Olen pahoillani puolestasi ja ymmärrän hyvin tuskasi vaikken ihan samassa tilanteessa olekaan. Itse olen parisuhteessa jossa on aika isoja ongelmia(sietämättömiäkin)enkä tiedä pitäisikö lähteä.Eniten juuri pelkään että kadun jälkeenpäin. Oletko kysynyt suoraan entiseltä mieheltäsi olisiko tunteita vielä jäljellä? Tai tiedätkö tarkemmin kuinka vakava suhde hänellä on meneillään? Voihan vaikka olla että se ei ole mitään niin vakavaa. Ja toisaalta ei myöskään kannata liikaa kyseenalaistaa päätöstään tai moittia itseään siitä,sinulla on varmasti ollut tukala olo kun olet päättänyt lähteä. Mutta itse siis uskon että toivoa on aina!🙂

Kiitos lohduttavasta vastauksesta! Näin kokemuksen syvällä rintaäänellä voin nyt sanoa, että erota ei kannata, jos yhtään miettii vielä toista vaihtoehtoa. Ja hakekaa ihmeessä keskusteluapua. Pariterapeutillehan voi mennä ensin yksinkin, jos se tuntuu helpommalta.

Jälkikäteen ajateltuna meidänkin olisi kannattanut mennä pariterapiaan heti, kun suhteessa alkoi ilmetä pahoinvointia. Jotenkin tämä kävi vain niin salakavalasti, että kumpikaan ei tajunnut tilannetta, ennen kuin oli liian myöhäistä. Toisin sanoen, minä olin kaikessa hiljaisuudessa tehnyt päätöksen pois muuttamisesta. Puoliso oli tietysti järkyttynyt, eikä mikään ihme, kun en aiemmin ollut virkannut sanaakaan epätoivostani.

Nyt olen ihan solmussa, enkä pysty toimimaan. Seurustelu-uutisen kuultuani laitoin välit poikki yksinkertaisesti siitä syystä, että en pysty kohtaamaan entistä puolisoani, kun tiedän että hänellä on jo uusi onni. Uskon että hän on oikeasti rakastunut tai vähintäänkin ihastunut ja tekee kaikkensa suhteen onnistumisen eteen. Kerroin kyllä, että olen alkanut miettiä asioita ja mahdollisesti halukas yrittämään vielä. Olisiko vain parasta antaa ajan kulua ja yrittää keskittyä itseensä? Rakastumisvaiheessa oleva ihminen tuskin haluaa lotkauttaa korvaansa vanhan kumppanin lähentymisyrityksille.

Hei, Opaque!

Tilanteessasi on paljon samaa kuin minun tilanteessani oli. Minun identiteettikriisini yhdistettynä puolison vakavaan masennukseen olivat pitkään suuri ongelma, mutta lopulta kun soppaan lisättiin vielä lisää ulkoisia ongelmia, sietokykyni ylittyi. Edelleenkään en näe meidän suhteessamme mitään perustavanlaatuista vikaa, kuten sinä asian ilmaisit. Me tulimme todella hyvin toimeen, elämämme ja arvomme sopivat yhteen ja pidimme samoista asioista. Kaikki siis tietenkin sellaisissa normaalin ja hyvän suhteen rajoissa, että molemmilla oli myös omat kiinnostuksenkohteensa.

Olin myös ihastunut toiseen ja se toinen oli kaikin tavoin täydelliseltä vaikuttava ihminen ilman mitään elämäniloani syövää sairautta. Pitkä historia puolison kautta kuitenkin sai minut yrittämään niin pitkään kuin pystyin.

