Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen
Täällä on ollut paljon juttuja samantapaisista pettämiskuvioista ja toisista naisista kuin minulla. Haluan nyt kertoa oman tarinani, jota minun on vieläkin tapahtumana vaikea hyväksyä. Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 20 vuotta. Meillä on kaksi lasta, ja elämämme on ollut läheistä, hyvää elämää. Onhan meillä tietysti ollut vaikeutemme, emmekä ole olleet aina helppoja puolisoita toisillemme, mutta vaikeuksista on aina selvitty ja melko samanlainen arvomaailma ja huumorintaju on korvannut paljolti sitä, ettei meillä ole paljoa yhteisiä harrastuksia. Mieheni jonkin sorttinen alkoholiongelma on tosin ollut jo pitkään varjona suhteessamme ja tehnyt minut ajoittain onnettomaksi, mutta olen yrittänyt jaksaa senkin kanssa ja kannustaa häntä olemaan juomatta. Kuitenkin intohimo ja hellyys on pääosin säilynyt suhteessamme ajoittaisia laimeampia jaksoja lukuunottamatta, ja olemme olleet myös hyvät ystävät toisillemme ja jakaneet kaikki huolemme ja asiamme keskenämme. Tai niinhän minä luulin, että kaikki…
Pari kuukautta sitten sain selville, että mieheni oli ihastunut toiseen. Ensin se alkoi ystävyytenä hänen työpaikallaan. Mustasukkaisena ihmisenä aloin kysellä asiasta kerta toisensa jälkeen, ja lopulta maailmani romahti. Suhde oli muuttunut läheisemmäksi, molemminpuoliseksi ihastumiseksi. Samalla kävi ilmi, että mieheni oli elänyt koko avioliittomme ajan kaksoiselämää! Hän oli pettänyt minua lukuisia kertoja vuosien varrella, ja erään naisen kanssa hän oli pitänyt yhteyttä yli vuoden ajan ja tavannut häntä muutamia kertoja. Nainen asui etäällä, joten tapaamisia oli ollut vain joitain kertoja työmatkoilla, joita miehelläni oli tuona ajankohtana muutaman kerran vuodessa. Tuo juttu oli loppunut aikanaan, mutta tämä uusin ja vakavin juttu oli alkanut tämän vuoden alussa. Kun kaikki tuli ilmi, olin aivan murtunut ja olen edelleen. Alussa en voinut nukkua, syödä, en edes hengittää kunnolla. Edelleen tuska vainoaa minua joka päivä, vaikka välillä saan jo nukuttua paremmin. Olemme eläneet koko tämänkin ajan yhdessä, ja meillä on ollut läheisyyttäkin, koska olen kokenut saavani mieheltäni lohtua ja halunnut hellyyttä, kaikesta huolimatta. Läheisyys on aina ollut minulle tärkeää ja olemme aina halailleet paljon päivittäin. .
Suurimpana ongelmana tässä on se, että mieheni ei ole valmis luopumaan kaksoiselämästään. Ihastus on muuttunut vakavammaksi, ja hän on yrittänyt välillä salata minulta asioita, välillä lopettaa tuon toisen suhteen, mutta nyt heistä kumpikaan ei pysty lopettamaaan suhdetta, eikä mieheni haluakaan lopettaa sitä. Mieheni välittää kuitenkin kovasti minustakin ja kärsii, kun näkee minun kärsivän. Hänkään ei toisaalta haluaisi menettää perhettään ja hän haluaisi olla tekemisissä perheemme kanssa ja auttaa minua käytännön asiossa, vaikka meille kävisi miten. Mieheni uskoo kuitenkin, ettei meillä voi olla enää yhteistä kunnollista tulevaisuutta, koska tietoisuus menneisyydestä ja kaikesta siitä pahasta, mitä hän on minulle aina tehnyt, on nyt meidän välissämme. Kaikesta huolimatta minä en kestä ajatusta erosta ja perheen hajoamisesta. Pelkään valtavasti yksin jäämistä. Avioiduimme nuorena, enkä ole koskaan ollut yksin. Rakastan miestäni edelleen, vaikka hän on satuttanut minua tavattomasti. Aiemmin luulin, etten voisi ikinä jatkaa elämää yhdessä, jos toinen pettäisi, mutta ei se mennyt ihan niin. Olen jarruttanut mieheni aikeita, kun hän on arvellut, pitäisikö hänen muuttaa erilleen. En halua jäädä selviämään kaikesta yksin. Haluan myös tietää, mitä hän puuhailee tuon toisen kanssa, vaikka tietoisuus satuttaakin. Olen niin toivonut, että se loppuu, ja mieheni tulee järkiinsä.
