Samoin, tajuan nyt vasta kuinka paljon aikaa oikeasti vietimme kahdestaan ja kuinka koko elämäni pyöri hänen ympärillään! On hullua, kuinka sitä hukkasi itsensä ja omat haaveet ja ajatukset kun oli toisen kanssa. Emme varsinaisesti tehneet paljon yhdessä, mutta emme myöskään yksin. Makasimme sohvalla ja katsoimme televisiota ruokaa syöden. Tiedän nyt kyllä mitä EN halua seuraavassa suhteessani ja mihin panostan enemmän... Inhottavaa, että vasta eron jälkeen tajuaa elää omaa elämäänsä eikä vain ''meitä'' ja ''meidän'' elämää. Me, me, me ja nyt onkin vain minä ☹️

Itsekkin leikkinyt ajatuksella, että millainen olisi unelmamieheni ja havainnut että on maailmassa muitakin hyvännäköisiä miehiä! Vaikka todellakaan en aio mihinkään ryhtyä, tuskin edes deittailla tässä lähiaikoina, nostaa se kuitenkin itseluottamustani kun avaa silmät ja huomaa, että eihän sitä itsekkään yhtään pahannäköinen. Ensi viikolla ryhdistäydyn liikunnankin suhteen ja lähden lenkille, mutta tämän viikon saan vielä syödä jäätelöä ja olla tietokoneella illat. Olemme sinkkuystävieni kanssa suunnitelleet tyttöjen iltoja ja pohtineet mistä löytäisimme miehiä? Pari vuotta pois markkinoilta niin sanotusti, ja joutuu taas opettelemaan tämän pelin säännöt uudestaan..😐

Parisuhteessa minulle tuli jossain vaiheessa olo, että tätäkö koko loppuelämä tulee olemaan: samanlaisena toistuvia iltoja ja samoja puheenaiheita, lämmintä ystävyyttä vailla palavaa intohimoa, rahahuolia, päämäärättömyyttä... Ja nyt kaipaan juuri näitä samoja asioita, joista niin kiihkeästi halusin eroon! Elämäntarkoitukseni on ollut hukassa, mutta nyt ymmärrän, ettei mitään suurta tarkoitusta ehkä olekaan, ja että oleminen itsessään on arvokasta. Nyt tuntuu, että osaisin vaalia suhdetta ihan eri tavalla kuin ennen ja avautua myös sisimmistä tunteistani. Ero oli välttämätön tämän huomatakseni, mutta tuntuu jotenkin kohtuuttomalta uhraukselta. Nyt on vain yritettävät orientoitua tulevaisuuteen ja tietysti myös keskityttävä tähän hetkeen, jotta ylipäätään selviää jokaisesta päivästä.