Ero ei lopulta ollut minulle mikään pitkän järkeilyn tulos, vaan pakon sanelema ratkaisu täysin kestämättömässä tilanteessa. Olin henkisesti ja fyysisesti täysin rikki, että jos puoliso huokaisikin liian masentavaan sävyyn, hajosin totaalisesti ja itkin monta vuorokautta. Ei puhettakaan, että minulla olisi ollut enää minkäänlaisia voimia panostaa suhteeseemme tai hänen tukemiseensa. Sinäkin kirjoitit, että suhteenne olisi voitu vielä pelastaa, jos sinulle olisi ollut voimia. Voimien loppuminen ei kuitenkaan ole mikään päätöskysymys! Minä kuvittelin pitkään, että ihminen voi venyä loputtomasti, mutta ei se vain ole mahdollista. Raja tulee vastaan eikä tilannetta todellakaan kannata päästää niin pahaksi.

Vaikka sinä kirjoitit, että parisuhde ei ollut pääasiallinen pahoinvointisi lähde, se kuitenkin lisäsi sitä. Minusta sinun pitäisi ensimmäiseksi keskittyä itseesi ja vasta sitten, kun oma elämäsi on kunnossa, alkaa keskittyä parisuhteeseen. Rikkinäiset ihmiset eivät voi pelastaa toisiaan. Mainitsemasi alkoholiongelma voi myös johtaa todella pahoihin ongelmiin, eikä sitä pitäisi vähätellä vain yhtenä pikku juttuna. Se olisi ollut todella väärä tapa suhtautua asiaan, että olisit sopeutunut siihen. Pahimmillaan olisit parinkymmenen vuoden päästä soimannut itseäsi siitä, kun annoit rakkaasi tuhoutua silmiesi edessä.

Entä identiteettikriisisi? Oletko todennut, että olitkin väärässä? Mikä suhteesi ihastukseesi on nyt?

Hei Maisa23, kiitos kirjoituksestasi!

Tilanteesi vaikutta todella vastaavalta kuin omani, puolison masennusta ja omaa henkistä hajoamista myöten. Suhteemme alkoi niin, että minä olin vahvempi osapuoli ja jaksoin aina kannatella puolisoani. Erinäisten traagisten sattumusten myötä oma jaksamiseni loppui kuitenkin ihan totaalisesti, ja ihan kuten sinullakin, toisen osapuolen huokauskin ja pitkäksi venynyt haukotuskin sai kohtuuttomat mittasuhteet.

Sitten kuvioihin tuli ihminen, jonka kanssa tunsin sielujen sympatiaa. Aluksi nautin vain ihastumisen tunteesta, mutta mitä tukalammaksi oloni kotona tuli, sitä kiihkeämmin aloin haaveilla oikeasta romanssista. Pikku hiljaa töistä tai reissusta kotiin palaaminen alkoi tuntua raskaalta, ja lopulta aloin tahtomattani käyttäytyä torjuvasti puolisoani kohtaan. Huomasin tämän itsekin, mutta en vain pystynyt muuttamaan käytöstäni.

Aloin myös saada raivareita puolison lisääntyneestä tissuttelusta ja vihasin tämän takia itseäni, koska tiedän että alkoholiongelmaa ei todellakaan ratkaista nalkuttamalla. Puolisoni olisi toivonut minulta tukea juomisen vähentämiseen, mutta kun oma jaksamiseni oli mitä oli, niin minulla ei ollut keinoja siihen. Lisäksi lapsuuttani varjosti isän alkoholiongelma, joten taitoni käsitellä asiaa ei ollut mitenkään aikuismainen siitä huolimatta, että puolisoni juominen pysyi vielä jotenkuten hallinnassa.

Pakenin romanttisiin haaveisiin, kunnes sitten repäisin itseni irti vanhasta suhteesta. Muuton jälkeen oloni oli hetken aikaa hyvä ja vapautunut. Puolisoakin tapasin säännöllisesti, ja olimme hyvissä väleissä. Kun sain etäisyyttä asioihin, tajusin että ihastuksen kohteena ollut ihminen ei ollut sellainen, jonka kanssa olisin halunnut seurustella. Ymmärsin että hänellä on mielenterveysongelmia mahdollisesti enemmän kuin minulla ja entisellä puolisollani yhteensä! En koskaan kertonut hänelle tunteistani, ja pikku hiljaa ne alkoivatkin viiletä. Näin jälkikäteen mietin, ihastuinko häneen vain siksi, että saisin pontta irtautua ahdistavasta elämäntilanteesta.