En jaksa uskoa, että minulle voisi tulla uutta hyvää elämässä, koska olen aina halunnut uskoa koko elämän kestävään avioliittoon, enkä halua mitään uusperhekuvioita. En kestä ajatusta, että eläisin lasten kanssa ja lopulta itsekseni loppuelämän. Jos mieheni muuttaisi asumaan tuon toisen naisen kanssa tai jopa avioituisi aikanaan, en usko kestäväni sitä mitenkään, enkä haluaisi jatkaa silloin elämää. Enimmäkseen muutenkin haluan vain kuolla, tulevaisuus tuntuu niin synkälle ja lohduttomalle. Avioliiton myötä minulta menisi lähes kaikki muukin, josta olen iloinnut, erityisesti yhteiset lomamatkat ja kesämökki. Lapset ovat ainoa syy, jonka takia yritän jaksaa elää. Mieheni on vienyt minulta kaiken; menneisyyden, tulevaisuuden, luottamuksen toisiin ihmisiin ja oman arvon tunnon, vaikka hän kuinka vakuutteleekin, ettei minussa ole ollut mitään vikaa. Hän ei tunnu pystyvän hillitsemään itseään, vaan on kuin sairas, eikä pysty olemaan pettämättä, eikä voi vannoa, ettei tulevaisuudessakaan pettäisi. Siksi hän pelkää, että katkeroituisin ajan myötä, jos elämäni olisi jatkuvaa epäilyä ja pelossa olemista. Mieheni pystyy myös valehtelemaan minulle, kuten on pystynyt kaikki nämä vuodet. Hän on kuulemma kärsinyt huonosta omasta tunnosta vain hetkittäin, ja useimmiten hän on pystynyt jättämään syyllisyyden tunteet taka-alalle, ja olemaan kanssani ihan hyvin ja avoimesti, mikä on mielestäni hyvin merkillistä. Tämän uuden ihastuksen suhteen hän on valehdellut minulle lukemattomia kertoja. Olen löytänyt hänet välillä puhumasta kännykkään tälle toiselle kotimme ulkopuolella, ja välillä saan selville hänen piilottelemiaan asioita, joita hän heikkoina hetkinään vahingossa lipsauttaa. Nyt hän oli valehdellut työpaikan virkistysjutusta, josta olikin mennyt viettämään iltaa kahdestaan ihastuksensa kanssa. Tuska tuosta lamautti minut, varsinkin kun mieheni ei edes kadu ja häpeä, joskin tuntee kovaa syyllisyyttä minun satuttamisesta. Olen vain itkenyt ja itkenyt, en taas saa nukuttua. Yhteinen tulevaisuus tuntuu nyt melko mahdottomalle. En haluaisi lasten kärsivän, mutta jos eroamme ja hän jatkaa juttuaan tuon naisen kanssa, en pystyisi mitenkään olemaan hänen kanssaan tekemissä ja hyvissä väleissä kaiken sen jälkeen, mitä hän on minulle nyt tehnyt. Se olisi liikaa vaadittu. En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Jos hän asuisi itsekseen, eikä tuo toinen nainen olisi selkeästi kuvioissa mukana, silloin voisin ehkä olla vielä tekemissä hänen kanssaan, ja voisimme vielä tehdä perheenä joitain asioita, mikä olisi lasten kannalta hyvä ja itsellenikin varmaan. Apukin olisi tarpeen monissa talon asioissa. Mutta en myös kestä ajatusta, että lapset olisivat joskus tekemisissä tuon toisen naisen kanssa, se on aivan liian tuskallista! Tuo ihastus on itse hiljattain eronnut, ja hänellä myös on kaksi lasta.
Olen käynyt kriisikeskuksella puhumassa muutaman kerran asioista. Muuten vain hyvä ystäväni tietää asiasta, muille olemme näytelleet normaalia elämää. En tiedä, kuinka jaksan enää tästä eteenpäin. Kaikki on täysin lohdutonta.
Hei SiljaHelena, olen kohtalotoverisi, niin kuin moni muukin täällä. Hienoa, että olet hakenut ammattiapua ja verratonta vertaistukea. Täällä on paljon kokemusta ja myötätuntoa, joka on itseäni auttanut selviämään mustimmista hetkistä.
Miestänikin pidetään hyvin luotettavana ja rehellisenä. Itsekin luotin häneen kuin vuoreen, ja juuri siksi tuntuikin, kuin hän olisi työntänyt minut jyrkänteeltä alas. Potenssiongelmat, äidin sairastuminen, ongelmat työssä ja ratkaisuna suhde ja kaikki näyttää valoisammalta. Yhteistä on myös se, että mies ei kadu, ei halua irti suhteesta, muttei halua lähteäkään. Elämän pitäisi jatkua entiseen malliin.
