Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen
Täällä on ollut paljon juttuja samantapaisista pettämiskuvioista ja toisista naisista kuin minulla. Haluan nyt kertoa oman tarinani, jota minun on vieläkin tapahtumana vaikea hyväksyä. Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 20 vuotta. Meillä on kaksi lasta, ja elämämme on ollut läheistä, hyvää elämää. Onhan meillä tietysti ollut vaikeutemme, emmekä ole olleet aina helppoja puolisoita toisillemme, mutta vaikeuksista on aina selvitty ja melko samanlainen arvomaailma ja huumorintaju on korvannut paljolti sitä, ettei meillä ole paljoa yhteisiä harrastuksia. Mieheni jonkin sorttinen alkoholiongelma on tosin ollut jo pitkään varjona suhteessamme ja tehnyt minut ajoittain onnettomaksi, mutta olen yrittänyt jaksaa senkin kanssa ja kannustaa häntä olemaan juomatta. Kuitenkin intohimo ja hellyys on pääosin säilynyt suhteessamme ajoittaisia laimeampia jaksoja lukuunottamatta, ja olemme olleet myös hyvät ystävät toisillemme ja jakaneet kaikki huolemme ja asiamme keskenämme. Tai niinhän minä luulin, että kaikki…
Pari kuukautta sitten sain selville, että mieheni oli ihastunut toiseen. Ensin se alkoi ystävyytenä hänen työpaikallaan. Mustasukkaisena ihmisenä aloin kysellä asiasta kerta toisensa jälkeen, ja lopulta maailmani romahti. Suhde oli muuttunut läheisemmäksi, molemminpuoliseksi ihastumiseksi. Samalla kävi ilmi, että mieheni oli elänyt koko avioliittomme ajan kaksoiselämää! Hän oli pettänyt minua lukuisia kertoja vuosien varrella, ja erään naisen kanssa hän oli pitänyt yhteyttä yli vuoden ajan ja tavannut häntä muutamia kertoja. Nainen asui etäällä, joten tapaamisia oli ollut vain joitain kertoja työmatkoilla, joita miehelläni oli tuona ajankohtana muutaman kerran vuodessa. Tuo juttu oli loppunut aikanaan, mutta tämä uusin ja vakavin juttu oli alkanut tämän vuoden alussa. Kun kaikki tuli ilmi, olin aivan murtunut ja olen edelleen. Alussa en voinut nukkua, syödä, en edes hengittää kunnolla. Edelleen tuska vainoaa minua joka päivä, vaikka välillä saan jo nukuttua paremmin. Olemme eläneet koko tämänkin ajan yhdessä, ja meillä on ollut läheisyyttäkin, koska olen kokenut saavani mieheltäni lohtua ja halunnut hellyyttä, kaikesta huolimatta. Läheisyys on aina ollut minulle tärkeää ja olemme aina halailleet paljon päivittäin. .
Suurimpana ongelmana tässä on se, että mieheni ei ole valmis luopumaan kaksoiselämästään. Ihastus on muuttunut vakavammaksi, ja hän on yrittänyt välillä salata minulta asioita, välillä lopettaa tuon toisen suhteen, mutta nyt heistä kumpikaan ei pysty lopettamaaan suhdetta, eikä mieheni haluakaan lopettaa sitä. Mieheni välittää kuitenkin kovasti minustakin ja kärsii, kun näkee minun kärsivän. Hänkään ei toisaalta haluaisi menettää perhettään ja hän haluaisi olla tekemisissä perheemme kanssa ja auttaa minua käytännön asiossa, vaikka meille kävisi miten. Mieheni uskoo kuitenkin, ettei meillä voi olla enää yhteistä kunnollista tulevaisuutta, koska tietoisuus menneisyydestä ja kaikesta siitä pahasta, mitä hän on minulle aina tehnyt, on nyt meidän välissämme. Kaikesta huolimatta minä en kestä ajatusta erosta ja perheen hajoamisesta. Pelkään valtavasti yksin jäämistä. Avioiduimme nuorena, enkä ole koskaan ollut yksin. Rakastan miestäni edelleen, vaikka hän on satuttanut minua tavattomasti. Aiemmin luulin, etten voisi ikinä jatkaa elämää yhdessä, jos toinen pettäisi, mutta ei se mennyt ihan niin. Olen jarruttanut mieheni aikeita, kun hän on arvellut, pitäisikö hänen muuttaa erilleen. En halua jäädä selviämään kaikesta yksin. Haluan myös tietää, mitä hän puuhailee tuon toisen kanssa, vaikka tietoisuus satuttaakin. Olen niin toivonut, että se loppuu, ja mieheni tulee järkiinsä.
