Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen
Täällä on ollut paljon juttuja samantapaisista pettämiskuvioista ja toisista naisista kuin minulla. Haluan nyt kertoa oman tarinani, jota minun on vieläkin tapahtumana vaikea hyväksyä. Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 20 vuotta. Meillä on kaksi lasta, ja elämämme on ollut läheistä, hyvää elämää. Onhan meillä tietysti ollut vaikeutemme, emmekä ole olleet aina helppoja puolisoita toisillemme, mutta vaikeuksista on aina selvitty ja melko samanlainen arvomaailma ja huumorintaju on korvannut paljolti sitä, ettei meillä ole paljoa yhteisiä harrastuksia. Mieheni jonkin sorttinen alkoholiongelma on tosin ollut jo pitkään varjona suhteessamme ja tehnyt minut ajoittain onnettomaksi, mutta olen yrittänyt jaksaa senkin kanssa ja kannustaa häntä olemaan juomatta. Kuitenkin intohimo ja hellyys on pääosin säilynyt suhteessamme ajoittaisia laimeampia jaksoja lukuunottamatta, ja olemme olleet myös hyvät ystävät toisillemme ja jakaneet kaikki huolemme ja asiamme keskenämme. Tai niinhän minä luulin, että kaikki…
Pari kuukautta sitten sain selville, että mieheni oli ihastunut toiseen. Ensin se alkoi ystävyytenä hänen työpaikallaan. Mustasukkaisena ihmisenä aloin kysellä asiasta kerta toisensa jälkeen, ja lopulta maailmani romahti. Suhde oli muuttunut läheisemmäksi, molemminpuoliseksi ihastumiseksi. Samalla kävi ilmi, että mieheni oli elänyt koko avioliittomme ajan kaksoiselämää! Hän oli pettänyt minua lukuisia kertoja vuosien varrella, ja erään naisen kanssa hän oli pitänyt yhteyttä yli vuoden ajan ja tavannut häntä muutamia kertoja. Nainen asui etäällä, joten tapaamisia oli ollut vain joitain kertoja työmatkoilla, joita miehelläni oli tuona ajankohtana muutaman kerran vuodessa. Tuo juttu oli loppunut aikanaan, mutta tämä uusin ja vakavin juttu oli alkanut tämän vuoden alussa. Kun kaikki tuli ilmi, olin aivan murtunut ja olen edelleen. Alussa en voinut nukkua, syödä, en edes hengittää kunnolla. Edelleen tuska vainoaa minua joka päivä, vaikka välillä saan jo nukuttua paremmin. Olemme eläneet koko tämänkin ajan yhdessä, ja meillä on ollut läheisyyttäkin, koska olen kokenut saavani mieheltäni lohtua ja halunnut hellyyttä, kaikesta huolimatta. Läheisyys on aina ollut minulle tärkeää ja olemme aina halailleet paljon päivittäin. .
Suurimpana ongelmana tässä on se, että mieheni ei ole valmis luopumaan kaksoiselämästään. Ihastus on muuttunut vakavammaksi, ja hän on yrittänyt välillä salata minulta asioita, välillä lopettaa tuon toisen suhteen, mutta nyt heistä kumpikaan ei pysty lopettamaaan suhdetta, eikä mieheni haluakaan lopettaa sitä. Mieheni välittää kuitenkin kovasti minustakin ja kärsii, kun näkee minun kärsivän. Hänkään ei toisaalta haluaisi menettää perhettään ja hän haluaisi olla tekemisissä perheemme kanssa ja auttaa minua käytännön asiossa, vaikka meille kävisi miten. Mieheni uskoo kuitenkin, ettei meillä voi olla enää yhteistä kunnollista tulevaisuutta, koska tietoisuus menneisyydestä ja kaikesta siitä pahasta, mitä hän on minulle aina tehnyt, on nyt meidän välissämme. Kaikesta huolimatta minä en kestä ajatusta erosta ja perheen hajoamisesta. Pelkään valtavasti yksin jäämistä. Avioiduimme nuorena, enkä ole koskaan ollut yksin. Rakastan miestäni edelleen, vaikka hän on satuttanut minua tavattomasti. Aiemmin luulin, etten voisi ikinä jatkaa elämää yhdessä, jos toinen pettäisi, mutta ei se mennyt ihan niin. Olen jarruttanut mieheni aikeita, kun hän on arvellut, pitäisikö hänen muuttaa erilleen. En halua jäädä selviämään kaikesta yksin. Haluan myös tietää, mitä hän puuhailee tuon toisen kanssa, vaikka tietoisuus satuttaakin. Olen niin toivonut, että se loppuu, ja mieheni tulee järkiinsä.