Viikko kulunut viime kirjoituksesta. Elämä alkaa näyttää valoisalta.. Tai sanotaanko selkeämmältä. Olin kolmepäivää pois töistä ja selvitin siinä ajassa paljon ajatuksiani. Ja mikä helpottava tunne kun myös mieheni osallistui täysin keskusteluihin kanssani. Pari päivää piti ensin olla omissaoloissa kun en pystynyt häntä kohdata. Ahdisti niin ajatella mitä se oli sen toisen kanssa tehnyt. Mutta nyt kun vihdoin näin ja kuulin mieheni kannan asiaan..Olen jotenkin päässyt sinuiksi sen kanssa. Hän ei ymmärtänyt että se jotenkin mua loukkas, koska olinhan sanonut etten rakasta häntä. Anteeksi en tule koskaan antamaan, yritän vain unohtaa. Meillä on kumminkin kaksi lasta joille on ensiarvoisen tärkeää että asiat saadaan sovussa vietyä loppuun ja että pysytään ainakin väleissä ehkä jopa ystävinä tulevaisuudessa.
Nyt kumminkin ero on laitettu vireille ja lasten asiat sovittu suullisesti. Vielä kun sais lastenvalvontaan ajan niin saisi siitkin sitten virallisen paperin.
Suhteestamme sen verran kerron..
Meillä alko koko suhde aika pian mieheni erottua edellisestä..muutama kuukausi yhdessä ja sitten jo ilmoittikin lapsi tulosta. Sitten tuli asuntolaina, autolainat ja viimein se lapsikin synty. Meidän yhteinen aika alkua myöten jäi tosi vähäiseksi. Ei ehditty luoda sitä parisuhdetta, matkustella yms. kahdestaan. Sen kaiken jälkeen meidän elämä on ollut yhtä suorittamista ja työntekoa joka on hallinnut meidän elämää.. Nyt kahdeksan vuoden jälkeen vasta havahtuu, että olis niin paljon asioita mitä olis voinu tehdä toisin että kaikki vois olla nyt hyvin. Mutta nyt se vaan tuntuu olevan liian myöhäistä. Kumpikaan ei oo osannu arvostaa toista ja vielä vähemmän oon naisena saanut sitä arvostusta vaikka pyöritin kotia ja arkea ja tein vielä töitäkin. Mieshän teki sitten vain töitä ja harrasti lopun aikaa. Mä ja lapset ollaan oltu kakkosena sen elämässä. Kuka vaan soitti oltiin sitten yhdes vaikka syömässä niin AINA se joku vei huomion.
Mutta jotenkin sillä mä oon päättänytkin tästä selvitä kun mä sen tajusin! Ihminenhän on oman elämänsä seppä.. Mä itse päätän mihin meen mun elämässä ja kenen kanssa!
Viikko sitten ajattelin etten selviä , mutta kun oon saanu puhua, puhua ja puhua nää asiat niin mä oon niin varma että kun tästäkin selviää, selviää mistä vaan! Ja sillä mä tuun selviämään koska en aio enää koskaan olla kenellekkään kakkonen!!!
Tottakai tulevaisuus pelottaa..kodista luopuminen, uuden kodin löytyminen,lasten hyvinvointi ja tän asian vaikutus heihin kaikki pyörii mielessä. Menettämisen pelko vahvimpana ja kuinka yksin sitä sitten on kun lapset on isällään. Omaa aikaa kun ei mulla juurikaan ollu koko aikana. Nyt sitä sitten olis tulos ja reilusti. Mutta uskon että kun aikaa kuluu siihenkin oppii ja oppii siten myös nauttimaan siitä ja elämästä!
Tsemppiä teille kaikille kanssa eläjille! Pysykää lujina..Aina kaikesta selviää kun vain päättää niin!!! 🌻🙂🌻

Kiva kuulla, että sinulla Selviytyjä menee nyt paremmin! Minulla on myös ollut muutama vähän helpompi päivä, kun tosiaan päätin alkaa elää päivän kerrallaan ja miettiä mitä kaikkea mukavaakin tulevaisuus voi tuoda tullessaan. Nyt kun pahin masennuskausi on ohi, niin olen myös alkanut muistaa, miksi olin suhteessa toisinaan niin onneton. Ja tämän ketjun monien hyvien kirjoitusten ansiosta myös ymmärrän, että minulla ei ollut eron hetkellä voimia toimia viisaammin, vaikka se näin jälkikäteen tuntuukin hullulta. Olen edelleen hirmu väsynyt, mutta päivä päivältä jaksan tehdä enemmän asioita oman arkeni ja hyvinvointini eteen. Kyllä me kaikki hiljattain eronneet tästä vielä noustaan! 🙂👍

Niin noustaan! Todella nopeasti mennyt nämä viikot eron jälkeen. Vaikka vuoristorataahan tämä on, nyt on ollut ihan hyvä tunne, hain kirjastosta monia onnellisuus- ja elämän filosofia-kirjoja joita nyt ahmin sivukaupalla, käyn terapeutilla ja olen tehnyt asioita, joista minä tykkään ja joita exäni olisi ehkä hieman kummastellut 🙂 Olen huomannut, kuinka paljon jätin asioita tekemättä koska hän saattoi suhtautua niihin ivallisesti enkä todellakaan voi sanoa saaneeni tukea toteuttaa itseäni sataprosenttisesti. Hän oli kuin painolasti, joka veti minua alaspäin!