Jätin erohakemuksen, mutta elämme yhdessä. En haluaisi erota, sillä hän on minulle edelleen rakas ja läheinen (kusipää), mutta jos tämä jää kokonaan kulissiavioliitoksi hänen puoleltaan, on molemmille parempi erota.
Koetan käyttäytyä normaalisti, vaikka asia pyöriikin mielessäni. Haluan näyttää hänelle, että yhteinen elämämme on säilyttämisen arvoista ja että minä olen rakkauden arvoinen (vielä vuosienkin jälkeen). En kiukuttele, en piikittele enkä ota asiaa jatkuvasti esiin. En kuitenkaan jaksa olla iloinen enkä seurallinen, kuten ei miehenikään, joten tunnelma kotonamme on melko masentava. Onneksi lapsemme ovat jo nuoria aikuisia.
Mieheni on myös taantunut 50-vuotiaaksi teiniksi. (Vai onko se taantumista, vai jotakin mitä meidän kaikkien tulisi kokea, jotta tuntisimme jälleen elävämme.) Rakkauden kohde on kaikkea muuta, kuin sinun tapauksessa: tavallinen naimisissa oleva omien kriisiensä kanssa kamppaileva 50-vuotias nainen. Nainen löytyi helposti harrastuksen parista. Hänen avioliittonsa tämän hetkisestä tilanteesta en tiedä, eikä se minua kyllä kiinnostakaan. Hän voisi olla kuka tahansa.
Sinun tapaasi odotan, tuleeko se aikuinen mies takaisin, jonka kanssa minulla on yhteinen historia. Miksi en itse lähde? En ole siihen vielä kypsä.
Tällä hetkellä mieleni on paljon valoisampi. Olen ajatellut katsoa tuon harkinta-ajan ja tehdä sitten omat päätökseni. Toivoin aluksi, että mies katuisi tuottamaansa tuskaa, olisi hellä oma itsensä ja sanoisi tekevänsä kaikkensa, jotta tilanne korjaantuisi, ja niin selviäisimme yhdessä tästä kriisistä ja eläisimme onnellisina elämämme loppuun asti. Nyt realismi on voittanut: mieheni lämpimät tunteet kohdistuvat muualle enkä minäkään ole niin vahva kuin luulin. Kannattaako pilalle mennyttä yrittääkään korjata? Vai olisiko parempi haudata jäänteet, itkeä kyyneleet ja aloittaa uuden rakentaminen (kokemuksesta oppineena). Tätä mietin tarkasti syksyyn. Älä sinäkään SiljaHelena pidä kiirettä ratkaisu on yksi tärkeimmistä, mitä elämässäsi tulet tekemään. Älä kuitenkaan hukkaa itseäsi matkalla.
Joonuska, XXX2, mitä teille tällä hetkellä kuuluu? Oletteko päässeet tasapainoon elämässä. Oletteko jatkaneet yhdessä miestenne kanssa? Itselläni menee välillä paremmin, välillä huonommin. Ei päivääkään ettei asia satuttaisi. Tiedän, että pitäisi suunnata ajatukset tulevaan, mutta mitään ei voi sille, että sydämeen sattuu. Helpottaako tämä koskaan. Tunteet vaihtelevat. Viha, rakkaus, sääli miestä ja omaa elämääni kohtaan. Etoo ajatuskin, mitä on tapahtunut. Miksi minulle on tehty tämä. Miten tästä eteenpäin. Vuosi on ollut ranka. 😑❓
Hei. Liityin palveluun hetki sitten. Halauisin minäkin tietää miten teillä muilla menee! Itselläni on takana vuosi eronneena ja kolme vuotta eroa tehneenä. Rankkaa on. Monet kirjoitukset koskettivat minua. Kokemukset ovat niin samanlaisia
Hei kaikki, taas liittyi yksi elämässään onneton tähän samaan porukkaan. Kertomuksenne ja tunteenne ovat juuri kuin omia kokemuksiani. Itse olen elänyt tämän helvettini kanssa reilut kolme viikkoa ja päässä pyörii vain koko ajan samat kysymykset eikä niihin saa vastauksia.
Miksi mies voi kohdelle jättämäänsä vaimoaan niin kylmästi? Miksi jätetyn tuska ei liikuta lainkaan vaikka ollaan oltu rakkaimpia ja tärkeimpiä toisillemme liki 20v? Miksi avioliiton lupaukset voidaan rikkoa ja miksi ne eivät jättäjää velvoita silloin kun se myrsky on kovimmillaan?
Mistä mun pitää mennä hakemaan apua itselleni kun pää hajoaa ihan kohta ja ystäviäni kuormitan äärirajoille tämän tuskani kanssa??
Auttakaa!
