Eipä taas tuu nukkumisesta mitään. Itkin taas varmaa tunnin tai jotain. Tuli mieleen, että olis parempi ollaj oko ihan normaalí nii että pärjäis todellisuudessa ja osais olla niiku pitää, tai sitte kunnolla hullu nii ettei tajuis todellisuutta. Tää välimuoto ei oikee toimi. En kyllä yhtää tykkää ku en pysty nukkuu ☹️ vaikka oon ihan väsy. Mun ei varmaa pitäis lukee tota kirjaa mitä nyt luen, vaikka se onki hyvä. Siinä on tyttö joka on just päässy mielisairaalasta. Sen kaksoissisar kuoli pari vuotta sitte ja se sekossiitä. Nyt sillä onmuistinmenetys ja se on kai jotenki psykoottinen. Mä en usko että mulle tekee oikee hyvää lukee sitä, alan samaistuu siihen. Mut luempa kuitenki. Illalla ei varmaa kyll kannattais... Piti vaa tulla tänne kirjottaa jotain.

Minäkään en juuri pidä tästä "välimuoto"-olosta. Ei oikein tiedä mihin kategoriaan sitä ittensä lykkäis. Nukkumisen kanssa mulla on jo reilun kuukauden ollu selvästi enemmän ongelmia, yleensä kello oli jotain yhden paremmalla puolella kun unta sain. Ja töihin kun pitäis herätä kuudelta niin ei niitä unia kauheesti tule ☹️

Mulla menee viikot jotenkin kaksjakoisesti. Ensin yks viikko ihan maassa, ei saa mitään tehtyä, sitten seuraavalla viikolla ei mieliala juuri nouse, mutta tulee pakko tekemiselle. Liikun ja meen koko ajan hullun lailla. Tää viikko on ollu sellanen. Ensin puutarhahommissa 8h, sitte illalla vaikka mitä. Kunhan en vain pysähtyis... 😑❓ Oon jo itekki väsyny tähän ainaiseen kiitämiseen, en tiedä mistä ne voimat oikein kiskoo. Toisaalta loma asettaa taas vastakkaisen ongelman, miten selvitä "liian" vapaa-ajan kanssa...? 🙄

Mä oon kesälomalla. Enkä vielä oikein tiedä, onko hyvä asia vaiko huono. Liikaa kerkii miettimään.

Mieskin on pakannut kaikki kamansa ja varmaan vkolopun aikana lähtee mun elämästäni... ☹️ Pelottaa, et mitäs sitten, kun on oikein huono päivä, eikä pääse enää itkemään kenenkään syliin. Eikä kukaan muutenkaan enää "ota koppia" kun tullaan ryminällä alas... 😭 Pelottaa aivan vietävästi.

Nyt ei oo vähään aikaan ollut niitä kaikkein synkimpiä päiviä. Mut pelolla odotan, mitä tuleman pitää viikonloppuna. Tuntuu jotenkin ettei vaan vieläkään oo saanu ladattua akkuja tarpeeks, on sentään jo 2 vko lomaa ohi... enää ois 2 jäljellä ja pelkään, ettei musta oo töihin menijäks vielä silloin kun pitäis.

Nytkin tekis mieli vaan maata sängyssä ja itkeä. Mut ei tuu kyyneleitäkään enää... Olo on ihan vetämätön.

Xera kirjoitti 05.06.2004 klo 19:08:Mulleki terapeutti sano heti alussa, että oon sairastunu omaan vahvuuteeni. Oon aina ollu sellanen jolle muut tulee puhumaan omista asioistaan ja oon kuunnellu. Ja suttanu jos oon osannu. Ihan ala-asteelta lähtien. Enhän mä voi olla auttamatta jos mä tiien että siihen ei tarvita muua ku kuunnella vähän ja sanoo jotain järkevää. Järkevällä tarkotan siis että mä ajattelen järjellä ku se toinen vaa tuntee. Tosta ei varmaatajunnu mitä mä tarkotin 🙂

Mut Aava, toi kuulostaa kyllä mun mielestä aika kohtuuttomalta, että ton ikäsenä hoidit noinki vaikeen asian yksin. Hyvä että ees sä jaksoit silloin.