Aurinko on tuonut kaikki pariskunnat koloistaan, ja tuntuu että jokaisella edes jotenkuten hyvännäköisellä miehellä roikkuu kädessä nainen. Tällä hetkellä haluan vain kirota kaikki rakkausihmiset, enkä välttämättä jaksa kuunnella kun ystäväni hehkuttavat suhteitaan ja poikaystäviään, mutta onneksi he ymmärtävät ja säästävät minut pahimmilta söpöilyiltä. On hassua ajatella, että kaikki meidän kesän suunnitelmat eivät enää ole. Piti mennä ulkomaille, festareille, mökille.. Täytyy vain tehdä uusia suunnitelmia ystävien kanssa, kai.

Mitä teille nyt kuuluu, olisi kiva kuulla kuinka teillä jotka noin kuukausi-pari sitten erositte on mennyt?

Itselläni oli pääsiäinen takapakkia. Viimeiset kolme viikkoa oli joka päivä parempi olo, mutta nyt lomien tullessa huomasin, että ahdistus ja suru tuli takaisin ja olenkin tässä taas vollottanut muutaman päivän ☹️ Tiedän, että nämä takapakit kuuluvat suruprosessiin eikä se prosessi ole suoraan ylöspäin, mutta kyllähän se silti sattuu ja toivoisi ajan kuluvan nopeammin....

Hyvää kesän odotusta kaikille eronneille ja VOIMIA 🙂🌻

Kiitos kysymästä, minullakin meni useampi viikko hyvin ja liikoja murehtimatta, mutta pääsiäisenä aloin taas surkutella yksinäisyyttäni ja ikävöidä eksää. Erosta on monta kuukautta, mutta yhä näitä tunteita vaan nousee pintaan. Ehkä niistä ei koskaan pääsekään kokonaan eroon, kun takana on pitkä suhde. Jossain vaiheessa ehdin jo vähän haaveilla uudesta romanssista, mutta nyt kun kävin parina iltana baarissa, niin ajatus alkoi tuntua vastenmieliseltä. Ehkä vielä ei ole sen aika. Kesän lähestyminen ahdistaa myös, mutta kai se sitten menee omalla painollaan. Millaiset fiilikset teillä muilla on, onko tuleva kesä uhka vai mahdollisuus?

Kiitos kysymästä, minullakin meni useampi viikko hyvin ja liikoja murehtimatta, mutta pääsiäisenä aloin taas surkutella yksinäisyyttäni ja ikävöidä eksää. Erosta on monta kuukautta, mutta yhä näitä tunteita vaan nousee pintaan. Ehkä niistä ei koskaan pääsekään kokonaan eroon, kun takana on pitkä suhde. Jossain vaiheessa ehdin jo vähän haaveilla uudesta romanssista, mutta nyt kun kävin parina iltana baarissa, niin ajatus alkoi tuntua vastenmieliseltä. Ehkä vielä ei ole sen aika. Kesän lähestyminen ahdistaa myös, mutta kai se sitten menee omalla painollaan. Millaiset fiilikset teillä muilla on, onko tuleva kesä uhka vai mahdollisuus?

Jep, itsekkin tulee vellottua yksinäisyyttä aina välillä, siihen on auttanut vain sitten tekemisen keksiminen ja tunteen hyväksyminen. Olen yrittänyt antaa kaikkien tunteiden tulla sellaisina kun ne ovat, en kieltää mitään tai salailla jos minulla on kurja päivä. Ihmiset ovat olleet ymmärtäväisiä, mutta kyllä huomaa että osa ei jaksa enää kysyä ja kuunnella valitusta :/ Onneksi ne tosiystävät kuitenkin ovat aina siinä ja heille voi soittaa vaikka keskellä yötä. Yritän kuitenkin olla rasittamatta ihmisiä liikaa, itse nämä tunteet täytyy kuitenkin käydä lpi 😭 Vaikka nyt on selvästi huonompi viikko takana, jaksan kuitenkin uskoa että näistä tunteista pääsee joskus eroon! Tai ehkä ne muuttavat muotoaan ajan kuluessa, ja joku päivä tajuaa kuinka pitkälle on jo päässyt. Edelleen menen päivä kerrallaan ja suosittelen sitä todellakin! Kesäksi on työkuviot paremmin kun olisin luullut, ja kaikkea hauskaa keksitty kaverien kanssa. Mutta pakkohan se on myöntää, että on ikävä viime kesää ja kaikkea hauskaa mitä exän kanssa tuli tehtyä. Mökkireissut, festarit, terassit.... Mutta nyt täytyy vain orientoitua että niitä asioita tekee jonkun muun kanssa, oli se sitten perhe tai kaverit.

