Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen
Täällä on ollut paljon juttuja samantapaisista pettämiskuvioista ja toisista naisista kuin minulla. Haluan nyt kertoa oman tarinani, jota minun on vieläkin tapahtumana vaikea hyväksyä. Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 20 vuotta. Meillä on kaksi lasta, ja elämämme on ollut läheistä, hyvää elämää. Onhan meillä tietysti ollut vaikeutemme, emmekä ole olleet aina helppoja puolisoita toisillemme, mutta vaikeuksista on aina selvitty ja melko samanlainen arvomaailma ja huumorintaju on korvannut paljolti sitä, ettei meillä ole paljoa yhteisiä harrastuksia. Mieheni jonkin sorttinen alkoholiongelma on tosin ollut jo pitkään varjona suhteessamme ja tehnyt minut ajoittain onnettomaksi, mutta olen yrittänyt jaksaa senkin kanssa ja kannustaa häntä olemaan juomatta. Kuitenkin intohimo ja hellyys on pääosin säilynyt suhteessamme ajoittaisia laimeampia jaksoja lukuunottamatta, ja olemme olleet myös hyvät ystävät toisillemme ja jakaneet kaikki huolemme ja asiamme keskenämme. Tai niinhän minä luulin, että kaikki…
Pari kuukautta sitten sain selville, että mieheni oli ihastunut toiseen. Ensin se alkoi ystävyytenä hänen työpaikallaan. Mustasukkaisena ihmisenä aloin kysellä asiasta kerta toisensa jälkeen, ja lopulta maailmani romahti. Suhde oli muuttunut läheisemmäksi, molemminpuoliseksi ihastumiseksi. Samalla kävi ilmi, että mieheni oli elänyt koko avioliittomme ajan kaksoiselämää! Hän oli pettänyt minua lukuisia kertoja vuosien varrella, ja erään naisen kanssa hän oli pitänyt yhteyttä yli vuoden ajan ja tavannut häntä muutamia kertoja. Nainen asui etäällä, joten tapaamisia oli ollut vain joitain kertoja työmatkoilla, joita miehelläni oli tuona ajankohtana muutaman kerran vuodessa. Tuo juttu oli loppunut aikanaan, mutta tämä uusin ja vakavin juttu oli alkanut tämän vuoden alussa. Kun kaikki tuli ilmi, olin aivan murtunut ja olen edelleen. Alussa en voinut nukkua, syödä, en edes hengittää kunnolla. Edelleen tuska vainoaa minua joka päivä, vaikka välillä saan jo nukuttua paremmin. Olemme eläneet koko tämänkin ajan yhdessä, ja meillä on ollut läheisyyttäkin, koska olen kokenut saavani mieheltäni lohtua ja halunnut hellyyttä, kaikesta huolimatta. Läheisyys on aina ollut minulle tärkeää ja olemme aina halailleet paljon päivittäin. .
Suurimpana ongelmana tässä on se, että mieheni ei ole valmis luopumaan kaksoiselämästään. Ihastus on muuttunut vakavammaksi, ja hän on yrittänyt välillä salata minulta asioita, välillä lopettaa tuon toisen suhteen, mutta nyt heistä kumpikaan ei pysty lopettamaaan suhdetta, eikä mieheni haluakaan lopettaa sitä. Mieheni välittää kuitenkin kovasti minustakin ja kärsii, kun näkee minun kärsivän. Hänkään ei toisaalta haluaisi menettää perhettään ja hän haluaisi olla tekemisissä perheemme kanssa ja auttaa minua käytännön asiossa, vaikka meille kävisi miten. Mieheni uskoo kuitenkin, ettei meillä voi olla enää yhteistä kunnollista tulevaisuutta, koska tietoisuus menneisyydestä ja kaikesta siitä pahasta, mitä hän on minulle aina tehnyt, on nyt meidän välissämme. Kaikesta huolimatta minä en kestä ajatusta erosta ja perheen hajoamisesta. Pelkään valtavasti yksin jäämistä. Avioiduimme nuorena, enkä ole koskaan ollut yksin. Rakastan miestäni edelleen, vaikka hän on satuttanut minua tavattomasti. Aiemmin luulin, etten voisi ikinä jatkaa elämää yhdessä, jos toinen pettäisi, mutta ei se mennyt ihan niin. Olen jarruttanut mieheni aikeita, kun hän on arvellut, pitäisikö hänen muuttaa erilleen. En halua jäädä selviämään kaikesta yksin. Haluan myös tietää, mitä hän puuhailee tuon toisen kanssa, vaikka tietoisuus satuttaakin. Olen niin toivonut, että se loppuu, ja mieheni tulee järkiinsä.