Tällä hetkellä olen siis ihan yksin, solmussa tunteideni kanssa ja täysin näköalaton. Tavallaan tiedän taas kuka olen, mutta elämälleni en oikein löydä tarkoitusta. Miten sinulle Maisa lopulta kävi? Oletko löytänyt itsesi? Entä johtiko ihastuminen mihinkään?

Päätimme yhdessä erota noin kaksi viikkoa sitten. Sovittiin myös ettei kolmansia puolia oteta vielä kuvioihin ennenkä kaikki on selvää. Sotkisi vain turhaan toisen ajatuksia! Lastenkin takia jo! Olin ensin varma että tämä on oikea päätös. Mutta tulin miettineeksi kaikkea mahdollista mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Uusia parisuhteita esim. ja sitä hetken mietittyäni tuli tunne etten haluakaan erota. Odottelin miestä illalla kotiin kun lapset oli jo nukkumassa että kertoisin tämän hänellekin. Se oli valittevasti suuri virhe! Mies oli viikko eropäätöksestä kaveriensa kanssa istumassa iltaa. Valvoin tapani mukaan ja odottelin että koskahan tulee kotia. Hän oli tuona kyseisenä iltana sitten lähtenyt heti jonkun naisen matkaan! Valehteli mulle että oli nukahtanut kaverin sohvalle! Tuntuu tosi pahalta, miten joku voi tehdä noin toiselle. Miten selviän!??

Minullakin tilanne meni juuri noin, että mitä vaikeampaa minulla oli puolisoni kanssa, sitä enemmän ajauduin ihastuksen luokse.

Raivokohtauksetkin kuulostavat tutulta, mutta minä raivosin masennuksen takia. En todellakaan ole uskonut hetkeäkään, että masennus olisi vain laiskuutta tai että siitä voisi parantua "ottamalla itseä niskasta kiinni" mutta välillä turhautumiseni ja väsymykseni vaan purkautui raivoamisena.

Ymmärrän hyvin, ettei sinulla ollut menneisyytesi takia voimia auttaa toisen alkoholiongelmassa. Minulla on samanlainen tausta ja alkoholi on aina ollut minulle todella ristiriitainen asia. Jos puoliso olisi alkanut lääkitä masennustaan viinalla, olisin lähtenyt saman tien. Hän tiesi sen ja saattoi olla pitkiä aikoja juomatta, jos vähänkin vihjasin, että hänen juomisensa on minusta luisumassa huolestuttavaan suuntaan.

Voi hyvinkin olla, että ihastuit ystävääsi vain päästäksesi irti vanhasta suhteesta. Ei se tarkoita, että ero olisi ollut väärä ratkaisu. Maailmassa on muitakin ihmisiä kuin he kaksi, eikä kumpikaan heistä selvästi ole sinulle sopiva ainakaan tässä elämäntilanteessa. On varmasti vaikea ajatella pitkän suhteen jälkeen, että voisi joskus rakentaa yhtä hyvää elämää jonkun muun kanssa, mutta kyllä se on mahdollista.

En voi väittää, että olisin jotenkin selvillä vesillä tai täysin tietoinen siitä, kuka olen ja mitä haluan, mutta siitä olen varma, että ero oli oikea ratkaisu. Siitä on vasta muutama kuukausi, enkä ole edes saanut vielä omaa asuntoa, mutta joka päivä olen vähän vapaampi ja vähän onnellisempi. Olin niin kauan kantanut vastuuta ja elänyt sellaisessa puolison ympärillä leijuvassa masennuksen pilvessä, että on ihan uskomatonta olla vastuussa vain itsestään ja tehdä elämällään ihan mitä huvittaa joutumatta miettimään, että siellä se toinen kotona kärsii ja katsoo kelloa, koska tulen kotiin.