Ei muuten oo ollenkaa helppoo oppii olee heikko, jos son aina tottunu ainaki näyttelemään vahvaa. Ei sitä oikee ees huomaa että taas tekee niiku aina enneki. Mulla jotenki puuttuu kaikki ne käyttäytymismallit. Ainaki useimmissa tapauksissa. Sillai oon aina pärjänny, piilottannu heikkouden ja kaikki ikävät tunteet osittain valheellisen itseluottamuksen taakse. Ja nyt ku suurin osa mun suojamuureista on hajonnu ni en oikeen tiie että miten sitä pitäis olla. Pelkään että teen niiku aina ennenki, vaikka tiien ettei se oo hyvä. Mut ku en enää tiie mikä on oikeesti mua ja mikä on jotain muuta. Välillä tuntuu, että monet asiat on vaa jotain puolustusta ja sit toisinaan epäilen, että koitan vaa saada itteeni näyttämään paremmilta omissa silmissäni. Että mä oikeesti oon sellanen. Mistä ihmeestä sitä voi tietää mikä on valetta jos sitä on jatkunu melkee koko elämän? Eihän sitä kukaa muu voi mulle sanoo että toi ja toi asia on sua ittes ja toi ja toi on jotain muuta. Ei terapeuttikaa voi tollasta sanoo, eihän se oo tuntenu mua ku tällasena. Mistä seki muuten voi tietää että mä puhun totta? Siis että mä en vääristele asioita niin, että ne näyttäis sellasilta ku mä haluun?

Pitäisköhän tänne laittaa oma otsikko terapiakeskusteluille? Vai meneeks tää sit viellä enemän pirstaleiseks tää keskustelu ku koko ajan pitää pomppiii ja miettii että minkä otsikon alle mitäki voi laittaa?

Mulle on terapiassa ollu tosi helpottavaa että oon voinu mennä sinne hajoomaan, siis olee ihan heikko. Tai ainaki yrittää. Oppii itkee nii että joku näkee.

Kuulostaa kauheen tutulta tuo Xeran teksti... Mä oon kans aina se, jolle kaikki tulee murheitaan ja huoliaan kertomaan, ja mulla on se paha vika, etten osaa sanoa ei, jos multa pyydetään apua.

Töissäkin teen kaiken mitä pyydetään ja vielä vähän enemmän. Ja nyt jo stressaan siitä, että pitää sinne taas parin viikon päästä mennä mielistelemään. ☹️

Mä en osaa myöskään olla heikko. Ainoastaan mieheni edessä olen osannut olla heikko... mutta nyt ei oo sitten enää miestäkään... Ahdistaa.

Mä hajotan itseäni enemmän vaan palasiks sillä, etten koskaan kieltäydy auttamasta tai kuuntelemasta. Vaikka itse oisin kuinka maassa, niin silti pakko vetää roolia että muka jaksaa ja voi hyvin.

Mä haluun viiltää. Oon halunnu jo kauan, mut nyt se on koko ajan mielessä. EI välttämättä aina nii, että oikeestitekis mieli tehä, mut oon kuitenki koko ajan liian tietonen mun käsivarresta. Onsellanen mielikuva tai visio tai mitä sanaa siitä nyt pitäis käyttää, et mä astun sisään terapiahuoneeseen ja sit ku se kysyy jotain et miten on menny tai mistä haluun puhuu tai jotain ni mä vaa näytän sille mun käsivarren ja siinä on haavoja. En sano mitää tai va jotain et näin kävi. Tavallaa haluisin tehä sen. En oo vielä tehny. Kai se olis paras etten tekiskää. Ja nyt tuntuu et taas sekoon enemmän. Mut se on kyll itseaiheutettuaki. Ku luen kirjaa jota mun ei pitäis lukee. Mut emmä haluu hyvää kirjaa jättää kesken vaa sen takii et tulee vähän seko olo siitä. Seki tapa paeta.

