Voi Kiikunkaakun, onpa tosi kurja kuulla erostasi! Kaipailin jo tosiaan kirjoituksiasi ja huhuilin sinua täällä. Voimia sinulle oikein kovasti! Uskon että pärjäät, vaikka koville ottaa. Kuulostat järkevälle ja vahvalle, mutta ymmärrän oikein hyvin, että harmittaa pirusti. Olen niin pahoillani tilanteestasi! Mutta koskaan ei tosiaan tiedä, vaikka teidän tiet kohtaisivat myöhemmin uudelleen, kuten totesit, kunhan ei vaan laita koko elämän toivoa siihen. Teilläkin on lapset, joiden kautta varmaan olette edelleen tekemisissä, vai miten nämä asiat teillä menevät? Itse koen edelleen erittäin vahvasti, etten voisi enkä haluaisi olla mieheni kanssa missään tekemisissä, jos hän eläisi tuon toisen naisen kanssa. Olisi aivan eri tilanne, jos olisimme eronneet ja sen jälkeen hän tapaisi jonkun toisen, mutta tuollainen avioliiton aikana alkanut suhde satuttaa niin kamalasti, etten voisi kestää sellaista! Mutta kuten olen joskus aiemmin jo todennut, lapset tekevät asiasta paljon mutkikkaamman, vaikka lasten kannalta olisi niin tärkeää, että vanhemmat voisivat olla edes jonkinlaisissa väleissä. Silti en kaikissa tilanteissa itse siihen kykenisi, sen tiedän. En sentään kykene ihan ylisuorituksiin.

Ajatuksesi sydämen puolikkaasta kävisi hyvin minunkin tilanteeseeni. Kuinka kovaa hintaa siitä nyt joutuukaan maksamaan! Tätä tuskan määrää ei voisi juuri muussa tilanteessa kuvitella. Itse olen koko ajan niin vereslihalla, että olen ihan sekaisin. Ihmiset ihmettelevät laihtumistani ja nuutunutta olemustani. Kukaan lähiystävää lukuunottamatta ei kuitenkaan tiedä vielä tilanteesta. Emme pääse miehen kanssa yksimielisyyteen mistään, emme asumisjärjestelyistä emmekä muustakaan. Tuntuu että olemme ihan jumissa tämän tilanteen kanssa. En tiedä yhtään mitä tehdä, enkä näe mitään ulos pääsyä. Tämä ei ole enää elämää, vaan jotain ihmeellistä olemista, jossa ruumis menee päivisin töihin ja tulee illlalla takaisin, arki rullaa, mutta tunteista puuttuu yläalueet kokonaan. On vain suru, tuska, ahdistus, pelko, epätoivo, raateleva mustasukkaisuus, viha ja katkeruus.

Edelleenkin toivotan sinulle kovasti voimia ja toivon, että kirjoittelet kuulumisiasi tänne. Ja sinulle Tai12 myös kovasti voimia elämään ilman miestä. On varmasti kamalaa nähdä konkreettisesti ne tyhjät kaapit. Ja todella järkyttävää, että joudut vielä vastaanottamaan tuollaisia viestejä toiselta naiselta, mutta on hienoa, ettet alennu niihin vastaamaan. Ne osoittavat, millainen ihminen siellä on vastassa. Ei todellakaan sinun veroinen!

Voimia muillekin! Koetetaan kestää ja sinnitellä jotenkin, vaikka aina ei jaksa siihen uskoakaan.

Kiikunkaakun, voimia sinulle! Seurasin "tarinaanne" kevään mittaan ja ikävä kuulla että ero siitä nyt kuitenkin tuli. Minua harmittaa puolestasi että sait niin huonoja neuvoja, kuin että katsoa ja odottaa tämän 6 kk ajan, miten käy. Tietäähän se vähänkin elämää nähnyt, ettei se mies palaa. Ja sinulta meni nyt aikaa odottaessa ja toivoessa ja haaveillessa, kun sen ajan olisi voinut käyttää itsensä kasaamiseen. Nyt se on kuitenkin edessä. Toivottavasti pääset jaloillesi pian ja saa arjen kulkemaan. Eron käsittelyyn ja hyväksyntään menee varmasti sitten paljon pitempään, puhutaanhan että kolmekin vuotta se ottaa. Mutta salli itsellesi kaikki tunteet ja joku päivä huomaat että onni ja onnellisuus lähteekin sinusta itsestäsi, sen lähde ei ole joku muu, se toinen kulkee vierelläsi sitä onnea jakamassa. Joku päivä varmasti löydät vierellesi jonkun jonka kanssa jakaa onneasi.

Tuohon tilkkutäkkivertailuun sanoisin, että niin kauan kuin ajattelee että toinen on vienyt puolet sydämestä tai puolikkaan tilkkutäkin, niin ei voi eheytyä ja itsenäistyä. Ja kuitenkin sitä itsenäistymistä tarvitaan, se kasvukipu on jossain vaiheessa elämää pakko käydä läpi meistä jokaisen, ja kasvaa ja aikuistua itsenäiseksi, että joskus vielä voisi olla tasavertaisessa parisuhteessa. Nimenomaan jakamassa onnea, ei niin että se oma onnellisuus haetaan taas sen toisen ihmisen kautta.

Tai12 (meniköhän nikki nyt oikein) - sinun vihasi on erittäin ymmärrettävää. Todella ala-arvoinen ja halpamainen tuo kyseinen toinen nainen tuollaisine viesteineen. Moni mies ei hyväksyisi tuollaista käytöstä vaan jättäisi noin halpamaisesti käyttäytyvän ihmisen. Tietääköhän miehesi miten tämä uusi on sinuun yhteydessä, veikkaan että ei... teet oikein ettet reagoi ja provosoidu. Korkeintaan voisi vastata samalla mitalla, ja retostella kuinka teilläkin miehen kanssa intohimoa riittää (vaikkei olisi tottakaan). Siitä saisivat varmasti ainakin pienen mustasukkaisuusriidan aikaiseksi 😉

Hei cielito!