En jaksa uskoa, että minulle voisi tulla uutta hyvää elämässä, koska olen aina halunnut uskoa koko elämän kestävään avioliittoon, enkä halua mitään uusperhekuvioita. En kestä ajatusta, että eläisin lasten kanssa ja lopulta itsekseni loppuelämän. Jos mieheni muuttaisi asumaan tuon toisen naisen kanssa tai jopa avioituisi aikanaan, en usko kestäväni sitä mitenkään, enkä haluaisi jatkaa silloin elämää. Enimmäkseen muutenkin haluan vain kuolla, tulevaisuus tuntuu niin synkälle ja lohduttomalle. Avioliiton myötä minulta menisi lähes kaikki muukin, josta olen iloinnut, erityisesti yhteiset lomamatkat ja kesämökki. Lapset ovat ainoa syy, jonka takia yritän jaksaa elää. Mieheni on vienyt minulta kaiken; menneisyyden, tulevaisuuden, luottamuksen toisiin ihmisiin ja oman arvon tunnon, vaikka hän kuinka vakuutteleekin, ettei minussa ole ollut mitään vikaa. Hän ei tunnu pystyvän hillitsemään itseään, vaan on kuin sairas, eikä pysty olemaan pettämättä, eikä voi vannoa, ettei tulevaisuudessakaan pettäisi. Siksi hän pelkää, että katkeroituisin ajan myötä, jos elämäni olisi jatkuvaa epäilyä ja pelossa olemista. Mieheni pystyy myös valehtelemaan minulle, kuten on pystynyt kaikki nämä vuodet. Hän on kuulemma kärsinyt huonosta omasta tunnosta vain hetkittäin, ja useimmiten hän on pystynyt jättämään syyllisyyden tunteet taka-alalle, ja olemaan kanssani ihan hyvin ja avoimesti, mikä on mielestäni hyvin merkillistä. Tämän uuden ihastuksen suhteen hän on valehdellut minulle lukemattomia kertoja. Olen löytänyt hänet välillä puhumasta kännykkään tälle toiselle kotimme ulkopuolella, ja välillä saan selville hänen piilottelemiaan asioita, joita hän heikkoina hetkinään vahingossa lipsauttaa. Nyt hän oli valehdellut työpaikan virkistysjutusta, josta olikin mennyt viettämään iltaa kahdestaan ihastuksensa kanssa. Tuska tuosta lamautti minut, varsinkin kun mieheni ei edes kadu ja häpeä, joskin tuntee kovaa syyllisyyttä minun satuttamisesta. Olen vain itkenyt ja itkenyt, en taas saa nukuttua. Yhteinen tulevaisuus tuntuu nyt melko mahdottomalle. En haluaisi lasten kärsivän, mutta jos eroamme ja hän jatkaa juttuaan tuon naisen kanssa, en pystyisi mitenkään olemaan hänen kanssaan tekemissä ja hyvissä väleissä kaiken sen jälkeen, mitä hän on minulle nyt tehnyt. Se olisi liikaa vaadittu. En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Jos hän asuisi itsekseen, eikä tuo toinen nainen olisi selkeästi kuvioissa mukana, silloin voisin ehkä olla vielä tekemissä hänen kanssaan, ja voisimme vielä tehdä perheenä joitain asioita, mikä olisi lasten kannalta hyvä ja itsellenikin varmaan. Apukin olisi tarpeen monissa talon asioissa. Mutta en myös kestä ajatusta, että lapset olisivat joskus tekemisissä tuon toisen naisen kanssa, se on aivan liian tuskallista! Tuo ihastus on itse hiljattain eronnut, ja hänellä myös on kaksi lasta.
Olen käynyt kriisikeskuksella puhumassa muutaman kerran asioista. Muuten vain hyvä ystäväni tietää asiasta, muille olemme näytelleet normaalia elämää. En tiedä, kuinka jaksan enää tästä eteenpäin. Kaikki on täysin lohdutonta.
Uskomatonta, miten paljon tämän aihepiirin viestejä täällä on. Valitettavasti olen itsekin hakemassa vertaistukea ja mahdollisuutta ajatusten ja kokemusten vaihtoon. Sain viikko sitten tietää, että mieheni on ollut 'työmatkalla' erään naisen kanssa. Kuulin vahingossa mieheni kertovan asiasta ystävälleen. Olin luullut, että mies matkustaa yksin.
Koko kehoni valahti täysin voimattomaksi, kun kuulin miten keskustelu eteni. Näin jälkikäteen ajattelen, että oli hyvä että pystyin kuuntelemaan niinkin pitkään ja keräämään tietoa. Pahalta se tuntui. Kuulin myös, että mies on vieraillut naisen luona minun ollessani mökillä ja että he ovat alun perin tavanneet eräillä työhön liittyvillä messuilla.
Olimme tuolloin tuttavaperheen kanssa mökillä ja minun oli todella vaikea odottaa tilaisuutta puhua mieheni kanssa kaksin. Lopulta se aika tuli ja kysyin, kenen kanssa hän oikein olikaan ollut viimeisellä työmatkallaan. Hän vastasi, että sen ja sen kanssa, miten niin? Kerroin sitten, mitä olin kuullut ja sanoin, että tarina kuulosti siltä, että hänellä on suhde vieraaseen naiseen. Hän kielsi kaiken.
Yritin jatkaa miehen kanssa keskustelua ja saada lisää tietoa aina kun se vain oli mahdollista. Mitään hän ei kuitenkaan myöntänyt. Löysin kotoa lisäksi epäilyjeni tueksi laskun huonepalvelusta kahden hengen hotellihuoneeseen tuolla ulkomaan matkalla ja lisäksi lasku oli tuon naisen nimellä. Nainenkin on tahollaan naimisissa ja hänelläkin on lapsia kuten meilläkin.
Tuo tuttavaperhe vietti kanssamme melkein viikon sekä mökillä että kotonamme. Vasta heidän lähtönsä jälkeen mies tunnusti. Kaikki, mitä olin kuullut ja muuten saanut selville, piti paikkansa. Mies on aloittanut suhteen naiseen yhteisellä osastolla messuilun jälkeen ja he ovat tehneet kaksi ulkomaanmatkaa sen jälkeen sekä tapailleet muutenkin mm. hienoilla lounailla kesken työpäivän.
Olen todella romahtanut saatuani tietää tästä. Valvoin viisi yötä, uni ei vain tullut. Tunnustus tapahtui eilen. Onneksi sain heti eilisillaksi peruutusajan yksityiselle psykiatrille. Oli pakko saada puhua ja unilääkkeitä, jotta pystyisin edes vähän nukkumaan.