En jaksa uskoa, että minulle voisi tulla uutta hyvää elämässä, koska olen aina halunnut uskoa koko elämän kestävään avioliittoon, enkä halua mitään uusperhekuvioita. En kestä ajatusta, että eläisin lasten kanssa ja lopulta itsekseni loppuelämän. Jos mieheni muuttaisi asumaan tuon toisen naisen kanssa tai jopa avioituisi aikanaan, en usko kestäväni sitä mitenkään, enkä haluaisi jatkaa silloin elämää. Enimmäkseen muutenkin haluan vain kuolla, tulevaisuus tuntuu niin synkälle ja lohduttomalle. Avioliiton myötä minulta menisi lähes kaikki muukin, josta olen iloinnut, erityisesti yhteiset lomamatkat ja kesämökki. Lapset ovat ainoa syy, jonka takia yritän jaksaa elää. Mieheni on vienyt minulta kaiken; menneisyyden, tulevaisuuden, luottamuksen toisiin ihmisiin ja oman arvon tunnon, vaikka hän kuinka vakuutteleekin, ettei minussa ole ollut mitään vikaa. Hän ei tunnu pystyvän hillitsemään itseään, vaan on kuin sairas, eikä pysty olemaan pettämättä, eikä voi vannoa, ettei tulevaisuudessakaan pettäisi. Siksi hän pelkää, että katkeroituisin ajan myötä, jos elämäni olisi jatkuvaa epäilyä ja pelossa olemista. Mieheni pystyy myös valehtelemaan minulle, kuten on pystynyt kaikki nämä vuodet. Hän on kuulemma kärsinyt huonosta omasta tunnosta vain hetkittäin, ja useimmiten hän on pystynyt jättämään syyllisyyden tunteet taka-alalle, ja olemaan kanssani ihan hyvin ja avoimesti, mikä on mielestäni hyvin merkillistä. Tämän uuden ihastuksen suhteen hän on valehdellut minulle lukemattomia kertoja. Olen löytänyt hänet välillä puhumasta kännykkään tälle toiselle kotimme ulkopuolella, ja välillä saan selville hänen piilottelemiaan asioita, joita hän heikkoina hetkinään vahingossa lipsauttaa. Nyt hän oli valehdellut työpaikan virkistysjutusta, josta olikin mennyt viettämään iltaa kahdestaan ihastuksensa kanssa. Tuska tuosta lamautti minut, varsinkin kun mieheni ei edes kadu ja häpeä, joskin tuntee kovaa syyllisyyttä minun satuttamisesta. Olen vain itkenyt ja itkenyt, en taas saa nukuttua. Yhteinen tulevaisuus tuntuu nyt melko mahdottomalle. En haluaisi lasten kärsivän, mutta jos eroamme ja hän jatkaa juttuaan tuon naisen kanssa, en pystyisi mitenkään olemaan hänen kanssaan tekemissä ja hyvissä väleissä kaiken sen jälkeen, mitä hän on minulle nyt tehnyt. Se olisi liikaa vaadittu. En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Jos hän asuisi itsekseen, eikä tuo toinen nainen olisi selkeästi kuvioissa mukana, silloin voisin ehkä olla vielä tekemissä hänen kanssaan, ja voisimme vielä tehdä perheenä joitain asioita, mikä olisi lasten kannalta hyvä ja itsellenikin varmaan. Apukin olisi tarpeen monissa talon asioissa. Mutta en myös kestä ajatusta, että lapset olisivat joskus tekemisissä tuon toisen naisen kanssa, se on aivan liian tuskallista! Tuo ihastus on itse hiljattain eronnut, ja hänellä myös on kaksi lasta.
Olen käynyt kriisikeskuksella puhumassa muutaman kerran asioista. Muuten vain hyvä ystäväni tietää asiasta, muille olemme näytelleet normaalia elämää. En tiedä, kuinka jaksan enää tästä eteenpäin. Kaikki on täysin lohdutonta.
Tekee mieleni sanoa, että anna miehen mennä. Oma mieheni tuli katumapäälle heti erouutisen pamautettuaan. Syyskuusta lähtien on yritetty. Vaikka hyvin meneekin, niin totuushan on se, että koskaan en pysty häneen luottamaan. Hän on jättänyt ratkaisun erosta minulle. Vaikka haluaa todella jatkaa avioliittoa, niin itse ajattelen, että olisi ehkä ollut "helpompi" jos hän olisi ottanut ja lähtenyt. Itse joudun nyt miettimään, mikä on itselleni parasta. Jos hän olisi lähtenyt, niin minun ei olisi tarvinnut pähkäillä vaan yrittää kasata oma elämä.