En jaksa uskoa, että minulle voisi tulla uutta hyvää elämässä, koska olen aina halunnut uskoa koko elämän kestävään avioliittoon, enkä halua mitään uusperhekuvioita. En kestä ajatusta, että eläisin lasten kanssa ja lopulta itsekseni loppuelämän. Jos mieheni muuttaisi asumaan tuon toisen naisen kanssa tai jopa avioituisi aikanaan, en usko kestäväni sitä mitenkään, enkä haluaisi jatkaa silloin elämää. Enimmäkseen muutenkin haluan vain kuolla, tulevaisuus tuntuu niin synkälle ja lohduttomalle. Avioliiton myötä minulta menisi lähes kaikki muukin, josta olen iloinnut, erityisesti yhteiset lomamatkat ja kesämökki. Lapset ovat ainoa syy, jonka takia yritän jaksaa elää. Mieheni on vienyt minulta kaiken; menneisyyden, tulevaisuuden, luottamuksen toisiin ihmisiin ja oman arvon tunnon, vaikka hän kuinka vakuutteleekin, ettei minussa ole ollut mitään vikaa. Hän ei tunnu pystyvän hillitsemään itseään, vaan on kuin sairas, eikä pysty olemaan pettämättä, eikä voi vannoa, ettei tulevaisuudessakaan pettäisi. Siksi hän pelkää, että katkeroituisin ajan myötä, jos elämäni olisi jatkuvaa epäilyä ja pelossa olemista. Mieheni pystyy myös valehtelemaan minulle, kuten on pystynyt kaikki nämä vuodet. Hän on kuulemma kärsinyt huonosta omasta tunnosta vain hetkittäin, ja useimmiten hän on pystynyt jättämään syyllisyyden tunteet taka-alalle, ja olemaan kanssani ihan hyvin ja avoimesti, mikä on mielestäni hyvin merkillistä. Tämän uuden ihastuksen suhteen hän on valehdellut minulle lukemattomia kertoja. Olen löytänyt hänet välillä puhumasta kännykkään tälle toiselle kotimme ulkopuolella, ja välillä saan selville hänen piilottelemiaan asioita, joita hän heikkoina hetkinään vahingossa lipsauttaa. Nyt hän oli valehdellut työpaikan virkistysjutusta, josta olikin mennyt viettämään iltaa kahdestaan ihastuksensa kanssa. Tuska tuosta lamautti minut, varsinkin kun mieheni ei edes kadu ja häpeä, joskin tuntee kovaa syyllisyyttä minun satuttamisesta. Olen vain itkenyt ja itkenyt, en taas saa nukuttua. Yhteinen tulevaisuus tuntuu nyt melko mahdottomalle. En haluaisi lasten kärsivän, mutta jos eroamme ja hän jatkaa juttuaan tuon naisen kanssa, en pystyisi mitenkään olemaan hänen kanssaan tekemissä ja hyvissä väleissä kaiken sen jälkeen, mitä hän on minulle nyt tehnyt. Se olisi liikaa vaadittu. En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Jos hän asuisi itsekseen, eikä tuo toinen nainen olisi selkeästi kuvioissa mukana, silloin voisin ehkä olla vielä tekemissä hänen kanssaan, ja voisimme vielä tehdä perheenä joitain asioita, mikä olisi lasten kannalta hyvä ja itsellenikin varmaan. Apukin olisi tarpeen monissa talon asioissa. Mutta en myös kestä ajatusta, että lapset olisivat joskus tekemisissä tuon toisen naisen kanssa, se on aivan liian tuskallista! Tuo ihastus on itse hiljattain eronnut, ja hänellä myös on kaksi lasta.
Olen käynyt kriisikeskuksella puhumassa muutaman kerran asioista. Muuten vain hyvä ystäväni tietää asiasta, muille olemme näytelleet normaalia elämää. En tiedä, kuinka jaksan enää tästä eteenpäin. Kaikki on täysin lohdutonta.
Niinpä niin Joonuska!
Niin kuin sanoit täällä on jo paljon samanlaisia tositarinoita kuin tuo omasi. Aivan liian paljon. Jos nämä kaikki meidän kertomukset koottaisiin kirjaksi, niin siitä tulisi aika tylsä. Tai lukija voisi luulla, että kirjassa on joku latomisvirhe, kun sama tarina toistuu monta kertaa uudelleen!
Niin samalla kaavalla näyttää tuo pettäminen tapahtuvan. Ja petetyn tunteet, ne on niin samanlaisia kaikilla. Mutta kuitenkin tilanteen selviäminen onkin se juttu mikä on kaikilla erilainen. Siihen ei voi antaa oikeita vastauksia ja neuvoja. Meidän täytyy vain kaikkien jaksaa omien voimien mukaan ja tehdä omat päätökset. Toiset antavat anteeksi, toiset eivät, toisilta ei edes pyydetä anteeksi.
Itse kuulun vielä näihin viimeisiin. Edelleen sivusta seuraan miehen uuden elämän koukeroita ja yritän kestää (ja toivoa parasta) tämän eron harkinta-ajan.
Sen ajan olen antanut miehelle mahdollisuuden kokeilla ja ehkä katua ja palata. Mutta katumusta ja anteeksipyyntöä ei ole kuulunut. Olen jo alkanut epäillä omaa järkeäni, miksi vielä toivon häntä takaisin.
Mutta tämän sivuston lukeminen ja tänne kirjoittelu helpottaa aina hieman. Voimia sinulle ja kaikille muillekin uusille ja vanhoille petetyille ja jätetyille.
Voi sinua! Itsellä sama kokemus takana ja voin kuvitella tuskasi. Täällä minäkin kasaan elämän palasia yhteen, ei ole helppoa.
Me olimme 10 v yhdessä ja vuoden naimisissa. Mieheni petti minua jo ennen avioliittoa ja olen niin järkyttynyt siitä että hän rikkoi minun lapsuuden kuvan avioliitosta ja siitä mitä se on. En ymmärrä miten pystyi alttarilla seisomaan ja sanomaan tahdon kuin tiesi että pettää.
Tapahtuneesta on jo lähes vuosi, asun nyt yksin, mutta edelleen suodamme ja huopaamme suhteemme kanssa. Mietimme palatako yhteen. Eilen tosin tuli niin hirveä takapakki kun kuulin että suhde toiseen naiseen ei ole vieläkään kunnolla ohi. EIlinen päivä oli hirveä ja itsemurha oli mielessä. Tuntuu ettei jaksa enää tätä kurjaa elämää. Perjantai ilta yksin omien tuskiensa kanssa on niin hirvää. Kuten myös nämä yksinäiset viikonloput😭
Voimia sinne. Pakko vaan uskoa valoisampaan tulevaisuuten. Ei kai ketään laiteta tälläistä tuskaa koko loppuelämäksi kestämään.
Kiitos viesteistä kiikunkaakun ja h83. On aina lohdullista kuulla, ettei ole ainoa tuollaisessa tilanteessa, vaikkei kenellekään tietysti sellaista toivo.