Hei Maija ja Taikatalvi ja kaikki vanhat vertaistoverit. Kirjoitin aikaisemmin nimimerkillä XXX2, mutta tunnuskin on päässyt unohtumaan, joten jatketaan XXX3:na.
Samoin kuin muilla toipumiseen on mahtunut kaikenlaisia aikoja:välillä olen etsinyt itselleni asuntoa, kaikki kaapit ja varastot on siivottu, olen näennäisesti kasassa, mutta pienikin tuulahdus kaataa kupin nurin.
Elämme yhdessä mutta erillämme. Olemme enemmän yhdessä kuin vuosiin: lapset ovat maailmalla. Mies on karsinut menojaan, koska haluaa antaa kuvan siitä, ettei tapaa suhdettaan. Viestejä on "vain" vaihdettu ja puhelin on mukana saunassakin, joten kyllä tämä toinen nainen on edelleen avioliitossamme (ja myös omassa liitossaan). Minäkin olen luopunut harrastuksistani - en halua jättää miestäni yksin kotiin (syykin on selvä).
Puhelemme korrektisti toisillemme, katselemme televisiota: emme riitele, emmekä kosketa. Tuntuu, että hyppäsimme 70 elämään yhtäkkiä vireinä viisikymppisinä.
Olen kuitenkin selvästi enemmän järjissäni nyt. Näen tilanteen realistisesti ja tiedän, että jos/kun hetki tulee tiedän, mitä tehdä. Joku viisas sanoi, että jos ei osaa valita kahdesta vaihtoehdosta, ei kannata valita kumpaakaan. Aika tuo yleensä uusia vaihtoehtoja. Niitä odotellessa: voimia teille kaikille ihanille naisille!
🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻
Hei 🙂🌻
XXX3: kuinka kauan tilanteenne on nyt ollut tuollainen ja miten sait selville miehesi salasuhteen?
Kuulostaa tosi pahalta tuo teidän tilanteenne tällä hetkellä.
Oma kriisiini n.pari vuotta sitten tapahtuneen uskottomuuden jälkeen on jo helpottanut. Täysin luottamus ei ole palautunut ja silläkin on syynsä: mies on alkanut käyttäytyä oudosti; etsii virheitä minusta ja seksi kuihtunut miehen kyvyttömyyden vuoksi. Seksin puuttuminen ei sinällään häiritse, vaan se tapa, miten mies asian selittää. Olin tosi pahasti sairas kolmisen vuotta. Tuolloin mies ei kosketellut/ halunnut läheisyyttä. Ei edes lohduttaakseen minua. Sitten tuli uskottomuus.
Nykyäänkin hän vetoaa sairastumiseeni tuolloin ja esittää sen syyksi omiin vaikeuksiinsa olla intiimisti yhdessä. Välillä tilanne oli jo parempi: sain hellyyttä ja koin itse myös luontevaksi lähestyä miestä.
Jotain on muuttunut välillämme. Alussa uskottomuuden paljastuttua mies sanoi, ettei hae uutta kumppania, jos ero tulee. Nyt on ääni muuttunut kellossa: parin-kolmen vuoden jälkeen mahdollisesta erosta hän kuulemma hakisi juttelukaverin itselleen, koska ei osaa olla yksin. Minua loukkasi suunnattomasti hänen sanomisensa. Meidän suhteemme eteen hän ei viitsi nähdä vaivaa mutta uuden kyllä.
En enää tiedä, mitä ajattelisin. Liekkö tuo uusi ystävä jo valmiiksi katsottuna, vaikka hän kiistää kaiken. Jokaisen, pienenkin näkemyseron yhteydessä hän sanoo, ettei meidän suhteestamme tule helvettiäkään. Ja eron uhka leijuu hänen sanomisiensa yllä. Näin oli silloinkin, kun hän oli uskoton ja asian hän kiisti, vaikka epäilin sitä hänelle usein ääneen.
Hänestä ei ota selvää...ihan, kuin toivoisi minun lähtevän.
Itsessään hän ei näe mitään vikaa, viat ovat minussa.
Olen niin väsynyt jo, etten ilman terapiani apua jaksaisi.
Löysässä hirressä tässä roikutaan ja nuorimman täysikäistymistä odotan.
Sitten teen ratkaisuni, jatkanko tätä ns.avioliittoa enää, vai en ☹️
Hei Mariella, olen lukenut viestejäsi ja huomannut, että meillä on paljon yhteistä. Meilläkin taustalla on minun vakava sairaus. Ystäväpohjalta tämä kahden naimisissaolevan suhde eteni ja eteni. Kohta tulee vuosi siitä, kun se rävähti silmilleni. Mies ei ollut koskaan ajatellut kertoa, mutta vahingossa sain sen tietooni.