Vaikka välillä ajaudunkin ajattelemaan hyviä hetkiä ja sitä, mitä kaikkea olen menettänyt, huonojen hetkien muistelu palauttaa minut hetkeen. Välillä tulen todella fyysisesti pahoinvoivaksi pelkästä huonojen aikojen muistelusta ja silloin aina tajuan, että tämä oli ainoa oikea ratkaisu.

Kirjoitit, että olet ihan yksin. Eikö sinulla ole muuta perhettä tai ystäviä, jotka voisivat tukea sinua?
Minä luulen, että suurin syy siihen, miksi pääsin pahimmasta yli niin nopeasti oli se, että minulla on laajat tukijoukot. En yleensä osaa pyytää apua tai näyttää heikkouttani, mutta olin eron jälkeen niin huonossa kunnossa, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua muiden lohdutettavaksi.

Ihastumiseni johti seurusteluun. Onhan vaikea ero ehkä huono lähtökohta uudelle parisuhteelle, mutta meistä oli tullut niin läheisiä jo ennen eroa, ettei tilanne ole ollenkaan sama kuin jos olisimme tavanneet vasta eroni jälkeen. Ja hänen myötään ainakin lähes koko teini- ja aikuisikäni kestänyt seksuaali-identiteettikriisi alkaa viimein lauhtua ja toivottavasti kadota iäksi. Mitä enemmän pääsen yli entisestä puolisostani (miehestä), sitä enemmän identifioin itseni lesboksi.

Kiitos tuestanne,

Selviytyjäkö, mielestäni sinun ei vielä kannata menettää toivoasi, jos näet suhteellanne tulevaisuuden. Shokkitila saa ihmisen käyttäytymään ennalta-arvaamattomasti, ja arvelen että puolisosi hyppäsi toisen naisen kelkkaan silkasta paniikista. Ja valehteli sinulle, koska ei halunnut satuttaa. Ota vielä asia puheeksi hänen kanssaan!

Maisa23, tarinasi kuulostaa ihan siltä, kuin olisin kirjoittanut sen itse. Ainoastaan lopputulos on erilainen, koska sinulla ihastuminen johti seurusteluun. Yksin olemisella tarkoitin lähinnä yksin asumista ja sitä yksinäisyyden tunnetta, joka valtaa mielen etenkin iltaisin ja aamuisin, kun koti on tyhjä. Onneksi minullakin on paljon ystäviä, joiden kanssa voi keskustella ihan mistä tahansa. Osa on itsekin eronnut, joten siinä mielessä on mahdollisuus saada myös vertaistukea.

Masentuneen tai vaikka vain melankolisen ihmisen kanssa elämissä on vaikeaa juuri tuo utuisessa pilvessä eläminen. Oma puolisoni oli kyllä myös monin tavoin aktiivinen, mutta joskus vain tuntui, että perusluonteemme eivät sovi yhteen. Se vain harmittaa, että arvomaailmamme oli samanlainen ja meillä oli paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Ja ensimmäiset vuodet sujuivat ilman mitään ongelmia. Pelottaa tosiaan, että en enää löydäkään ketään, jota voisin rakastaa ja joka voisi rakastaa minua. Mutta ei tässä mitään kiirettä sen suhteen ole, kaikelle on aikansa.

Ihana kuulla, että sinun päiviisi on jo tullut valoa! Kerroit että sinulla ei vielä ole omaa asuntoa. Asutko siis vielä entisen puolisosi kanssa? On myös mukava kuulla, että olet päässyt eteenpäin seksuaali-identiteettisi liittyvissä pohdinnoissa. Kuten ehkä vaistositkin, samaa on ilmassa täälläkin.