Viime viikonlopun jälkeen meidän tilanne on muuttunut hieman. Jotenkin se kauhea tuska antoi samalla minulle raivoa ja uhmaa, ettei minua voi kohdella noin, ettei elämääni saa murskata täysin! Tähän asti minä olen ollut enemmän kiinni miehessäni, kaikesta huolimatta. Viime viikonlopun jälkeen otin kuitenkin itse etäisyyttä mieheeni, ja olin enemmän omissa oloissani. Muutaman päivän jälkeen hän halusi puhua kanssani. Niin hän sitten lopultakin sanoi häpeävänsä tekojaan ja sitä mikä hän on ja on aina ollut, ja kärsii kovasti minulle aiheuttamastaan tuskasta ja siitä, että on pilannut minun elämän. Edelleenkään hän ei kuitenkaan pysty ajattelemaan tulevaa selkeästi, enkä minäkään. Todennäköisesti välillämme tulisi aina olemaan kuilu, enkä varmaan pysty antamaan anteeksi hänen tekojaan. Toisekseen mieheni ei voi vannoa, ettei tulevaisuudessa tulisi vielä pettämisiä ja tilanne ihastuksen suhteenkin on epäselvä. Minä joutuisin aina epäilemään kaikkea. En tiedä, pystyisinkö minäkään sellaiseen elämään. Viime viikonloppuna olin niin lyöty ja monta päivää tuntui, että sielu on aivan riekaleina. En jaksaisi kokea sellaisia uudelleen ja uudelleen, niin kovasti kuin haluaisinkin perheen pysyvän yhdessä.
Olemme puhuneet nyt paljon ja miettineet tulevaisuutta. Kumpikaan ei kuitenkaan haluaisi yhteisen elämän loppuvan nyt heti tähän. Olemme pohtineet, voisimmeko elää kesän yhdessä mahdollisimman "tavallisesti" (jos tuskan ja tietoisuuden kanssa eläminen nyt mitenkään tavallista voi olla), mutta ilman paineita tai mitään lupauksia tulevasta. Syksyllä sitten miettisimme, lähdemmekö eri suuntiin vai yritämmekö vielä yhdessä. Mutta en oikein tiedä, pystynkö siihen. En haluaisi ikään kuin vahingossa tuudittautua siihen, että elämä jatkuu yhdessä, kun siitä ei ole mitään tietoa. Ja jos mitään toivoa ei ole, miksi pitkittää asioita. Mutta en minäkään olisi helpolla valmis luovuttamaan yhtäkkiä nyt, näin pitkän yhteiselon jälkeen. Ja pieni irtiotto tilanteesta voisi tehdä hyvää, jos se onnistuisi. Tietysti meidän olisi puhuttava aina kun siltä tuntuu, ja mietittävä asioita tahoillamme. Jos tietäisin edes varmaksi, ettei tuo toinen nainen olisi kuvioissa, niin olisi paljon helpompi miettiä, pystynkö elämään sen tiedon kanssa, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Mutta nyt en voi tietää sitäkään. Mieheni tuntee kuitenkin edelleen intohimoa minua kohtaan ja haluaa olla lähelläni, mutta en kestä ajatusta, jos toinenkin on hänen ajatuksissaan. Se on niin raastavaa! Haluan olla yksi ja ainoa, enkä jakaa miestäni toisen kanssa millään tasolla. Ei se niin voi mennä! Kaikki on edelleen sekavaa ja epävarmaa.
Voimia kovasti teille muillekin samassa tilanteessa painiskeleville. Täytyy tosiaan toivoa, ettei tällaista tuskaa joudu kestämään koko loppuelämää, kuten h83 kirjoitit. Niin monesti on minustakin tuntunut näiden reilun parin kuukauden aikana, etten halua jatkaa enää elämää. Kun vaan aina saisi jostain voimaa seuraavaan päivään ja taas seuraavaan. Koetetaan olla luovuttamatta! 🙂👍
Hei taas Joonuska!
Nuo sinun kirjoituksesi on kuin lukisin omia ajatuksiani. Luin uudelleen ensimmäisen viestisikin. Minulla on ihan sama ajatus tulevaisuudesta, jos tuo mies sinne vihreimmille niityilleen haluaa jäädä, niin minä elän varmasti pitkään vain lasten kanssa. Ei vähäänkään kiinnosta mitkään uusperheajatukset tai vieras mies komentelemassa minun lapsiani. Ja suunnattomasti harmittaa luopua kaikista kivoista kesälomareissuista joita kokoperheellä tehtiin.
Niin tuo ajatuksesi, että ei kannata tehdä mitään hätiköityjä ratkaisuja on ihan oikea.
Teillä molemmilla on varmasti ajatukset niin sekaisin, että kannattaa todella antaa ajan kulua. Mutta se että jatkatte kesän niin kuin mitään ei olisi ja siirrätte asian taka-alalle, ei kuulosta oikein hyvältä. Mielummin niin että olette paljon erillänne. Mies todellakin voisi muuttaa sinne mökille. Juuri tuo etäisyyden ottaminen monesti auttaa huomaamaan mitä menettää.
Epätietoisuudessa eläminen on todella rankkaa. Itse olen elänyt tätä epätietoisuuden aikaa pian jo puoli vuotta. Ja siinä alun menettämisen pelossa lupasin miehelleni, että saa tämän eron harkinta-ajan nyt kokeilla tätä uutta suhdetta ja yksin elämistä ja tehdä päätöksen vasta sitten kun harkinta-aika on kulunut. Sitä tässä nyt pitää sitten vielä tämä kesä odotella.
Raivostuttavaa on kun omat tunteet vaihtelee koko ajan. Ja miehen puheet ja teot ovat niin ristiriitaisia ja välillä antavat toivoa ja välillä romuttavat kaiken. Yleensä vaan hokee lausetta "mennään nyt vaan näin." Mutta koska olen jo näin pitkälle jaksanut, en aio antaa periksi. Tai mitäpä tässä voikaan tehdä. Erillään jo asutaan, mutta lopullista eroa ei saa ennenkuin syksyllä. Joka päivä toivon, että tänään mies olisi "herännyt" ja katuisi ja haluaisi palata. Mutta ei. Taitaa mielellään elellä nyt tätä poikamies elämää kun siihen kerran mahdollisuus on. Kerrassaan raivostuttavan omahyväistä käytöstä. Ja minä hullu silti haluan hänet takaisin.
Minulle on antanut voimaa se ajatus, että jos mies ei kerran hyvän vaimon ja perheen päälle mitään ymmärrä, niin olkoon sitten ilman. Minulla ja lapsilla ei ole mitään syytä muuttua mihinkään. Mies joko haluaa meidät tälläisinä tai sitten ei. Niin se on.
Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille!