Voimia!
Kiitos ASM,
antaisin miehen mennä, mutta hän ei näköjään kykene lähtemään. Hän näkee tulevaisuutensa jotenkin mustana kaikin puolin: työn (joka hänelle ennen oli todella tärkeä), oman terveytensä (missä ei siis ole mitään vikaa). Hän tuntee, että tämä uusi rakkaus toisi valon elämään. En halua siksikään pakottaa lähtemään, koska minusta tuntuu, että hänkään ei ole ihan vahvalla pohjalla henkisesti. 😑❓
Kiitos ASM,
Päästäisinkin mieheni menemään, mutta hän ei kykene lähtemään. Hän näkee koko tulevaisuuden mustana: työnsä (joka oli ennen suuri ilon lähde), terveytensä (vaikka on aivan terve), elämällä ei tunnu olevan mitään tarjottavaa - ainoa ilonlähde on tämä nainen (ja nyt sekin on häneltä viety) (Siis vaadin, että suhde on katkolla niin kauan kuin asuu kotona) En halua pakottaa häntä lähtemään, sillä olen aina (35 vuotta)☹️ rakastanut hyvin paljon. Hän on lasteni isä ja heille erittäin tärkeä. Nyt tuntuu siltä, että hänkin liukuilee hyvin kaltevalla pohjalla ja yliarvio sen, miten tämä tuore rakkaus voisi hänen elämänlaatuaan parantaa.
Hei 🌻🙂🌻
Vielä sen verran, että silloin, kun tämä uskottomuus meillä paljastui, olisin toivonut miehen lähtevän. Mutta hän ei tehnyt niin.
Nyt, kun aikaa on jo kulunut enemmän ja olen joskus totaalisen uupunut siihen, että mies on palautunut entiseksi, arvostelevaksi ihmiseksi, haluaisin erota.
Mutta...en haluaisi sitä, että lapsille jäisi se mielikuva, että minä rikoin meidän perheen.
Nämä ovat todella vaikeita asioita 😐
Hei Mariella, olen lukenut jonkin verran kirjoituksiasi, mutten ole pitkään aikaan tätä ennen jaksanut tai ehtinyt kirjoitella tänne. Meidän tilanteissamme on jotain samankaltaista, ja meillä molemmilla on pitkä yhteiselämä takana.
Yhdessä jatkaminen ei todellakaan ole helppoa! Itsekin olen suunnilleen joka toinen päivä valmis eroon ja joka toinen päivä jatkamaan. Ota siitä sitten selvää, mitä pitäisi tehdä!
Luottamus ei varmasti koskaan palaudu täysin ennalleen, mutta jonkinlaiseen luottoasteeseen pitäisi päästä, ettei aina vain epäile kaikkea. Minulla on siihen vielä pitkä matka, koska ehti tapahtua niin paljon pahaa puolentoista vuoden aikana. Ja osuvasti kirjoitit "tunteiden panttaamisesta", juuri sitähän sitä tekee suojellakseen itseään.
XXX2, kuulostaa tutulle tuo miehesi epäily, ettei teidän elämä enää siitä kohenisi. Niin epäili minunkin mieheni heti alussa, kun kaikki tuli ilmi. Kuitenkin ihastuksen vähentyessä ja loppuessa hän oli alkanut toivoa, että me onnistuisimme ja voisimme elää vielä yhdessä edes kohtuullisen hyvää elämää, siis sellaista mitä tällaisen tragedian jälkeen rikkonaisina ihmisinä voi kuvitella elävänsä. Minulle se oli vaan jo muuttunut siinä vaiheessa lähes mahdottomaksi ajatukseksi, enkä itse enää tiedä mikä on mahdollista tulevaisuudessa ja mikä ei. Kun tietäisi edes omista tunteistaan kunnolla.
Voimia kaikille näiden asioiden kanssa painiskeleville!
mariella kirjoitti 22.4.2014 14:20
Hei 🌻🙂🌻
Vielä sen verran, että silloin, kun tämä uskottomuus meillä paljastui, olisin toivonut miehen lähtevän. Mutta hän ei tehnyt niin.
Nyt, kun aikaa on jo kulunut enemmän ja olen joskus totaalisen uupunut siihen, että mies on palautunut entiseksi, arvostelevaksi ihmiseksi, haluaisin erota.
Mutta...en haluaisi sitä, että lapsille jäisi se mielikuva, että minä rikoin meidän perheen.