Aluksi mies oli minua kohtaan niin kylmä ja tunteeton, että jopa hehkutti suurta rakkauttaa. Siinä kohtaa en nähnyt mitään mahdollisuuksia jatkaa avioliittoa, joten hain eroa. Tästä tulee keväällä vuosi.
Tasapainoinen, rauhallinen mieheni tuntui muuttuneen ihan vieraaksi ihmiseksi. Oman tuskani keskelläkin huomasin, että hän oli ihan hukassa suurine tunteineen. Kiehtova suhteilu arkisen kotielämän ohessa olikin muuttanut kotielämän painajaiseksi.
Hiljalleen mieheni näyttää palautuneen entisekseen. Hän oli alun perin sitä mieltä, että tätä ei saa korjattua. "Kyse ei ole mistään ohimenevästä kriisistä." Yritin kesänmittaan keskustella erosta ja siihen liittyvistä järjestelyistä, mutta hän vetäytyi kaikesta keskustelusta. Nyt olemme jämähtäneet tähän tilanteeseen, emmekä enää keskustele tapahtuneesta emmekä tulevaisuudesta. Kai minussa asuu vieläkin toivo paremmasta, eikä rippikoulusta viisikymppiseksi jatkunutta parisuhdetta ole todellakaan helppoa jättää taakseen.
ASM, ihmeekseni en ollut huomannut, kun olit kysellyt kuulumisia lokakuussa. Olen käynyt täällä melko tiuhaan, mutta tuo oli jotenkin mennyt minulta ohi, ja taisimme olla matkoilla juuri silloin. Toivottavasti käyt vielä palstoilla. Miten sinulla ja teillä muilla vastaavaa kokeneilla nyt menee?
Meillä tulee pian kolme vuotta kaiken paljastumisesta. Vaikeaa on ollut ja yllättävän pitkään tämä tuntuu kestävän. Me olemme eläneet koko ajan perheenä saman katon alla, mutta miehen ja minun välit ovat olleet hyvin vaihtelevat. Nyt on kulunut puolitoista vuotta siitä, kun mieheni suhde silloiseen ihastukseen loppui kokonaan. Edelleenkin he ovat samassa työpaikassa, mutta mieheni on omien sanojensa mukaan pitäytynyt vain hyvin muodollisissa työasioissa, ja etsii parhaillaan uutta työpaikkaa. Hän ei haluaisi olla missään tekemisissä tuon naisen kanssa, ja näkee nyt hänet varsin epätoivottuna sysäyksen antajana suhteeseen, vaikka tiedänkin myös mieheni olleen varsin aktiivinen suhteen alkaessa.
Mieheni katuu kovasti sekä aiempia pettämisiään että tuota viimeisintä suhdettaan, ja periaatteessa meillä olisi kaikki mahdollisuudet rakentaa nyt uutta elämää. Käytännössä se ei kuitenkaan onnistu minulta kovin hyvin. On tapahtunut liian paljon pahaa. Olen ollut niin monta kertaa vereslihalla, uudelleen ja uudelleen satutettuna ja loukattuna, ettei siitä voi päästä yli. Lasten ja monien käytännön asioiden takia olen kuitenkin jäänyt tähän tilanteeseen ainakin toistaiseksi. Perheenä meillä menee nykyään välillä kohtalaisen hyvin, ja se on lasten kannalta hyvä asia. Kumpikaan meistä ei halua rikkoa kotia, ellei tapahdu jotain oleellista muutosta. Itse en jaksa uskoa, että minun elämäni paranisi eron myötä merkittävästi muutenkaan, vaikka joiltain osin niin uskoakseni kävisi. Toisilta osin menisi paljon huonompaankin suuntaan, joten melkoisessa ansassa ollaan. Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä, mutta parempiakaan en ole keksinyt.
