallisessa ja turvallisessa kodissa. Taloudellisesti tässä maassa onneksi saa apuja, joten siitä uskon, että selviät.

Voisitko muuttaa jonkin ystäväsi tai perheesi luoksi aluksi? Varmasti kaupungin asunnon saa nopeasti, kun kertoo, että on väkivallan uhkaa? En ole mikään asiantuntija, mutta toivon, että sinulla on sen verran voimia, että saisit otettua yhteyttä perheneuvolaan tai neuvolaan tai mihin tahansa, mistä sinua voidaan auttaa tai ainakin opastaa eteenpäin.

Voimia ensimmäisen askeleen ottamiseen!!

Hei ja kiitos.ei haittaa suoruus ollenkaan,luulenettä sitä tarviinkin tällä hetkellä.On minulla muutama tuttu ja isä ja äiti joille tosin en ole kertonut meidän tilanteesta mutta luulen,että molemmat aavistavat jotain..mutta paikkaa johon muuttaa edes hetkeksi ei ole.kun en tahdo lapsia kuljettaa edestakaisin väliaikaiseen paikkaan.Mä tiedän,että mies lähtee heti tästä jos vaan vihjaisenkin erosta..se on kerrasta poikki hänen kanssaan.ei varmasti ala anella tai hyvitellä mitään..meidän yhteinen lapsi on myös tässä se joka tulee kärsimään,on kovasti isänsä poika ☹️
Kyllä minä jostain kaivan ne viimeiset voimanrippeet tehdä asialle jotain,kiitos teille jotka jaksoitte lukea 🌻🙂🌻.
Ja jaksamista kaikille.

Hienoa, että sinulla on läheisiä, jotka voivat tukea sinua. Puhuminen auttaa, yleensä ihmiset ovat myötätuntoisia ja avuliata, kun vaan uskaltaa laskea kulissit. Ja hyvä, jos voit jäädä kotiinne, vaikka vain aluksikin, se on lapsille helpompaa. Uskon, että lapset surevat ja ovat vihaisiakin, varsinkin poikasi, mutta lapset ovat älykkäitä ja vaistoavat asioita, ja usein tietävät erosta, ennen kuin siitä heille kerrotaan. Ja toisaalta he saattavat olla hyvinkin helpottuneita, että varpaillaan olo ja pelkääminen loppuu. He kiittävät sinua myöhemmin, että olet nyt rohkea ja asetat rajat sille, miten sinua ja lapsia saa kohdella.

Minun äitini sanoi viisaasti, kun omaa eroani itkin ja kaikkia käytännönasioita piti hoitaa, että nyt kannattaa pitää järki ja tunteet erillään. Järjellä hoidetaan käytännön asiat, sovitaan lasten asiat ja elatukset, niihin ei sotketa tunteita (sääliä, syyllisyyttä, mitä lie). Naisilla kun on taipumus luopua omista oikeuksistaan väärällä hetkellä. Suremisen ja kaikkien niiden muiden tunteiden aika on myöhemmin.

Kovasti jaksamista vaikeassa tilanteessa ja lämmin halaus!

Hei äippä73 ja muut! Lueskelin tässä viestiketjua ja päätin osallistua minäkin 🙂 Meillä myös tuli ero avopuolison juomisen takia. Muutin lasteni kanssa heinäkuun alussa uuteen asuntoon. 8 vuotta yhdessäeloa ja -oloa takana. Kolme niistä täyttä h**ttiä. Miehen alkoholin käyttö riistäytyi pikkuhiljaa, sitten tuli rattijuopumusta, kenkää töistä ja sittenhän sitä oli aikaa ansiosidonnaisella juoda vähän lisää.

Minä kävin töissä ja pidin kodin ym.asiat kunnossa. Lapset onneksi ei mitään pieniä (18v ja 13v)eikä tämän herran kanssa yhteisiä. Läheisiä tietysti, kun noinkin monta vuotta yhdessä oltiin ja ensimmäiset viisi vuotta olivat täysin mahtavia. En sitten tiedä mikä häneen iski. Oliko asiat liian hyvin? Iso oma (velkaa...🙂)asunto, työpaikat ja rakkautta.

No mutta yhtäkaikki, petokselta se tuntuu. Olisikin joku ihminen, jolle olisin hävinnyt mutta hävisin unelmaelämäni viinalle! Ihmistä voisin vihata kunnolla! Mutta hävitä elottomalle, en kestä.

No, eli päätin lähteä. Olin tosin kypsytellyt asiaa jo pari vuotta, vihannut sitä juomista. Ihmistä en pysty vihaamaan, ikävä kyllä, varmaan ymmärrätte mitä tarkoitan. Kurjinta on erota, kun rakkautta on molempiin suuntiin mutta sellaisesta elämästä ei vaan tule mitään, että elämä on vaan yhtä juomista. Lapseni ovat huokaisseet helpotuksesta mutta tietysti olemme kaikki vähän katkeria tilanteesta. Kaikki tuttu ja turvallinen meni.

Hain siis kaupungin asuntoa, ja onnekseni sain sellaisen (ja todella nopeasti!). Mies ei halunnut jäädä yksin, sillä kukaan ei ollut hänen v**uiluaan kuuntelemassa, muutti äidilleen(40v siis ollaan) ja nyt äiti maksaa laskut, pesee pyykit, ruokkii ja mahdollistaa juomisen jatkumisen.

Asunto on meillä vielä myymättä, on myynnissä mutta ei ole vielä mennyt. Toivottavasti menee pian, ei ole kauan varaa kahta asuntoa maksaa...