Itselleni on auttanut paljon se, että tiedän että tämä eroprosessi etenee syklissä ja näitä huonoja päiviä ja viikkojakin tulee. Jo sen hyväksyminen auttaa edes vähän kestämään ne. Olen tässä pari päivää itkenyt melkein jatkuvasti, mutta jokainen itku on kohti toipumista, niin minä haluan ajatella! Minäkin olen leikkinyt ajatuksella uudesta miehestä, mutta tiedän että en ole siihen valmis pitkään aikaan. Olen tehnyt oikeastaan lupauksen itselleni, että mitään en aloita ennen kun voin sanoa rehellisesti viihtyväni yksin ja päässeeni täysin yli tunteista exääni kohtaan. Ja kyllä, tähän voi mennä vuosikin. Mutta mielestäni on nyt parempi korjata itsensä ja rakentaa oma elämänsä, mies tulee sitten kun on tullakseen ja haluan olla täysin ehjä kun ryhdyn uuteen parisuhteeseen. Egon kohotus ei tietenkään ole pahitteeksi, ja on imartelevaa saada kadulla katseita tai kommentteja. On kuitenkin edelleen sellainen olo, ettei saa tehdä mitään koska se tuntuu siltä kun pettäisi tai ainakin ei kunnioittaisi toisen ''muistoa''.

Oletteko tavanneet exiänne eron jälkeen ja miten on mennyt? Itse en ole, tiedän että se on edessä viimeistään kesällä. En tiedä miten tulen kestämään sen, pillahdan varmaan itkuun samantien. Toivon vain ettei hänellä ole toista naista, se sattuu jo niin paljon ne pelkällä ajatuksenkin tasolla ☹️

Tervehdys ryhmälle, olen uusi täällä. Itse olen tilanteessa jossa 9-vuotta kestänyt naisuhteeni ( olen nainen) päättyi kumppanini pettämisen seurauksena. Meillä oli ollut syksy aika viileää, mutta en mitenkään uskonut, että suhteemme olisi ollut oikeasti vaarassa.
Yhtenä päivänä työmatkalta tullessaan marraskuun lopulla hän vain ilmoitti, että on pettänyt minua toisen naisen kanssa. Tästä toisesta naisesta tuli hänelle eräänlainen pakkomielle josta ei halunnut luopua. Vietimme Joulun vielä yhdessä, minä itkin ja halusin aelvittää suhteemme tilannetta hänen kanssaan. Hän oli hyvin kylmä ja etäinen, ei itkenyt kertaakaan. Oli kuin naamio olisi laskeutunut hänen kasvoilleen. En saanut hänestä mitään irti. Tammikuussa hän halusi omaa tilaa ja muutti vuokrayksiöön. Hän kertoi, että haluaa selvittää suhteemme kanssani, mutta ahdistuu jos on kanssani samassa tilassa. Helmikuussa ilmoitti, että haluaa erota ja on alkanut tapailla tätä toista naista. Tunnen itseni täysin syrjään heitetyksi. Olimme todella hyviä ystäviä ja olin hänen tukensa ja uskottunsa vuosia. Olimme yhdessä yrittäneet lapsia hedelmöityshoitojen avulla, tuloksetta. Hän halusi oman lapsen ja suostuin tähän, itselläni on jo aikuinen tytär. Hän halusi rekisteröidä suhteemme kaksi vuotta sitten koska halusi viettää elämänsä kanssani ja minä myös, mutta aloitteentekijä en tässä ollut. Ja nyt aivan puskista hän vain haluaa toisen. Eropaperit tulivat pikavauhtia ja asunnon myynti on edessä, sekä tavaroiden jako. Menetin työpaikkani samaan aikaan, joten aika heikko vuoden alku ja kevät on ollut. Hän on nyt rakastanut ja onnellinen. Mietin vain, että voiko tuollainen onni kestää rakastumisvaiheen jälkeen kun jätti entisen suhteen täysin selvittämättä kanssani. Itsekseen oli sen kuulemma miettinyt, ei vain minua informoinut aiheesta. Olen äärettömän surullinen, vihainen, turhautunut ja petetty. Kaikista pahinta on, että suhdetta ei keskustella loppuun. Että ei ole edes keskustelun arvoinen, vaikka hetki sitten luuli että oli toiselle se tärkein kaikista. Vaikeaa on. Voimia kaikille. Muistakaa keskustella.

