Tämä asia tuli eteeni uudelleen nyt viikonloppuna. Taas sama kaava: tarjotaan juotavaa, sit aletaan lähentelemään, sanon ei, mutta koska en ole voimakas niin en pysty puolustautumaan. Perjantaiyönä näin kävi. Kai mä oon jossain denial- vaiheessa, kun tänään on ollut ihan hyvä päivä. Jätkäkaveri on oli mun tukena kun sai kuulla asiasta. Kyllä hän yritti saada mua innostumaan seksistäkin, mutta sain paniikkikohtauksen. Hän sanoi, ettei se haittaa, mutta kyllä näin hänen ilmeestään että asia kohlaisi hänen itsetuntoaan... eihän sitä voi ymmärtää kuitenkaan niin hyvin kun ei ole itse kokenut.

Hei taas kaikki

En oikein tiedä mistä aloittaa, sillä olen ennenkin kirjoittanut tähän ketjuun, enkä jaksaisi toistaa koko tarinaani... Lyhyesti siis.. (pystynköhän siihen?)

Isoveljeni on hyväksikäyttänyt minua seksuaalisesti 6-vuotiaasta lähtien... Muistan edelleen hyvin viime kerran kun hän kidutti minua tällä kamalalla tavalla. Olen saanut sen kuitenkin loppumaan.
Sain vihdoinkin voimia lopettaa koko juttu. Uhkasin kertomisella, uhkasin poliiseilla.... Veljeni lopetti. En kuitenkaan koskaan ole kertonut kenellekään..(jos jotakuta kiinnostaa niin kerroin koko tarinani aiemmin tässä ketjussa..olikohan se sivu 2..)
Jotkut teistä ehkä ovatkin lukeneet tarinani, mutta nyt jatkoa sille....
---------------------------------------------------------------------------------------
Olen pienestä pitäen pelännyt, että jotain pahaa tapahtuu jos kerron jollekin tästä. En tiedä mitä olen pelännyt tapahtuvan. Pelkäsin kai, että minua säälittäisiin, minut hylättäisiin, kaverini jättäisivät ja kaikki katsoisivat minua eri tavalla kuin ennen. Joka ikinen päivä oli tuskaa. Mietein joka päivä miten kertoisin asiasta, kenelle kertoisin... Vuosi vuoden jälkeen mietein ja mietein. Pelkäsin kuitenkin liikaa, enkä siis saanut suutani auki, ennen kuin aloin kirjoittaa tänne. Tähän ketjuun kirjoitin ensimmäisen kerran tarinani kokonaisuudessaan. Olette ensimmäiset kenelle kerroin veljestäni..

En muista tarkoin koska aloin kirjoittaa tänne 1/2 vuotta vai 1 vuosi sitten, joka tapauksessa siitä on ollut hyötyä. Se toi minulle rohkeutta. Eräänä päivänä viime viikolla minä vain väsyin tähän salailuun. Kerroin 2:lle hyvälle ystävälleni, että minut on raiskattu. En kertonut kuka, en kertonut kuinka monta kertaa (en kertonut ylipäänsä että se on tapahtunut useammin kuin kerran).
Kerroin kuitenkin että minut oli raiskattu.Ystäväni tukivat minua. Sanoivat, että he eivät kohtele minua eri tavalla tämän takia. He kertoivat olevansa ystäviäni, vaikkeivat voikaan ymmärtää kuinka kamalalta minusta tuntuu. Mutta he ovat kuitenkin vieressäni. He lupasivat etteivät kerro kenellekään.

Vuosien pelko oli turhaa. He eivät jättäneet minua. Eivät katso minua eri tavalla. Eivät kerro muille. Ja mikä tärkeintä minä saan vihdoinkin jatkaa matkaa. Saan jättää menneisyyteni aaveen ja
lähteä etsimään omaa polkuani. Emme enää puhu tästä ystävieni kanssa. Soveimme, ettei se vaikuta enää elämäämme. Nyt saan jatkaa elämääni rauhassa. En voi koskaan unohtaa tätä, en koskaan antaa täysin anteeksi veljelleni, mutta saan jatkaa elämääni niin että minulla on joku joka auttaa kantamaan taakkaani. He ottivat suuren raskaan kiven sydämestäni ja jättivät minulle sinne voiman joka on kasvanut tämän kaiken tapahtuneen ansiosta. He täyttivät minut ystävällisyydellä ja toivolla. Pitkästä aikaan minun ei tarvitse olla vihainen ja ankea. Saan hymyillä. Saan nähdä auringon taas pitkästä aikaa.
---------------------------------------------------------------------------------------