Nämä ovat todella vaikeita asioita 😐
HEI HETKINEN MARIELLA! Miten ihmeessä ajattelet noin itsesyyttävästi? Ethän sinä ole lähtenyt toimillasi teidän liittoanne särkemään menemällä toisen syliin tai muuten aiheuttanut miehen menemistä, vaan hän on tehnyt sen itse. Et sinä ole perheen rikkoja... se mielikuva on syytä poistaa myös lapsilta, ja varmasti ymmärtävät jos selität heille, ettet jaksa enää tätä kuviota isänne kanssa. Kyllä he ymmärtävät. Ja kyllä sinun pitää ajatella itsesi jaksamista ja omaa elämääsi enemmän kuin lapsille tulevaa mielikuvaa ja itsesi hylkäämistä. Toivon että saat voimia ajatella itseäsi ja omaa parastasi, jos et voi suhteessa hyvin. Ei se ole mikään maailmanloppu erota tai asua erillään.🙂👍
pöllöhuuhkaja kirjoitti 25.4.2014 18:24
mariella kirjoitti 22.4.2014 14:20
Hei 🌻🙂🌻
Vielä sen verran, että silloin, kun tämä uskottomuus meillä paljastui, olisin toivonut miehen lähtevän. Mutta hän ei tehnyt niin.
Nyt, kun aikaa on jo kulunut enemmän ja olen joskus totaalisen uupunut siihen, että mies on palautunut entiseksi, arvostelevaksi ihmiseksi, haluaisin erota.
Mutta...en haluaisi sitä, että lapsille jäisi se mielikuva, että minä rikoin meidän perheen.
Nämä ovat todella vaikeita asioita 😐HEI HETKINEN MARIELLA! Miten ihmeessä ajattelet noin itsesyyttävästi? Ethän sinä ole lähtenyt toimillasi teidän liittoanne särkemään menemällä toisen syliin tai muuten aiheuttanut miehen menemistä, vaan hän on tehnyt sen itse. Et sinä ole perheen rikkoja... se mielikuva on syytä poistaa myös lapsilta, ja varmasti ymmärtävät jos selität heille, ettet jaksa enää tätä kuviota isänne kanssa. Kyllä he ymmärtävät. Ja kyllä sinun pitää ajatella itsesi jaksamista ja omaa elämääsi enemmän kuin lapsille tulevaa mielikuvaa ja itsesi hylkäämistä. Toivon että saat voimia ajatella itseäsi ja omaa parastasi, jos et voi suhteessa hyvin. Ei se ole mikään maailmanloppu erota tai asua erillään.🙂👍
Olin itse lapsi, kun vanhempani erosivat. Kyse oli eri ongelmasta, mutta asetelma oli sama: äitini joutui eron ottamaan. Vaikka vasta aikuisena olen saanut kuulla tilanteesta enemmän yksityiskohtia, oli asiat jotenkin selviä silloin lapsenakin - en todellakaan syyttänyt äitiäni perheen rikkomisesta, vaan olin päinvastoin helpottunut, kun vanhempani erosivat. Halusin silti säilyttää välini isääni, myös näin aikuisena, ja tätä jälkimmäistä äitini on ollut vaikea ymmärtää. Vaikka tiedän isäni tehneen väärin, hän on kuitenkin isäni. Mutta, pointtini oli se, että lapset voivat olla yllättävän viisaita ja tarkkanäköisiä.
Hei Joonuska, olisi kiva kuulla, miten sinulla nyt menee?
Niin. Miksiköhän nuo miehet eivät sitten lähde?
Omanikin oli viime marraskuussa lähdössä, kunnes hoksasi, että lapset ovatkin tärkeämpiä. Joulukuussa olin itse niin vihaa täynnä, että olin täysin siinä tunteessa, että lähde, lähde ja lähde. Olisin ollut valmis maksamaan hänen hotellihuoneensakin. Eipä lähtenyt. Kysyi, että mitä hän nyt on tehnyt?
Sitten taas toukokuussa, kun suutahti minulle, niin oli taas lähdössä. Tai ainakin niin käsitin, että suuttumuksesta kaikki lähti.
Nyt, kun epäilin hänen luotettavuuttaan, niin ehdotti asumuseroa. Kun ei jaksa minun vihaa. Kun lopetin luotettavuudesta epäilyn, niin elää , kuin ei olisi lähdössäkään. Jopa lapsillekin sanoi, että isi ei lähde. En ymmärrä!
Kuitenkin koko ajan eron uhka päällä, että kun ollaan vaan kuulemma nyt päivä kerrallaan, ilman, että mitään yritetään parisuhteen eteen.
Eli summarum; onko oikeasti niin, että miehet hirveästi odottavat, että mitä nainen tekisi? kun oma syyllisyys on niin valtava, niin laitetaan se vastuu puolisonsa harteille, ja tehdään tästä se syyllinen? Viestintuojaahan ammutaan aina. Ei sitä, kuka sen viestin laittoi liikkeelle.
