JM82 kirjoitti 12.06.2004 klo 01:59:

Xera: me vissiin ollaan hirveän samanlaiset ihmiset... koska tuokin viesti kuulosti ihan mun kirjoittamalta.

Kiinnostais tietää, mitä ajattelet mun runoista 😳. Tuolta nikin takaa löytyy osote.

Ja kitos teille, helpotti ku luin teijän vastauksia. Ajatukset viiltämisestä ei oo kadonnu, mut halu/tarve on. Ainaki vähäks aikaa. Mut seki on hyvä, ne ajatukset ei oo kivoja...

Xera kirjoitti 14.06.2004 klo 19:47:

Kiinnostais tietää, mitä ajattelet mun runoista 😳. Tuolta nikin takaa löytyy osote.

Kävin lukemassa runojasi... VAU!!🙂 Sulla on kyllä näppis hallussa. Moni runo kuvaa niin hyvin tunnetilaa missä oot ollut niiden kirjoitus hetkellä, ja pystyin samaistumaan moneen...

aavaton kirjoitti 06.06.2004 klo 13:41:
Tästä palstasta. Mihin uudet aina katoatte, käytte yhden jutun kirjoittamassa, sitten ei enää kuulu eikä näy. Ei tästä hirveesti ole kelleen hyötyä, jos täällä vaan muutama kirjoittelee.

Tuntuu välillä kun käyn täällä lukasemassa etten omaa tarinaani osaa sovittaa tänne mihinkään 😝. Jätän sen aina seuraavaan kertaan ja seuraavaan. Kyllä täällä pyörii jengii varmaan aikapaljon taustalla. Ei vaan kehtaa kirjottaa kun teillä "vakkareilla" on niin kovasti asiaa, että mihin sitä nyt omansa tyrkkäisi.

Eipä sitä tuotakaan ole tullut ajatelluksi, että joku ei tiedä mihin väliin oman kirjoituksen laittaisi. Mie en kyllä tosiaan halua, että mua jonkun mielenterveyssivun vakkarina pidetään. Olenhan mie näköjään vissiin joka päivä kirjoittanut. Äsken sen huomasin. Johan mie olen kaikki asiani sanonut. Nyt teen tilaa muillekin ja kirjoittelen paljon vähemmän. Mielummin olen satunnainen kävijä kuin vakkari.

Muistakaa kuitenkin kirjoitella. Luen kuitenkin vakkarina.

Oman asiansa voi laittaa sen otsikon alle, johon oma kirjoitus parhaiten sopii ja jos sopivaa valmista otsikkoa ei omasta mielestä löydy niin aina voi perustaa uuden otsikon omalle asialle. KAIKILLE on täällä tilaa kirjoitella ja toivomme, että mahdollisimman moni osallistuisi keskusteluihin. Sitä kautta saamme mahdollisimman monipuolista tietoa, tukea ja neuvoja. Kaikki ovat yhtä tervetulleita kirjoittamaan. On hyvä, että täällä käy ihmiset kirjoittelemassa useinkin, silloin keskustelu pysyy aktiivisena ja on kaikkein hyödyllisintä.

Aktiivisesti vain kirjoittelemaan, niin uudet kuin vanhatkin.

Minäkin taidan olla "vakkari" vaikka en omasta mielestäni niin paljon kirjoita. Kirjoitan vaan ,kun tulee jotain sanottavaa tai mielenkiintoinen aihe. Aloin vaan miettimään, että tämmöisessä jutussa pakostakin syntyy läheisiä "ystävyyssuhteita" enemmän kirjoittavien välille. Ja toiset sitten tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. Mutta eiköhän tämäkin kirjoittelu ole vähän kuin muidenkin sosiaalisten suhteiden hoitaminen. Toiset osaavat sen paremmin, toiset huonommin.
Minulle tämä on eka paikka mihin olen uskaltanut jotain kirjoittaa. Minusta on hienoa olla vakkarina, tietää, että on paikka johon uskallan puhua ongelmistani.
Kyllä minäkin toivoisin, että kaikki kehtaisivat jatkossakin kirjoittaa. Johonkin väliin kyllä omakin juttu aina mahtuu.