Hei kiikunkaakun, olen lukenut viestisi jo monta kertaa ja koen itsekin siinä niin paljon yhtäläisyyksiä oman tilanteeni kanssa, että minustakin tuntuu monilta osin kuin omia ajatuksia lukisin. Koen aivan samalla tavalla todella tuskaisena senkin, että ihanat perheen yhteiset kesälomareissut loppuvat, itse kun olen aina odottanut niitä jo kuukausia etukäteen ja elänyt kesää täysin siemauksin. Nyt tuntuu, että kesä jää aivan vajavaiseksi. Me meinataan vielä tänä kesänä tehdä joku ihan pieni reissu lasten vuoksi, mutta saapa nähdä millaisissa tunnelmissa se meidän aikuisten välillä onnistuu. Tosin ihan puheväleissä ollaan pääsääntöisesti ja lasten kannalta meidän tilanne ei paljoa ole muuttunut toistaiseksi, kun ollaan pyritty pitämään heidät erillään meidän ongelmista niin pitkälle kuin mahdollista. Joten voi se onnistuakin, vaikkei kovin läheisissä väleissä tietenkään, mutta pitää tsempata itseänsä ja ajetella lapsia.
Olet oikeassa, ettemme voi elää kesää kuin mitään ei olisi, kun ei se tunnu minulta onnistuvan mitenkään. En vaan pääse tuskaa karkuun minnekään! Mies menee mökille aina kun pystyy, mutta loppujen lopuksi ei jää kovin paljon sellaista aikaa, jolloin hän ei muiden syiden vuoksi joutuisi olemaan kotosalla. Meillä on kuitenkin vain yksi viikko yhteistä lomaa tänä kesänä, joten olemme joka tapauksessa paljon erillämme, ja minä vietän lomastani kolme viikkoa lasten kanssa kotona, joten saamme ihan luontaisestikin aikaa miettiä asioita omilta kanteiltamme.
Mainitsemasi epätietoisuudessa eläminen on tosiaankin rankkaa. Meillä sitä on kestänyt kohta kolme kuukautta, ja ainakin kesän yli mennään tosiaan asioita miettien eli yhtä lailla epätietoisuudessa. Stressitaso on varmasti jotain ihan käsittämätöntä ja onkin ihme, että tässä vielä on jotenkin järjissään, kun töissäkin on koko ajan kamala kiire ja unet jää liian usein vajavaisiksi.
Samoin minullakin tunteet ja olotila vaihtelee jatkuvasti, jopa useita kertoja päivässä. Aamulla herätessä ei koskaan tiedä, millaista tunneskaalaa päivän aikana joutuu käymään läpi, mutta varsin laaja ja kirjava se yleensä on. Ja ihan samalla tavalla meilläkin miehen puheet ja teot on todella ristiriitaisia! Otapa siitä sitten jotain selvää... Hän ei tunnu itsekään yhtään tietävän, mitä haluaa. Minä myös toivon ja odotan, että mies havahtuisi tilanteeseen oikein kunnolla ja tulisi vielä jonain päivänä järkiinsä. Ja minäkin hänet vielä huolisin yhteistä elämää jatkamaan, kaikesta huolimatta... Tosin en millä ehdoin tahansa, ainakaan teoriassa, sen olen itselleni luvannut tai ainakin yrittänyt luvata. Käytännössä asia voi olla paljon monimutkaisempi. Mutta en kestä enää sitä, jos en voi luottaa häneen milloinkaan, enkä halua että joudun aina pettymään ja kärsimään. Mutta tietysti kun ajattelee, mitä kaikkea sitten menettää, jos oikeasti eroamme, niin en kestä sitäkään ajatusta, vaikka yritän siihenkin mahdollisuuteen totuttautua jotenkin.
Aurinkoisia päiviä sinnekin ja kaikille muillekin näiden tuskien kanssa taisteleville onnettomille sieluille!
Hei taas Joonuska!
Edellisessä viestissäsi ihan hymyilytti kun kirjoitit että et huoli miestä takaisin ihan millä tahansa ehdoilla, ainakin teoriassa. Itsellä ihan samat ajatukset. Periaatteessa olen tehnyt tiukat ehdot miehen paluulle, mutta nyt jo epäilen että jos mies nyt lupaisi palata, niin ottaisin sen retaleen takaisin tuosta vaan ja taitaisi ehdot unohtua. Sitä kun jaksaa olla tiukka ja vihainen vain hetkellisesti. Muun aikaa sielu suorastaan huutaa "rakas tuu takas".
Olen jo kauan miettinyt että onko tämä hyvä merkki, että minä edelleen jaksan haluta miehen takaisin, vaikka hän käytöksellään loukkaakin minua ja lapsia todella paljon. Vai olenko sittenkin vain läheisriippuvainen hölmö joka ei tajua jo päästää irti?
Tänään juuri puhuttiin taas pitkästä aikaa mieheni kanssa, eikä hän edelleenkään tiedä mitä haluaa. Haluaisi jatkaa näin vaikka maailman loppuun asti! Olishan se kai kenelle vaan kivaa saada aina sitä mitä haluaa. Mutta kun minulle tämä sivusta seuraavan vaimon rooli ei oikein sovi. Miksi ihmeessä olisin naimisissa miehen kanssa joka kuitenkin käy toisen naisen sängyssä? Olisin täällä varalla samalla kun tässä nyt hoidan talon ja lapset! Ja mies saisi leikkiä isää, rakastajaa ja poikamiestä miten itse haluaa. Hah haa eikä käy.
Eniten pelottaa se, että selvästi miestä nyt vaivaa muiden ihmisten mahdolliset mielipiteet jos hän päättäisikin palata. Toiseksi hän on nyt sellainen että yritää syyttää aina muita asiasta kuin asiasta. Siis että hänessähän ei ole mitään vikaa, muut vaan tekee väärin ja ei ymmärrä.
On siis olemassa jo asioita jotka saavat minut miettimään haluanko hänet todella takaisin ja voimmeko enää onnellista yhteiselämää saada. Usein tuntuu, että ei tuo ole se minun mieheni, vaan joku ihan muu mutta saman näköinen. Miten voikin olla että 20 vuoden yhteiselon jälkeen ei enää tunnekaan sitä toista.