Ei välttämättä kaikille, mutta itse olen tehnyt listoja. Listan siitä, miksi me erosimme/mikä suhteessamme ei toiminut ja mitä jäin kaipaamaan. Tulostin sen ja liimasin jääkaapin oveen, ihan muistuttakseeni itselleni heikoilla hetkillä että kyllä, ero oli oikea ratkaisu ja oli paljon, mikä suhteestamme jäin kaipaamaan. Itselle ainakin on auttanut se, että käynyt läpi mielessä puolta vuotta ennen eroa, mitä minä tein, mitä hän teki ja pohtinut syitä mikä muuttui ja mitä tapahtui. Olen löytänyt muutaman käännevaiheen, joiden tiedän vaikuttaneen eroon mutta samalla hyväksynyt, että niitä ei olisi voinut muuttaa. Itselleni toimii tälläinen analyysi ja on helmpompi elää tämän päätöksen ja olon kanssa, kun tietää järjellä ajatellen että teimme oikean ratkaisun. Tunteet tietenkin sanovat ihan eriä, mutta välimatka ja radiohiljaisuus toivottavasti auttavat ja ehkä muutaman kuukauden päästä minullakin alkaa olla parempi olo =) Olen myös pohtinut, mikä hyviä puolia hänessä on mitä jään kaipaamaan, ja mitä huonoja puolia joita haluan seuraavassa puolisossani olevan. En halua tehdä samoja virheitä seuraavassa suhtessa tai valita samanlaista, ihanaa ja rakastettavaa mutta minulle epäsopivaa miestä! Mutta leuka rintaan ja uusi pettymyksiä kohti;)

Neitivain20, arvostan "leuka rintaan ja uusia pettymyksiä kohti" -asennettasi! 😉

Minäkin olen puntaroinut suhteemme hyviä ja huonoja puolia ja mietin eroa niin pitkään, että harkitsemattomasta ratkaisusta ei voinut olla kyse. Kamalinta tässä on se, jos ihan rehellisiä ollaan, että en ole oikein koskaan nähnyt suhteellamme tulevaisuutta. Olen kyllä ollut sitoutunut enkä ole ennen tätä ihastusta ollut kiinnostunut yhdestäkään muusta, mutta esimerkiksi yhteisen vanhenemisen ajatteleminen on saanut melkein karvat pystyyn. Joku sisimmässäni on vain pannut kampoihin, vaikka ex-puolisoni on tuota runsasta alkoholinkäyttöään lukuunottamatta huipputyyppi.

Se on vaan jäänyt vaivaamaan, että olin niin kyvytön ottamaan ongelmia esiin ja keskustelemaan niistä. Näin jälkikäteen ajatellen ymmärrän, että hänellä olisi ollut oikeus tietää missä mennään. Jostain syystä vain pakenin ja etäännyin, aloin viettää aikaa omassa haavemaailmassa ja romanttisten kuvitelmieni kohteena olevan ihmisen seurassa. Ja lopulta erään riidan yhteydessä ilmoitin, että minun on saatava muuttaa omilleni. Tämän jälkeen tasoittelin tietä, otin syyt omille niskoilleni, olin niin kiltti kuin osasin jne. Tässä vaiheessa suhteemme tuntui jopa parantuvan, mutta jos olen päättänyt jotain, niin paluuta ei ole. Ja kyllä myös tarvitsin oman tilan ja ajan selvittääkseni kaikki omat tunteeni.

Minä olen myös yrittänyt analysoida suhdettamme, entistä puolisoani ja itseäni. Hyviä ja huonoja puolia, piintyneitä toimintamalleja ja kykyä käsitellä ongelmia. Olen vasta tämän eron myötä huomannut, kuinka vaikeita tunneasiat ovat minulle. Parisuhteemme törmäyskohdat olivatkin juuri tässä: entinen puolisoni on ääripään tunneihminen ja minä puolestani ääripään järki-ihminen. Meidän olisi pitänyt jotenkin lähentyä toisiamme ja ymmärtää toistemme ominaispiirteitä.

Mutta kuten sinäkin Neitivain20 kerroit, minäkin haluan välttää samat virheet jatkossa ja toivon mahdollisen tulevan kumppanin olevan hieman erityyppinen ihminen. Tavallaan olen nyt ymmärtänyt omat tarpeeni ja myös sen, millaisiin tarpeisiin pystyn itse vastaamaan kadottamatta taas minuuttani. Toisaalta pitäisi nyt vaan opetella elämään itsekseen, eikä hypätä ojasta allikkoon.