Tänää tapasin lukiokaverin jota en oo nähny melkee vuotee. Meni paremmin ku olin ajatellu, ei ollu nii vaivautunu olo ku olis voinu. Mut nyt on kyll mun sosiaalinen kiintiö täys vähäks aikaa. Enkä mä varmaa haluu nähä sitä pitkää aikaan, nyt on kaikki puhuttava puhuttu, ei oo mitää mistä puhuisin ens kerralla.

Nyt mua vaa itkettää. Olisimpa päässy terapiaan itkemään tänään.

Antakaa minun olla hullu
Älkää yrittäkö tehdä minusta normaalia
Kun en sitä ole
Kun en kai halua olla
Haluan työntää todellisuuden kauemmaksi
Ja elää omassani
Käyttäytyä niinkun tekee mieli
Olla tekemättä jos en pysty
Ilman sitä tunnetta, että pitäisi parantua
Oppia olemaan normaali
Pärjätä tuossa rumbassa
Antakaa minun seota rauhassa

Ja kuulkaa huutoni

Älä ala viiltelee. Minä olen aika paljon lukenut viiltelystä netistä. Minusta tuntuu, että siskoni aina joskus viiltelee itseänsä. Olemme hänen kanssaan yhdessä lukeneet keskustelupalstalta ihmisten kirjoittelua viiltelystä. Kuinka he muka saavat jonkin helpotuksen viiltelystä. Varmaan he kuvittelevatkin saavansa siitä avun. Järjellä, jos ajattelet, niin mitä helpotusta voit saada, jos teet viillon käsivarteesi? Näet haavasta verta tulevan. Mihin sun paha olosi katoaa. Onko sulla niin pieni paha olo, että se tulee pois pienestä haavasta? Minä ainakin yritän siskolleni olla sellainen tuki, että hän ei alkaisi tai jatkaisi? itsensä viiltelyä. Lyököön vaikka mua turpaan ennen niin lujaa, että näkee verta, jos se auttaa.
Lopeta se kirjan lukeminen, jos se sulla noin pahaa tekee. Ei se mikään pakemista ole. Hyvästä kirjasta pitää tulla hyvä mieli.

Xera kirjoitti 11.06.2004 klo 19:38:

Mä haluun viiltää.

Xera: me vissiin ollaan hirveän samanlaiset ihmiset... koska tuokin viesti kuulosti ihan mun kirjoittamalta.

Mut mulle on tullut erilainen paha tapa... en villä, mut raavin... Raavin käsivarteni verille... tai hankaan otsaani niin kauan et on verillä. Siis kun oon oikein pahasti ahdistunut. ☹️ Ilkeetä, kun on asiakaspalvelu työssä...

Nyt on tullu myös halu viiltää... Enää ei pelkkä raapiminen riitä...☹️

kääpiö kirjoitti 11.06.2004 klo 20:50: Järjellä, jos ajattelet, niin mitä helpotusta voit saada, jos teet viillon käsivarteesi?

Se ei olekkaan se veri... vaan se, että henkinen kipu muuttuu silloin fyysiseksi... Kummasti helpottaa.

En silti suosittele...😭

Kiitos, kun sanoit, että et suosittele raapimista tai viiltelyä. Koska jotkut viiltelijät kertovat kokemuksestaan niin taitavasti, että saavat toisetkin uskomaan, että viiltely on tosi parantavaa. Suosittelevat sitä kaikille. Uskon kyllä, että, jos on oikein karsee olo, niin luulee siinä vaiheessa, että viiltely auttaa. Jos vielä lukee toisten kirjoituksia, että se auttaa. Uskoo, että henkisen kivun voi muuttaa fyysiseksi. Ja varmasti niin voi hetken ollakin. Viiltelijän mielestä voi niin olla, mun mielestä ei niin voi olla. Mutta ethän sinäkään sitä kelleen toiselle suosittele, niin, että vissiin sullakin on niin, että vahingoitat itseäsi vaan,kun et enää muuta keksi.