Aava! Et kyllä katoa minnekään! Sulla on vielä paljon sanottavaa, ja mä haluun kuula ne. Mulle ainaki on hirveen tärkeetä, että tänne koko ajan tulee uusia viestejä. Sekä uusilta että vanhoilta. Ja kyllä sä Aava tiiet, että ei täältä saa kodota noin vaa, mä ainaki huolestun. ees jättää vähemmälle kirjottelulle.

Mulla oli tänää tosi rankka terapia, pelotti. Sit mä katosin, pakenin. Siis kyllä mä edelleen siinä istuin, mut henkisesti en ollu ollenkaa paikalla. Mä en vaa pystyny vastaa mihinkää mitä se kysy enkä selittää mitään. Mä olin ihan lukossa jo ku tulin sinne. Istuin vaa ja itkin. Sit jossain vaiheessa se kysy jos mä haluun vaa istuu hiljaa koko 45 min. Takotti siis joku kerta. Mä sanoin että joskus ja sain sit vaa olla siinä, ei tarvinnu tehä mitään. Se oli ihanaa. Seki on mun mielestä kuuntelemista, että antaa vaa tilaa olla. Ja on siinä mukana. Kyll mä sit pystyin sanoo sille, että oon ihan poissa (minkä se kyll tietenki näkiki). Kovin paljoo ei sit enää ehittykää puhuu ku oli aika loppu. Mä en meinannu päästä ylös siitä tuolista ku oli kaikki voimat pois ja ku en ollu hengittäny kunnolla ni meinas alkaa pyörryttää. Kyllä me kuitenki jotain puhuttiinki. Ja sit se pyys että mä kirjottaisin mitä mun mielestä tänää tapahtu. Kirjotin sit heti ku menin kahvilaan istuu (niiku yleensäki) aika paljo asioita vihkoon. Sellasiaki mitä en oo vielä uskaltanu sanoo. Sit lähin moneks tunniks kaupungille ja kans vähän kattoo hevosia. Viakka oliki tosi rankka päivä, mä ainaki sain siitä paljo irti. Nyt pitäis vielä saada ne jutut kirjotettuu koneelle nii että voin lähettää ne sille ja saan vastauksen 😮 Ens viikolla kyllä pelottaa mennä sinne, mut sanoin senki.

Keener kirjoitti 15.06.2004 klo 14:42:

Tuntuu välillä kun käyn täällä lukasemassa etten omaa tarinaani osaa sovittaa tänne mihinkään 😝. Jätän sen aina seuraavaan kertaan ja seuraavaan. Kyllä täällä pyörii jengii varmaan aikapaljon taustalla. Ei vaan kehtaa kirjottaa kun teillä "vakkareilla" on niin kovasti asiaa, että mihin sitä nyt omansa tyrkkäisi.

Tyrkätkää sinne väliin vaan! 🙂👍 Kyllä kaikkien tekstit oman sijansa löytävät. Älkää suotta sellaista murehtiko!! Silloin kun tuntuu, että pitää voida kirjoittaa, niin antakaa paukkua!! Niin mekin teemme!🙂🌻

Mulla oli taas muutaman päivän kaikki tosi hyvin. Mie olin Hesassa iskän kaa. Kierrettiin joka paikassa, Linnanmäelläkin oltiin. Iskä osti mulle farkutkin. Semmoiset viimistä muotia olevat, ettei kellään täällä peräkylällä ole. Mie jo mielessäni näin kuinka illala kylillä kävelen ne päällä.

Lentomatka kesti 1,5 tuntia ja sitte kaikki oli taas täyttä paskaa.
Muistin heti, että tänään on vanhan isän syntymäpäivä. Ensin tuli huono olo, kun olin sen Hesassa unohtanut kokonaan. Sitten tuli vielä huonompi olo, kun kävin kaikkien haudalla. Nyt sitte vaan oottelen, että mitähä ny seuraa, kun oli liian hauskaa monta päivää.