Maailmassa on paljon huipputyyppejä, mutta kaikkien kanssa ei vain voi kuvitella loppuelämäänsä :S Ja rakkaus ei pelkästään ole syy pysyä yhdessä, sen olen tässä oppinut.

Meillä taas tilanne ehkä hieman päinvastainen, exä tuntui pakenevan ja etääntyvän viimeisten kuukausien aikana, mutta onneksi otin itse härkää sarvista ja nostimme asian pöydälle. Keskustelimme läpi yöt, itkien, pohtien, harkiten eri vaihtoehtoja. Eli mielestäni voi olla, että miehesikin on elänyt hieman omissa maailmoissa jos ei ole itse huomannut mitään muutosta sinussa ja suhteessanne? Onhan tuo tietenkin hieman ikävää, että yhtäkkiä riidan aikana vain ilmoittaa haluavansa erota, mutta tiedät nyt ainakin paremmin seuraavassa suhteessa puhua asioista ajoissa =) Ei ole olemassa helppoa eroa, eikä puhumisen tarkoitus ole sitä pitkittää, mutta kyllähän erosta ylipääseminen on helpompaa kun tietää syyt eron takana. Joku sanoi että huonokin syy eroon on parempi kun ei syytä ollenkaan...

Tänään aika masentavat tunnelmat. Makaan kotona ja katson televisiota kuin zombie. Öisin näen unta hänestä ja meistä, ja jostain syystä on fyysisesti huono olo. Oksettaa ja huimaa, pitäisi varmaan yrittää syödä jotain :/

Kiitos taas, olen saanut teidän vertaisten sanoista paljon lohtua. Jossain vaiheessa eropohdintojani kuvittelin, että en enää rakasta puolisoani. Nyt erossa ollessamme olen huomannut että rakkaus ei ole vuosien myötä kadonnut mihinkään, se oli vain hautautunut kaikkien murheiden alle. Tavallaan näen entisen kumppanin nyt myös uusin silmin ja pystyn ymmärtämään hänen käytöksensä taustalla vaikuttavia asioita. Ja sama itseni kohdalla.

Kyllä exä oli havainnut pahoinvointini, mutta ei ehkä tilanteen vakavuutta. Hän yritti auttaakin, mutta olin niin sekaisin ja paniikissa, että en pystynyt ottamaan apua vastaan. Samaan aikaan hänen juomisensa lisääntyi, ja se ärsytti minua niin suunnattomasti, että aloin muuttua ihan hermoheikoksi. Lapsuudenkodista lähtiessäni olin päättänyt, että omassa kodissani en tule alkoholin ongelmakäyttöä sietämään, ja vaikka puolisoni pystyikin hoitamaan kaikki velvollisuudet, niin aloin pelätä että tilanne riistäytyy vielä joskus käsistä. Toisin sanoen erosin osittain siksi, että halusin ennaltaehkäistä mahdollisesti vuosien tai vuosikymmenten kuluessa kehittyvää ongelmaa... Kuulostaa varmaan liioittelulta, mutta alkoholistien läheiset varmasti tietävät mistä puhun! Mutta tosiaan perustelin eroa omilla pään sisäisillä ongelmillani, mikä oli osittain totta.

Neitivain20, psyykkisesti ja fyysisesti huonot tuntemukset ja unet entisestä kumppanista ovat arkipäivää täälläkin. Ruoka ei maistu ja tekee mieli lojua neljän seinän sisällä. Itse olen pakottanut itseni ihmisten pariin, koska siten saa ajatukset edes hetkeksi pois oman navan ja entisen puolison ympäriltä. Jaksamista sinnekin!

Opaque kirjoitti 13.3.2015 14:21 Yksin olemisella tarkoitin lähinnä yksin asumista ja sitä yksinäisyyden tunnetta, joka valtaa mielen etenkin iltaisin ja aamuisin, kun koti on tyhjä. Onneksi minullakin on paljon ystäviä, joiden kanssa voi keskustella ihan mistä tahansa. Osa on itsekin eronnut, joten siinä mielessä on mahdollisuus saada myös vertaistukea.