Hei ASM, kyselit miten minulla menee. Se vaihtelee paljon. Muutama viikko sitten olimme jo luovuttaa miehen kanssa, ja unohtaa täysin sen vaihtoehdon, että yrittäisimme enää elää kunnolla yhdessä, kun ei siihen tuntunut olevan edellytyksiä. Pohdin kovasti, olisiko meidän parempi erota vai elää toistaiseksi saman katon alla erillämme. Molemmissa oli yhtä lailla hyviä ja huonoja puolia, ettei selkoa tullut. Tuota pohtiessa ehdimme jo elää muutaman viikon tuollaista erilliselämää, mutta emme pystyneet pidemmän päälle siihenkään, kun fyysinen vetovoima saman katon alla kävi liian suureksi. Jotenkin tuo erillisyys teki kuitenkin hyvää, ja sain ajatella asioita monelta kantilta. Nyt olen puolestaan vähän hämmennyksissä, koska meillä oli pari viikkoa sitten miehen kanssa pitkästä aikaa läheisempi keskustelu, jolloin tuntui, että molemmat ymmärsimme toisiamme ihan eri lailla kuin aikaisemmin. Ja mieheni on niin selvästi ilmaissut halunsa elää ja olla kanssani. Hän haluaa kovasti läheisyyttäni ja olla luottamukseni arvoinen. Hän ei halua olla entisen ihastuksensa kanssa missään tekemisissä, vaikka he ovat edelleen samassa työpaikassa. Ymmärsin hänen jutuistaan, että tämä ihastus oli huijannut häntä ja valehdellut monista asioista.
Jos voisinkin ajatella pelkästään mieheni nykyisiä tuntemuksia ja toiveita ja unohtaa menneet, niin ratkaisu olisi selvä. Mutta minunlaisen ihmisen on vaikeaa jättää menneitä taakse. Välillä pystyn olemaan kohtuullisen hyvin hänen kanssaan ja meillä on ollut mukavaakin yhdessä, mutta menneisyyden varjo on silti mukana koko ajan. En edelleenkään pysty sellaiseen läheisyyteen, ettei tapahtuneet asiat tulisi mieleeni. Tuleeko näin jatkumaan ikuisesti? Sitä en vielä tiedä, mutta ajatus kauhistuttaa. Tätäkö elämäni on? Toisaalta olen tämän parin viikon aikana huomannut, että minulla on selvästi vielä tunteita miestäni kohtaan, mutta olen kaiken kokemani jälkeen niin varovainen, etten uskalla antaa niiden tulla avoimesti esiin. Miehelleni on hyvin vaikeaa, kun en pysty olemaan selkeästi hänen kanssaan, mutta ei tätä voi kiirehtiä. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että ehkä tulemme elämään yhdessä. Suunnittelemme koko perheen yhteistä lomamatkaa, vaikka vielä kuukausi sitten olin melko varma, ettei sellaista enää tule. Varsin sekavaa siis, edelleen. Ja eniten minua hämmentää nämä tunteeni, kun ajattelen häntä nyt vähän uudessa valossakin. Varovaisuus ja järki estävät minua kuitenkin antautumasta pelkästään tunteiden valtaan. Silti minusta tuntuu, että jotain orastaa meidän välillä kaikesta vaikeasta huolimatta. En vaan tiedä, kuinka menneiden tapahtumien tuoman tuskan saisi lientymään.
Miten teillä ASM menee?
Hei 🌻🙂🌻
Joonuska; kyselit ASM: n kuulumisia ja niitä minäkin kaipailen.
Meillä puolestaan on siirrytty arkielämään. Uskottomuus häilyy jossain taustalla mutta siitä ei puhuta enää.
Ei myöskään juuri muistakaan tunnepuolen asioista. Mies tekee suht' rasittavia työpäiviä ja verenpainetauti vaikuttaa hänen jaksamiseensa.
Uutena on tullut se, että hän soittaa minulle kesken työpäivien, ihan vaan vointiani ja kuulumisia kysellen???
Olisiko tämä merkki syvemmästä sitoutumisesta vai jotain muuta?
Selailin yhtenä päivänä vanhoja puhelinlaskuja ja huomasin, että 2011 oli soiteltu yhteen liittymätyyppiin enemmän ( sama, kuin petturinaisen). Hieman alkoi epäilyttämään, onko suhteen kesto minulle kerrottuna totta.
Toisaalta; tuolloin mies ei varjellut puhelintaan ja tekstareita ei ollut yhtään...