Kiitos siis kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tarinani, sillä on ollut paljon merkitystä minulle.
Toivottavasti joku saa toivoa tarinastani. Tiedän, että puhuminen pelottaa, mutta uskon, että se on ainut keino pois tästä ankeasta ja pimeästä sielun vankilasta. Voimia siis kaikille. Kertokaa oma tarinanne. Se helpottaa ja ehkä se auttaa joitakin muitakin saamaan toivoa.

Voimia kaikille 🙂🌻
-Lizie

Todistin jälleen etten osaa lyhyesti kirjoittaakaan.. 😟 🙂

-Lizzie

hienoa lizia, että olet saanut täältä apua. on helpompi puhua kun tavallaan joku jo tietää. tai jotain sinne päin.

Sinulle night, älä alistu tuohon. hienoa että poikaystäväsi on tukena. miten hän on yrittänyt tukea sinua?

muillekin intoa kevääseen, parempia päiviä.!

Kerrankin aloin lukea mitä keskuteluryhmissä on. Tuntuu todella kurjalta lukea muitten saman kokeneitten kirjoituksia, tavallaan sattuu omaan sydämeen, kun tietää tarkalleen miltä toisista tuntuu. Olen joutunut kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön. En usko että kukaan pääsee täysin yli siitä, jossain vaiheessa elämää tulee kuitenki asioita mitkä saattaa muistuttaa siitä mitä joskus tapahtu.☹️

Mun on tosi vaikee ees kirjottaa saati kertoa mitä tapahtu, vaikkakin siitä onki aikaa. Ja viime syksynä asia oli oikeudessa. Ehkä jonain päivänä saan kirjotettua tarkemmin, pitänee kerätä rohkeutta, niinku muutenki.
Kuitenki sitä hyväksikäyttöä jatku monta vuotta, en ees muista millon se alko. Mut oikeudes oli vaan yks tietty aika huomioitu, tai siis et sitä kesää käsiteltiin. Onneksi se käytiin suljetuin ovin, mut oli silti helvetin vaikeeta. Täytin viime vuoden puolella 18, ja mun perhe ei oo tukenu mua yhtään, eivät usko. Kaverit on siks mulle niin tärkeitä. Poliisilla juttu oli vissiin nelisen vuotta, ja jossai vaiheessa tutkinta keskeytettiinki koska mua ei uskottu sieläkään. ☹️

Nyt oon huomannu ku seurustelen et on tosi paljon sellasii juttui mitä välttelen ja yritän karata suurinpiirtein joistain tilanteista. Mutten vaa uskalla kertoa et miks en pysty, vaik poikaystävä tietääki, ni siltikään en pysty kertoo ns. yksityiskohtia mitä kaikkea oon joutunu tekemään ja kokemaan...en vaan haluais mokata taas.

Moi!
Rohkenen kirjoittamaan tänne miehenä, vaikka useilla teillä on todella vaikeita kokemuksia muutaman hyvin sairaan miehen vuoksi.
Viimeisimpään kirjoitukseen haluan vastata, että ehkä ei ole viisasta kertoa poikaystävällesi tarkasti mitä olet joutunut kokemaan. Siitä ei todennäköisesti ole hyötyä sinulle eikä poikaystävällesikään, tulee vain pahaa oloa lisää. Myös ystäville kertominen ja purkaminen on kyseenalaista, koska heillä on aidosti empaattisia tunteita teitä kohtaan ja kertomukset sattuvat heihinkin. Ainakaan yksityiskohtiin ei kannata mennä.