Miten tästä voi selvitä ja voiko ylipäätään?
Kun lukee teidän kirjoituksia on kuin omaa elämäänsä lukisi, tosin avioliitto on nyt ohi. Aikoinaan , eli kuusi vuotta sitten selvisi mieheni suhteet, oli työkaveri, entinen naapuri ja ravintolaihastuksia. Ei hän ihastunut ollut vaan hän tarvitsi palvontaa ja ilmeisesti pakoa itsestään, vanhenemisestaan, arkirutiineista . Eli pakoa todellisuudesta.
Meillä ei auttanut miettimisajat, yksi ongelma oli, ettei hän sietänyt että asiasta keskustellaan. Hänen mielestään hän oli oikeutettu tekoihinsa, mitä siitä että perhe kärsi.
Saa nähdä pystyykö sitä koskaan unohtamaan ne tunteet mitä joutui kokemaan neljän vuoden ajan. Kyllä se ihmisenä minua ainakin muutti, sitä on nykyisin kyyninen keski-ikäinen nainen. Sitä saa melkein paniikkikohtauksen, kun huomaa jonkun valehtelevan. Onneksi nykyisin osaa nauttia elämän pienistä asioista, mutta vielä siihen ei miehet kuulu.
Haluaisin luoda teihin kaikkiin uskoa. Mutta muistakaa, että on pettäjän valinta pettää ja todella harva jättää sitä yhteen kertaan, vaikka miten lupaa. Valitettavasti ! Jotenkin tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa pettäminen on oikeastaan hieno asia, miehet ovat silloin "oikeita" miehiä ja ja naiset " naisia". Ihmiset ajattelevat vaan omaa napaansa, eikä välitetä mitä tuskaa toisille tuottaa.
Miettikää asioita rauhassa, tunnekuohussa ei kannata päätöksiä tehdä, mutta alkää pilatko elämäänne epärehellisen ihmisen rinnalla, jollei hän todella halua muuttua. Suhteen takaisinrakentaminen on pitkä ja kivinen tie. Siihen pitää molempien osallistua 100%:sti, muuten ei ole juurikaan mahdollisuuksia onnistua. Toivottavasti moni onnistuu, minä en onnistunut.
Heippa kaikille kohtalotovereille!
Mä päätin viime viikolla vihdoin luovuttaa ja tällä kertaa oikeasti. En enää vastaa puheluihin enkä testareihin ja yritän olla ajattelematta koko ukkoa. Vaikeatahan se on. Mutta hiukan helpottaa se, että tietää mihin suuntaan matka jatkuu... eli ihan toiseen suuntaan kaikesta vanhasta. Pahinta tässä on tällä hetkellä se, että ihan kuin mun elämästä olisi varastettu 8 vuotta. En pysty ajattelemaan esim niitä lomamatkoja, joilla kävimme. Heti, kun joku alkaa puhua vaikkapa Niilistä tai telkkarista tulee jotakin Pariisista tai Prahasta tai mistä tahansa niistä muista paikoista, joissa yhdessä kävimme, mun on lähdettävä karkuun tai vaihdettava kanavaa. Pelkästään Linnanmäen mainos alkaa itkettää, jos en heti käännä ajatuksiani muualle. Ja voitte vain kuvitella, että 8 vuoden aikana sitä ehdittiin tehdä yhtä ja toista ja kierrellä sekä Suomea että muuta maailmaa ristiin rastiin yhdessä. Kuinkakohan kauan kestää, että mikään asia ei tuo sitä paskiaista mun mieleen? Voinkohan ikinä miettiä miten upea paikka Mauritius oli ilman, että alkaa itkettää? Ensimmäiset kerrat mökillä olivat aivan hirveitä. Vähitellen, ystävien avulla, olen saanut siihen liitettyä muitakin muistoja kuin meidän yhteiset ajat. Ja onnex se mökki on ollut mulla lapsuudesta saakka ja siihen liittyy paljon meidän avioliittoa edeltäviä muistoja. Muuten olisin varmaan tuikannut koko paskan jo tuleen.
Sen kuitenkin tiedän, että tämä on ainoa oikea ratkaisu meidän kannalta. Vaikka olisinkin jollakin ihmeen konstilla saanut taisteltua sen mulkun takaisin, niin jonain kauniina päivänä sama olisi ollut edessä. En koskaan enää olisi voinut alkaa luottaa. Eikä olisi kyllä syytäkään. Jätkä on pettänyt kaikkia niitä, joiden kanssa on ollut (jopa tätä uusinta), joten ei se siitä ikinä tule mihinkään muuttumaan. MUTTA MIKSI SE SILTI SATTUU???
Pakko vielä lisätä edelliseen, että tavallaan olen iloinen, että mieheni päätti jättää mut ja on pysynyt kannassaan kaikesta kerjäämisestäni huolimatta, koska itse en koskaan olisi uskaltanut/pystynyt eroamaan vaan olisin niellyt kaiken paskan loputtomiin... arvatkaa vaan kuinka vaikeata on sanoa ääneen, että olen iloinen, että mut on jätetty... enkä tietenkään vielä sitä edes oikeasti usko, että olen iloinen mutta TIEDÄN, että joku kaunis päivä uskon sen ja tunnen sen ja ehkä vielä jopa tapaan jonkun joka oikeasti on mun rakkauden arvoinen. Ensin pitää vaan opetella selättämään läheisriippuvuus tai mikä se ikinä onkaan, mikä on antanut toiselle mahdollisuuden pitää mua kynnysmattona vuosikausia. Ihan hiljaa en siihen tietenkään suostunut ja siksi loppujen lopuksi äijälle riitti...