Noh, tässähän tätä purkausta taas tulikin. Eipä oikein tuo lähestyvä juhannuskaan jaksa innosta. Monivuotinen juhannusperinne perheen yhteisestä juhannuksesta jää tänävuonna väliin ja kukaties emme tee niitä reissuja enää koskaan. Vihaan tätä uusien tekemisten ja menemisten keksimistä vanhojen tilalle.
Mutta kuten jo aikaisemminkin kirjoitin, niin en aio luovuttaa. Sormus on sormessa, kunnes erotuomio on kädessäni. Voimia tämä vaatii, enkä tajua mistä niitä aina vaan riittääkin. Tämä ainakin keventää hurjasti, kun tänne kirjoitaa ja tietää että kirjoituksen lukee joku joka ymmärtää!
Parasta mahdollista juhannusta kaikille tukinetin lukijoille ja kirjoittajille! 🌻🙂🌻
Ihan samoja kokemuksia itselläni... onneksi on muitakin, jotka olisivat valmiita ottamaan pettävän miehensä takaisin... olen tuntenut itseni niin nöyryytetyksi ja luuseriksi, kun olen tuhat kertaa kerjännyt miestäni takaisin, vaikka hän jo asuu toisen naisen kanssa. Sattuu ihan hirveästi, ettei hän voinut odottaa edes harkinta-ajan päättymistä... ja kuitenkin vieläkin hän soutaa ja huopaa eikä ole ihan varma ja on sekaisin ja mitä kaikkia selityksiä sieltä nyt sitten saakin kuulla... on vaikeaa tietää milloin hän on tosissaan ja milloin vain sanoo asioita, joita uskoo minun haluavan kuulla, ettei minuun sattuisi niin paljon... hän kävi luonani ja sitä seurasi viikon verran taas lupailuja miettiä ja vaikka mitä... en kestä enää. Miksi en vain voi luovuttaa? Miksi tuntuu, että sieluni puolikas olisi viety, eikä mulla enää koskaan voi olla mitään hyvää elämässä? En halua tehdä mitään asioita kenenkään muun kanssa kuin mieheni kanssa. Joka toinen tunti päätän luovuttaa ja joka toinen tunti päätän taistella. Vaikka olen 99% varma, että taistelu on jo hävitty...
Niinpä niin, tuska ei lopu, eivätkä asiat tunnu selviävän täälläkään. Välillä tuntuu, että pitäisi luovuttaa ja käskeä mies matkoihinsa, se olisi varmaan viisainta. Valitettavasti minun päässä järki ei ole se, joka määrää, vaan tunteet sanelevat asioita aika pitkälti. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos voisin heittää hyvästit kaikelle romantiikan kaipuulle ja rakkaudelle miestäni kohtaan. Mutta ei, kaikki pitää kärsiä; mustasukkaisuus ja raastava tuska ja tietoisuus siitä, ettei olekaan se yksi ja ainoa, joka piti toiselle olla. Ja ettei olekaan sellainen ainutlaatuinen ihminen kuin luuli olevansa. Kuinka se voikaan koskea! Aivan kuten XYZ totesit, että tuntuu siltä kuin sielun puolikas olisi viety, juuri siltä se tuntuu! Ihan samalla tavalla myös minusta tuntuu, ettei mitään hyvää voi enää tulla elämässä. Ja kuten kiikunkaakun kirjoitit, että tuntuu kuin kyseessä ei olisikaan sinun miehesi vaan joku muu, siltä minustakin välillä tuntuu. Minun mieheni tosin myöntää, että hän on syynä kaikkeen, en minä, mutta muilta osin tilanteemme tuntuu hyvin samanlaiselle. Kuinka olenkaan voinut luulla kaksikymmentä vuotta, että meidän rakkaus on jotain erityistä? Kuinka hölmöksi itseni nyt tunnenkaan!
Kesäloma on alkanut, ja välillä pelkään, kuinka tulen tästä selviämään. Nyt on enemmän aikaa ajatella kuin töissä ollessa, enkä meinaa päästä ajatuksiani karkuun millään. Olimme kolme päivää yhteisellä reissulla ja hetkittäin pystyin "irtautumaan" tilanteesta, mutta välillä tuska löi niin kovaa ja mietin, onko tämä viimeinen yhteinen kerta. Ja tajusin, etten voi millään luottaa mieheeni. Heti kun hän viipyi asioillaan pidempään kuin olisi pitänyt, aloin epäillä pahinta ja olin varma, että hän on jo jossain baaritiskillä notkumassa. Lapsetkin joutuivat todistamaan tilannetta, jota ei olisi pitänyt, kun kävin epäilyksineni hänen kimppuunsa kysymyksilläni. Sillä kertaa epäilin turhaan, mutta tajusin, että tilanne ei varmaan koskaan enää korjaudu. Oli niin lohdutonta tajuta se! Eikä lasten pitäisi joutua kärsimään tällaisista, mutta tuskaisena sieluna en saanut pidettyä kaikkea piilossa. Äsken tulimme kotiin ja piti taas piiloutua vessaan itkemään matkan aikana kertyneitä patoutumia. Tuntuu, että olisi ollut paljon parempi hypätä mereen ja päästä tästä kaikesta, kun mikään ei voi enää hyväksi tulla. Ei ole mitään syytä herätä aamuisin, ei mitään hyvää elämässä, mitä odottaa. Lapset ovat ainoa syy, joiden takia pitää yrittää jaksaa edes jotain. On tämä vaan niin väärin!
Heippa Joonuska ja muut!
