Mukavaa että keskustelu jatkuu ja joukkoon on tullut myös uusia, vaikka kenenkään ei toivoisikaan olevan tässä tilanteessa. Minulle on käynyt niin, että ahdistus on noussut uudelleen pintaan ja entistä kovempana. Olen kai viimein tajunnut eron lopullisuuden. Minä halusin jättää tutun ja turvallisen, mutta jotenkin vieraaksi muuttuneen elämän taakseni, ja nyt kärsin seurauksista. Olen niin täynnä vihaa itseäni kohtaan, että voisin räjähtää!

Olen uusi kirjoittaja ryhmässä. Olen lukenut näitä keskusteluja jo useita viikkoja, mutta vasta nyt otin asiakseni kirjoittaa. Sinun tarinasi Opaque kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin minulla itselläni.Lähdin 5 vuoden suhteesta tammikuun lopussa, muutin tavarat omaan asuntooni joka oli ollut aiemmin vuokralla.Olin tuolloin myös ihastunut ystävääni, ja ajattelin muten elämä voisi olla helpompaa ja ihanampaa jonkun muun kanssa.Mitään lopullista ei päätetty ennenkuin maaliskuun alussa, ja vietimme tuon muutaman kuukauden aikana öitäkin yhdessä ja puhuimme lähes päivittäin.Itse pyysin silloin useaan ootteeseen että saisin hieman omaa aikaa ja tilaa että voisin miettiä asioita, mutta mies ei sitä pystynyt antamaan vaan epätoivoisena koitti päätäni kääntää, vannoi muuttuvansa, edessäni itkienkin mahdollisuutta pyysi.Kun näin toisen tuskan ajattelin että joku päätös oli asiaan saatava.Suhteemme riitaisuuden takia ( ei mitään pieniä riitoja, vaan miehellä vakava vihanhallinta ongelma) silloin tuntui silltä etten uskaltanut uutta mahdollisuutta suhteellemme enää antaa.Ilmoitin päätökseni lopullisesta erosta.En ollut siitä itse lainkaan varma, koska tiesin että kaikesta huolimatta rakkautta vielä oli, mutta tuntui väärältä pitää ihmistä epätietoisena niin pitkään ja epävarmuus raastoi itseänikin.Muutaman päivän sisään tästä päätöksestä mies oli jo löytänyt jonkun toisen, jota on siitä lähtien säännöllisesti tavannut, esitellyt jo ystävilleenkin jne.Pahalta tuntuu.Olemme olleet yhteydessä, ja nyt ex näkeekin suhteessamme vain vikaa ja kaikki muutokset mihin sanoi olevansa valmis perääni itkiessään ovat täysin unohdettuja.Ja esimerkiksi syy hänen vihakohtauksiinsa onkin taas vain minussa. Mutta kaikesta huolimatta ikävöin häntä valtavasti ja sydämessä on ontto ja koditon olo.Suhteessamme oli paljon vikoja, mutta olen myös nähnyt omat virheeni, miettinyt miten olisin toiminut toisin ja toisaalta myös ne asiat joita en ole osannut arvosta.Olen ollut jo useita viikkoja toisella paikkakunnalla jossa olen yleensä töissä. En kestä ajatusta että törmäisin häneen uuden ihmisensä kanssa ja muutenkin etäisyys auttaa.Olen huomannut että suru ja ahdistus tulee sykleissä, välillä menee monta päivää suht hyvin, sitten maailma taas murenee.Kuitenkin uskon, että päivä päivältä ja itku itkulta se käy helpommaksi.Voimia teille kaikille samassa tilanteessa ponnisteleville !!

Mukavaa Suvetar, että kirjoitit! Olen näin jälkikäteen miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt pitää vain pitkä tauko, jonka aikana molemmilla olisi ollut mahdollisuus miettiä mitä elämältä haluaa. Ajattelin kuitenkin silloin, että tauon ehdottaminen oman epävarmuuden takia olisi epäreilua toista kohtaan. Halusin antaa myös puolisolleni vapauden ja jopa kannustin häntä katselemaan maailmaa avoimin mielin. Ja totta vie hän niin tekikin! Itse olen sen sijaan jäänyt jumittamaan paikoilleni, enkä näe tulevaisuudessa oikein mitään valoa.