Välillä muutenkin tuntuu jo, että pärjäisin lasten kanssa ilman miestäkin, mutta pelkään, etten olisi koskaan onnellinen. En oikeasti onnellinen. Minulle perheen yhdessä pysyminen on niin tärkeä asia, ja suren tavattomasti sitä, jos mekin päädytään taas yhdeksi eroperheeksi.
Ja käytännössä minun olisi hyvin vaikea pysyä väleissä mieheni kanssa, jos en tietäisi tarkemmin, mitä hän tekee millonkin ja kenen kanssa. Olen siis tavattoman mustasukkainenkin edelleen.
Yksi kaikkein pahimpia asioita mahdollisessa erossa olisivat lasten tapaamiset, lomat ja juhlapyhät. Olen jo kauhuissani miettinyt, jos joutuisin joskus viettämään vaikka joulua ilman lapsia. En ymmärrä, kuinka kestäisin sen! Ja entäs kesälomat, kun en kestäisi ajatusta, jos mieheni lähtisi lasten kanssa jonnekin ilman minua! Ja varmasti se olisi lapsillekin todella vaikeaa.
Hei Joonuska. Minulla tarttui silmään tuo aika usein toistuva, että olet kauhuissasi mahdollisesta yksinäisestä tulevaisuudesta, olisit edelleen mustasukkainen miehesi tekemisistä, et ymmärrä kuinka kestäisit joulua yksin jne.
Nyt sinulla on varmasti monenlaiset tunteet pinnalla, mutta kuulehan, kannattaisi ryhtyä miettimään itsenäistä otetta elämään, eikä elää vain miehen kautta. Ihmisen onnellisuus lähtee ennenkaikkea hänestä itsestään. Tämä on minullekin vaikeaa opetella, mutta niin se vaan silti on. Läheisriippuvuudesta kannattaa koittaa päästä eroon. Ei pidä takertua: kaikki muut voivat kulkea tässä elämässä vain rinnallasi, eivät he ole täällä korvaamassa sinulle "jotain" vaan jakamassa, mikäli omasta tahdostaan niin tahtovat. Ja et voi omistaa ketään. Et omista miestäsi, et lapsiasikaan, hehän ovat lainaa vaan ja joku päivä omillaan. Miehelläsi on oikeus elää ainoa elämänsä kuten hän haluaa. Jos ei halua sinun rinnallasi pysyä, niin ei kannata jäädä roikkumaan siihen tunteeseen pelkkien kulissien takia. Porskuta eteenpäin vaan, elä sinäkin ainoa elämäsi kuten haluat. Löydä mielekkyys itsestäsi.
Sellaisesta mustasukkaisuudesta, että miehesi tekemiset kuuluisi sinulle vielä eron jälkeen, on yksinkertaisesti opittava pois. Hänellekään ei kuulu sinun tekemiset sitten enää.
Ja mitä tuo nyt on, jos joskus vietät joulun toisin kuin olet aina tottunut? Ei se maailma siihenkään kaadu! Voihan olla vaikka hauskaakin mennä vaikka pienelle lomalle ja istua valmiiseen joulupöytään muiden aikuisten kanssa. On vain omasta asenteesta kiinni, antaako elämässään millekään uudelle tilaa, vai pitääkö itsepintaisesti kiinni omista traditioistaan ja mikään muu ei kelpaa. Sellaisen ihmisen on tosi vaikea saada elämästä otetta eron tullessa. Ja miksi kannattaisi jäädä avioliittoon pelkkien tuollaisten syiden takia, jos toinen osapuoli ei enää rakasta.
Ja jos miehesi tekee jatkossa lastenne kanssa lomamatkoja keskenään, niin mitä sitten? Mitä kauhistuttavaa tuossakin on, lasten etuhan se on. Suunnittelethan sinäkin jo samaa. Lapsillanne on edelleen isä ja äiti ja elämä jatkuu, vaikka te aikuiset ette asioita enää jakaisikaan. Toisin kuin veikkaat, ei se lapsille olisi sen vaikeampaa, lapset tottuvat nopeasti. Tärkeintä on osoittaa että kumpikin vanhempi edelleen rakastaa heitä, vaikkei toisiaan enää rakastakaan.
Kaikkea hyvää! Elämä jatkuu, usko pois.
Hei !
5-vuotis hääpäivä takana ja edessä ei enää ainuttakaan. Tänään eletään maanantaita ja viime viikolla matto vedettiin totaalisesti jalkojeni alta, edellisenä päivänä minulla ei ollut aavistustakaan mitä tuleman pitää. Yritän jaksaa hengittää vain yhden päivän aamusta iltaan ja yöni nukun lääkkeiden voimalla, jotka sain käytyäni kriisihoitajan kautta lääkärillä aikuisen tyttäreni tukemana. En haluaisi turruttaa tunteitani lääkkeillä, mutta nukuttava on, samoin yritettävä syödä, jotta ei fyysisestikin hajoa. Hetki hetkeltä mieleni käy lävitse taakse jääneitä vuosia yhdessä (yhteisiä lapsia meillä ei onneksi ole) ja en vaan voi käsittää...olen vielä shokkitilassa, itse ammatti-ihmisenä sen tiedän, mutta eihän sitä ammattilainenkaan osaa itseään auttaa kun elämänkriisi sattuu omalle kohdalle. Sitä on avuton kuin pieni lapsi, pelottaa, itkettää, kuvottaa, on vihainen, hautoo kostoa ja toisaalta...ottaisi rakkaan ihmisen takaisin heti, jos hän vain tulisi, vaikka järki on täysin toista mieltä. Joka aamu herään uuteen painajaiseen, jolle ei tunnu näkyvän loppua. Ja kuitenkin tiedän...jossakin pitkän, pitkän tunnelin päässä on valoa, joka ei vielä anna kajastustakaan itsestään, mutta odottaa minua jonakin aamuna kun herään ja sydän ei olekaan enää surusta raskas. Kyllä tästä selvitään, niin minä kuin sinäkin, joka tätä luet ja elät kenties samassa tilanteessa. Ellen näin uskoisi, niin huomiseen en enää jaksaisi.