Kiitos kirjoituksestasi. Pitää heti kommentoida, että minusta tämä meidän 6kk:n aika ei mennyt hukkaan. En tiedä käyttikö mies päivääkään paluunsa harkintaan, mutta minä käytin aikani jo tämän uuden elämän hyväksyntään. Vaikka toivoin loppuun asti yhteenpaluuta, en enää pitkään aikaan siihen uskonut. Toisinaan en edes halunnut. Nyt kaikki vanha on mennyttä ja tulevasta ei tiedä.

Nyt on todellakin minun aikani kasvaa ihmisenä ja "aikuistua". Oppia luottamaan itseeni, minä osaan ja minä pärjään. Ja myös huomaamaan, että ympärilläni on edelleen paljon ihmisiä jotka tukevat ja auttavat.

Niin, sitä kuinka elämä tästä nyt oikein jatkuu ja mitä se tuo tuollessaan en uskalla edes ajatella. Nyt on todellakin viisainta mennä päivä kerrallaan ja olla avoimin mielin kaikelle mitä vastaan tulee. Paljon huonoja päiviä ja kyyneleitä, mutta varmasti myös enemmän hyviä päiviä ja naurua.
🙂🌻

Hei Cielito

Kyllä mieheni tietää noista viesteistä. Aikaisemmin oli sitä mieltä, että se nainen ei ole tehnyt mitään väärää, mutta viime aikoina on lopultakin tunnustanut, että väärin se on tehnyt. Kumminkin edelleen tapailevat. Vaikeaa on ymmärtää ja hyväksyä, miten pystyy sellaisen ihmisen kanssa olemaan, joka on suoraan sanottuna ilkeä ja paha ihminen. Kovasti olen yrittänyt päästä vihastani eroon, koska viha on kuluttavaa ja se nainen ei todellakaan ole edes minun vihani arvoinen, mutta vaikeaa se on.

Mieheni on nyt melkein saanut tavaransa vietyä pois, joitakin enää jäljellä. Jotenkin olen illoista selvinnyt katsoessani miehen tavaroista tyhjenevää koti. Itkua edelleen. Seuraavana vuorossa tavaroiden haku mökiltä, minun tavaroiden. Olemme yhdessä rakentaneet sen yli 20 v. sitten. Pihaa olen laittanut, tehnyt paikasta kauniin, kukkia ym. kasveja todella paljon, ajatuksena, että sitten kun olemme eläkkeellä, on paikka missä voidaan yhdessä nauttia. Pelkkä ajatus sattuu, että toista naistako varten sen tein, että nyt minä voin lähteä kun kaikki on laitettu. Miten mieheni pysty sen naisen sinne viemään, kaikki muistuttaa kumminkin minusta? Mieheni sisar, hänen mökkinsä on meidän mökin lähellä, sanoi, että jos se nainen tulee sinne, hän laitattaa aidan siihen väliin, ettei sillä naisella ole mitään asiaa hänen mökilleen. Hänenkin miehen vei toinen nainen! Kerroin sen myös miehelleni eli tietää, että se nainen ei ole tervetullut sinne. Tuon tein vain siksi, että halusin satuttaa miestäni edes vähäsen. Mikä ihmeen villitys miehille tulee, kun 50 tulee mittariin. Yleensä vaihdetaan nuorempaan, mutta mieheni vaihtaa/vaihtoi neljä vuotta vanhempaan, eronneeseen naiseen.

Välillä mietin mitä väärää olen elämässäni tehnyt, kun jatkuvasti koetellaan uusilla koettelemuksilla: lapsettomuus, kahdeksan vuotta sitten rintasyöpä ja nyt sitten tämä. Rintasyövästä selviämisen jälkeen tuntui, ettei mikään voi meitä erottaa, olimme niin läheisiä. Sairauden aikanakin huolehdin vain siitä, että miten mieheni selviää, jos minulle sattuu jotain. Hyvinpä näköjään olisi selvinnyt.

Lehdestä luin eron työstämiseen kuuluvasta "porras portaalta", seitsemän eri vaihetta, jotka on läpikäytävä. Nähtävästi olen kolmannessa vaiheessa, masennus. Seuraavana on viha, halu mukautua, paluu ihmisten luo ja uusi elämäntapa. Toivon, että jossakin vaiheessa pääsen tästä masennusvaiheesta. Huomenna onneksi on taas psyk. hoitajalla keskusteluterapia, se on jonkin verran auttanut. Jaksamisia kaikille.

Hei Kiikunkaakun! Onpa hyvä kuulla, ettet koe tuon eron koeajan menneen kohdallasi hukkaan. Silloin se ei mennyt! Ettei se ollut pelkkää toivomista, vaan myös jo ajatukseen totuttautumista niin et pudonnut nyt niin tavattoman korkealta enää. Kyllä sinä kuules selviät, ja huomaat että elämä jatkuu! Sinulla on edelleenkin paras ystäväsi tallella - sinä itse! Pidä siitä parasta mahdollista huolta, hemmottele itseäsi ja löydä jokaisesta päivästä jotain positiivista. Jo sillä pääset pitkälle.
🙂🌻
Hyvää vointia ja naurua syksyn päiviin!