Olen jo jonkin aikaa vieraillut täällä tukinetissä lukemassa teidän muiden kirjoituksia ja nyt oli pakko kirjoittaa, koska tämän viestiketjun asiat kertovat juuri meidän elämästämme nyt tällä hetkellä. Sain toukokuun alussa tietää(mieheni kertoi itse), että on pettänyt minua viimeisen puolentoista vuoden ajan työkaverinsa kanssa. Juttu on myös jatkunut muutaman kerran sen jälkeen. Emme lasten takia ja muutenkaan ole halunneet kiirehtiä asian ratkaisemisen kanssa, mutta nyt minun mittani alkaa tulla täyteen ja ahdistus kasvaa liian suureksi. Minä rakastan miestäni edelleen niin paljon, että sattuu ja mieheni ei osaa sanoa, mitä haluaa. Ei pysty myöskään näyttää juurikaan tunteitaan minua kohtaa, vaikka kertoo että tunteita on edelleen olemassa. Mikä on teidän muiden kokemus, miten kauan tällaista epävarmuutta voi kestää? Miten kauan jaksan odottaa, että mieheni saa selvyyden haluaako jatkaa kanssani vai lähteä tuon toisen naisen matkaan? Välillä on mielessä, että kaikkien kannalta olisi helpompaa, että minä luovuttaisin jo, mutta kyllä se saa olla mieheni, joka sen päätöksen tekee!! Hän saa ottaa vastuun käytöksestään ja siitä millaiseksi meidän elämämme päätöksen jälkeen menee. Ja kertoa myös päätöksestään lapsille.
Se vaan sattuu niin hirveesti, kun itse yrittää jaksaa ajatella että kaikki päättyy hyvin, minun kannaltani onnellisesti ja suunnata ajatuksia tulevaan, mutta aina palaa lähtöruutuun, kun toinen ei osaa sanoa, mitä haluaa. Kouraisee niin syvältä sydämestä, kun ajattelee, että mieheni on voinut mennä ja rakastua toiseen naiseen niin paljon, että olemme tällaisessa tilanteessa!! Mten tutulta tuntuikaan teidän kokemuksenne siitä, että tuntuu kuin mies ei olisi ollenkaan sama ihmnen, jonka kanssaon elänyt reilun 10 vuotta yhdessä. Ei se ihmnen edes miettisi, miten tällaisessa tilanteessa toimisi!
Tällaista purkautumsta minulta nyt, yritetään jaksaa odotella päätöksiä!
Heippa veetee!
Ja tervetuloa tänne "jonon jatkoksi". Todellakin samanlaisia ovat myös sinun ajatukset kuin meidän muidenkin. Esimerkiksi tuo että haluasit itse luovuttaa. Minäkin olen monta kertaa halunnut sanoa miehelle että turha enää koskaan haluta takaisin, minä en enää huoli! Mutta sitten samassa ajattelee että en perhana tee tätä hänelle helpoksi. Tehkööt itse lopullisen päätöksen ja todellakin kertokoon sen itse myös lapsille (ei muuten ole mikään helppo juttu se). Ja enhän minä voi sanoa, että en halua häntä takaisin, kun oikeasti haluan ja olisin vielä niin valmis korjaamaan perheemme uuteen kukoistukseen.
Mutta tässä sitä vaan ollaan edelleen erillään asutaan. Eikä hän ole ottanut minkäänlaista etäisyyttä tähän uuteen ihastukseensa. Ja pyörii tässä meidänkin nurkissa esim. nurmikkoa leikkaamassa ja lapsia tapaamassa. Joskus keitän kahvit, mutta siinäpä se sitten on meidän kanssakäyminen.
Olisi niin kiva tietää toisen ajatukset. Puheet ja teot on niin sekavia ja ristiriitaisia, että niistä ei ota selvää millään. Kaipaako hän minua ollenkaan? Ikävöikö tänne meidän kotiin? Mitä ihmeellistä hän näkee siinä toisessa naisessa? Mistä tämä kaikki sai oikein alkunsa? Tälläisiin kysymyksiin kun voisinkin saada vastaukset.
Mutta se on ollut kiva huomata, että ne joilla tälläisistä pettämisjutuista on kulunut jo kauan aikaa, olivat oikeassa siinä että aika parantaa. Itsellänikin oli muutama ensimmäinen kuukausi todella vaikeaa ja tunsin ihan fyysistä kipua varsinkin ylävatsassa tuntui kuin sisällä olisi puukolla viilletty. Nyt tuo kipu on jo poissa. Tunnen itseni jo paljon vahvemmaksi ja pystyn jotenkin ajattelemaan elämää eteenpäin, myös vain kokoonpanolla minä ja lapset. Toki ikävä, suru ja pettymys ovat edelleen ne päällimmäiset tunteet. Mutta minä en luovuta, älkää tekään luovuttako!
Haluan edelleen luottaa yhteen sanontaan jonka olen joskus kuullut: "sen minkä haluaa pitää, se pitää päästää menemään."
Heippa taas! Meillä tilanne edelleen ennallaan mutta sen verran muutosta, että ollaan sovittu mieheni kanssa, että syyskuun alkuun mennessä pitää olla päätös tehtynä kumman naisen kanssa hän haluaa eloaan jatkaa. Vaihtelevilla tunteilla asia suhteen mennään, välillä itsellä on tosi vahva olo, että asia päättyy minun ja lasten kannalta onnellisesti, välillä taas epätoivo ja pelko iskee, enkä näe itselläni olevan mitään mahdollisuuksia tässä "kilpailussa". Pelottaa myös se, että onko oikein tehdä tällaisia rajoja, mitä jos asian kanssa kiirehtiminen vain pahentaa asiaa? Miten te asian koette? Toisaalta en tiedä miten kauan itse jaksan tällaista epävarmaa tilannetta, sillä jo nyt on ollut välillä niin vaikeita hetkiä, että pelkään omasta ja lasten puolesta, että miten meille käy, jos joku päivä romahdan totaalisesti. Miten te muut jaksatte päivästä toiseen? Mistä saatte tukea/voimia jatkaa eteenpäin epävarmuudesta huolimatta? Itse olen tilanteesta puhunut yhdelle kaverilleni ja soittanut sairaalan kriisipuhelimeen. Niistä olen saanut itselleni tukea, mutta välillä sitä kokee olevansa niin yksin ja peloissaan tämän tilanteen kanssa. Onneksi täällä saa myös vertaistukea asiaan!
Tällaisin miettein minä tällä kertaa, laittakaapa tekin kuulumisianne!
Hei veetee ja muutkin!
Oli pakko taas kirjoittaa. Itsekin olen tässä nyt pari päivää ollut aika maassa. On siis taas sellainen tunne että homma on jo hävitty, ero tästä tulee. Mutta nyt jo puolen vuoden kokemuksella tiedän että tunne menee kyllä ohi ja taas kohta olenkin niin itsevarma ja luotan siihen että kaikki järjestyy.