Mua haluttais alkaa yrjöön, ei haluta vielä viiltää. Jos mie nyt alkaisin yrjöön, niin se tuntuisi siltä, että mie uutta iskää loukkaisin sillä. Aivanku yrjöisin siksi,kun sen kaa olin monta päivää. Jos mie vaan lähtisin onnellisena kylille uuvet farkut jalassa, niin musta tuntuu, että mie loukkaan mun vanhaan isää. Mie juhlisin ja se on kuollu. Oisinpa itteki kuollu, niin ei aina tarvis miettii, että ketä nyt loukkaa. Huomenna on ukin syntymäpäivä. Jollakin muulla on varmeen pahemmin asiat kuin mulla. Mutta aika paskaa taas on. Ja ihan noin vaan yhtäkkiä.

Toinen juttu. Mie olen sun kaa Angelah samaa mieltä noista kundeista. Mulla oli hetken ajan poikakaveri. Muuten se oli fiksu mutta sillä ei millään menny päähän, että mulla ei joka päivä ollu hyvä päivä. Se ei voinut tajuta, että mie en aina jaksa sitä sietää. Jos sille sano, että tänään sua en haluu nähä, sitäkään se ei ymmärtäny. Sen kaa ois vaan joka päivä pitäny käsi käjessä kulkee. Vaikka mulla oli semmone päivä, että oksennus pääsi,kun sen näkiki. Sitte mie vaan sille sanoin, että voisitko häipyy mun elämästä. Nyt se mua kaikille haukkuu hulluksi.

Mie en kans välitä paljon mun näöstä. Ny on tuo äiti sellaine, että se pakottaa laittaa jotain siistimpää pääle ja tukankin pesee ym. naisellisia juttuja. Mulle ois yksi ja hailee mikä mun ulkonäkö on.

Maanvaiva, mä haluisin osata sanoo sulle nyt jotain, mut en osaa. Mä haluun aina vastata kaikille jos joku sanoo, että on paha olo, mut en vaa tiie mitä sanoisin.

Mä en usko, että se ketään loukkaa, jos sä oot onnellinen, tai jos sä suret. Kyllä sulla on oikeus kaikkiin tunteisiin. Ja sulla on oikeus olla onnellinen ja päästä sillai eteenpäin, että et oo kahlittuna kaikkeen mikä oli. Eihän se millään lailla tarkota, että sä unohtaisit ketään, tai että et välittäis. Ei kukaa haluu, että sulla on paha ollo, ei varmaa sun isäskää, kumpikaan. Pystytsä puhuu sun vanhemmille tästä, että sulla on syyllinen olo? Jos ne vois auttaa?

Halauksin, Xer

Mulla on terapiassa vaikee otaa asioita puheeks. Siis vaikka mä tiien mistä mun pitäis/haluisin puhuu, ni en osaa ottaa sitä esille. Tuntuu et sen pitää liittyy johonki että voin puhuu siitä. Tuntuu tyhmältä vaa alkaa puhuu jostain ihan irrallisesta asiasta. Tottakai tää on ihan turhaa, mutmä en nyt suorastaan pelkää, mut kuitenki, että se ei ookaa mikää tärkee juttu ja että se terapeutti pitää sitä jotenki hölmönä ku tollasenki asian otin esille. Varsinki ku jotkut asiat on sellasia, mitkä järjellä ajateltuna tiien miten ne on ja että mä ajattelen väärin ja ettei mulla oon oikeesti syytä jne. Mut ku tunnetasolla en oo vielä tajunnu samaa. Kerran mä mailissa sillae mainitsinki että on on en sano joistainasioist mitään ku ne ei tunnu tärkeiltä ja se sano että just ne asiat jotka ei tunnu yhtään tärkeiltä voi ollaki tärkeitä. Ja silti. Mut varsinki toi, että noin vaa alkaa puhuu jostain irrallisesta asiasta joka ei suoraan liity mihinkää mistä ollaan puhuttu ja ku vielä häpeen monia asioita ni o nvielä vaikeempaa ottaa niitä esille. Ajattelin et jos mä voisin tehä sillee,että etukäteen kirjottaisin sille ja sanoisin että on täälasia ja tällasia asioita mistä mun pitäis puhuu ja sit se osais kysyy niistä jos mä en sano mitään... Tavallaa jo vähän teinki. Kattoo nyt mitä ens viikolla tapahtuu. Vaikka nyt oon kirjottanu sille paljo sellasta mitä en oikeestaa ois uskaltanu ja oon muutenki ihan lukossa ni en tiie mitä seuraavasta kerrasta tulee. jos mä taas pakenen. Se on viiminen kerta ennen toista kolmen viikon taukoo, sit on yks kerta ja sit on kuukauden (tai pidempi,en tiie) tauko ja sit vaihtuu tää kriisiterapia psykoterapiaks. Onneks saman terapeutin kanssa. Nyt mua taas pelottaa. Mä sovin että menisin huomenna kattoo kaverin koiranpentuu. Seki pelottaa. En kuitenkaa nii hyvin tunne sitä ja ku se on poika ni mä en oikee osaa olla. Vaikka se onki ihan kiva tyyppi. Toivottavasti meen vaikka en uskallakaa. Ja kaikki huomio on kuitenki siinä koirassa, olettaen tietenki ettei se nuku 🙂