Tai12, onpa hyvä että sulla on keskusteluterapiaa, se varmasti auttaa. Itseäni on auttanut. Myös minulla on takanani pitkä 20-vuotinen liitto, joka hajosi. Ja hirmuisen vaikeita vuosia oli, mutta nykyään olen onnellinen ja uudessa onnellisessa parisuhteessakin olen nykyään. Toivon sitä samaa sinullekin, nyt työstät noita eron portaita mutta joku päivä helpottaa, usko vaan
🌻🙂🌻

Olo on taas kuin maansa myynyt. Viikonloppuna mies kävi pari kertaa katsomassa "miten voin". Sunnuntai-iltana tuli lenkille lähtiessään käymään, itkettiin kaulakkain, kun molemmilla oli paha olla, ja minä hullu menin taas kerran kertomaan miten edelleen rakastan miestäni. Lähtiessään toivotteli kauniita ja rauhallisia unia. Eilen kävi uudelleen ja siinä "rupatellessa" selvisi, että sunnuntaina olikin lenkin jälkeen mennyt sen toisen naisen luokse ja ollut yötä! Valheeksi selvisi sekin, kun oli aikaisemmin sanonut tapailevansa sitä naista vain silloin tällöin, mutta totuus on, että tapailevat säännöllisesti joka viikko. Koko ajan on antanut minun ymmärtää, että sekään ei ole poissuljettu mahdollisuus, että muuttaisi takaisin kotiin sekä on antanut ymmärtää, ettei suhde sen naisen kanssa enää olekaan niin "ihanaa". Tunnen itseni suorastaan houkaksi ja hyväksi käytetyksi. Miksi minä en ikinä opi, kun on kyse miehestäni. Miten voi kohdella toista ihmistä kuten kohtelee minua ja miksi minä annan kohdella itseäni näin? Ja on kehdannut sanoa, että pysytään väleissä. Tällä hetkellä on tunne, että senkö takia pitäisi olla väleissä, kun mies pelkää sitä omaisuuden jakoa, pelkää, että minä otan oman osuuteni ja hän ilmeisesti ajatellut, että saa sille toiselle viedä mahdollisimman paljon, kun minua vähän "paapoo". Nähtävästi olisi aika ottaa yhteyttä asianajajaan ja laitettava pallo pyörimään. On vain niin väsynyt olo, etten vielä jaksaisi. - Ja minä olin vielä valmis antamaan anteeksi. Houkka mikä houkka, siltä tällä hetkellä tuntuu.

Voi Tai12, kuulostaa osittain niin tutulle! Toiseen rakastuneet puolisot tuntuvat olevan niin sekaisin, etteivät tiedä itsekään mitä haluavat. Välillä he lupailevat asioita ja haikailevat entisen elämän perään ja sitten mennäänkin toiseen suuntaan. Minäkin olen monet kerrat riutunut tuskasta, että miten mieheni voi kohdella minua niin halpamaisesti, ja kuitenkin toiseen hengenvetoon hän sanoo, miten paljon hän arvostaa minua ja minun uskollisuutta ja arvomaailmaa, johon olisi halunnut itsekin uskoa, muttei ole pystynyt. Minä myös olen löytänyt itseni jo monta kertaa tilanteesta, että ottaisin vielä elämän mieheni kanssa takaisin, jos sen aidosti saisin, vaikka olen jo monta kertaa itselleni vannotellut, että nyt saa riittää, enkä kestä yhtään enempää. Me tosin asutaaan edelleen saman katon alla, joskin mies on viettänyt viikonloppuja mökillä, mutta nyt se on laitettu jo talvikuntoon, ja pitäisi keksiä muita vaihtoehtoja osittaiseen erilläänoloon.

Toivon että pääset asioissa eteenpäin ja pystyt käsittelemään suruasi ja puhumaan vaikka ystävien kanssa tilanteestasi. Ymmärrän niin hyvin nuo kaikki tuskaiset tunteet ja halun uskoa miehen puheita, mutta kannattaa olla hyvin varovainen siinä, mitä uskoo ja mitä ei, vaikka sydän sanoisi mitä. Tiedän kyllä, miten hankalaa tuo on, enkä itsekään ole vielä saanut järjen ääntä voittamaan tunteita, mutta ainakin teoriassa noin sen varmaan pitäisi mennä. Toivon sinulle oikein kovasti voimia ja edes pieniä toivonpilkahduksia tulevaisuuteen! 🙂🌻

Viime kirjoituksesta on jo kulunut aikaa ja asioiden ilmi tulemisestakin kymmenen kuukautta. Vaikeaa on edelleen, vaikkakin tunnelmat vaihtelevat paljon. Välillä tulee edelleen niin pahoja oloja, että tunnen vieläkin fyysistä kipua. Välillä taas päivät kuluvat töissä käymisessä ja arjen pyörityksessä ja kuljen vain surullisena ja apaattisena päivästä toiseen. Elämme miehen kanssa edelleen yhdessä, tosin ei tätä elämäksi voi sanoa, vaan jonkinlaiseksi olemiseksi ja käytännön asioiden hoitamiseksi. Välillä menee viikko tai pari, ettei meillä ei ole mitään läheisyyttä, ja puhumme vain pakollisista asioista, mutta välillä taas on läheisyyttä ja puhumme myös vaikeista asioista.

Tilanne miehen ihastuksen suhteen on sellainen, että mieheni ei ole häneen enää yhteydessä vapaa-ajalla, mutta töissä he valitettavasti näkevät edelleen toisiaan. Uutta työpaikkaa ei ole helppo saada, ainakaan hyvää sellaista. Tiedän, että miehelläni on edelleen tunteita tuota toista kohtaan, mutta ehkä ne ovat vähän lieventyneet. Mieheni selvästi huomioi nyt minun tunteita enemmän, eikä hän ole tehnyt enää minua loukkaavia asioita. Hän myös kaipaa kovasti läheisyyttäni ja on ilmaissut, että toivoisi ettei tuota ihastusta olisi koskaan hänen elämäänsä tullutkaan. Mutta minä en puolestani nyt enää tiedä, pystyisinkö enää ikinä elämään mieheni kanssa kunnolla. Ehkä hän oli keväällä oikeassa, kun arveli, että pettämiset ja tuo ihastus tulevat aina olemaan meidän välissä, emmekä voi enää olla luottamuksellisissa väleissä. Itse olin silloin vielä täysin kykenemätön hahmottamaan tilannetta etemmäs, ja pidin vain miehestä kiinni kynsin hampain, enkä olisi antanut hänen lähteä. Olin alussa ihan shokissa, ja pelkäsin yksin jäämistä. Mutta nyt en enää tiedä. Olen päässyt henkisesti sen verran eteenpäin, että uskoisin pärjääväni tarvittaessa yksin lasten kanssa. Joka tapauksessa jos ero tulee, minä jään asumaan lasten kanssa. Se on sovittu jo alussa. Vaikeaahan se tulisi olemaan, mutta nyt en enää ole niin kauhuissani asiasta. Totuus tietysti paljastuu vasta sitten, kun toinen on poissa, mutta uskoisin silti selviäväni edes jotenkin.