Juuri tässä onkin veetee se jaksamisen avain. Otetaan vaan kaikki tunteet vastaan. Itketään kun itkettää ja raivotaan kun raivostuttaa. Kun on hyvä päivä ja naurattaa silloin pitää ihan reilusti pitää hauskaa ja nauraa. Minulla ei ainakaan nuo epätoivon päivät ole jääneet pitkäksi aikaa. Ja alkuun pelästyin sitäkin kun joku asia nauratti. Ajattelin että onko minulla lupa olla iloinen. Minunhan pitäisi surra tätä rikkoutunutta avioliittoani. Mutta näin se vaan menee, että päivä kerrallaan sellaisena kuin se tulee.
Niin, pohdit veetee myös tuota aikarajan asettamista. Se on hyvä. Päätöstä ei pidä pakottaa tekemään nyt heti, mutta tuo syyskuu on varmasti ihan riittävän kaukana, jos kerran suhdetta on jatkunut jo se 1,5 vuotta.
Pelottavaahan tuo aikarajan laittaminen on. Meilläkin kun tämä eron harkinta-aika loppuu kohta ja miehen pitäisi sitten tehdä päätös, niin minä todella pelkään sitä aikaa. Toisaalta haluaisin jo päästä tästä odottamisen tuskasta, mutta mitä jos mies ei sittenkään ota asiaa puheeksi eikä eropaperiakaan laita, niin miten minä uskallan ottaa asian puheeksi. Sittenhän minä niinkuin ahdistan häntä eroamaan. Ja hiljaa olemalla pysyisimme naimisissa. Mutta kun ei tämä näinkään voi jatkua. Äh tämä on raivostuttavaa!
Tässä yksi päivä kun lapset kyselivät, että koska mennään johonkin huvipuistoon, niin ajattelin että äiti ei ainakaan halua mihinkään laitteeseen. Kyllä tämä elämä on jo ollut sellaista vuoristorataa ja vatkausta, että kiitos riittäisi jo.
Eipä muuta kuin tsemppiä kaikille, yritään nauttia tästä kesästä edes hetkittäin! 🙂👍
Hei kiikunkaakun ja muut!
Kiikunkaakun, kylläpä tekstisi oli taas kuin omasta suustani 🙂. Välillä minäkin olen ihan maassa ja lyötynä, itkettää vaan, eikä millään tunnu olevan väliä. Välillä kuitenkin jaksan jo iloita sellaisista pienistä hetkistä, jolloin on helpompaa. Ensimmäisiä kertoja kevättalven jälkeen olen muutaman kerran nauranut ja hymyillyt. Ja minä myös melkein säikähdin omaa nauruani, että en kai minä oikeasti voi nauraa, kun koko elämä on murskana.
Tuntuu niin pahalta, kun mieheni on nyt töissä, jossa myös on tuo ihastus. En tiedä, mitä he puhuvat siellä, eikä mieheni nyt kerro minulle niistä asioita, joskin on luvannut, etteivät he ole minun kesäloman aikanani muussa yhteydessä kuin töissä keskenään. Mitä tapahtuu taas sitten, kun lomani loppuu, siitä ei vielä tiedetä mitään. Mieheni on taas juonut myös, ja hän selvästi pakenee tapahtumia ja kipeitä asioita sillä tavalla, edelleen. Se taas rassaa minua lisää ja suututtaa, ja välillä tuntuu, että kohta näytän hänelle ovea jo senkin takia. Olenhan vuosikausia taistellut tuonkin ongelman kanssa, joka välillä on hallinnut elämäämme enemmän ja välillä vähemmän. Hetkittäin tuntuu, että minun olisi helpompi hengittää, jos saisin tehdä vapaasti kotona mitä haluan, eikä toisen juominen tekisi minulle lisää pahaa mieltä. Välillä muutenkin tuntuu jo, että pärjäisin lasten kanssa ilman miestäkin, mutta pelkään, etten olisi koskaan onnellinen. En oikeasti onnellinen. Minulle perheen yhdessä pysyminen on niin tärkeä asia, ja suren tavattomasti sitä, jos mekin päädytään taas yhdeksi eroperheeksi. Ja käytännössä minun olisi hyvin vaikea pysyä väleissä mieheni kanssa, jos en tietäisi tarkemmin, mitä hän tekee millonkin ja kenen kanssa. Olen siis tavattoman mustasukkainenkin edelleen. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos saisin rakkauden häntä kohtaan kuolemaan, mutta en ole vielä keksinyt keinoa siihen. Ellei hän itse sitä yritä tuolla juomisellaan, joka todella vaikuttaa aina hetkellisesti minuun hyvin etäännyttävästi. Ainakaan hän ei myönnä sitä tekevänsä, ellei sitten alitajuisesti niin tee. Tosin ei se helpottaisi hänen elämäänsä kuitenkaan, koska tiedän, ettei hän halua erota lapsistaan täysin, vaan olla mukana heidän elämässään, vaikka perheemme rikkoutuisikin.
Yksi kaikkein pahimpia asioita mahdollisessa erossa olisivat lasten tapaamiset, lomat ja juhlapyhät. Olen jo kauhuissani miettinyt, jos joutuisin joskus viettämään vaikka joulua ilman lapsia. En ymmärrä, kuinka kestäisin sen! Ja entäs kesälomat, kun en kestäisi ajatusta, jos mieheni lähtisi lasten kanssa jonnekin ilman minua! Ja varmasti se olisi lapsillekin todella vaikeaa. Sikäli ristiriitaista, että itse haluaisin lähteä lasten kanssa jonnekin... Itsekästäkin varmaan, mutta meillä minä olen ollut aina se, joka on halunnut eniten matkustella, ja mies on tykännyt olla kotona. Siksi olisikin aika ironista, jos hän olisi jonnekin lähdössä ilman minua... Mutta kaikkia tällaisia ajatuksia tulee päähän, ei niitä pysty estämään. Kaikki on vielä niin kaoottista, sekavaa ja ahdistavaa.