Tervetuloa ryhmään, Niina62! Nämä keskustelut ovat auttaneet ainakin minua selviytymään. Ystävien kanssa tulee juteltua samasta aiheesta aika paljon, mutta mielestäni on tärkeää vaihtaa ajatuksia myös sellaisten kanssa, joilla ei ole mitään ennakkokäsityksiä tai -asenteita omasta itsestä tai eksästä. Tulee sitä objektiivistakin näkökulmaa, vaikka kaikki täällä puhuvatkin omasta kokemuksestaan.

Mietin tuota puhumattomuutta ja kylmyyttä. Näin jälkikäteen ajatellen toimin eropäätöksestä ilmoittaessani ihan samoin, todella epäreilusti toista kohtaan. Menin jotenkin lukkoon ja kipsiin. Minun on aina ollut vaikea käsitellä tunnetason ongelmia ja välttelen konflikteja viimeiseen asti. Ehkä Niina sinunkin kumppanisi kohdalla on samoin. Olette olleet niin kauan yhdessä, että tuskin hän sinua tarkoituksella haluaisi satuttaa. Ehkä hän ei vain pysty parempaan. Minä yritän nyt päästä omiin tunteisiini ja käyttäytymismalleihini käsiksi terapian avulla, jotta en tulisi enää toistamaan samoja virheitä.

Olen ajatellut että täydellinen irtiotto eksästä on nyt tarpeen. Tapaaminen kirvelee sielua, etenkin kun tiedän että eksällä on jo toinen. Melkein aina kun ollaan eron jälkeen tavattu, olen alkanut itkeä. Miksi siis kiduttaa itseään? Tuskin pystyn välttelemään häntä koko loppuelämääni eikä ehkä ole tarvettakaan, mutta tällä hetkellä on parempi olla pitämättä yhteyttä. Voimia teillekin!

Kiitos kommentista tilannettani kohtaan. Itseäni on auttanut hyvin paljon tunteideni ja ajatusteni ylöskirjaaminen joka aamu. Tiedän, että jossain vaiheessa voin lukea ajatuksiani ja tuntemuksiani, jolloin voin selkeästi nähdä edistymiseni tässä eroprosessissa. Vielä en voi niitä lukea, mutta odottavat sitten jossain tulevaisuudessa. Ja koska myös mieli on hiukan karkuteillä koko ajan on hyvä näiden kirjoitusten avulla palauttaa ihan konkreettisetkin tapahtumat mieleensä. Päiväthän nyt tavallaan hukkuvat tunteiden alle. Ymmärrän, että suru ja menetykset kuuluvat elämään siinä kuin ilo ja rakkauskin. Tämä tieto ei kuitenkaan poista tunteita, mutta auttaa siinä ettei tee mitään itselle vahingollista, kuten lääkkeiden väärinkäyttöä, alkoholin liikakäyttöä ( itse päätin olla nyt juomatta yhtään, sillä pienikin määrä tuntuu laskevan serotiinitasoni tosi alas, jolloin seuraava/t päivät ovat pahoja käsitellä). Myös laastarisuhteeseen ryntääminen ei auta kuin hetkellisesti, joten se pois ja myös seksin harrastaminen tuntuu nyt hyvin vieraalta ajatukselta, vaikkakin sekin mielessä pyörii ajoittain. Nyt keskityn itseeni ja omiin haluihini, vahvuuksiini ja tarpeisiini. Suhteen loputtua huomaa yht'äkkiä kuinka yksin sitä oikeastaan on. Ja samaan aikaan on mielikuvia siitä kuinka toinen on onnellisena ja rakastuneena toisen kanssa, vailla huolen häivää, seuranaan suuri helpotus. Se tuntuu niin kohtuuttomalle, kun itse keräilee elämänsä sirpaleita ja yrittää saada järjestystä ja järkeä olemiseensa. Eroilmoituksesta on nyt 48 päivää, päivä jolloin kaikki toivo kuoli. Alussa olin shokissa, vihainen ja uhmakas. Sitten tuli ääretön suru ja nyt on alistuminen ja sisällä jäytävä kipu. Ilo on kuollut minussa, ilo jota olen aina vaistomaisesti osannut maailmassa nähdä. En osaa toivoa exälleni onnea. Toivon, että hänen suhteensa ei kestä ja hän itse joutuu kokemaan syrjään heittämisen ja tyhjyyden. Hän muuttaa toukokuussa toiselle paikkakunnalle, kauas minusta, lähelle uuttansa. Hyvä niin, sillä kaupunkimme on liian pieni meille molemmille. Hänen tapaamisensa on mahdoton ajatus. Sillä ei meillä ole nyt juteltavaa koska kuvioissa on myös se kolmas ääni, joka määrittää hänen sanomisensa vaikkei paikalla fyysisesti olekaan. Hän on kuitenkin exäni sielussa ja sydämessä. Rakastuminen kestää tietyn ajan 6-24 kk, toivon heille mahdollisimman lyhyttä sellaista. Näin katkera vielä olen, vaikka ymmärrän että kenenkään onnettomuus ei kasvata omaa onneani. Toivon, että joku päivä osaan antaa anteeksi, nyt se on liian aikaista. Tunteeni ovat suurimman osan ihan hyvin "hallinnassa", mutta sitten tulee ne synkät päivät ja unettomat yöt. Aaltoina. Annan niiden tulla, sillä se on tärkein osa paranemista ajan ohella. Mutta aikakaan ei auta ellei käsittele tunteitaan. Haluan oppia ymmärtämään toisen sielun liikkeitä ja siksi kommentit pettäjien ja lähtijöiden näkökulmasta ovat erityisen tärkeitä ja tervetulleita. Tänään on hyvä päivä, näin päätin aamulla ja usein päivä on juuri sellainen miksi sen itse ajattelemme. Valoa kaikille.