Tämä tunteiden epävarmuus ja sekavuus on niin raastavaa! En enää tunnista omia tunteitani kunnolla. Syksyllä päässäni pyöri uudestaan ja uudestaan kaikki ne kamalat asiat, joita mieheni on sanonut ja tehnyt. Erityisesti se, kun hän kertoi tuon ihastuksen olevan vakavaa, tappoi osan minusta ja kyseenalaisti meidän välisen rakkauden. Kuinka oikean rakkauden väliin voisi tulla toinen ihminen? Voiko olla oikeaa rakkautta, jos mies pystyy vuosikausia pettämään ja elämään valheessa? Onko hän henkisesti täysin sairas? Olenko elänyt valheessa yli kaksikymmentä vuotta, eli ihan nuoruudestani lähtien? Onko koko elämäni mennyt hukkaan? Kuinka voin enää koskaan muistella menneisyyttä tuntematta katkeruutta? Voinko enää koskaan muistella entisiä hyviä asioita ja välistämme hellyyttä hyvällä tai tuottaako kaikki tuollainen muisteleminen liikaa tuskaa? Pystynkö enää koskaan olemaan onnellinen tai edes kohtuudella elämään? Miksi en saanut mieluummin kuolla kuin joutua kokemaan tätä tuskaa? Päässäni pyörii lukemattomia kysymyksiä jatkuvasti. En vaan löydä vastauksia niihin.

Mitään selvyyttä meidän asioihin ei tule, vaan kaikki rullaa samaa rataa. Kumpikaan ei tiedä varmaksi, mitä haluaa, mikä on mahdollista tai edes mitä tuntee. Jonkinsorttinen irtiotto olisi tarpeen, mutta edelleenkään emme pääse yhteisymmärrykseen edes sen järjestelyistä. Mies ei suostu muuttamaan vuokralle, koska se maksaisi niin paljon ja rahat menisivät ”hukkaan”, mutta ei toisaalta ole myöskään valmis sijoittamaan paljoa rahaa toiseen asuntoon. Ja hankalaahan se olisikaan ottaa paljon lainaa tietämättä tulevasta mitään. Minä taas en voi hyväksyä hänen muuttamista etemmäksi (lähelle työpaikkaa), vaikka sieltä saisi asunnon hyvinkin edullisesti. Taidamme olla melkoisia jääräpäitä molemmat. Ilmeisesti tunnen kuitenkin edelleen sen verran voimakasta mustasukkaisuutta ja pelkäisin hänen tapaavan siellä ihastustaan, vaikka hän nyt onkin luvannut olla olematta häneen yhteydessä. Kuinka voisinkaan luottaa häneen kaiken tapahtuneen jälkeen? Ja voinko koskaan? Vaikkakin miehellä selvästi on pyrkimyksiä rehellisempään elämään, ja hän on monta kertaa todennut olevansa helpottunut, kun kaikki on tullut nyt ilmi ja sanonut, että tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse valehdella. Ja hän ei ole halunnut johtaa minua harhaan uskottelemalla asioita, jotka eivät pidä paikkaansa, vaan on minun kärsimyksen uhallakin ollut tilanteiden suhteen rehellinen tai ainakin ollut sanomatta tai lupaamatta mitään sellaista, minkä takana ei voi seisoa.

Minusta on alkanut kuitenkin tuntua, etten jaksa tätä enää. Ja onko se valheellista, jos välillä olen hänen lähellään? Ilman että meillä on mitään selkeää aikomusta yrittää vielä yhdessä? Tuntuuko mahdollinen irtirepäisy sitten sitäkin pahemmalta? Ja kuinka voisin yrittää hänen kanssaan ”oikeaa elämistä”, jos en tiedä varmaksi, että tuo ihastus on ohi? Välillä tuntuu, että olisi ollut parempi, jos kuitenkin olisin jo keväällä kamalimpien tapausten jälkeen käskenyt hänen lähteä. Tai että hän tekisi ihastuksensa kanssa jotain niin kamalaa, että tietäisin varmaksi yhteiselämämme olevan ohi. Tämä epävarmuus on niin raastavaa! Mutta toisaalta, meillä on ollut niin paljon hyvää ja olemme olleet niin läheisiä, ja mieheni on kertonut olleensa suorastaan hurmoksessa kanssani, kun meillä on mennyt hyvin. Kuinka hän vaan on sitten voinut satuttaa minua niin kamalasti? Miten se on mahdollista? En tiedä. En tiedä yhtään mitään. En vaan jaksaisi tätä enää.