Heti eron jälkeen olo oli hetken aikaa vapautunut ja olimme eksän kanssa melko hyvissä väleissä, soittelimme ja tapailimme, mutta kuultuani seurustelu-uutisen kaikki romahti. Nyt ymmärrän että olin alkanut alitajunnassani elätellä toiveita yhteenpaluusta. Ja juuri tuo, että uutta seurustelukumppania on jo esitelty kavereille, tuntuu jostain syystä suorastaan nöyryyttävältä. Oma elinpiirini on myös jonkin verran rajoittunut siksi, että en missään nimessä halua törmätä eksääni ja tämän uuteen ihastukseen kadulla, ravintolassa tai mikä pahinta, jonkun yhteisen ystävän juhlissa! Sanot hyvin, että sydämessäsi on ontto ja koditon olo... Juuri siltä minustakin tällä hetkellä tuntuu.

Suvetar ja Opaque, minulla on sellainen tunne, että eksänne haluavat vain päästä näyttämään. Miehethän usein haluavat päästä näyttämään pärjäävänsä naisten kanssa ainakin lukumäärässä. Tuskin hekään ovat kovin hyvävointisia, pakenevat vaan ongelmiaan uuteen syliin.

Mielestäni on vahvuutta pärjätä hetken aikaa yksikseen. Itse olen joskus sortunut uuteen suhteeseen liian pian eron jälkeen, osittain juuri näyttääkseni eksälleni, joka myös oli nopeasti hankkinut itselleen uuden suhteen. Mitenkään erityisen terveitä nämä pikaistuksissa tehdyt suhteet eivät ole olleet, olen ollut liian riippuvainen ja nöyrtynyt liikaa uuden miehen palvelijaksi ja tien siloittajaksi.

Omaan ex-mieheeni joudun valitettavasti olemaan yhteyksissä lapsen takia. Itse hän ei tietenkään soita lastaan tavatakseen, vaan joudun soittelemaan hänen peräänsä. No, anoppihan aina palveli lapsiaan ja palvelee vieläkin, joten turhantärkeäksi on tuo ex-mies oikein hyvin oppinut.

Mutta ahdistukselle en osaa minäkään tehdä paljon mitään. Haluaisin tietysti urheilla, mutta sairastuneen lapsen kanssa se ei oikein onnistu. Pitäisi varmaan lopettaa tämä makean mössötys ja tunteisiin syöminen. Kirjoittaakaan ei liiaksi pitäisi, alkaa rannekanavaoireyhtymä taas vaivata. ☹️

Kiitos Polunkävijätär lohduttavasta kommentista! Näinhän se monesti on, että kun heti hyppää uuteen suhteeseen, vanhat ongelmat seuraavat mukana. Ja jos ei hetkeksikään pysähdy kuulostelemaan omia todellisia tarpeitaan ja käyttäytymismallejaan ja ennen kaikkea sitä, mitä parisuhteelta todellisuudessa haluaa ja miten sen voi saavuttaa, niin historia alkaa helposti toistaa itseään.

Minulla on tänään ollut pitkästä aikaa ihan siedettävä olo. Tuntuu että ei nyt juuri ole tarvetta edetä liian nopeasti, vaikka toisaalta läheisyyttä ja ehkä vähän seksiäkin olisi mukava saada. Mutta kyllä tämä elämä yksinkin sujuu, kaikelle on aikansa! Jotain puuhaa on kuitenkin oltava koko ajan, muuten iskee hulluus. Olen nyt yrittänyt pyöräillä ja kävellä, raikas ulkoilma tekee nimittäin ihmeitä. Ruokavalio on täälläkin jäänyt vähän yksipuoliseksi, siihen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota.