Masentuneen tai vaikka vain melankolisen ihmisen kanssa elämissä on vaikeaa juuri tuo utuisessa pilvessä eläminen. Oma puolisoni oli kyllä myös monin tavoin aktiivinen, mutta joskus vain tuntui, että perusluonteemme eivät sovi yhteen. Se vain harmittaa, että arvomaailmamme oli samanlainen ja meillä oli paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Ja ensimmäiset vuodet sujuivat ilman mitään ongelmia. Pelottaa tosiaan, että en enää löydäkään ketään, jota voisin rakastaa ja joka voisi rakastaa minua. Mutta ei tässä mitään kiirettä sen suhteen ole, kaikelle on aikansa.

Ihana kuulla, että sinun päiviisi on jo tullut valoa! Kerroit että sinulla ei vielä ole omaa asuntoa. Asutko siis vielä entisen puolisosi kanssa? On myös mukava kuulla, että olet päässyt eteenpäin seksuaali-identiteettisi liittyvissä pohdinnoissa. Kuten ehkä vaistositkin, samaa on ilmassa täälläkin.

Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat yksinäisyydellä. Minä luulen, että itsellänikin voi olla nuo tunteet vielä edessä. Toistaiseksi nautin vain siitä, että saan elää juuri omien rytmieni mukaan. Usein aamut olivat minulle omaa aikaa vielä seurustellessakin, koska unirytmimme olivat niin erilaiset. Edes viikonloppuisin emme usein syöneet aamiaista yhdessä.

Eksän masennuksen takiakin tämä yksinolo on jotenkin helpottavaa, koska hän oli viime aikoina minulle pelkästään taakka ja jos hän joskus kerran kahdessa viikossa oli tunnin poissa, pidin yksinoloa suurena luksuksena.

Minä mietin joskus vuosia sitten, kun pohdin eroamista, etten koskaan löydä ketään, joka ymmärtäisi minua yhtä hyvin ja sietäisi puutteitani ja ikäviä luonteenpiirteitäni. Olin siinä mielessä väärässä, etten löytänyt toista, joka ymmärtäisi YHTÄ HYVIN, löysin toisen joka ymmärtää PAREMMIN. Vasta eron jälkeen kun yhteiselo kärjistyi monesti riitelyksi, eksä alkoi laukoa, miten vaikea minun kanssani on ollut elää, kun olen niin vaativa joissain asioissa ja elämä kanssani on yhtä kompromissia. Nykyisen kanssa kompromisseja ei edes tarvitse tehdä monissa asioissa, koska olemme samoilla linjoilla jo valmiiksi. Lisäksi hän ehkä tämän tilanteen takia on saanut heti alkuun oivan ryöpytyksen niitä negatiivisia puoliani ja hyväksyy kaiken täysin. Välillä oikein liioitellusti kyselen, eikö häntä tosiaan haittaa jotkut piirteeni ja hän sanoo, että ne ovat osa minua, eikä hän voisi kuvitella minua ilman niitä.

Asun yksin, mutta samassa asunnossa. Tämä on minulle aivan liian suuri, mutta en voi mennä muuallekaan odottamaan oman kämpän löytymistä. Ja koska toivon mukaan tulen asumaan seuraavassa asunnossani useita vuosia, en halua ottaa ensimmäistä ylihintaista asuntoa, jonka satun löytämään.

Paljon tsemppiä identiteettikriiseilyyn! Toisille se on pikku juttu, mutta toisille vuosien käsittelyn vaativa asia.