Voi Joonuska ja muut! Miten samankaltaisia tunteita käyttekään läpi!
Ymmärrän Joonuska todella hyvin, mitä ehkä käyt läpi - pettämisen ilmitulon jälkeen halusit kaikin voimin pitää miehesi, niin minäkin 1,5 vuotta sitten, kun mieheni pettäminen tuli ilmi. En voinut kuvitellakaan eroa, se sai minut suorastaan hysteeriseksi. Meillähän tilanne meni vielä niin, että mies ensi jätti minut yllättäen, sitten paljastui tämä suhde ystävääni ja kaiken keskellä kun ilmeni, että mies haluaa yhä yrittää kanssani, minä hullu tartuin mieheeni kuin hukkuva!
Ajatus erosta ja lasten kanssa yksin jäämisestä oli niin kammottava, että kieltäydyin ajattelemasta sitä. Kuvittelin, että pääsemme kaikesta yli, selviämme, kunhan vain rakastamme. Ja teimme kaikkemme - laitoimme kaiken likoon, kävimme pariterapiassa, kiinnitimme huomiota yhteiseen aikaan, teimme perheenä asioita, keskustelimme paljon, ja tuntui, että lähenimme toisiamme joka päivä! Vaikka kuinka rakastin miestäni ja halusin uskoa siihen, että selviämme, olin sisältä aivan hajalla - torjuin totuutta, en halunnut uskoa sitä todeksi: mieheni ja parhaan ystäväni kuukausitolkulla kestänyttä suhdetta, kaikkia sumeilemattomia ja minua halventavia faktoja. Ei, niitä ei ollut olemassa. Oli olemassa vain mies, joka teki erehdyksen ja minä, joka halusin antaa anteeksi. Halusin antaa anteeksi niin kovasti, että lopulta syöksyin masennukseen - itkin joka päivä, purskahtelin itkuun kaikkialla, jokainen päivä oli pinnistelyä, missään ei näkynyt valoa. Vuosi sitten sain apua masennukseeni, keskusteluapua ja lääkityksen ja vähitellen tunteeni alkoivat tasoittua. Myönsin vähä kerrallaan totuuden itselleni: en pysty antamaan anteeksi ja minua sattuu joka päivä, kun olen miestäni lähellä, koska hän satutti minua niin suuresti. Vaikka rakkautta on, on päästettävä irti, jotta kumpikin voimme joskus päästä elämässä eteenpäin.

Päätös kypsyi hiljalleen - kunnes sitten eräänä päivänä vain tiesin, että nyt olen valmis ja ilmoitin miehelle, että haluan eron. Ei mennyt kauaa, kun olin saanut asunnon ja muuttanut pois. Nyt olen muutaman kuukauden ajan keräillyt palasia omassa asunnossani lasten kanssa ja huomaan päivä päivältä voivani paremmin! Ei enää epäluottamusta, niitä loputtomia kysymyksiä, parisuhdekeskusteluja, itkua, kipua, vihaa.. Nyt käsittelen asiat oman pääni sisällä ja pyrin eteenpäin. Toki kaipaan menneitä, kaipaan miestä ja välillä meinaan pakahtua tähän kaikkeen - mutta tiedän, että en halua enää takaisin niihin fiiliksiin, missä elin.

JOONUSKA, voimia! Toivottavasti sinäkin uskallat tehdä päätöksen - päätöksen siitä, että pysytte yhdessä, teette kaikkenne ja haluat antaa anteeksi tai päätöksen siitä, että teidän on parempi erota. Mua ainakin lohdutti terapeuttini ohje siitä, että mikään ei ole lopullista - asunnon myyminen, muuttaminen, asumuserokaan ei ole lopullista, vaan parhaimmillaan selkiyttää ajatuksia. Helpotti ajatus siitä, että en tee mitään peruuttamatonta, jos vaikka joskus exän kanssa olisikin tulevaisuus... Asumusero on tehnyt hyvää - kivun kautta!

Hei Joonuska!

Kirjoitan nyt uudella nimimerkillä, koska olen jo unohtanut vanhat tunnukset. En nyt myöskään kerro kuka olin, ilkeiden juorujen varalta. Mutta olen siis täällä aikaisemminkin kirjoitellut. Ja nyt kun sinäkin taas kirjoitit, halusin vastata sinulle.

Minulla siis tuli juuri vuosi täyteen siitä kun mies pettämisensä takia lähti. Ja syksyllä virallisesti erottiinkin. Edustan nyt siis tätä ihan toista laitaa jos sinuun vertaa, vaikka niin samanlaiset lähtökohdat meillä olikin.

Mutta voin sanoa että ei tämäkään elämä helppoa ole ollut. Luopumisen tuska on valtava. Ja hölmö kai olen edelleen toivo elää...

Mutta nyt kun tässä on päässyt yksin asiaa ajattelelmaan, niin monta asiaa on ollut pakko huomata että hyvä näin. Esimerkiksi juuri se, että nyt exmieheni ja uuden naisen suhde tulee todellakin käytyä läpi. Se ei jää kummittelemaan. He joko ovat ikuisesti yhdessä tai eivät.
Ja luulen että meidän suhteessa minä olisin ollut se sovittelija, joka olisi yrittänyt ymmärtää hoivata, rakastaa ja analysoida tapahtumaa. Olisin luultavasti vain uupunut ja elämäni olisi mennyt hukkaan. Hyvä siis että mies teki rajun päätöksen lähteä.

Nyt elän itsenäisen naisen itsenäistä elämää lapsistani huolehtien. Otan ilon irti pienistä asioista. Kohtaan uusia ihmisiä, menen uusiin paikkoihin, panostan itseeni enkä vain perheeseeni. Toki usein edelleen tulee se itku, että enhän minä tätä halunnut. Tahdon perheeni kokonaiseksi ja peruuttaa siihen aikaan kun kaikki oli vielä hyvin. 😞
Mutta sitähän ei voi enää peruuttaa. On vain jatkettava eteenpäin. Nyt vain rakennan itsestäni entistäkin vahvenpaa ihmistä.

On niin surullista kuulla että sinä elät nyt tuota hirveää epäilyksen aikaa. Minulle erityisesti siksi, että sinun elämäsi menee nyt niin kuin minäkin olisin halunnut. Eli mies katuisi, minä antaisin anteeksi ja sitten jatkaisimme yhdessä. Mutta samalla tavalla olisin varmasti ahdistunut kuin sinä nyt.