Ja veetee, kun kyselit kuinka kauan epävarmuudessa voi elää, niin meillä tulee kohta neljä kuukautta täyteen siitä, kun sain itse selville mieheni uskottomuuden ja toiseen ihastumisen. Ollaan sovittu, että ainakaan vielä kesällä ei tehdä päätöstä jatkosta. Yritämme miettiä asioita omilta kanteiltamme. Ei kannata kiirehtiä liikaa, vaikka jatkuva epävarmuudessa eläminenkin on tosi raastavaa. Mutta varsinkaan pitkän yhteiselämän jälkeen ei kannata tehdä päätöstä nopeasti, vaan harkita rauhassa. Toki jossain vaiheessa se päätös on tehtävä, etteivät asiat veny liikaa.
Koetetaan tosiaan nauttia kesästä edes hetkittäin aina silloin, kun pystytään ja jaksetaan. Itse olen huomannut, että jos tästä kamalasta kriisistä jotain hyvää pitää löytää, niin sen ainakin, että hetkittäin osaan nauttia enemmän pienistä asioista, enkä marise turhista jutuista niin paljoa. Suru on kuitenkin vielä hallitseva tunne, mutta olen iloinen siitä, että olen joka päivä jaksanut nousta sängystä, enkä enää itke jatkuvasti kuten alussa, vaikka olot muuten vaihtelevatkin tunnista toiseen tai päivästä toiseen.
Voimia kaikille teille näiden asioiden parissa painiville! Koetetaan jaksaa 🙂🌻
Tänään sain sattumoisin käsiini mieheni "salapuhelimen", jolla hän pitää yhteyttä ihastukseensa. En voinut olla katsomatta viestejä, joita tuo toinen nainen on hänelle lähetellyt. Omat viestinsä mieheni oli poistanut. Viesteistä kävi ilmi, että he ovat pitäneet yhteyttä edelleen. En tiennyt sitä varmaksi, mutta näin pelkäsinkin asian olevan. Kuitenkin se tuntui niin pahalle, tuntuu kuin maailmani olisi romahtanut jälleen, vaikka raunioinahan se on ollutkin. Kaipa olen niin kovasti toivonut, että juttu hiipuisi ja menisi ohi. Nyt tuntuu, etten jaksa enää. Olen vain itkenyt ja itkenyt. Lapset ovat onneksi nyt mummolassa, joten saan kerrankin purkaa tuntojani vapaasti. On vaan tavattoman vaikeaa mennä aamulla töihin ja yrittää piilottaa turvonneet silmät jotenkin, jälleen kerran.
En tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Välillä on jo ollut vähän helpompaa, ja ajoittain olen jopa pystynyt nauttimaan kesästä. Nyt tuntuu taas, ettei millään ole mitään väliä. Haluaisin vaan päästä pois koko elämästä. Mitä väliä millään on, jos tulevaisuudessa ei ole mitään hyvää, ei enää mitään, mitä odottaa tai toivoa? En tiedä, jaksanko enää lastenkaan takia.
On niin arvoton olo, taas kerran. Vaikka mieheni sanookin minulle välillä, että näytän hyvälle ja ties mitä, niin mitä väliä silläkään on, kun en hänelle riitä. Hän joutui nyt myöntämään, että hänellä on edelleen tunteita tuota toista kohtaan. Mitä olenkaan kuvitellut, minä hölmö! Että tekeekin taas tiukkaa, vaikka varsinaisesti mitään uutta en ole saanut tietooni. Kai petän itseäni, kun tunnun kuvittelevan, että tuo toinen juttu menisi ohi.
Nyt on huono päivä, myönnän. Itkusta ei meinaa tulla loppua, eikä valoa näy mielen syövereissä. Saapa nähdä, miten jaksan näistä raunioista kohota ja kasata itseni huomiseksi. Pitäisi varmaan huijata itseään jotenkin, kun vaan keksisi keinon. Olen niin yksin tämän tuskani kanssa.
Hei, Joonuska, ja muutkin samassa veneessä seilaavat. Mitä enemmän näitä viestejä luen, sitä pahemmalta tuntuu, että meitä samassa tilanteessa olevia on näin paljon. Ymmärtävvätkö nuo miehemme oikeasti, kuinka syviin ahdistuksiin ja pahoihin oloihin meitä ajavat? Ja onko tuo heidän "uusi rakkautensa" sen arvoista, että sillä tuotetaan toiselle toivottomuus koko loppuelämän suhteen? Minä olen itse niin järki-ihminen, että pohdin asioita tällaisilla akseleilla. Minun on vaikea ymmärtää, että joku sokaistuu omaan rakkauteensa niin, että ei näe sen muille tuottamaa tuskaa. Olen jopa miettinyt, että pettäminen saisi edelleen olla lain silmissä rikos, koska tutkimustenkin mukaan se aiheuttaa petetylle hyvin traumaattisia kokemuksia, ja avioliittohan on keskinäinen sopimus, jota siinä rikotaan. Itsekin olen harkinnut jopa itsemurhaa, mutta onneksi lapset palauttavat tässä asissa maan pinnalle tuskasta. Lasten takia on jaksettava, lasten takia on pidettävä itsestään huolta ja luotettava siihen, että elämä kantaa. Ja ihan oikeasti, loppujen lopuksi täytyy olla hyvä asia, jos pääsee valehtelevasta ja pettävästä puolisosta eroon. Tunne siitä hyvyydestä tullee kuitenkin vasta reilusti eron jälkeen. Vaikeinta onkin esittää lapsille, että "isi on hyvä mies", kun ei se enää omasta mielestä ole.
Henkilökohtainen selviäminen on tietenkin jokaiselle tärkeintä, mutta miksi tästä asiasta ei keskustella julkisesti, jotta tulisi kaikkien tietoon, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Työpaikkakiusaamista kyllä puidaan lehtien palstoilla. Ihmettelen myös noita naisia, jotka ilman mitään solidaarisuutta toisia naisia kohtaan lähtevät tällaisten varattujen miesten kanssa leikkimään. Ovatko he niin epätoivoisia, että eivät uskalla vaatia eroamaan ensin ja aloittamaan suhdetta vasta sitten? Rakastumisvaihe menee joka tapuksessa suhteessa ohi, mutta kuka jaksaa odottaa pettäjämiehen ratkaisua sen mahdolliset kolme vuotta, että uusi suhde lähestyy arkea?