Ymmärrän sinua Nina62 hyvin, vaikka itse olenkin lähtijän roolissa. Jos olisin nyt samassa tilanteessa kuin ennen eroa, mutta minulla olisi kaikki tämä tieto mikä nyt on, niin päätös olisi ehkä ollut toinen. Mutta mennyttä ei saa takaisin ja nyt on opittava elämään tässä hetkessä. Asiasta ei tee kuitenkaan yhtään helpompaa se, että itse riutuu yksin ja toinen jatkaa elämäänsä rakastuneena. Väkisinkin alkaa muistella, millainen oma parisuhde oli alussa ja mitä hyviä puolia siinä oli myöhemminkin. Ja kyllä sitä on vaan niin katala, että salaa toivoisi kumppaninsa romanssin hiipuvan... Vaikka toisaalta tietysti toivoisi että hän olisi onnellinen, koska miksi sitä rakkaalleen mitään pahaa haluaisi. Oikeastaan ainoa selviytymiskeino kaiken pimeyden keskellä taitaa olla juuri tuo itseensä keskittyminen. Ikäviä ajatuksia ja tunteita ei kannata torjua, mutta toisaalta niille ei saa antaa ylivaltaakaan. Kuten sinäkin olet todennut, positiivinen ajattelu auttaa!

Hei, haluan tulla keskustelemaan kanssanne näistä tunteistani. Minut jätettiin helmikuun loppupuolella vajaan 14 vuoden suhteen jälkeen. Suhteessamme syntyi kaksi ihanaa lasta tyttö 5 v ja poika täyttää tänä vuonna 10.