Oi voi. Voisinpa sanoa jotain viisasta. Mutta ainoa viisas toteamus taitaa olla tuo jonka joku tuossa edelläkin kirjoitti, että mikään ei ole lopullista tai peruuttamatonta. Niin kauan kuin meissä henki pihisee, meillä on mahdollisuus valita, katua ja valita uudelleen.

Mutta voimia sulle Joonuska ja kaikki muutkin vanhat ja tuoreet pettämismurheissa kieriskelevät. 🌻🙂🌻 Uskokaamme parempaan tulevaisuuteen!

Kiitos teille Minetta ja petettyjätetty. Niin hullua kuin se onkin, minä tavallaan kadehdin teitä. Vaikka ero onkin varmaan aina tavattoman raskas asia, ja siitä toipuminen kestää pitkään ja jollain tasolla ehkä jopa loppuiän, niin päätöksen syntyminen selkiyttää tilannetta varmasti paljon. Tämä päättämättömyys ja asioiden jatkuva pyöritys kyllä-ei-ehkä-en tiedä -akselilla on niin kuluttavaa ja hermoja raastavaa, että välillä oikeasti pelkään tulevani hulluksi. Mieheni kokee myös samoin. Välillä tuntuu, että mikä tahansa ratkaisu olisi parempi kuin tämä. Mutta vain välillä. Se tästä tekeekin niin vaikeaa, kun yhtenä hetkenä kokee yhtä ja toisena toista. Mennään vaan laidasta toiseen ja väliin oikein kunnon vuoristorataa. Siinä tilanteessa on tosi vaikeaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Vaikkakin olette oikeassa siinä, että eihän päätöksen tarvitse välttämättä olla lopullinen. On kuitenkin otettava iso askel, jos meinaa saada jotain muutosta tähän nykyiseen epätoivoiseen tilanteeseen. Ja se vaikuttaa koko perheeseen, ei pelkästään meihin kahteen.

Petettyjätetty, on kiva kuulla, että elämäsi on jotenkin järjestynyt. Kuulostaa siltä, että olet saanut uutta rohkeutta ja otetta elämästä, vaikka uskon, että monesti on tuskaista ja vaikeaa. Se on pitkä tie, mutta olet jo hyvän matkaa sen alussa. Ja ymmärrän sen valtavan pettymyksen, kun elämä menikin niin! Se on minullekin katkera pala nieltäväksi, edelleen. Vaikka nyt olenkin ymmärtänyt ja tavallaan ”hyväksynyt”, että minulle oikeasti kävi näin, ja että enää on turha haaveilla pitkästä, onnellisesta yhteiselämästä. Se kuvitelma on särkynyt iäksi, eikä entisen kaltainen elämä ole enää mahdollista, vaikka jatkaisimmekin yhteistä elämää. Niin pahasti särjettyä rakkautta ei täysin ehjäksi voi saada koskaan. Eikä välttämättä edes niin, että pystyisimme kohtuulliseen yhteiselämään. En usko, että pystyn ikinä antamaan kunnolla anteeksi miehelleni. Mutta aika näyttää sen. Nyt on alkanut tulla ilmi asioita, jotka ovat olleet välissämme jo pitkään ennen viime kevään paljastusta. Ja mies on ymmärtänyt, ettei hän ole ollut tarpeeksi tyytyväinen elämäänsä, vaikka aiemmin luuli olleensa. Minäkin olen yrittänyt pohtia omalta osaltani, miksi olen ollut välillä etäinen, ja miten tyytymätön olen loppujen lopuksi ollutkaan. Vaikka enimmäkseen elämämme on ollut hyvää elämää, ja tähän nähden kaikki aiemmat ongelmat tuntuvat pieniltä, miehen alkoholiongelmaa lukuun ottamatta. Mutta meillä molemmilla on vielä paljon pohdittavaa ja keskusteltavaa, jatkammepa sitten yhdessä tai eroamme.

Minetta, toivon tosiaan, että jonain päivänä päätös on kypsynyt minunkin päässäni kuten sinulla. Kaipa kaikki nämä tuntemukset ja ajatukset vievät minua eteenpäin ja jonain päivänä tiedän, mitä on tehtävä. Ellei sitä ennen tapahdu jotain, joka keikauttaa pakan uudestaan sekaisin. Välillä toivon niin kovasti, että tulisikin jokin ratkaisu jostain, eikä tarvitsisi itse päättää, kun ei siihen pysty.

Voimia kovasti teillekin ja muillekin eronneille, petetyille, epätoivoisille tai muuten tuskaisille sieluille! 🙂🌻

Viimeisimmästä kirjoituksestani on kulunut jo yli vuosi. En tiedä, muistaako kukaan enää minua tai vieläkö samat ihmiset lukevat tätä palstaa, nyt tuntuu sille, että on taas lopulta aika saada purettua näitä tuntoja ulos.

Lyhyenä kertauksena: reilut kaksi vuotta sitten sain yllättäen tietää, että mieheni oli ihastunut työkaveriinsa ja että hän oli pettänyt minua 20-vuotisen avioliitomme aikana useampia kertoja vuosien varrella. Tämän työkaverin kanssa hänellä ei ollut varsinaista seksisuhdetta, mutta lähentelyä oli. Tieto tuli minulle kertaheitolla täytenä yllätyksenä. Jatkoimme kaikesta huolimatta elämistä saman katon alla odottaen, että saisimme jotain selvyyttä sekaviin tunteisiimme ja tilanteeseemme. Alussa roikuin epätoivoisesti kiinni miehessäni, mutta pikkuhiljaa saatuani kerta toisensa jälkeen uudelleen kylmää vettä niskaan olin valmis myös mahdolliseen eroon ja itsenäisempään elämään. Mutta mies halusikin jatkaa elämää kanssani ja päästä sivusuhteestaan irti.