Kyllä mäki tiien, ettei se auttais. Tottakai tiien, mutta järjellähän ei ookaa hirveesti tekemistä tunteiden kanssa. Ainakaa mulla. Se on just toi, että se fyysinen kipu tutnuu helpommalta kestää, vois vähän aikaa keskittyy siihen. Eihän se sen jälkee enää auttais, tulis varmaa vaapahempi olo. Ja viiltämisestä tulee tapa. Mulle se olis kans hutamista, olis jotain näkyvää. Vaikka eihän mun pitäis tarvita huutaa. Käyn terapiassa puhumassa (tai itkemässä) ja kotona äiti tietää ettei oo asiat hyvin. Viiltelystä en oo kyllä mitään puhunu, enkä puhu. Jostain syystä se vaa tuntuis hyvältä tehä nii ittellee. Vielä ainaki pystyn olee tekemättä, mut en voi luvata ettenkö joskus tekis.

Siitä kirjasta... Siinä oli psykoottinen tyttö ja mä samaistuin tavallaa siihen, sen hulluuteen. Olisin voinu kadota sinne, sen takii se ei ollu oikee hyvä että luin sitä. Mutta välillä on nii mukavaa olla enemmän hullu 🙂

Mie oon kaksi kertaa viiltänyt itseeni. Mie en tiedä oikein mitä tein mutta, kun tajusin jotain maailmasta, niin mulla oli tosi syvä viilto käjessä. Niin syvä, että piti laittaa tikit. Sitä ennen mulla oli tosi paha olo. Mie yritin vaikka mitä keinoja , että tulisi hyvempi olo, eikä tullut. Sitten mie muistin, että jossain puhuttiin , että viiltely auttaisi pahaa oloon. Mie mietin, että, jos oikein syvän viillon tekee, niin ei ikinä enää oo paha olo.

Sitten, kun oli ommeltu tikit, vasta se paska olo oli. Ensin piti yrittää keksiä joka selitys, että miten haava tuli. Selitin vaikka mitä, eikä kukaan uskonnut.
Miekö oon vähänkään järjissäni, niin ei tulisi mieleenikään viillellä. Musta se on aivan hullu ajatuskin. Tehdä itselleen vahingoa ja luulla, että ois hyvempi olo. Sitten,kun sekoaa, ei tajua mitään.

Mie pijän kotona aina lyhythihasii paitoja. Jos mie yhtäkkkiä alkaisin pitään pitkähihaisia, niin mun vanhemmat heti arvaisivat, että mie jotain piilottelisin. Mie oon vähä ku tehny niille helpommaksi huomata, jos mie tosissani alkaisin viilteleen urakalla. Kun mie haluaisinkin, että ne puuttuisivat siihe heti.

Mieki välillä luen tosi vaikeita kirjoja. Olikohan se joku auringonhattu..kirja jossa oli nuori tyttö ja sen äiti kuoli. Se piti lopettaa kesken,kun tuli ittelle niin paha olo. Mie käskin äidin lukee sen loppuun ja kertoo miten se päätty. Nyt me vasta katottiin kaikki yhessä semmone dvd-elokuva ku "kolmentoista", siinä se tyttö viiltelee. Se kyllä onnellisesti päätty. Mutta sitäkään ei yksin ois voinu kattoo.

Masennus on suoraan sanoen paskaa.Oon 16 ja kuluneet puoltoista vuotta oon tapellut masennuksen kanssa.Oon istunut osastolla ja nyt käyn kerran viikossa puhumassa psykologin kanssa.Mutta ei se auta mitään.Mulla on vaan jatkuvasti niin paska olla ja tuntuu ettei missään oo mitään mieltä.Ja miks sitä edes yrittäis parantaa asioita kun aina ne kumminkin menee huonommin. 😟
Käteni oon saanut ihan paskaks..mutta en mä oikein jaksa enää välittää mistään.Masennus on mut ainakin onnistunut aika hyvin turruttamaan.Ei osaa luottaa eikä uskalla välittää.
Pitäis vaan yrittää pitää itsensä mahdollisimman viileänä.Jos ei kiinny,niin ei joudu satutetuksi.Että elämä osaa joskus potkia päähän.
Mutta tsemppia teille kaikille..