Meillä oli kriisi jo neljä vuotta sitten 10 vuoden kohdalla, kävimme silloin keskustelemassa ja saimme ohjeita joita toinen osapuoli ei toteuttanut lainkaan. Mutta kuitenkin rakkaus piti meidät yhdessä. Ja nyt syksyllä 2014, aloitin itse opiskelut työn ohessa, muutuin stressantuneeksi ja mieleni masentui vähän. Pyysin kumppanilta tukea silloin ja hän sanoi, että mene lääkäriin. Noh minä reippaana kävin siellä ja puhuin asioista. Mutta huomaisin syksyllä, että suhteessa oli sellainen kaverivaihde päällä. Yritin kaikkeni, normaali arki kulki, seksielämää oli jne. Riitoja oli tietenkin jonkin verran, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Kunnes sitten marraskuun lopulla toinen sanoi, että hän on niin kyllästynyt kaikkeen. Siitä se alamäki sitten alkoi. Päätimme yrittää kuitenkin. Toinen ei vain ollut mukana täysillä. Joulun jälkeen tilanne kiristyi. Ja aloitimme asumuseron. Asuimme vuoroviikoin lasten kanssa meidän ytheisessä kodissa.Kunnes sitten tammmikuun lopulla palasimme yhteiseen kotiin yhdessä, perheeksi. Kävimme keskustelemassa terapiassa, mutta kolmannen istunnon jälkeen pari päivää myöhemmin mies jätti minut. Hän oli toitottanut, että hänellä ei ole tunteita minua kohtaan. Mietin jos ei ole tunteita, miksi riidellä. Kuitenkin meillä oli seksi pelissä vielä silloin.Mieheni päätöksen jälkeen muutin viikon päästä meidän yhtiesestä kodista, samalle asuinalueella vajaan 400 m päähän, lasten takia. Aloitin kaiken alusta, ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat niin äkkia, etten muista niistä kunnolla mitään. Ero on vaikuttanut mieleeni paljon, olen ollut itkuisempi, herkempi ja olen laihtunut tämän koko prosessin aikana 14 kg. Ruoka vain ei tahdo maistua.

Tällä hetkellä meillä on lapset vuoroviikko systeemillä ja tarvittaessa joustamme asioista.Järjestelmä on ihan ok.

Minua mietittää suuresti ne toisen tunteiden kuoleminen, syytän itseäni paljon. Keskustelemme välillä asiallisesti ja välillä taas epäasiallisesti. Olemme luvanneet toisillemme rauhan, mutta kumpikin ottaa yhteyttä aina toiseen. Yleensä kyllä lasten asioissa, mutta keskustelu siirtyy usein meihin. Minä toivon kovasti yhteenpaluuta, ja toinen puhuu välillä siitä, mutta sitten taas hylkää ajatuksen. Voiko tunteet kuolla, minusta ne on tukahtuneet jonnekkin vihan alle. Mutta onhan vihakin tunne. Olen kirjoittanut hänelle muutaman kirjeen, joita tiedän hänen säilyttävän yöpöydän laatikossa, miksi? Ja olen antanut lapsille oman kuvani, koska jos iskee ikävä iltaisin saavat kuvan ottaa vaikka tyynyn alle. Tämä kuva on kuitenkin hänen yöpöydällään. Ex puhuu yhteenpaluun mahdollisuudesta jos minä muutun jne. Meillä on vielä yhteinen koti hän ei ole ostanut vielä sitä minulta. Nyt keskustelimme asiasta uudestaan. Ehdotin hänelle, että jatketaan korkojen lyhentämistä vielä syksylle asti ja katsotaan mihin tilanne menee. Hän pyysi avaintani takaisin sen vuoksi. Mutta nyt täytyy miettiä mitä tehdään asian suhteen. Tässä on vielä pari kuukautta aikaa miettiä ennen uuden sopimuksen tekoa. Olen miettinyt jos ihminen haluaa toisesta eroon, eikä se hanki rahat samantien jne. Mutta jos oikeasti haluaa jättää toisen miksi harrastaa seksiä vielä satunnaisesti. Edellisestä kerrasta on kyllä nyt jo muutama viikkoa. Anteeksi tämä tekstin sekavuus...niin paljon on asioita pinnalla, pitää keskittyä kirjoittamaan ajan kanssa.