Vielä viime keväänä miehelläni oli tunteita työkaveriaan kohtaan, ja he edelleen juttelivat asioista töissä, mutta eivät olleet yhteydessä vapaa-ajalla. Kesän jälkeen suhde lopultakin päättyi kokonaan, ja työkaveri oli löytänyt uuden miehen – yllättävän nopeasti vieläpä. Mieheni katui ja häpesi aloittamaansa suhdetta ja elämäni pilaamista. Vasta muutamia viikkoja sitten hän ensimmäisen kerran sanoi minulle lopultakin uskovansa, että pystyisi elämään uskollista elämää kanssani. Eli kaiken tämän jälkeen meillä olisi teoriassa voinut olla mahdollisuus uuteen yhteiselämään, mutta todellisuudessa elämä on paljon monimutkaisempaa.

Minulle tämä kaikki on ollut tavattoman vaikeaa. Vaikka en toivokaan enää kuolevani kuten alussa, ja vaikka pystyn jo iloitsemaan joistakin asioista ja käymään normaalisti töissä, en pysty täysipainoiseen elämään yhdessä mieheni kanssa. Ehti tapahtua aivan liian paljon pahaa aivan liian pitkään. Toisen suhteen jatkuessa toissa vuonna jouduin tappamaan tietoisesti tunteitani miestäni kohtaan, jotta en olisi joutunut kokemaan jatkuvasti niin suurta tuskaa. Nyt minun on todella vaikeaa tietää todellisia tunteitani. En halua enää koskaan joutua kokemaan niin kamalaa kipua, kuin mitä kaksi vuotta sitten koin. Välttyäkseni siltä olen joutunut rakentamaan vahvan suojakuoren ympärilleni, ja nyt en uskalla luopua siitä. Välillä sitä kuorta voi vähän raaputtaa, mutta minun sisimpään asti ei enää pääse. Minua on huijattu ja johdettu harhaan niin pahasti yhteiselämämme aikana, että en voi enkä aio enää koskaa luottaa täysin yhteenkään ihmiseen. Tiedän, että minusta on tullut monessa suhteessa katkera ja kyyninen, ja monet aiemmin suuresti arvostamani asiat kuten avioliitto eivät enää koskaan voi merkitä minulle samaa kuin ennen. Hallitsivimpana tunteena minulla on kuitenkin edelleen pohjaton suru, joka ei ota hellittääkseen, vaan tuntuu asettuneen sisimpääni pysyvästi taloksi.

Mieheni haluaisi kovasti tietää, haluanko elää hänen kanssaan. En vaan pysty vastaamaan siihen, koska en itsekään sitä tiedä, en vieläkään. Haluaisin elää hänen kanssaan, jos tietäisin varmaksi tunteeni häntä kohtaan, ja jos voisin luottaa, ettei hän enää petä minua ja jos tietäisin, että hänen alkoholiongelmansa pysyy aisoissa. Mutta on liian paljon epävarmuutta kaikista noista asioista. Tiedän, että yhteinen elämämme perustuu nyt enemmän käytännön asioiden helppouteen, kun elämme samassa taloudessa. Jos olisin yksin, minulle jäisi paljon enemmän huolehdittavaa. Mutta en myöskään halua elää koko tulevaa elämääni kulissiavioliitossa... On meillä hyviäkin hetkiä ja välillä olemme innostuneita samoista asioista, mutta suurelta osalta elämämme junnaa paikallaan ja menneisyys varjostaa kaikkea, mitä teemme. Toisaalta vasta nyt olemme alkaneet puhua kunnolla ja rehellisesti tapahtuneista, ja minulla on lopultakin yhteisesti sovittu ”lupa” sanoa milloin tahansa kaikkia niitä asioita, jotka minua ahdistavat, tai kysyä hänen menneisyydestään ja suhteestaan toiseen. Meni niin kauan, jolloin vaikenimme asioista liikaa, että oli vaikea päästä tähän avoimeen puhumiseen. Tiedän, että mieheni alkaa välillä väsyä minun kyselyihin ja katkeraan tilitykseeni, mutta minulle se on välttämättömyys. Mieheni myös pelkää, että lopulta kaiken tarpeellisen kuultuani totean, että nyt riittää ja tämä oli tässä. Kieltämättä yhteisen elämän jatkaminen tuntuu vaikealle. Kuinka voisinkaan unohtaa, mitä on tapahtunut? Jos suutelen miestäni, muistan kuinka hän on suudellut samoilla huulilla toista naista. Läheisinä hetkinä tulee joka kerta mieleen, miten hän on tehnyt sitä ja tätä muiden naisten kanssa. Luonnollisesti se kaikki vaikuttaa minun kykyyni nauttia hänen läheisyydestään, kun suurimman osan aikaa nämä muut ajatukset vainoavat mieltäni. Mieheni puolestaan kaipaa kovasti läheisyyttäni, mutta haluaa sen olevan aitoa.

Loppujen lopuksi juuri tämä vaihe tuntuu olevan kaikkein kriittisin, kun jäljellä on vain me kaksi ja kaamea menneisyys. Suurin ongelma on nyt se, pystynkö minä enää elämään mieheni kanssa tietäen kaikki hänen tekonsa. Vieläkin tunnen välillä vihaa ja raivoa, enkä voi käsittää kuinka hän saattoi satuttaa minua niin kovasti, vaikka tiesi miten kamalasti kärsin. Se on niin raastavaa! Tunnen vieläkin itseni niin arvottomaksi ja häväistyksi, kun hän pystyi jatkamaan juttuaan toisen kanssa, vaikka minä olin ja olen hänen aviopuolisonsa. Siitä ajatuksesta en meinaa päästä eteenpäin millään! Enkä siitä, että mieheni on voinut vuosikausien ajan pettää minua yhteensä useamman kerran, ja pitää asian omana tietonaan. Vaikka haluaisinkin pysyä yhdessä perheen ja lasten sekä monien käytännön asioiden vuoksi, ja vaikka haluaisinkin vielä kokea rakkautta ja tehdä töitä yhteisen tulevaisuuden eteen, olen ihan jumissa noiden katkerien ja tuskallisten kokemusteni vuoksi. En tiedä yhtään, kuinka pääsisin tästä johonkin suuntaan! Enkä ikinä olisi uskonut tämän olevan NÄIN vaikeaa näin pitkään!