Mie oon kans pitkän ajan luullu, ettei kehenkään kannattais kiintyy tai luottaa. Kuitenki kohta kuolevat tai lähtevät muuten vaan pois. Melkein vahingosa on alkanu tulla hirveesti lisää ihmisii. Ja kun niitä on oppinut tuntee, niin niihin myös kiintyy. Ja alkaa aina vaan enemmän niille kertoo asioistaan. Sitte pelkää, että kohta ne kuitenni jonnei häviävät. Mie en kyllä siihe uskalla luottaa, ne ihmiset pysyvät mun lähellä. Eniten pelkää sitä, että itte jotain möhlää ja kaikki häviävät. Mulla on aina varasuunnitelma olemassa, miten pärjäisin, jos yksi päivä oonki yksin.

Masentuunena olemissa on vaikeinta, kun välillä on tosi hyviä jaksoja. Luulee, että on jo normaali. Sitten taas tulee alamäki. Ja aina se huono jakso on eellistä pahempi. Aivanku sais jonku rangaistuksen, että on mennyt hyvin. Tasainen masentuneisuus ilamn mitään hyvää ois helpompi kestää. Tai oisko tuo sittenkää kovin hauskaa,jos tasasta paskaa ois koko elämä.

Maanvaiva, sama juttu mulla, vaikea kiintyä/luottaa ihmisiin. Jotenkin on kai jäänyt sellainen tunne, että jos uskaltaa vähänkään johonkuhun kiintyä, niin menettää sen ihmisen jollain tavalla. Taustaa varmaan luo parin läheisen ihmisen menetys. Nyt vaan toi pelko heijastuu kaikkeen muuhunkin. Joillekin ihmisille kun on uskaltautunut itsestään vähän puhumaan, sitten kun on hiljalleen rakentanut luottamusta, niin jollain tavalla ne ihmiset on vaan viereltä hävinneet. Tosin ei musta johtuvista syistä, mutta kuitenkin.. ☹️
Jotenkin sitä oppii varovaiseksi, ettei kovin helposti kelle tahansa edes vähän mieltään pura. Arvioi ihmisiä jo ensitapaamiselle, "kannattaisiko tuohon luottaa, vai katoaakohan sekin jonnekin?" 🤔

Ja tuo olemisen jaksottaisuus. Välillä sitä uskoo,ettei tässä mitään. Ja sitten jotenkin vedetään taas matto jalkojen alta.. Alamäet iskee aina vain pahemmin, ja pidemmin. Mikä siinä sitten olis se "kultainen keskitie", eihän tuo maanvaivan mainitsema tasainen masennuskausi kovin nannnaa olis.. 😑❓
Ja sitten on se ikuinen "kysymys", että voishan tää olo pahempikin olla. Että jollain muulla on pahemipi olo kuin mulla, mitä minä tässä valittamaan...🙄

Niin se on jotenkin niin vaikeaa.Hetken sujuu jo hyvin ja ehtii ajattelemaan,että kyllä se elämä tästä vielä alkaa hymyillä.Mutta bam,sitten tulee jotain,mikä romuttaa sen hauraan tasapainon,jos sellaista nyt yleensä on olemassa. 😭
Kundit on kaikkein pahimpia.Niiden kanssa sitä sotkee elämäänsä entisestään ja onnistuu hajottamaan itseään entistä enemmän.
Tuntuis vaan paljon helpommalta tappaa itsensä..mutta loppujen lopuksi ei jaksa sitäkään kelata.
Katselin tänään vanhoja valokuvia.Oon joskus ollut aina jotenkin kovin siistin näköinen,nykyisin ei jaksa oikein edes meikata tai laittaa hiuksia.Kävelen vaan zombina uuteen päivään etsien tarkoitusta ja syytä yrittää,sitä kuitenkaan löytämättä. 😟