Ajoittain meillä on mennyt paremmin miehenkin kanssa, ja silloin on ollut läheisyyttä, hellyyttä, erotiikkaakin. Suurin ongelma minulle tuntuu olevan se, että vaikka olisi kuinka hyvä läheinen hetki, silti pettäminen ja tapahtuneet pahat asiat ovat aina läsnä ja välissämme. On kuin iso varjo olisi koko ajan näkökentässä. Se estää minua nauttimasta asioista niin kuin ennen. Monesti tunnen miehen hyvin vieraaksi ihmiseksi sekä sisäisesti että ulkonäöllisesti. Hänen alkoholin käyttönsä vaihtelee myös, ja minua häiritsee, jos vähänkään näen hänen silmistään tai kuulen puheestaan, että on juonut. Silloin koen helposti suurta vastenmielisyyttä, enkä halua olla hänen kanssaan lainkaan tekemisissä. Kaikki nämä asiat sekoittavat kuvioita paljon, ja välillä olen kypsempi eroon, välillä taas parempina hetkinä on jopa jotain toivonkipinöitä. Hirveästi en kuitenkaan uskalla tulevalta odottaa, eikä minulla ole enää aikoihin ollut sen kummempia haaveita tai toiveita tulevasta. Jos jotain olen tässä oppinut, niin ainakin elämään nykyhetkessä. Ikäänkuin minulla ei olisi menneisyyttä, eikä tulevaisuutta. On vain nykyhetki. Kun aina joskus saan jonkun hyvän oman hetken, tai ahdistus ei pidä tiukassa otteessaan, se on jo paljon. Myös työ ja harrastukset antavat paljon voimaa, ja ilman niitä tuskin olisin enää jaloillani. Ja lapset tietysti ovat elämäni rikkaus, joiden merkitys on vain kasvanut tämän kaiken myötä, vaikkakin yhden murkkuikään tulleen ja toisen kohta tulevan kanssa eläminen ei sekään ole aina helppoa...
Niin, kun tietäisikin mikä olisi paras ratkaisu. Valitettavasti en vielä kolmen vuoden jälkeenkään tiedä. Ehkä koko elämä valuu näin, välillä hankalammin ja välillä helpommin. Tai ehkä mies jossain vaiheessa löytää taas jonkun ihastuksen, ja yhteinen tiemme päättyy lopulta siihen. Tässä vaiheessa hän on kuitenkin kertonut toivovansa yhteistä elämää minun kanssa enemmän kuin mitään muuta, ja ettei millään ole merkitystä, jos en siihen pysty. Se taas aiheuttaa minulle helposti paineita, koska itse en voi luvata mitään, enkä tiedä mihin pystyn. Se vaihtelee niin paljon. Kokonaisuutena tämä tie on ollut paljon raskaampi kuin alussa olisin osannut kuvitella vielä näin pitkän ajan jälkeenkin olevan. Tietoisuus menneisyydestä ja kaikesta tapahtuneesta on liian vahvasti läsnä joka päivä. Minun tapauksessa on tietysti tapahtunut paljon, ja miehen pitkä kaksoiselämä tuli niin täytenä yllätyksenä kolme vuotta sitten, että sen pohjalta on ollut hyvin vaikea uskoa enää mihinkään. Olen joutunut romuttamaan kaikki aiemmat käsitteeni pitkästä, uskollisesta avioliitosta, romantiikasta ja elinikäisestä rakkaudesta. Se kaikki oli silloin elämäni perusta, kaiken kantava pilari. Olen katkera tapahtuneista, sen myönnän, mutta suurimmaksi osaksi koen nykyään lähinnä surua siitä, mitä olen iäksi menettänyt. Koetan kuitenkin tehdä asioita, joista saan iloa edes hetkeksi. Kolme vuotta sitten kaikki oli vain mustaa ja toivoin kuolemaa. Onhan siitä henkisesti pitkä matka tähän, ja ihmisenä olen nyt paljon vahvempi, mutta surun voima on silti suuri.
Voimia teille kaikille ja laittakaahan kuulumisia!
🙂🌻
Hei xxx3, samassa tilanteessa olen siis minäkin. Olen usein kirjoitellut tänne tilanteestani: mies on pettänyt minua, viimeisestä ilmitulosta nyt jo neljä vuotta kohta. Tällä hetkellä emme juuri puhu mistään muusta kuin pakollisista, läheisyyttä ei ole ym. Olemme olleet yhdessä 43 vuotta, eli koko aikuisikämme. On niin vaikeaa lähteä tällaisesta suhteesta, pelottaa yksin jääminen ja yksinäinen vanhuus. Mutta ei tässäkään mitään järkeä ole, ahdistaa joka päivä.
Tiedän että tilanne ei muutu, jos minä en tee mitään, mutta...En kuvitellut vanhuttaani tällaiseksi, ajattelin että kun lapset aikuistuvat, meillä on aikaa tehdä taas yhdessä kaikenlaista kivaa ja vaikka matkustella. En vaan pysty unohtamaan, enkä antamaan edes anteeksi miehelleni. Onhan syytä paljon minussakin, mutta itse olen yrittänyt niin monta kertaa ja turhaa selvitellä ongelmia ja puhua, mutta mies valitsi toisenlaisen tavan. Nyt minua ei enää kiinnosta edes avata meidän solmujamme. Olen niin kyllästynyt tähän tilanteeseen ja silti vaan roikun tässä ☹️
Hei 🙂🌻
XXX3: onkohan niin, etteivät miehemme ole kestäneet sairastamisemme mukanaan tuomia vastoinkäymisiä? Heidän roolinsa (ainakin meillä) tukevinaa aviopuolisoina on ollut liian raskasta, mikäli se ei ole ollut aitoa. Näytteleminen vie aina voimia. Joskus minusta tuntuu siltä, että mies enemmälti säälii itseään tässä tilanteessa, kuin on aidosti huolissaan ja empatia ei ole luonnollista. En ole itse valittanut kipujani yms, vaan yrittänyt sinnikkäästi toipua aina leikkauksista ja miehelle ei ole jäänyt liialti ylimääräistä vastuunkantoa.