Seki mua nyt pelottaa, ku lähetin mailin mun Ystävälle ja selitin vähän asioita. En tiie oliko niitä asioita järkevä sanoo. Mä oon senki asian kanssa ihan hukassa, ku ei mulla oo koskaa ennen ollu tällasta Ystävää. Siis vaikka meki ollaan tunnettu yli kuus vuotta ni ei oo enenn ollu tällasia välejä. Mulla on hirveen vaikee oppii luottaa jne. Ja ku mää oon hirveen riippuvainen tästä ihmisestä (liian, tää ei oo enää normaalia. Lääkäriki oli laittanu diagnoosiks että tarkemmin määrittelemätön persoonallisuushäiriö ja sulkuihin riippuvuus) ni on vielä vaikeempaa. Varsinki ku mä kohdistan siihen asioita jotka ei sinne kuulu. Esimerkiks haen siitä hirveesti turvaa, välillä tuntuu, että mä haen siitä sellasta turvaa, mitäen oo pienenä uskaltanu äidiltä hakee. Emmä tiie, mut aika sekastatää on. Nyt kuitenki sain kirjotettuu terapeutille vähän siitä, että mikä siinä ihmisessä on mulle ongelma ku aina ku se kysyy jotain tästä Ystävästä ni mä meen lukkoon ja alan itkee enkä pysty sanoo mitään. Mä vaa aina kaikkien kanssa pelkään, että sanon liikaa ja sit mä meen rikki, oon liian haavoittuvainen jos paljastan itteeni. Terapeutilleki, vaikka eihän se tee mulle mitään ja vaikka mä tiien, että helpottais hirveesti jos saisin sanottuu. Ku emmä tästä yksin saa selvää. Mut ehkä nyt helpottaa ku ainaki alotin. Jos mä vaikka taukojen aikana saisin kirjotettuu sille ku tiien, että se ei kuitenkaa heti vastaa. Nyt mun pitäis lopettaa ajatteleminen ja mennä nukkumaan.

Eikö muuten olis ihanaa jos olis joku nappi mistä vois sammuttaa aivot? Sillai ettei kokoajan tarvis miettii asioita, olis pää vaa ihan tyhjä ja vois vaa olla. Nytkää ei tarvis pelätä että menee taas itkuks koko juttu vaavois vaa mennä nukkumaan ja nukahtaa ihan rauhassa.

-mietteissä keskellä yötä, Xer-

En mie ikinä puhu mitään uusille vanhemmille mun vanhasta isästä tai äidistä. Ne kyllä mulle niistä kaikkia juttuja kertovat. Ukista ja mummosta puhun. Jotenkin tulee sellainen olo, että jos puhuisi, niin tavallaan sitten alkaa vertaileen vanhempia. Että vanhat teki näin, miksi uudet tekee toisella tavalla.