cielito kirjoitti 3.8.2012 14:3
Hei Joonuska. Minulla tarttui silmään tuo aika usein toistuva, että olet kauhuissasi mahdollisesta yksinäisestä tulevaisuudesta, olisit edelleen mustasukkainen miehesi tekemisistä, et ymmärrä kuinka kestäisit joulua yksin jne.
Nyt sinulla on varmasti monenlaiset tunteet pinnalla, mutta kuulehan, kannattaisi ryhtyä miettimään itsenäistä otetta elämään, eikä elää vain miehen kautta. Ihmisen onnellisuus lähtee ennenkaikkea hänestä itsestään. Tämä on minullekin vaikeaa opetella, mutta niin se vaan silti on. Läheisriippuvuudesta kannattaa koittaa päästä eroon. Ei pidä takertua: kaikki muut voivat kulkea tässä elämässä vain rinnallasi, eivät he ole täällä korvaamassa sinulle "jotain" vaan jakamassa, mikäli omasta tahdostaan niin tahtovat. Ja et voi omistaa ketään. Et omista miestäsi, et lapsiasikaan, hehän ovat lainaa vaan ja joku päivä omillaan. Miehelläsi on oikeus elää ainoa elämänsä kuten hän haluaa. Jos ei halua sinun rinnallasi pysyä, niin ei kannata jäädä roikkumaan siihen tunteeseen pelkkien kulissien takia. Porskuta eteenpäin vaan, elä sinäkin ainoa elämäsi kuten haluat. Löydä mielekkyys itsestäsi.
Sellaisesta mustasukkaisuudesta, että miehesi tekemiset kuuluisi sinulle vielä eron jälkeen, on yksinkertaisesti opittava pois. Hänellekään ei kuulu sinun tekemiset sitten enää.
Ja mitä tuo nyt on, jos joskus vietät joulun toisin kuin olet aina tottunut? Ei se maailma siihenkään kaadu! Voihan olla vaikka hauskaakin mennä vaikka pienelle lomalle ja istua valmiiseen joulupöytään muiden aikuisten kanssa. On vain omasta asenteesta kiinni, antaako elämässään millekään uudelle tilaa, vai pitääkö itsepintaisesti kiinni omista traditioistaan ja mikään muu ei kelpaa. Sellaisen ihmisen on tosi vaikea saada elämästä otetta eron tullessa. Ja miksi kannattaisi jäädä avioliittoon pelkkien tuollaisten syiden takia, jos toinen osapuoli ei enää rakasta.
Ja jos miehesi tekee jatkossa lastenne kanssa lomamatkoja keskenään, niin mitä sitten? Mitä kauhistuttavaa tuossakin on, lasten etuhan se on. Suunnittelethan sinäkin jo samaa. Lapsillanne on edelleen isä ja äiti ja elämä jatkuu, vaikka te aikuiset ette asioita enää jakaisikaan. Toisin kuin veikkaat, ei se lapsille olisi sen vaikeampaa, lapset tottuvat nopeasti. Tärkeintä on osoittaa että kumpikin vanhempi edelleen rakastaa heitä, vaikkei toisiaan enää rakastakaan.
Kaikkea hyvää! Elämä jatkuu, usko pois.
Juuri näin, Cielito, tämä on juuri se järjen mukainen, terve asenne, jota itsekin yritän tavoitella 🙂👍 . Surutyö on vain ensin käytävä läpi ja tunteiden käsittelemiseen annettava aikaa, jotta kykenee arvostamaan jälleen itseään ja jatkamaan elämässään eteenpäin sekä oppia uutta luottamusta ihmisiin, ilman, että ajautuu jälleen "jalkarätiksi". Kyllä se aurinko pian meille paistaa niin, että häikäiseen 😎
Hei Cielito ja Taika48, olen miettinyt paljon kirjoituksianne ja omaa tilannettani. Ymmärrän kyllä, että kuulostan epätoivoiselle ja päättämättömälle ja ehkä säälittävällekin, ja tarkoituksenanne on potkia minua eteenpäin. Hyvä niin. Kuitenkin kun takana on reilun 20 vuoden avioliitto, ja muutto lapsuudenkodista asumaan suoraan miehen kanssa, on todella iso elämän muutos joutua kohtaamaan ero ja omillaan oleminen. Uskon kyllä, että siitäkin selviän, jos sitä vaaditaan, mutta on paljon asioita, jotka eivät todellakaan tule sujumaan tuosta vaan tai tuskitta. Juuri näitä asioita käyn läpi ikäänkuin jo ennalta, ja mietin kuinka mistäkin asiasta tulen selviämään. Jotkut asiat ottavat tavattoman koville, ja niin kauan kuin tunteita on pelissä ja paljon, mustasukkaisuus ja kipu seuraavat mukana. Olen joutunut kokemaan niin suurta tuskaa viimeiset kuukaudet, että tuntuu kuin rinnassani käännettäisiin puukkoa aina uudelleen ja uudelleen. Jos voisinkin tappaa kaikki tunteeni miestäni kohtaan, elämäni olisi paljon helpompaa, joskin myös köyhempää.