Hei! Olen myös uusi kirjoittaja täällä.Itselläni tuli ero viikko sitten 3 vuoden suhteesta. Me emme asuneet koskaan yhdessä mutta oltiin puolet viikosta aina jomman kumman asunolla. Meidän suhde oli pitkään todella riitaisa ja oli todella iso luottamus pula kumpaankin suuntaan. puolet viikosta kun olimme erossa hänellä oli useasti puhelin pois päältä ja selitys oli joko että akku oli ollut loppunut tai se oli ollut päällä vaikka niin ei ollut ja hän syytteli minua aina pettämisestä ym vaikka mitään semmoista ei ollut. Nyt on ollut todella yksinäinen ja ahdistava olo tuntuu että hän pyörii koko ajan mielessä. En tiedä miten jatkaa eteenpäin 😭

Opaque, mukava kuulla, että lohdutti. Kai se on ihan normaalia, että tunteet menevät suunnasta toiseen. En minäkään ole rento joutuessani neuvottelemaan exäni kanssa lapsen tapaamisista ja pelkkä ajatus exän kanssa puhumisesta vääntää vatsan sekaisin ja herättää halun vasaroida rikki pari seinää...

Eilen tuli muuten avioeropaperit. Se on sitten todella virallisesti exä nyt.

Miten sitten selvitä erosta? Vähän kerrallaan, askel askeleelta. Aluksi voi onnitella itseään siitä, että on käynyt kaupassa ja vienyt roskat. Välillä voi olla ihan hyvä unohtaa omat fiilikset ja keskittyä työhön, harrastuksiin ja muihin perheenjäseniin. Muutaman kuukauden päästä sitä saattaa innostua jo kokkailemaankin vähän paremmin.

Suosittelen myös yhteydenpitoa ystäviin. Niistä on oikeasti iloa, vaikke niitä kovin montaa olisikaan
🙂

Otan osaa Ysinäinen0009, seuraavat viikot ja kuukaudet eivät varmaan sinullakaan tule olemaan helppoja! Mutta onneksi täältä Tukinetistä saa vertaistukea, moderoinnin takia hieman viiveellä tosin. Toivottavasti sinulla on myös ystäviä joille voit avautua. Minulle juuri kavereiden tapaaminen ja heidän kanssaan kirjoitteleminen on paras tapa irtautua hetkeksi ikävistä fiiliksistä. Ja lisäksi se, jos saa itsensä kotoa liikkeelle ihan mihin tahansa. Polunkävijätär, sanoit osuvasti että pelkkä ajatus exän kanssa puhumisesta vääntää vatsan sekaisin ja herättää halun vasaroida rikki pari seinää. Voin ihan täysin samaistua tuohon!! Fyysinen oireilu taitaa kuulua asiaan... Minulla rintaa puristaa välillä niin lujaa, että pystyn hädin tuskin hengittämään. Valoa viikonloppuun kaikesta huolimatta!
🙂👍

Kiva, että keskustelu on jatkunut täällä ja uudet tulokkaat saavat purkaa sydäntään. Se ahdistuksen määrä juuri eron jälkeen ei minulta helposti unohdu, enkä voi sanoa olevani täysin siitä yli vieläkään. Tuskin haluamme itseämme tälläisestä palsalta löytää, mutta joskus se elämä heittää kapuloita rattaisiin ja siinä sitten kokoilet itseäsi pala palaselta. Vertaistuki on kyllä minulle ollut todella iso apu, sekä tietenkin ihan kasvotusten puhuminen ystävien ja perheen kanssa. Olen jälleen huomannut, että minulla on valtava tukiverkko, joka on ottanut minut vastaan kun olen pudonnut ja olen heille siitä todella kiitollinen ☺️❤️☺️ Tosiystävät jaksavat kuunnella, kun sadatta kertaa pähkäilet teitkö sittenkään oikean päätökseen..

Ja niin, näin puolitoista kuukautta on kulunut erosta ja viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, että olisiko jotain voinut vielä tehdä. Onneksi ystävät ovat muistuttaneet niistä kerroista, kun olen heille avautunut suhteemme huonoista puolista ja monista monista keskusteluista, että onko hän oikea mies minulle. No, eipä ollut. Ystäväni tietävät paljon suhteestamme, ja he ovat aina olleet ensimmäiset ihmiset joille kerroin ongelmista, joten he pystyvät aina muistuttamaan minua niistä syistä, miksi me erosimme kun en niitä itse muista.