Minäkin pidän siitä, että saan nyt mennä ja tulla miten haluan ja olla kotona ihan hiljaa itsekseni. Kääntöpuolena on se, että läheisyydentarpeeseen ja haluun jakaa arkisia kuulumisia ei vastaakaan kukaan. Sinulle ei uuden suhteen takia näitä tuntemuksia välttämättä tule, vaikka tulet kyllä varmasti ikävöimään vanhaa kumppaniasi ainakin jonkin verran. Minua yksinäisyys syö varmaankin myös siksi, että tiedän exäni elävän ihastumisvaihetta toisen kanssa. Väkisinkin mieleen nousee muistoja oman suhteen alkuajoilta, jolloin molemmat olivat toivoa täynnä, ja tietysti myös kaikkia kivoja juttuja matkan varrelta. Olin ajatellut että en itse kiirehdi etsimään uutta kumppania, mutta nyt tuntuu että rakastuminen on ainoa ulospääsy ahdistavasta tilanteesta. Olet kyllä onnekas, kun olet saanut sielunsisaren! 😍

Itsekin yrittänyt ja nauttinutkin siitä, että saa mennä ja tulla miten haluaa, katsoa telkkarista juuri mitä haluaa yms. MUTTA juuri se arkisten juttujen jakaminen... Myönnän, että televisio on kotona kokoajan päällä taustameluna ja saatan höpötellä itsekseni. En ole paljon ollut kotona kylläkään, mutta on se silti ikävää kun tietää että kun tulee kotiin, joutuu olemaan siellä yksin koko illan. Kukaan ei tule töistä, eikä ole ketään vieressä jolle kertoa päivästään tai jolta kysellä toisen päivästä. Tekemisen puute tai tylsyys ei onneksi ole vielä iskenyt.

Sanokaa että teilläkin on yksinäinen olo, ihan kuin puolikas teistä puuttuisi? En tiedä mitä tämän olon kanssa pitäisi tehdä. Kai odottaa että se menee pois ajan myötä ☹️ Tämä sinkkuna oleminen ei ole yhtään mukavaa ja olen pohtinut että mitä sinkut tekevät iltaisin. On minulla kaikkea puuhaa ja harrastusta, mutta olisi kiva illalla kaatua sohvalle sen rakkaan kanssa ja katsoa jotain sarjaa. Kavereille tietenkin kertoilen päivästä, mutta kaikki ymmärtää ettei se ole sama asia... On vaan masentavaa ajatella että nyt on ihan yksin ja että kaikki pitää tehdä yksin. Suhde toi elämääni turvaa ja pidin siitä! Kaipaan exääni, mutta en suhdettamme, mutta ehkä tarkemmin ajatellen taidan kaivata sitä tunnetta mikä oli kun oli joku vieressä jakamassa kaiken.

Yli viikko erosta, ihan okei mennyt muuten. Välillä tulee itkukohtauksia, mutta tuntuu etten jaksa enää itkeä. Päivät menevät nopeasti, mutta tämä tyhjä olo on kyllä pyllystä.

Voin ihan täysin allekirjoittaa tuon, että olo on YKSINÄINEN ja TYHJÄ. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman parisuhdettakin voi elää täyttä elämää, ja edelleen olen sitä mieltä, mutta nyt eron jälkeen se tuntuu mahdottomalta. Suhteen loppuaikoina kuvittelin, että olemme niin sanotusti kasvaneet erillemme, mutta nyt tuntuu pikemminkin siltä, kuin olisimme kasvaneet yhteen. Ja nyt tuntuu, kuin olisin repinyt itsestäni osan irti, ja vasta nyt huomaan että olisin sittenkin tarvinnut sitä. Mutta sitä kai se on, kun on pitkään asunut yhdessä ja oppinut tuntemaan toisen melkein läpikotaisin. Pari päivää on nyt mennyt paremmin, kun olen keksinyt itselleni paljon tekemistä ja yrittänyt olla ajattelematta exääni. Olen myös yrittänyt keskittyä tulevaisuuteen ja miettiä ihan huvikseni, millaiseen ihmiseen voisin ihastua ja mitä juttuja toivoisin mahdolliselta tulevalta suhteelta. En ole vielä valmis sellaiseen, mutta jotenkin nämä ajatukset antavat hieman toivoa. Itkenytkin olen vuolaammin kuin vuosiin.