Tilannetta hankaloittaa myös se, että tulevaisuutemme on edelleen varsin epävarma. Jos olisi selvää, että mieheni ei tuntisi enää mitään minua kohtaan ja haluaisi elää toisenlaista elämää, asia ratkeaisi ja olisi todella syytä miettiä, millaiseksi tulevan elämäni järjestäisin. Mutta tässä tilanteessa kaikki on vielä auki. Molemmat pohdimme, mitä haluamme ja mihin pystymme. Monet asiat tekevät kipeää, todella kipeää ja usein olen toivonut pääseväni kokonaan pois tästä elämästä. Viisi kuukautta epävarmuudessa ja kauheassa tuskassa on pitkä aika. Mutta ei meillä todellakaan ole tarkotus jäädä elämään yhdessä pelkästään kulissien vuoksi. Luultavasti kumpikaan meistä ei pidemmän päälle siihen pystyisi. Ja toivon, että elämällä olisi vielä jotain hyvääkin tarjota. Nyt en vain jaksa siihen vielä uskoa. Mieheni uskottomuuden paljastumisen myötä sisimmästäni on kuollut niin paljon ja olen joutunut luopumaan koko tähänastisesta arvomaailmastani ja uskostani ihmisten hyvyyteen ja luotettavuuteen. Olen pudonnut korkealta ja kovaa, minä joka olen aina arvostanut perinteitä ja halunnut uskoa elämän loppuun asti kestävään avioliittoon ja onnelliseen yhteiselämään.
En mitenkään pysty vielä ajattelemaan sellaista mahdollisuutta, että lapset eivät olisi kanssani jouluna tai muuna juhlapyhänä. Tiedän että tulisin kärsimään todella paljon siinä tilanteessa, vaikka suunnittelisin tilalle vaikka mitä. Ehkä asiat ratkeasivat jotenkin, mutta on vielä aivan liian suuri ponnistus yrittää miettiä pieneltäkään osalta korvaavaa tilannetta, jos menettää niin paljon. Minulle se on tässä vaiheessa liikaa. Arvostan kuitenkin sitä, että saatte minut miettimään asioita. Me kanssaihmiset olemme kovin erilaisia, ja toisille asioista selviäminen ottaa pidempään kuin toisilla. Minä taidan olla hitaimmasta päästä, mutta olen tyytyväinen, jos jaksan edes herätä aina seuraavaan ja seuraavaan aamuun. Muuta en vielä aina jaksa, mutta toivottavasti jonain päivänä koen aitoa elämäniloakin. Sitä päivää odotan ja toivon sen tulevaksi.
Huhuu Kiikunkaakun, oletko palstoilla? Muistelen, että teillä oli harkinta-aika elokuulle asti. Olisin kovasti kiinnostunut tietämään, miten teille on käynyt. Tilanteemme on ollut niin samankaltainen, että olen odottanut kirjoituksiasi kovasti.
Hei Joonuska.
Olen ensimmäistä kertaa tällä pastalla ja Sinun kirjoituksesi kolahti minuun todella. Kirjoitit, että olet kauhuissasi mahdollisesta yksinäisestä tulevaisuudesta, olisit edelleen mustasukkainen miehesi tekemisistä jne. Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun tuntemuksistani tällä hetkellä.
Olemme tavanneet mieheni kanssa 30 v. sitten, 20 v. asuneet yhdessä, josta 11 vuotta naimisissa. Mieheni on pettänyt minua 4,5 vuotta, välillä luvannut jättää sen toisen, mutta sitten taas alkanut uudelleen. Viime heinäkuussa käskin pakata tavarat viikonlopun aikana, olin itse muualla. Mies olikin pakannut, mutta tuli takaisin katuvana, ettei pysty lähtemään meidän kodista. Kysyin että miten luulee minun pystyvän ikinä luottamaan enää häneen. Sanoi, että minun on pakko luottaa häneen! Ja minähän hellyin, taas kerran. Kuukauden kuluttua sama peli oli alkanut uudelleen saman naisen kanssa. Tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa, että mies on vuokrannut itselleen asunnon, ei muuta sen toisen naisen luokse, ei kylläkään ole vielä muuttanut pois kodistamme. Viikonloppuna ilmeisesti vie tavaroitaan pois.
Olen käynyt kerran puhumassa psyk. sairaanhoitajalle omista tuntemuksistani. En ymmärrä miksi en vihaa miestäni, mutta sitä naista vihaan todella paljon. Se nainen on ivaillut puhelimessa sekä laittanut todella ala-arvoisia viestejä minulle, useitakin. Psyk. sairaanhoitajan mielestä se on henkistä väkivaltaa. Samaahan se tietysti on ollut miehenikin puolelta.
Kauhuissani olen minäkin, että en pysty luopumaan miehestä, että olen edelleen mustasukkainen jne. Tuntuu kuin ilo olisi kadonnut elämästä. Pelottaa ajatus, että sekoanko täysin, tällä hetkellä vakava masennus päällä, lääkitystä en halunnut. Tiedän, että aika parantaa haavat, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi kaukaiselta, tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Viikonloppua odotan "kauhulla", kun kaapit tyhjenevät, että luhistunko.
Tai12 kirjoitti 12.9.2012 12:9
Olen käynyt kerran puhumassa psyk. sairaanhoitajalle omista tuntemuksistani. En ymmärrä miksi en vihaa miestäni, mutta sitä naista vihaan todella paljon. Se nainen on ivaillut puhelimessa sekä laittanut todella ala-arvoisia viestejä minulle, useitakin. Psyk. sairaanhoitajan mielestä se on henkistä väkivaltaa. Samaahan se tietysti on ollut miehenikin puolelta.