Neitoperho82, luin kirjoituksesi ja itselleni nousi kaksi mielestäni oleellista asiaa esiin.
Kirjoitat, että miehesi näkee asiat siten, että sinun pitäisi muuttua. Tuon minusta aika vastuuton lähtökohta, teidän kahden parisuhteen muutokselle, sillä teidän pitää muuttaa parisuhdettanne molempien ja muuttua sen myötä molempien. Ei se ole vain yhden tehtävä tai yhden ihmisen harteilla.
Toinen on tunteiden kuoleminen lause ja ajatus. Minullekin sanottiin niin, " rakkaus vain kuoli". Ei minusta rakkaus vain kuole, vaan rakkaus syystä tai toisesta kuoletetaan. Toisen rakastaminen on tietoinen valinta, sitoutumiskysymys. Sitä rakastutaan ensin, se voi olla "tahdosta riippumatonta", mutta sanotaan, että kun ihminen on valmis rakastumaan niin silloin rakastuu. Rakastumisen jälkeen päätetään rakastaa ja sitoutua, rakastaa silloinkin kun ei ole kivaa, kun on vaikeuksia, kun pitää olla tukena. Se on tietoinen päätös. Itselleni se oli selvää ja sen lupauksen annoin ja siihen pyrin, toinen ei vain pystynyt, ei sitoutunut rakkauteen ja siksi oli valmis rakastumaan toiseen, ulospääsy ja pakeneminen kriisistä ja vaikeista tunteista. Erot ovat kauheita ja kuluttavia, molemmille. Tunteiden aikajana voi olla vain erilainen. Jätetylle ja petetylle erokriisi alkaa heti ja siitä toipuminen tapahtuu sitten kun tapahtuu. Lähtijälle ja pettäjälle ( rakastuneelle), se tulee kun uusi rakastuminen laantuu ja psyke palautuu normaalitilaan 6-24kk, sitten alkaa tämän toisen erokriisi. Siinä vaiheessa toinen osapuoli on jo pitkällä oman elämänsä kanssa, mikäli sallii sen itselleen, eikä takerru katkeruuteen ja kostonhimoon. Näin olen asian mieltänyt. Tilannettasi miettien ja kirjoitustasi lukien, sinun olisi ehkä syytä kysä mieheltäsi onko hänellä toinen kuvioissa. Tiedän tuntuu raskaalta, mutta tuo on-off käytös saattaa viitata siihen. Syödä kakku ja säilyttää se, mahdoton yhtälö, mutta monet sitä kuitenkin yrittävät. Voimia sinulle, sillä taival on pitkä ja sisältää paljon pohdittavaa. Jokaista pahaa hetkeä seuraa kuitenkin ihan kelvollinen hetki ja ilo se on siellä jossain, odottaen vuoroaan.

Hei ja kiitos viestistäsi Nina62. Kysyin Exältä asiasta useampaan otteeseen hänellä ei ole toista. Ei hänellä kyllä ole aikaakaan sellaiselle, minun tietääkseeni. On aika kiireistä lasten myötä tämä arki. Näihin viikkoihin on mahtunut erittäin paljon tai ainakin tähän viikkoon. On tehnyt ls-ilmoituksen ja sain sitte virkavallalta puhelun myös, oli tehty ilmoitus että olen itsetuhoinen. Jaa-a siinä olikin sitten sen päivän kruunaus, kun poliisit soittivat että olenko tekemässä itselleni jotain. Jäin kuuntelemaan puhelua monttu auki :O. Tokaisin vaan, että minullakin saa varmaan olla elämää silloin kun lapset eivät ole minun luona ja saan mennä ystävän luokse yöksi. Noh tästä on vaan nostettava leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Tänään oli meillä yhdessä keskusteluaika, mutta toinen osapuoli oli ilmoittanut ettei saavu paikalle. Eipä häntä näkynyt, mutta ne keskustelut ovat nyt loppuneet. Jatkoa tulevaisuudessa, jos mahd.yhteenpaluu tapahtuu. Joka alkaa näyttää todella todella epätodennäköiseltä. Mutta kuitenkin toivon ja uskon siihen vielä. En saa sammutettua tunteitani tällä hetkellä, se ei ole riippuvuutta vaan rakkautta. Mutta itse mietin noiden ilmoitusten perusteella, onko tuo vain kiusaamista ja vallankäyttöä toiselta? Tiedä häntä. Tämä alkaa mennä jo minulla yli. Alkaa tuntua toivottomalle. Ystäväni laittoi meille molemmille viestit, että teidän pitää keskustella asiat loppuun jatkatte joko yhdessä tai erikseen. Hän oli sanonut, että kun minä jätän hänet rauhaan hän on valmis keskustelemaan, olen jättänyt hänet rauhaa ja hän on se joka laittaa viestiä jos minä en vastaa asiaan tulee uusi viesti. Eilen oli pakko soittaa sitten illalla ja sanoa asiat suoraan. Minä en tiedä, minun pitää vaan luovuttaa lopullisesti vaikka se sattuu.