Miettimällä vanhoja saa itsensä jo uskomaan pahinta mahdollista.
Kerroin tästä miehelleni ja hän aikoi pyytää puhelinerittelyt kaikista haluamistani kuukausista, sillä se kuulemma vapauttaisi hänet epäilyistä.
Nyt olen kahden vaiheilla siinä, mitä teen...
Voimia teille kaikille ja tuntuu siltä, että tunteiden jäädyttäminen on keinomme hallita tilanteita.
On ikävää, jos tulee petetyksi jälleen ☹️
Kiitos kysymästä🙂. Jos mieheltäni kysyttäisiin, niin vastaus oli hyvin. Hän haluaisi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Minunkin mielestäni meillä menee hyvin periaatteessa. Mieheni on erittäin huomaavainen, katuvainen ja kärsii aidosti tapahtuneesta. Meillä on läheisyyttä enenmmän kuin ehkä koskaan, samoin seksiä. Hän on aidosti läsnä. Puhumme enemmän. Soittelee useita kertoja päivässä vain kysyäkseen, miten voin. Hän vannoo, ettei ole missään tekemisissä naisen kanssa. Sanoo olevansa minulle ikuisesti kiitollinen, että pääsi naisesta eroon. Tunsi itsensä hyväksikäytetyksi.
Jutussahan kävi niin, että kun mies pisti suhteelle pisteen, niin nainen alkoi kiristää ja uhkailla, että kertoo kaiken minulle ja niinhän siinä sitten kävi. Kaiken selville saaminen oli hirveää, mutta toisaalta mitään ei jäänyt arvailujen varaan. Mieheni oli asioiden ilmitulon jälkeen sanojensa mukaan helpottunut.
Viime loppukesän ja alkusyksyn tapahtumat pyörivät silti lähes jatkuvasti mielessä. Ajatus on jo selkeämpi enkä jatkuvasti tunne ahdistusta. Välillä olen täysin varma, että muutan yhteisestä kodistamme pois. Välillä taas tulee kapina, että miksi minun täytyy muuttaa ja tehdä iso päätös. Koska epäilen jokaista puhelinsoittoa ja tekstiviestiä, niin eläminen ei ole helppoa. Puntaroin mielessäni, miten kauan tätä kestää. Pystynkö koskaan luottamaan. Toisaalta en haluaisi menettää sitä hyvää, mikä meillä on. Toisaalta en halua elää jatkuvassa pelossa. Mieheni ei enään jemmaile puhelinta vaan pitää sen pöydällä. Mitään jatkuvaa viestittelyä en ole huomannut. Sitä en tiedä, mitä tapahtuu, kun en ole paikalla?
Mies ilmoitti viime syyskuussa, että haluaa eron koska on ihastunut toiseen. Hän tuli katumapäälle nukuttuaan yön. Olen ajatellut, että katson tilannetta tuohon syyskuuhun saakka ja teen sitten päätökseni. Henkisesti olen valmiimpi luopumaan nyt, kun heti ilmitulon jälkeen. Omasta kodista muuttaminen ei tule olemaan helppoa, mutta tiedän, että kun sen vaiheen jaksan, niin sitten kyllä pärjään. Mieheni terveys reistailee eli selvästi hän kärsii tilanteesta yhtä paljon tai kenties enemmän kuin itse.
Siitä olen kiitollinen, että olen koko avioliiton ajan (27 v., yhdessä 32 v.) pitänyt omat ystäväni. Tavannut heitä ja heidän kanssaan on tehty kaikenlaista kivaa. Tiedän, että saan tukea sieltä. Lisäksi välit lapsiin ja sisariin ovat hyvät. Toivon, että osaan tehdä oikean päätöksen. Siinä ei auta muu kuin, että kuuntelen sisintäni. Ihmettelen, miksi ei ole seminaaria petetyille. Onhan eronneillekin.
Kiitos tuesta ja tsemppiä meille kaikille. 🙂🌻
Mariella.Samoin. Emme pysty puhumaan asiasta, ei edes kannata. Koska mieheni ei edes kykene.
Joonuska. Miehesi on pitkällä. Hän katuu ja pystyy keskustelemaan kanssasi. Minä en ole koskaan saanut edes anteeksipyyntöä, en yhtään hellyyttä, en mitään. Itkiessäni , hän vain sanoo, ettei pysty minua auttamaan. Onko hän niin rikki, ettei pysty minua auttamaan, vai onko niin, ettei tunteita oikeasti enää ole?
Julminta oli, että hän joulukuussa vain mietti, että miten se toinen nainen siellä kotona jaksaa, kun joutuu olemaan sairaslomalla.