Kauhuissani olen minäkin, että en pysty luopumaan miehestä, että olen edelleen mustasukkainen jne. Tuntuu kuin ilo olisi kadonnut elämästä. Pelottaa ajatus, että sekoanko täysin, tällä hetkellä vakava masennus päällä, lääkitystä en halunnut. Tiedän, että aika parantaa haavat, mutta tällä hetkellä se tuntuu tosi kaukaiselta, tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Viikonloppua odotan "kauhulla", kun kaapit tyhjenevät, että luhistunko.
Rakkaudesta tulee sillä tavalla riippuvaiseksi, että joskus ajatus siitä tai usko rakkauden mahdollisuuteen estää päästämästä irti. Ainahan sitä ihminen tulee hyvistä tunteista riippuvaiseksi. Olisiko mustasukkaisuudessasi ja vihassasi toista naista kohtaan kyse siitä, että koet hänen rikkoneen sinun ja miehesi parisuhteen onnistumisen ja toiveesi rakkaudesta?
En kyllä voi kenenkään mustasukkaisuutta tuomita, tuollaisessa tilanteessa 90% ihmisistä pettyy ja tulee mustasukkaisiksi. Sitä paitsi naisen käytös on kyllä niin ikävää, että sillä varmasti saa osakseen vihaa ja mustasukkaisuutta. Ei kai kukaan meistä oleta saavansa huonosta käytöksestä rakkautta palkinnoksi?
Kaappien tyhjeneminen voi tuntua vähän kauhealta. Siitä se sitten helpottaa. Et sinä varmaankaan luhistu 🙂👍
Hei Tai12,
monet asiat kirjoituksessasi kuulostavat tosiaan surullisen tutulle. On niin raastavaa ensinnäkin saada tietää, että oma rakas mies on pettänyt, ja yrittää selvitä jotenkin mahdollisesta yksin jäämisestä ja kaikesta elämässä, vaikka kaikki elämänilo on siinä rytäkässä sammunut. Koetapa löytää sitten voimia jatkaa jotenkin elämää.
Tuo epävarmuudessa eläminen on oikeastaan pahinta, ja se, kun soudetaan ja huovataan, eikä vielä tiedetä mihin päädytään. Meillä eletään edelleen sitä vaihetta. Minä vaan alan olla niin rikki, että olen jo yrittänyt häätää miestä matkoihinsa, mutta lasten takia emme voi tehdä yhtäkkistä irtiottoa. Miehellä ei ole vielä toista asuntoakaan tiedossa, mutta kovasti se on harkinnassa. Emme vain pääse yksimielisyyteen siitä, missä tuo asunto voisi olla. Itse haluaisin asunnon olevan parinkymmenen kilometrin säteellä kodistamme, mutta mieheni saisi asunnon paljon edullisemmin hieman etempää, jossa hän olisi lähempänä työpaikkaansa. Työmatkaa on nyt noin 50 km. Ongelmana tässä on vain se, että siellä työpaikan lähellä on myös tuo toinen nainen (siis sen lisäksi että ovat samalla työpaikalla), ja mustasukkaisena mietin, jos mieheni viettäisi asunnossa aikaa naisen kanssa. Kun voisinkin saada kaikki tunteeni miestä kohtaan kuolemaan ja pääsisin mustasukkaisuudestani, mutta se ei kaiken kokemani jälkeenkään taida tapahtua kovin helpolla. Lasten kautta joudun kuitenkin olemaan tekemisissä mieheni kanssa, mutta minun kannalta olisi paljon helpompaa, jos pystyisin katkaisemaan välit hänen kanssaan kokonaan, enkä tarvitsisi nähdä häntä enää milloinkaan. Mutta ne lapset tekevät asioista niin mutkikkaan...
Kaappien tyhjeneminen on varmasti hirveä hetki ja tekee todeksi sen, mitä on toisaalta odottanut, mutta kuitenkin (tai varsinkin) pelännyt. Minäkään en ole halunnut lääkkeitä, vaan olen yrittänyt selvitä tästä tuskasta omin voimin, joita ei kyllä paljoa enää ole. Työ on pitänyt minut kiinni elämässä ja lapset arjessa, mutta mitään todellista iloa elämässä ei ole enää ollut. Pelkkää selviytymistä vain päivästä toiseen. Toivon sinulle oikein kovasti voimia ja tunnemyrskyjen rauhoittumista. Kunpa keksisikin keinon, jolla pääsisi mustasukkaisuudesta! Jospa siihenkin aika auttaa, mutta kuten totesit, sen odottaminen tuntuu niin kaukaiselle asialle vielä tässä vaiheessa. Koetetaan pärjätä kuitenkin. Tsemppiä oikein kovasti!
Hei Joonuska!
Olit minua jo kaipaillut ja täällä ollaan! Olen täällä aina välillä käynyt lukemassa, mutta en kirjoitellut kun sain kuulla että joku epäili minun kirjoittelevan täällä.
Mutta nyt asiat ovat sillä mallilla, että mitäpä näitä juttuja enää salailemaankaan.
Erohan sen tässä meidän tapauksessa sitten tuli. Toinen hakemus on siis lähetetty. Ja nyt sitten muuttoa, osituspapereita, elatusmaksukeskustelua...
Edelleen pirusti harmittaa että tässä näin kävi. Olisin niin halunnut yrittää. Mutta PARIsuhteessahan pitää olla pari joka yrittää, ei yksin voi mitään pelastaa jos toinen ei halua.