Välillä tuntuu, tai ei oikeastaan tunnu miltään, välillä en voi ymmärtää tätä ollenkaan. Loppuelämä yksin. Kuolen yksin. Eikö tämän hetken ja kuoleman välillä ole enää mitään. Muuta kuin töitä. Ja sitten, eksä roikkuu minussa kuin takiainen, soittaa kymmeniä kertoja päivässä, jopa töihin, eilen jopa ilmestyi tuonne työpaikan pihalle, kännissä tietenkin. Hävettää jo näyttäytyä koko ihmisen kanssa, miten on noin alas vajonnut nopeasti, laihtunut ja näyttää ihan spurgulta. Tekstiviestejä tulee niitäkin kymmeniä, ihan mihin vuorokauden aikaan hyvänsä vaikka sanon/pyydän, että lopettaa. Nyt oli varannut meille pienen kaupunkimatkankin. Siis mitä?? Miten saan nyt tämän loppumaan, ei kumpikaan pääse eteenpäin mihinkään, kun koko ajan pommittaa, kännissä suuttuilee mulle kun en vastaa, seuraavassa hetkessä taas niin kovasti rakastaa. En kestä. Huh. Kylläpä helpotti 🙂

Mutta joo, se miksi tähän nyt intouduin kirjoittamaan oli äipän(73) viesti. Alkoholismia ei voi nainen voittaa. Sille häviää aina. Pelasta itsesi. Suomessa saa apua asunnon ja rahan suhteen.
Saikohan tästä nyt kukaan mitään tolkkua, rupes vähän vyörymään tämä teksti 😉 mutta palataan asialle?

Kiitos Matilda ja Kata.Ja hieno teko Kata sinulta kun teit lähtöpäätöksen ja lähdit 🙂🌻,tosi ikävää tuo exän häiriköinti.Pelkään pahoin,että se ei ihan heti lopu jos ette muuta kauemmas hänestä.
Mä olen pohtinut tätä juomista,minulla oli lähes tismalleen samanlainen tilanne entisen miehen kanssa,alettiin seurustella kun olin tosi nuori 15v..hän muokkasi minusta mieleisensä,minulla ei ollut mitään sananvaltaa mihinkään..no pitkä tarina mutta hän alkoi ja viimeisinä meidän yhteisinä vuosina juomaan ja lopulta lähdin.nythän hän on ihan spurgu ja emme ole missään tekemisissä,myöskään lapset jo aikuiset nyt eivät ole isänsä kanssa väleissä.hän istuu joka päivä tuossa kylän baarissa ja pelkään sitäkin,että kauan kroppa kestää ☹️
Mietin sitä,että mikä on saanut molemmat mieheni juomaan,minäkö??😐
Saisin varmaan asunnon kaupungilta mutta olen ajatellut yrittää asua tässä talossa ainakin aluksi.ongelmana onkin se,että kuinka saan miehen tästä ulos..hän ei aavista yhtään mitään minun eroaikeistani.eilinenkin oli yhtä tuskaa kun juominen alkoi jo iltapäivällä..sitten hän vaan esiittää että mitään en oo ottanu..huoh.☹️😭

äippä73: Voit toki miettiä arkeasi ja etsiä siitä syitä miestesi juoppoiluille ja miestesi mielestä niitä aivan varmasti löytyy. Koska onko juopolla koskaan syytä olla juomatta? Perfektionisti keksii aina lisää korjattavaa ja hienosäädettävää, masentunut keksii aina syitä masennukselleen ja peliriippuvainen ei vain voi olla pelaamatta.

Mielestäni olisi parasta sinulle ja lapsillesi, ettette enempää hoivailisi sitä juoppoa, koska se vasta juoppoilun mahdollistaakin. Kanna vastuu itsestäsi ja lapsistasi, älä ihmisestä, joka ei kannattele sinua. Eri asia tietysti olisi, että mies suostuisi myöntämään alkoholisminsa ja menisi hoitoon. Mihinkään muuhun jatkoon ei pidä todellakaan suostua.

Itse olen tässä viime kuukausina lukenut Bruce Fisherin avioerokirjallisuutta ja löytänyt paljon itsestäni. Oma avioliittoni oli erittäin klassinen ylivastuullisen ja alivastuullisen liitto, syy lienee molempien lapsuuksissa. Itse olen nyt päättänyt kantaa vastuuta itsestäni ja lapsestani ja toimia eettisesti oikein lähiympäristöni kanssa. Siihen kuuluu myös toisten riippuvuuksista irtisanoutuminen ja vaikeuksista pelastamisesta pitäytyminen. Ylivastuullisuudesta on todella vaikea päästä eroon, jos siihen on jo kerran juurtunut, mutta sekin on mahdollista.

Antteeksi, mutta "masentunut keksii syitä masennukselleen" särähti korvaani. Antaisin mitä vain, kun voisin mennä ulos, hymyillä, olla aktiivinen. Teen sitä päivittäin, mutta se on näytelmää. Jos keksisin syyn miksi olen masentunut, lopettaisin heti keksimästä noita syitä.

Ahdistaa ja pelottaa,ajatukset vaan kiertää kehää..kamala oravanpyörä pyörii päässä.miten saan sen pysäytettyä?pitäisi jaksaa alkaa tehdä jotain päätöksiä mutta kun en vain saa,olen nyt jo monena päivänä vaan istunut yöpaidassa lähes iltapäivään asti enkä saa mitään aikaiseksi..☹️

Niin tuttu tunne että ajatukset vaan pyörii eikä niitä saa pysäytettyä...itse saan jotain apua lukemisesta, ystävistä, nukkumisesta ja ulkoilusta. Päätöksiä on vaikea tehdä jos niitä ei voi perustaa mihinkään, sen ole itse huomannut...