Elämä heittää edelleen yhtä häränpyllyä, mutta yritän olla itselleni armollinen. Samoin minullakin on alkanut olla kaipuu läheisyyteen ja seksiin, mutta itse ajatus jostain toisesta ihmisestä oksettaa edelleen. Mietin turhankin paljon sitä, jos hän on jo löytänyt toisen naisen jonka kanssa tekee asioita, mitä me ennen teimme kahdestaan.. Se ajatus on piinava, että hän olisi siirtynyt jos seuravaan suhteeseen ja se tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta! Minäkin välttelen tiettyjä paikkoja, joissa saatan törmätä häneen ☹️ Baarit ovat ehdoton ei, sekä samoin tietty kauppa ja alue. Tavallaan haluaisin törmätä häneen, jotta näkisin mitä hänelle kuuluu, mutta en hyötyisi siitä mitään.

Oletteko te tavanneet eksiänne paljon eron jälkeen, tahalleen (yhteiset lapset tms) tai vahingossa? Miten tilanne meni ja millainen olo teillä oli sen jälkeen?

Heti eron jälkeen tapailimme viikon parin välein, mutta tilanteet kävivät lopulta molemmille vaivaannuttaviksi. Ja sittenhän kävikin ilmi että eksällä on jo uusi suhde. Sen jälkeen en ole halunnut tavata, koska en yksinkertaisesti pysty katsomaan häntä enää silmiin. Ja tosiaan joudun nyt elämään sen asian kanssa, että entinen puoliso menee elämässä eteenpäin uuden rakkauden siivittämänä. Oikeastaan tässä tilanteessa ei auta mikään muu kuin torjua ikävät ajatukset ja käskeä itseään lopettamaan vatvominen. Siis yksinkertaisesti (paitsi että se ei ole ollenkaan yksinkertaista) olla miettimättä eksän menemisiä, tekemisiä ja kuulumisia, ja keskittyä tekemään itse jotain joka vie huomion muualle. Itse tulen ainakin ihan sairaaksi, jos sorrun haaveilemaan yhteenpaluusta tajuten samalla, että se ei ole enää mahdollista. Mutta kuten sanoit, onneksi ystävät muistavat vielä ne eron syyt ja kertovat ne auliisti heikolla hetkellä...

En voi edes kuvitella sitä tilannetta tähän päälle, että tietäisi toisen jatkavan elämää jonkun muun kanssa. En tietenkään tiedä varmaksi, mitä toinen tekee tällä hetkellä eikä tarvitsekaan! Onneksi voi lohduttautua edes sillä ajatuksella, että harvoin nuo laastarisuhteet kestävät, koska ne tunteet on käytävä joskus läpi. Uusi suhde saattaa sillä hetkellä tuntua oikealta ratkaisulta, mutta sitä vain kantaa vanhan suhteen ongelmat uuteen suhteeseen jos ei ota aikaa itselleen. Minä uskon vahvasti, että on hyvä (ellei pakkokin) olla yksin jonkin aikaa eron jälkeen. Näkee hieman objektiivisemmin, mikä meni mönkään ja mitä itse teki. Niistä sitten ottaa opiksi ja yrittää vältellä samoja virheitä. Olen itse ymmärtänyt tässä muutaman kuukauden aikana, että meillä on molemmilla niin paljon kasvettavaa. Minulla on myös tapoja, jotka olen oppinut eronneilta vanhemmiltani joita sovelsin meidän suhteessa. Toivon, että pystyn muuttamaan tiettyjä käyttäytymismalleja ja pääsemään ''menneen'' painolastista eroon.