Hui, taas tuntuu todella pahalta.☹️
Hei,
Olen uusi kirjoittaja ja viettänyt tovin jos toisenkin lukien teidän viestejänne kirpaisevan tutusta aiheesta. Olen siis kohtalotoverinne. Mieheni pettämisestä, tai sen karkeusasteesta, sain lopullisen tiedon 10.6. Asian olen toki jo aavistanut, ja siitä on minulle pieniä tiedonmurusia jo annettu pitkin kevättä ja talvea. Lopullinen isku oli vain vielä kovempi kuin olin koskaan osannut kuvitella: mies on vuoden verran, ensin netissä, sitten ihan livetapaamisissa ollut seksisuhteessa itseään noin 20v. nuorempaan naiseen. Seksisuhde on kevään mittaan muuttunut ihastukseksi, josta hän ei nyt pääse irti millään. Eikä tunnu edes haluavan. Minun pitäisi vain kestää ja suvaita tätä. Katumusta en ole hänessä havainnut.
Olemme siis reilu nelikymppinen pariskunta, olleet naimisissa 18v. ja meillä on kolme kouluikäistä lasta. Löysimme toisemme aikoinaan yhden avoliiton tahoillamme jo kokeneena. Toistemme löytäminen oli lähes välitön "click", olimme löytäneet kotiin tässä elämässä. Vuodet ovat vierineet ja monenlaisista kolhuista on selvitty yhteisvoimin. Olemme olleet onnellisia, tehneet parina ja perheenä yhdessä paljon asioita, puhuneet asioista (emme ehkä riittävästi sittenkään), intohimoa ja seksiäkin on ollut välillämme, viime keväseen saakka.
Mies on tähän saakka ollut hyvin luotettava ja rehellinen. Ei ikinä edes mikään flirtti. Ja itseni lukien kaikki ystävämme, jotka tästä tietävät, sanovat, että mieheni on suunnilleen viimeinen henkilö maailmassa, josta olisivat tätä kuvitelleet.
Miehen käytös muuttui vuosi sitten keväällä. Hänellä oli ikäistensä tapaan potenssiongelmia ja niihin haettiin lopulta apua ja saatiinkin, hetkeksi. Sitten mieheni äiti sairastui ja kuoli äkillisesti. Mieheni hoiti käytännön asiat rivakasti sisarustensa kanssa, mutta surutyö jäi tekemättä. Sitten tuli töissä pahaa takapakkia ja hyvin työorientoituneelle miehelle se oli raskas isku. Hän vetäytyi ja sulkeutui työnsä pariin (ja sitten sinne nettiin...). Yritin antaa tilaa ja aikaa, joita hän pyysi. Yritin ehdottaa työterveyteen menoa, mutta hän ei kuulemma ollut masentunut ja tarvinnut mitään apua. Hän oli kuulemma vain muuttunut. Läheisyys väliltämme katosi, mutta en edelleenkään uskaltanut uskoa toisen naisen olemassaoloon. Kunnes alkoivat muutamat mystiset hotellireissut toiseen kaupunkiin milloin milläkin verukkeella (tekaistuja työmatkoja yms.) Mies haki ongelmiinsa yksinkertaisimman ratkaisun: toisen naisen ja vieläpä reilusti nuoremman.
Olemme käyneet nyt pari kertaa pariterapiassa. Ensimmäisellä kerralla en edes tiennyt toisen naisen olemassaolosta varmasti (epäilin kyllä vahvasti), vasta toisen kerran yhteydessä asia tuli ilmi. Mies oli kuulemma päässyt jo kertaalleen huhtikuussa tästä suhteestaan irti, mutta sitten se oli alkanut uudella roihulla (etäsuhteena) uudelleen. Tämä toinen nainen edustaa miehelleni nyt jotain elämätöntä elämää, menetettyä nuoruutta jonka hän haluaa kokea. Nainen on ymmärtäväinen ja antaa hänen olla oma itsensä. Mieheni on siis nyt lähes viiskymppisenä, murrosiässä. Minusta löytyy yhtäkkiä suunnaton määrä vikoja, alkaen siitä, että en kiinnosta häntä enää seksuaalisesti. Mies on nyt murrosiässä, jota ei autoritäärisen ja läheisriippuvaisen äitinsä kanssa eläessään saanut koskaan kokea. Oli aina kiltti ja kunnollinen, nyt sitten antaa mennä. MInä olen "äiti", jolle kiukutellaan. Jääkö tämä murrosikä päälle vai tuleeko se aikuinen mies takaisin, jonka kanssa olen elänyt kaikki nämä vuodet?