Joonuska: uskon, että systemaattinen kaksoiselämä vie pohjan pois elämältä. Epäilitkö missään vaiheessa puolisosi uskollisuutta aikaisemmin?
Ja kaikille: jotenkin tuntuu siltä, että ns.tavallinen elämä ei miehillemme ole riittänyt. Minusta tuntuu myös siltä, ettei se tunnu riittävän vieläkään meillä. Jotkut osaavat arvostaa arkea enemmän mm.vakavan sairauden kohdatessa perhettä, toiset eivät. Mielestäni mieheni on itsekäs, eikä hän aidosti arvosta sitä, että selvisin sairaudestani. Hänelle taitaa tämä parisuhde olla vain kulissi, koska yksin hän ei osaa elää. Kunhan minä olen sopivasti saatavilla hänen tarvitessaan seuraa, niin hyvä on. Hankaluuksia ei saa olla, vaan heti vedetään erokortti esille.
Oikeastaan; mitä minä menettäisin erossa? Olen nyt jo niin yksin tässä suhteessa ja yrityksissäni korjata tätä. Tähän asti elämää on menty miehen ehdoilla.
Ja tuosta vastuunkannosta pettämiseen liittyen: ensin syy meillä tuntui olevan "tämä helvetillinen elämämme", kunnes syy vieritettiin toisen naisen harteille. Hän oli kuulemma suunnitellut jutun...Mieheni ei siis osaa kantaa vastuuta tekemisistään. Vai eikö hänen psyykkeensä kestä sitä.
Voimia teille kaikille ja vielä: me olemme selviytyneet pahimmasta ja edenneet hyvin ehjäytymisessä, lähes yksin Toipuminen voi viedä 2-5 vuotta kaikkiaan, joten ratkaisujen aika ei kai ole vielä mutta helpottavaa on tunne siitä, että aina voi puhaltaa pelin poikki ja lähteä, jos ei enää jaksa ☹️
Hei 🙂🌻
Täytynee jälleen avautua, koska ahdistaa jo paljon miehen käytös.
Hän levähteli päivän. Olemme olleet korkeassa kuumeessa ja minua oireet vaivaavat öisin ja häntä päivällä.
Hänen nukkuessaan pesin pyykit, järjestin keittiön ja muita paikkoja.
Herättyään hän söi ja meni levähtämään kysellen minua lepoon. Sanoin, ettei makuulla olo tunnu hyvältä ja otin läppärin esille. Siitä hän sai raivokohtauksen. Sanoi, ettei voi sietää sitä, että käytän koko ajan läppäriä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.
Jonkun ajan kuluttua hän oli normaali, ihan, kuin episodia ei olisi tapahtunutkaan.
Nyt illalla jätin läppärin pois tarkoituksenani lukea kirjaa unilääkkeeksi. Siitäkin hän suuttui, koska valo häiritsi kuulemma häntä. Ei ole ennen häirinnyt kylläkään ja tästä mainitsinkin hänelle.
Hänen mielestään uni tulee, kun vaan laittaa silmät kiinni. Olisikin se kaikilla yhtä yksinkertaista. Minun nimittäin täytyy tehdä jotain rauhoittavaa, ennen unensaantia.
Mies siirtyi sohvalle, enkä jäänyt häntä viereeni kaipailemaan.
Hän tukahduttaa minut vaatimuksillaan ja arvostelullaan täysin. En tiedä, mikä on hänen perinpohjainen tarkoituksensa tässä mutta elämääni se ei ainakaan helpommaksi tee.
Kaikkea kontrolloiva aviomies...
Kyllä tässä on selkeästi taustalla jotain, mitä en vielä tiedä.
Ehkä aika paljastaa sen, sillä enää en aio aiheesta häneltä mitään kysellä 😞
Hei!
Mariella, meilläkin minun sairastuminen on ollut selvä sysäys uskottomuudelle. Mies sanoo itsekin, etten ymmärrä, kuinka vaikeaa hänellä oli. Kukaan muu ei ymmärtänyt kuin tämä ystävä, josta sitten tuli suhde, kun rakastuttiin jne.