Ja pakko on ollut itsellekin tunnustaa, että näin kai se on paras. Onhan se niin että ei miehen kuulu joutua miettimään haluaako olla vaimonsa ja lastensa kanssa. Sen pitäisi olla kyllä ihan miettimättä selvää.
Nyt on vaan minun saatava itseni henkisesti kasaan. Uskallettava elää yksin (lasten kanssa) ilman sitä miehen arkipäivän tukea joka nämä 20 vuotta on ollut. Pelottavaa se on, mutta uskon että pärjään. Toivon että minusta näin kasvaa uusi vahvempi ihminen, mitä koskaan olen ollutkaan.
Ja hivenen hullu kai olen, koska edelleen jätän sydämeni sopukkaan sen ajatuksen, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä me vielä joskus löydämme toisemme.
Mutta nyt mennään näin, eri suuntiin. Olemme toisistamme vapaat. Molemmilla tilaisuus löytää myös jotain uutta. Mistäpä minäkään tiedän milloin se uusi unelmieni prinssi eteeni tupsahtaa.
Voisin tähän vielä kirjoitaa ajatuksen jota tässä yhtenä päivänä mietin.
Totesin että olen elänyt elämäni ihan väärin. Olin aina se sydämmen toinen puolikas. Ja yhdessä mieheni kanssa kasasimme yhteistä "elämän tilkkutäkkiä". Nyt olen rikki kun se toinen puolikas sydämmestä on poissa. Elämäni tilkkutäkki on riekaleina kun siitä puuttuu puolet paloista jotka mies vei mukanaan. Pysyyhän sen kasassa, mutta vain ohuilla langoilla.
Olisi pitänyt aina ajatella, että kun rakastuu, kaksi sydäntä haluaa olla vierekkäin. Molemmat kokoavat omaa elämän peittoa, jotka vaan pidetään päällekkäin. Jos se toinen siitä lähtee, minulle jää oma kokonainen sydämeni. Ja minulla edelleen on se oma elämäni, se ei ole rikki.
Näillä ajatuksilla yritän itse selvitä eteenpäin. Ja toivon voimia sinulle Joonuska ja kaikki muutkin täällä palstalla olevat. Meidän on vaan luotettava siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Emme ymmärrä sitä nyt, mutta ehkä joskus saamme vastauksen pieneen suureen kysymykseen: Miksi?
Hei polunkävijätär ja muutkin
Kirjoitin edellisen kerran mm. vihastani sitä toista naista kohtaan. Ehkä vihani johtuu enemmänkin siitä, että tämä nainen on puhelimessa huudellut minulle tällaisia: "arvaa mitä mennään miehesi kanssa tekemään", "meillä on erittäin aktiivinen seksielämä", "miehesi jatkaa vain säälistä sinun kanssasi" ja viestejä kännykkään on tipahdellut malliin: "miehesi halusi viettää juhannuksen minun kanssani ja haluaa loppuelämän", "jätitkö lääkket kotiin, että sait miehesi sinne mökille", (mitään lääkitystä minulla ei ole käytössä). Ja nämä ovat vain muutamia siitä, mitä hän on minulle viestitellyt. Mutta en ole alentunut hänen tasolleen, vastauksetta jäi. Hän oli etsinyt minun puhelinnumeroni!
Viikonlopun olin poissa kotoa, en olisi kestänyt sitä tavaroiden viemistä, siis vaatteiden, mies ei halua mitään kodista. Kaikkea ei kuitenkaan ole vielä vienyt. Hirveää oli kuitenkin katsoa tyhjentyneitä kaappeja, itkua on piisannut. Tunteet menevät yhtä vuoristorataa, välillä ihan rauhallinen ja sitten taas paha olo valtaa mielen, kuristaa kurkusta ja tuntuu, että rinta puristuu kokoon.
Kun näitä kirjoituksia täällä lukee, niin kaikki me näköjään koemme samat tunteet ja meitä tuntuu todella olevan paljon, en olekaan siis "sekoamassa". Ehkäpä se valo paistaa risukasaan jossakin vaiheessa. Voimia kaikille samassa tilanteessa oleville.
Tai12 kirjoitti 20.9.2012 14:28
Hei polunkävijätär ja muutkin
Kirjoitin edellisen kerran mm. vihastani sitä toista naista kohtaan. Ehkä vihani johtuu enemmänkin siitä, että tämä nainen on puhelimessa huudellut minulle tällaisia: "arvaa mitä mennään miehesi kanssa tekemään", "meillä on erittäin aktiivinen seksielämä", "miehesi jatkaa vain säälistä sinun kanssasi" ja viestejä kännykkään on tipahdellut malliin: "miehesi halusi viettää juhannuksen minun kanssani ja haluaa loppuelämän", "jätitkö lääkket kotiin, että sait miehesi sinne mökille", (mitään lääkitystä minulla ei ole käytössä). Ja nämä ovat vain muutamia siitä, mitä hän on minulle viestitellyt. Mutta en ole alentunut hänen tasolleen, vastauksetta jäi.
Olen pahoillani puolestasi.
Tietääkö mies noista viesteistä? Outoa, että hän on hyväksynyt tuollaisen ja jatkanut naisen kanssa suhdetta?
Pisteet sinulle, ettet ole alentunut naisen tasolle. Tuo vastaamattomuus on varmasti ollut naisen mielestä hyvin ärsyttävää. Hän on odottanut jotain reaktiota sinulta ja pettynyt luultavasti paljon, kun et ole vastannut mitään.