Olen täysin rikki, sydämeni on särkynyt, olen itkenyt sen kuuluisan valtamerellisen kyyneleitä, pyytänyt ja rukoillut edes perheen takia että lopettaisi jatkuvan viestittelyn ja skypettämisen tämän naisen kanssa, yrittänyt keskustella (joskus onnistunutkin), mutta miehen mielestä pitäisi elää vain tavallista elämää eikä vatvoa tätä asiaa kaiken aikaa. Silti hän ei tiedä itse yhtään haluaako jäädä luoksemme vai lähteä tämän nuoren naisen matkaan. Vanhin lapsemme tietää mitä isänsä on tehnyt (kuullut meidän riitojamme) ja halusi puhua isälleen asiasta. Sekään ei tunnu isää hetkauttaneen.
Miksi en sitten näytä ovea miehelle ja lähetä matkoihinsa, vaikka minua näin syvästi loukataan? Terapeutti kehotti tässä vaiheessa malttiin ja odottamiseen, mitään hätiköityä (kummankaan) ei tässä tunnekuohussa pidä tehdä. Tuntuu, että en pysty luopumaan tähän saakka hyvästä ja onnellisesta perhe-elämästä tuosta vaan, ja rakastan tuota kusipäätäni edelleen kauheasti. Ja tärkein syy on se, että ymmärrän mieheni olevan aika lailla sekaisin, välillä tuntuu, etten tunne häntä enää. Vaan meneekö tämä koskaan ohi? Tuleeko hän järkiinsä ja tajuaa, ettei voi heittää tähänastista elämää hukkaan ja lähteä käytännössä lähes tuntemattoman aivan eri sukupolvea edustavan nuoren naisen matkaan? Luultavimmin tulee, mutta onko se sitten jo liian myöhäistä..Tiedän, että vaikka palaisimmekin yhteen oikeasti, tie todelliseen läheisyyteen ja luottamukseen on pitkä ja kivinen.
Täällä on ollut monta samankaltaista tarinaa, joihin on ollut erilaisia ratkaisuja. Mikähän meille olisi se oikea? Nyt en pysty näkemään mitään...
Hei Mariella, ASM ja muut. Taidamme kokea kovin samankaltaisia tuntemuksia ja kulkea samoja latuja. Kaikkien meidän miehet on nyt eri lailla huomaavaisia kuin aiemmin, ja yhtä lailla meillä kaikilla on vielä epäilyksiä ja paljon epävarmuutta kaikesta. Itsekin pohdin jatkuvasti, voinko enää koskaan luottaa kunnolla, tai tuleeko elämästämme yhtään mitään.
SiljaHelena, tarinassasi oli paljon tuttua. Myöskään minun miehestäni ei kukaan olisi ikinä arvannut, että hän voisi pettää minua. Hän ei ole millään lailla ns. naisten mies, ei sinne päinkään. Siksi asian paljastuminen oli minullekin valtava järkytys ja täydellinen yllätys. Olimmehan sentään eläneet siinä vaiheessa yhdessä jo yli 20 v (mekin tapasimme melko nuorina). Miehesi tilanne kuulostaa niin samalta kuin omani kaksi vuotta sitten. Mies oli ihan sekaisin, ei tiennyt mitä halusi. Ihastus oli niin voimakas, ettei hän pystynyt lopettamaan suhdetta, vaikka yritti monesti. Niinhän sitä sanotaan, että tuo hullaantumisvaihe kestää noin 1,5-2 vuotta pahimmillaan. Meillä siihen meni noin 1,5 v. Luulenpa, että miehesi tulee vielä järkiinsä, mutta tuossa vaiheessa tuntuu melkoisen lohduttomalle ajatella, kuinka kauan se saattaa vielä kestää. Ja kuten totesit, paluu todelliseen läheisyyteen ja luottamukseen on pitkä ja kivinen. Sen olen jo joutunut karvaasti toteamaan, ja monta kertaa olen meinannut luovuttaa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että katsotaan vielä tilannetta vähän eteen päin. Nyt meillä on hieman helpompaa, mutta tiedän kokemuksesta, että nämä olot vaihtelevat kuin vuoristoradassa, ja kohta olo voi olla taas kurjista kurjin.
Kukaan toinen ei voi kertoa, mikä on oikea ratkaisu, mutta ehkä kannattaa vielä katsoa, jos ero ei tunnu selkeästi oikealle ratkaisulle. Tässä elämäntilanteessa tarvitaan kärsivällisyyttä, vaikka se koetteleekin hermoja ja koko elämä on sekaisin. Hätiköidä ei silti kannata.
Voimia teille kaikille kanssakulkijoille!