Olen kovasti miettinyt elämäämme: pääsimme todella helpolla 45-vuotiaiksi. Seurustelut, naimisiinmenot, omakotitalo, iloa tuottavat lapset, paljon ystäviä, harrastuksia ja sukulaisia, sopivasti mielekästä työtä... Silloin riitelimme, rakastimme ja sovimme. 45-vuotiaana sairastuin, yksi lapsistamme sairastui, nuorten aikuisten lasten elämissä oli vaikeuksia, mieheni oli ajoittain työtön. Pidin mieheni uskottomuuden merkkejä masennuksena, mikä ei olisi ollutkaan ihme kaikkien vastoinkäymisten keskellä.
Täytyy myöntää, että jatkan tätä suhdetta, koska niin kauan kuin asumme saman katon alla, näen mahdollisuuksia. Tässä on hirmuinen paradoksi, sillä toiveajatteluni on kaukana realismista ja minä, jos kuka, olen koko elämäni ollut nimenomaan realisti. Olen myös määrätietoisesti toteuttanut kaikki haaveeni ja nyt olen tässä pystyyn kuolleessa liitossa. Olen aina nauttinut kovasti läheisyydestä ja seksistä ja nyt olen toista vuotta ilman halausta lähempää kosketusta. Jos ryhdyn toimiin ja lähden, suljen tämän oven lopullisesti ja siihen minusta ei näköjään ole (vieläkään).
😑❓
Hei Mariella, en koskaan osannut tosissani epäillä mieheni uskottomuutta, koska hän tuomitsi sen täysin aivan kuten minäkin. Kerrankin kun kuulimme yhteisen tuttavamme miesystävämme uskottomuudesta ja kauhistelimme sitä yhdessä, hän totesi siihen tyyliin, että minun kannattaisi olla tyytyväinen, kun minulla on hänenlaisensa mies. Hän on juuri sellainen tavallinen mies, josta kukaan ei uskoisi totuutta. Välistä tuntuu, ettei hän itsekään usko... Olimme olleet jo 20 v. naimisissa uskottomuuden paljastuessa (avioiduimme nuorina), ja asia tuli siis minulle täytenä yllätyksenä. Niinpä se tuntuikin siltä, että matto vedettiin kirjaimellisesti jalkojen alta, ja koko pitkä yhteiselämä hajosi pirstaleiksi yhdessä hetkessä.
Voi hyvinkin olla Mariella, että miehesi on ollut vaikea kohdata sairastumisesi tuomia vaikeuksia. Ehkä hän on tuntenut epävarmuutta tai pelkoa, eikä ole löytänyt keinoja tukea sinua kunnolla. Kuulostaa sille, että miehesi todellakin on itsekäs. Löydän samoja tuntemuksia omaankin tilanteeseeni. Jos minulla on vaikeaa, usein keskustelu päättyy siihen, kun mieheni toteaa, että on hänelläkin vaikeaa kestää kaikki tekonsa ja sen seuraukset. Niin varmasti onkin, mutta itse hän on vastuussa niistä teoista, ja minä joudun kärsimään, vaikken ole ollutkaan uskoton. Tietysti olen varmasti ollut välillä hankala ihminen ja syypää moneen, ja onhan meillä ollut vaikeutemme, mutta ei se mielestäni oikeuta uskottomuuteen varsinkaan, jos toinen ei edes ilmaise millään lailla, että on tyytymätön johonkin, vaan pikemminkin on kieltäytynyt puhumastakaan, jos minä yritin menneessä elämässämme puhua yhtään hankalammista yhteisistä asioista tai siitä, mihin en ollut tyytyväinen.
Erota vai pysyä yhdessä, se tuntuu olevan iso kysymys monille meistä. Niin, kuten Mariella totesit, mitä lopulta menettäisit erossa? Sinä osaat vastata siihen parhaiten. Ehkä siitä tulisi jotain hyviäkin asioita elämään? Mikä lopulta painaakaan eniten vaakakupissa... Näitä joutuu pohtimaan jatkuvasti, välillä päivittäinkin. Itsellänikin on joitakin terveysrajoitteita, jotka tekisivät yksin kaikesta huolehtimisen hyvin hankalaksi, ja joutuisin pyytämään naapureita ja tuttavia apuun. Paljon on asioita, jotka vaikuttavat päätökseen. Jos yhteiselämä kuitenkin ahdistaa liikaa, eikä elämässä tunnu saavan enää omaa vapautta oikein mihinkään asioihin, ehkä olisi pidemmän päälle parempi aloittaa uudenlainen oma elämä. Kukaan ulkopuolinen ei voi kuitenkaan sanoa toiselle, milloin tämän aika on, vaan päätös on tehtävä jokaisen itse.
Voimia ja hyviä ajatuksia päätöksiä helpottamaan 🌻🙂🌻