Itse ammattiauttajana koen, että olemme hieman kauempana kuin ystävät, läheiset ja seurustelukumppanit, mutta lähempänä kuin täysin tuntemattomat. Olen kokenut, että tämä etäisyys on myös autettaville sopiva etäisyys. Lisäksi autettava tietää, tai ainakin pitäisi pitäisi voida luottaa siihen, että ammattilaiselle kertoessa jutut ei leviä. Monilla on luottamus aikuiseen mennyt, mutta terapian kautta sitä olisi hyvä opetella. 🙂👍

Ammattiauttajalle kertominen perustuu siihen, että kun on "sopivan etäällä", niin kertominen on usein helpompaa, kun ei tarvitse pelätä toisen ahdistumista. Tilanne on juuri sitä varten, että pahimman tapahtuneen saa käydä läpi niin kuin haluaa. Seuraavaksi on sitten tarkoitus pikku hiljaa rakentaa itseään pois häpeän, itsensä syyttämisen ja vääristyneiden ajatusmallien kehästä.

Ajattelen, että terapian keinoin asian käsittely antaa itselleen välineitä kohtaamaan vaikeat hetket, vaikkei tapahtunutta saa koskaan tekemättömäksi. Kun itse alkaa tulla itsensä ja ajatustensa sekä tunteidensa kanssa toimeen, niin on mahdollista rakentaa vaikka ihmissuhdetta jonkun kanssa.

Jotkut ihmettelevät omaa käytöstään (esim. yhden illan jutut humalassa raiskauksen jälkeen). Tämäkin kertoo äärimmäisen traumaattisesta tapahtumasta, joka saa ihmisen toimimaan järjen vastaisesti vielä vuosia tapahtuneen jälkeen. Terapialla on tarkoitus päästä mm. siihen, ettei toista traumaansa ja satuta itseään lisää.

Laitoin ajatuksiani tähän väliin, koska koen että terapia on antanut monille lisää keinoja traumaattisen tapahtuman käsittelyyn ja nopeuttanut heidän toipumistaan tapahtuneesta.

Tiedän, että puhuminen on vaikeaa ja häpeä estää avun hakemista, mutta muistakaa, että oikeasti teillä ei ole mitään hävettävää. 🙂👍

Tomppa

Tomppa, itsekin koen tuon tilanteen juuri tuollaisena, että ulkopuolisille on helpompi kertoa kuin läheisilleni. Tavallaan en tahdo olla taakaksi ystävilleni, heillähän on jo tarpeeksi ongelmia ilman minun panostani siihen päälle.

Poikaystäväni on vaikea ymmärtää, että miksi en suostu kertomaan hänelle hyväksikäyttäjäni nimeä (sain sen tietää tässä jonkin aikaa sitten). Sanoin hänelle,etten tahdo hänen joutuvan vaikeuksiin, esim lähtemällä hakkaamaan sitä jätkää. Periaatteessa olen sitä mieltä, etten tahdo hyväksikäyttäjäni saavan tietää, että mitä hän teki minulle, sattui aivan helvetisti. Ei humalaista tyttöä saa lähteä käpälöimään! ☹️

koetetaan jaksaa

hyvin tomppa sanoi sen, että ystävät voivat olla liaan läheisiä. minä ainakin pelkään läheisilleni purkautua edes kun on paha olla, koska tuntuu ettei ne sen jä'lkeen usko että pärjään yms..

ja hyvä kun saadaas miesnäkökulmaaki tänne.

Ajauduin pari päivää sit tilanteeseeen että tuli harrastettua seksiä. asun lastarissa ja yhdelläpojalla oli viimeinen ja hän tuli käymään huoneessani yöllä. niinhän se sit meni et hommissa oltiin..
ja nyt on niin sellainen olo etten edes katuhuoraksi kelpaa..

Moi!
Olen kuullut useissa yhteyksissä siitä, että hyväksikäytön jälkeen uhri itse toimii niin, että trauma uusiutuu esim. ainoat seksisuhteet ovat yhden illan juttuja, jolloin voi kokea olevansa itse uudelleen hyväksikäytetty. (Voi myös ajatella, että hallitsen tilannetta, kun en rakastu yms., mutta tämäkin on hyvin vahingoittavaa henkisesti). Jotkut hakeutuvat jopa prostituoiduiksi, joka selvästi pahentaa traumatisoitumista.