Sillo, kun mun isä kuoli, niin kaikissa hautajaiskuvisa mie nauran. Koska olin lapsi, enkä vissiin mitään asiasta tajunnu. Tai sitte mulle oli sanottu, että isä meni taivaaseen. Miksi mie sitä sitte oisin itkenyt.
Nyt kun katsoo kuvia, niin pikkusen hävettää. Yksi hymyilee, toiset itkee. Mie jo monta vuotta sitten päätin, että aina ku isällä on joku merkkipäivä, niin sillo itken koko päivän. Niinku hyvitykseksi siitä, että nauroin,kun se kuoli. Eilen sitä en muistanut.

Tänään sitte on ukin syntymäpäivä. Sen hautajaisissa en itkeny, koska en ees ollu niissä. Mie aloitin sillo yksinäisyyteni ja hävisin mettään hautajaisten ajaksi. Mie tavallaan vietän joka ukin merkkipäivä sen hautajaisia. Olen aika kauan yksin hautausmaalla. Ukin ja mummon haudalla. vasta mie tänä vuonna olen alkanu käymään niijen haudoilla, aikasemmin en oo saattanu käyvä. Vaikka parhaiten mie ne muistan mettäsä,kun puut humisevat.

Kolme juttua kerralla. Älkää kyllästykö.

Anteeksi Keener, kun tuli aika pahasti kirjoitettua. Sattui paha päivä ja iskin kiukkuni Sinuun. Toivottavasti jatkat kirjoittelua. Mie yritän pysyä pois koneelta, kun en itseäni hallitse.

Mitäs nyt pienistä kun ei ne pienetkään meistä..

Itsekin taisin reagoida aivan väärällä tavalla. Se on totta että tuntitolkulla saatan lueskella ja aloittaa kirjoittamisen ja sitten vetäytyä ajatellen että tää nyt ei ehkä oo ihan hyvä juttu.. Oman turhautumiseni huumassa satuin lukemaan juuri tuon pikkiriikkisen lauseen ja se sai minut hetkellisesti totaaliseen raivoon. No sainpahan ainakin kommentin kirjoitettua, tosin aika kamalan sellaisen. 😞

Psykiatri leimasi otsaani vakavan masennuksen. Ja iski kouraan reseptin. Terapia alkaa hyvällä tuurilla (vasta 🤕)syksyllä.

Heh heh, ei kyl paljoo naurata 🙄

Mulle on tullu jo montaa päivää sitte kirje, että mihin kouluun jouvun syksylä. Toiset kyllä puhuu, että mihin pääsee. Mie jouvun. Mie hain liikuntapainotteisiin lukioon ja kansainväliseen lukioon. Enkä kumpaakaan halua. Silloin kun hain halusin kumpaakin. Liikuntalukiossa piti olla joku vahva laji, mulla se on vaellus ja hiihto. Saisi siinä samalla opiskella eräopastaitoja. Niitäkään en haluaisi opiskella, kun mun yksi tuttu eräopas vasta katosi.

Kansainvälisessä piti osata kieliä. Niistäkin mulla on aika monesta numero todistuksessa. Mutta kun mie asun semmoisessa turistipaikassa, niin täällä pitäsi opiskella venäjää. Mie sitä osaan puhua mutta en muuta, mie en tiijä mitä puhun. Mun ukki osasi monia kieliä, se muakin opetti. Mie en vaan muista mitä mie puhun, siis en osaa suomentaa puhettani. Sairaalta kuulostaa. Mulla on traumaperäinen stressi. Siksi oon tämmöne. Ja siksi mie en uskalla sitä kirjettäkään avata.

Xera, on mullakin poikapsykologi ja naisterapeutti. Miehille on helpompi puhuu joistaki asioista kuin naisille. Mun miehessä on se hyvä, että se ei oo aina tarjoamssa nenäliinaa ekana, kun alkaa kyyneleet valuun. Mie hihhaan pyyhin. Ja sitte se ei kato koko ajan silmiin voi vähä valheita sanoo. Vaikka kyllä se sen huomaa. Mitä on psykoterapia? Sitä ei varmaan meiltä päin saa.