Olisi hyvä kuulla muilta uskottomuuden jälkeen yhdessä jatkaneilta, oletteko pystyneet jatkamaan onnistuneesti yhteiselämää? Kuinka olette selvinneet katkeruudesta? Onko vaikea elämänvaihe jatkunut vuosikausia? Jotkut tuntuvat pääsevän eteenpäin niin paljon nopeammin, mutta kun on kyse näin pitkään jatkuneesta ja vaikeasta asiasta, ja koko aikuisiän kestäneestä yhteiselämästä, on tavattoman vaikeaa saada enää otetta oikeasta elämästä. Kävimme viime keväästä alkaen vuoden ajan perheneuvonnassakin, jonne mies ei aluksi olisi halunnut lähteä, mutta minun vuokseni kuitenkin suostui. Itse jatkan vielä käyntejä harvakseltaan, mutta mikäänhän ei muuta tapahtuneita asioita tekemättömiksi, eikä kukaan eikä mikään pysty pohjimmiltaan helpottamaan tilannettani. Ja vaikka eroaisimme, ja vaikka joskus löytäisin uuden miehen, mitä on oikeasti vaikea kuvitella kokemusteni jälkeen, en usko, että menneisyys helpottaisi silloinkaan. Olen tilanteen vanki ja ainoa keinoni on ollut saada voimaa muista asioista, kun se kaikkein tärkein asia, uskollinen rakkaus ja pitkä yhteiselämä saman ihmisen kanssa osoittautui harhaksi. Myös lapsista saan voimaa, vaikka surenkin sitä, että hekin ovat joutuneet jo yli kaksi vuotta aistimaan ajoittain väliemme kireyden ja saamaan huonon kuvan yhteiselämästä, vaikka eivät tarkemmin tiedäkään asioistamme. Välillä olemme kuitenkin viettäneet normaalia perhe-elämää, joten ei tämä täysin luonnotonta ole onneksi lasten näkökulmasta ollut.

Kaikesta huolimatta voimia teille muillekin uskottomuuden kanssa kipuileville ja sirpaleista elämäänne kasaileville kanssakulkijoille! Koetetaan jaksaa tuskaista taivallustamme ja toivotaan, että tien päässä näkyy valoa, vaikka tie onkin tavattoman pitkä ja kivinen 🙂🌻

Hei 🌻🙂🌻
Joonuska ja muut: luin tekstejänne ja tavallaan olen siinä mielessä "onnekas", ettei mieheni koskaan ollut kuvitellut jatkavansa suhdetta tuttavaamme. Jotenkin vain yksinkertaisen EI-sanan sanominen tuotti hänelle vaikeuksia, koska sen hän pystyi sanomaan vasta kiinnijäätyään.
Tästä yhdessä jatkamisesta; ei tämä kuitenkaan helppoa ole. Luottamuksen rakentaminen vielä kesken ja myöskin tunnetyöskentelyä tässä joutuu vielä tekemään.
Mitättömistä asioista huomauttelu on miehen tapana. Ennen ohitin nämä mutta nykyään sanon vastaan ja hyvin kipakasti. Haluan olla näkyvä ja kuuluva, ettei minua enää unohdeta niin helposti. Aiemmin olin kai liian kiltti ja annoin miehen touhuta omiaan. Tottakai annan hänelle tilaa nytkin; eihän parisuhde ole vankila.
Rakkaus...sitä tunnetta en ole vielä itsessäni tavoittanut miestäni kohtaan. Päivä kerrallaan mennään ja minä käyn harvakseltaan terapiassa masennus dg:n saatuani.
Luulen, että uskottomuus rikkoo ihmisestä juuri sen perusluottamuksen ja turvallisuuden tunteen. Ehkä siksi tämä tunteiden "panttaaminen" toimii mielen suojana, jos vielä tulee esiin muutakin, mitä on kerrottu.
Voimia teille samojen ongelmien kanssa kamppaileville 🙂🌻

Minäkin etsin lohtua näistä teksteistä, mutta hyvin vähän on valoisia kertomuksia. Olisiko niin, että ne, jotka ovat onnistuneet, ovat siirtyneet toisenlaisiin keskusteluihin?

Minun maailamanlopusta on kuusi päivää. Olen huterasti kasassa, mutta ihmettelen (ja miehenikin ihmettelee), etten tunne vihaa tai itsesääliä - päällimmäisenä tunteena on suru - samanlainen kuin, jos joku rakas ihminen olisi kuollut.

Mies on siis vielä kotona, joten näen hänenkin reaktiot. 50-vuotias mies ajattelee, että meidän elämä ei tästä enää kohennu, uusi rakkaus toisi valoa tuleviin vuosiin. "Voi olla, että on viimeinen kymmenen vuotta edessä", hän sanoo, vaikka on ihan terve, hyväkuntoinen mies. Hän ei usko, että pystyn koskaan hyväksymään asian, vaan näkee tulevaisuuden kylmänä kyräilynä. Tiedän hänen myös ajattelevan, ettei koskaan voisi kokea minun kanssani sellaista seksinhurmaa kuin rakkaan salarakkaansa kanssa. Onneksi hän ei enää puhu siitä puolesta - mutta ajattelee varmasti.

Olen kuitenkin löytänyt/saanut näiltä palstoilta monia hyviä neuvoja, ja olen päättänyt jättää hänen päätöksensä hänelle itselleen. Syksyyn mennessä on luvannut päättää asian. Pitkä kesä siis edessä?😟