Aurinkoista vappua kaikille! 😎

Terve kaikille kirjoittajille. Omasta suhteeni loppumisesta on nyt 70 päivää, siis siitä ilmoituksesta, että vaimoni ei halua jatkaa minun kanssani vaan "katuisi loppuelämänsä" ellei tarttuisi kiinni löytämäänsä uuteen naiseen. Olen käynyt kaikki tunteet läpi, vihan, katkeruuden, pettymyksen, arvottomuuden tunteen jne... Myös unettomat yöt ja laihtuminen kuuluvat asiaan. Olen tavannut hänet kerran eromme jälkeen ja silloin meni kolme vuorokautta löytää jonkinlainen tasapaino itseni kanssa. Olen pysähtynyt miettimään itseäni ja suhdettamme ja allekirjoitan teidän muiden näkemyksen itsensä ja vahvuuksiensa löytämisen tärkeydestä. Tämä ottaa aikaa, ymmärrän sen, mutta se samalla pelottaa, sillä näiden tunteiden hyökkäykset ovat todella kuluttavia. Paljon uutta ja hyvääkin on tapahtunut näiden päivien aikana, joka todistaa sen, että elämä suo asioita myös toiselta suunnalta. Olen saanut uuden haluamani työpaikan, joten onnekseni työttömyys ei piinaa enään, se kun sattui tuohon samaan saumaan eron kanssa. Tyttäreni on saanut myös unelmansa toteutettua työpaikkansa suhteen, joka on erityisen iloinen asia. Tosin se taitaa tarkoittaa hönelle muuttoa toiselle paikkakunnalle. Asumme nykyään lähekkäin ja olemme hyvin tärkeitä toisillemme. No, lasten täytyy antaa lentää, kuten kaikkien ihmisten. Olen saanut elämääni uusia ihmisiä muutaman ja samalla huomannut kuinka hyviä ja tärkeitä ovat vanhat ystävät jotka parisuhteen tiimellyksessä jäivät vähälle huomiolle. Sielussa on suuri suru läsnä koko ajan, mutta silti maailma liikkuu ja tarjoaa lahjojaan kun vain huomaa ne ja tarttuu niihin kiinni. Naamioiden heittäminen nurkkaan tekee ihmeitä. Heikkous on meidän todellinen vahvuutemme, näin ajattelen nyt. Voimia kaikille, matka on pitkä mutta se on kuljettava. Hyvää Vappua!

Voin sanoa, että en toivoisi tällaista tilannetta kenellekään! Totta kai jokaisen on jatkettava elämäänsä, mutta vasta eronneena sitä toivoisi jonkinlaista suruaikaa. Ja juuri sitä aikaa etsiä rauhassa itseään ja miettiä päättynyttä suhdetta ilman, että tarvitsisi tuntea vielä mustasukkaisuuttakin kaikkien muiden ikävien tunteiden lisäksi. Jotenkin sitä kokee itsensä niin arvottomaksi. Kaikesta huolimatta tässä vaiheessa on hyvä pysähtyä pohtimaan miten itse voisi kasvaa ihmisenä ja kumppanina. Katse nykyhetkeen ja tulevaisuuteen!

Hyvää vappua kaikille! ☺️❤️

Hei,

Saako vielä liittyä seuraan? Meillä päättyi 20 vuoden liitto näihin klassisiin tunteiden katoamiseen, pettämiseen ja ihastukseen. Kolme lasta ja minä jäätiin pyörittelemään silmiämme. Erohalu tuli puun takaa vuosi sitten, vaikka muutamia nihkeitä vuosia oli ollutkin, mutta missä liitossa ei ole? Yritin puhua ja ehdottaa, että tehdään töitä liiton eteen, mies ei halunnut. Muutti aika pian pois, mutta sovittiin että harkitaan ja pari kertaa käytiinkin sitten pariterapissa, mutta tuloksetta. Tämän vuoden alussa mies totesi, ettei näe tämän muuttuvan miksikään, suhde naiseen vuosi sitten oli sysäys hänelle pois tästä huonosta liitosta. Suhde naiseen loppui kyllä silloin saman tien, kun mies muutti pois.

Vuosi on ollut raskas, soutamista ja huopaamista, toivoa ja lohduttomuutta. Kuitenkin olen iloinen siitä, että koen itse yrittäneeni kaikkeni, vaikka minun yrittämiselläni ei liene tässä väliä. Nyt on ero laitettu vireille ja lapset alkaneet vierailla isän luona. Kaiken lopullisuus on avannut taas surun ja kaipauksen tunteet - ikävöin puolisoani, perhettämme, kaikkea tuttua ja vanhaa.

Vuosi sitten raivopäissäni ja loukattuna aloin juosta pitkin metsiä ja se oli voimaanuttavaa, huomasta miten kunto kasvoi ja miten jaksoi, ja saattoi siellä metsässä niitä käpyjäkin potkia. Puhuin ja kirjoitin, itkin ja raivosin. Nyt tuntuu, että kaikki raivo on kateissa ja olen täynnä lohdutonta surua menetyksestä. En osaa nähdä lainkaan, miten huonosti mieheni on minua kohdellut, valehdellut ja pettänyt, vaan muistan vain ne hyvät piirteet... Kai tämäkin on vaihe, mutta todella raskas sellainen. Minun on niin vaikea hyväksyä sitä, että liiton eteen ei tehdä töitä, kun kaikki on periaatteessa hyvin. Kadonnutta kipinää voi etsiä uudelleen. Lisäksi ajattelen, että kun saa lapsia, suhde ei ole enää kahden kauppa, vaan silloin on vastuussa myös niiden lasten elämästä ja onnesta. Miehen neljän kympin kriisi tuottaa kohtuutonta surua neljälle muulle.

Toisen ihmisen muuttuminen kylmäksi ja ilkeäksi on kummallista ja pelottavaa. Ja sitten kun mies oli vihansa ja katkeruutensa saanut purettua, nyt hän kohtelee minua ystävällisesti ja sanoo, että ei halua minulle pahaa ja välittää minusta, lastensa äidistä. Mutta that's it, muita tunteita hänen puoleltaan ei ole. Ja minä raukka kun en pysty häntä katsomaan edes silmiin tuntematta surua ja kaipuuta, rakkautta. Sanoinkin, että emme voi olla vielä ystäviä, en kestä sitä. Lasten takia joudumme tapaamaan vähän väliä, joten ei ole helppoa. Miten tästä rakkaudesta pääsee eroon? Muistoista ja särkyneestä tulevaisuudesta? Se että toinen sanoo, ettei enää rakasta, ei automaattisesti tapa minun tunteitani.

Välillä on parempi olo ja vaihe. Töihin uppoutuminen ja lapset auttavat. Lapset onneksi ovat enimmäkseen minulla. Välillä olen nähnyt tässä hyviäkin puolia ja uuden alkua, mutta pohjimmiltaan suren vain sitä, miten jotain hyvää heitetään pois viitsimättä yrittää korjata sitä. Minusta uudet alut eivät todellakaan ole helpompia kuin vanhan tutun korjaaminen. Tässähän sitä jo tunnetaan toinen vikoineen kaikkineen. Ikävä vain, että olen yksin ajatuksineni.

Anteeksi sekava purkaus, helpottaa kun saa jonnekin avautua.

Tervetuloa Matilda eronneiden ja hajonneiden ketjuun! Tuli tuosta kirjoituksestasi yhtäkkiä mieleen Ismo Alangon kappale, jossa lauletaan "rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana". Mulla on myös hillitön ikävän ja kaipauksen vaihe. Minä lähdin ja nyt haluaisin palata takaisin ja korjata kaiken, olla kaikkea sitä mitä en aiemmin osannut olla. Mutta se ei ole enää mahdollista. Avuttomuuden ja epätoivon tunne on tosi hajottava, kun asioiden etenemiseen ei pysty mitenkään vaikuttamaan. Joku varmaan sanoisi että oma vika, ja niinhän se tavallaan onkin, mutta joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. En usko että vanhan korjaaminen on helppoa, mutta jos perusta on kunnossa, niin sen päälle on mahdollista rakentaa uutta. Toisin sanoen jos vanha suhde on periaattessa toiminut mutta tunteet ovat vuosien saatossa laantuneet, niin vanhan suhteen uudelleen aloittaminen hyvinkin olla parempi vaihtoehto kuin kokonaan uusi suhde. Mutta tästä pohdinnasta ei ole kyllä nyt meille mitään hyötyä, kun tilanne on se mikä on. Kysymys kuuluukin, miten hyväksyä ero ja päästä elämässä eteenpäin? Vinkkejä kaivataan!