Toiminta on nopeasti ajateltuna järjen vastaista, mutta jos hyväksikäytössä on lapsen annettu esim. ymmärtää, että rakastaminen ja seksi on sama asia, niin silloin "rakastamista" haluaa jatkossakin. Joillekin on annettu ymmärtää, että ainoa mihin kelpaat on seksi tai muuta manipuloivaa ajatusmallia, joka saa toimimaan alitajuisesti vielä aikuisellakin iällä. Tämänkin vuoksi asiantunteva terapia onkin tarpeen aina hyväksikäytön jälkeen.

Jos harrastaa seksiä merkityksettömien ihmisten kanssa, josta tulee itselleen syyllinen ja häpeää tuottava olo, eikä koe mahtavansa toiminnalleen mitään, niin avun hakeminen voi olla hyvinkin ratkaisevaa tulevaisuuden kannalta. Syy yleensä löytyy omaan "omituiseen käytökseen", eikä itseään tarvitse syyttää siitä. Trauma saa toimimaan ihmiset oudolla tavalla. Aivan kuten kriisissä oleva ihminen toimii oudosti normaalitilanteessa olevaan ihmiseen verrattuna, mutta normaalisti kriisissä olevaksi ihmiseksi. Ei ole aina helppoa ymmärtää ihmisiä tai edes itseään... 🙂 🙂👍

Tomppa

Olen jo pitkään ollut kirjoittamassa tänne ja aloittanutkin monesti,mutta aina poistanut viestin.Itse olen "selvinnyt" 11 vuotta kestäneestä hyväksikäytöstä.
Olin 5-vuotias kun se alkoi tai ainakin siihen ikään sijoitan ensimmäiset muistamani tapaukset.Tekijänä oli eräs sukulaismies joiden luona olin päivähoidossa.Hyväksikäyttö oli fyysistä noin 5 vuotta jonka jälkeen se muuttu lähinnä henkiseksi.
Koko elämäni oireilin eritavoin,mutta pienenä tyttönä minulla ei ollut sanoja kertomaan asiasta kenellekään ja kun kasvoin tajusin mitä oli tapahtunut enkä enää uskaltanut kertoa.Vuosia elin oireillen vaikka en edes "muistanut" mitä olin kokenut koska olin työntänyt tapahtumat niin syvälle alitajuntaani.
Kun olin 17 vuotias alkoi paniikkikohtaukset.Ne pahentuivat ajan mittaan ja rajoittivat jo elämääni.Silloin hakeuduin ammattiauttajan luo.Paniikkeja alettiin hoitaa,mutta pian ne muuttuivat masennukseksi.Vasta tuolloin pystyin kertomaan mitä minulle oli tapahtunut.Kerroin myös vanhemmilleni ja tuolloin masennukseni paheni niin että jouduin sairaalahoitoon.
Sairaalassa minua kehoitettiin tekemään rikosilmoitus.Olin jo täyttänyt 18,joten minun oli tehtävä kaikki itse.Pitkän harkinnan jälkeen päätin yrittää,enhän halunnut enää muiden joutuvn hänen uhrikseen.
Poliisi kuulusteli minua jonka jälkeen hän sanoi äidilleni "ei tästä varmaan juttua saa.Viekää tyttö kotiin ja hoitakaa kuntoon".Vanhempani eivät kuitenkaan luovuttaneet ja kannustivat minuakin jatkamaan jutun eteenpäin viemistä.Olin sairaalassa 2kk:tta ja kuulustelujen ajan.Kun kuulustelut ja esitutkinta oli saatu valmiiksi oloni kohentui sen verran että pääsin sairaalasta kotiin ja elelin päivä kerrallaan odottaen tietoa syttäjältä tuleeko asiata juttua vai ei.
Tulihan siitä oikeusjuttu!Rikos ei ollut syyttäjän mielestä vanhentunut.Siitä sitten mentiin oikeuteen ja oikeudenistunto oli niin kamala ja pelottava etten ymmärrä miten olen selvinnyt siitä.Oman todistukseni annettuani menin vanhempieni kanssa kotiin odottamaan oikeuden päästöstä.Vasta illalla yhdentoista aikaan oikeusavuatajani soitti minulle ja kertoi oikeuden päätöksestä.Tekijä oli tuomittu lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä 3 vuodeksi ehdottomaan vankeusrangaistukseen.Hänet vietiin vankilaan suoraan oikeussalista.Tunne oli NIIN uskomaton!!Kaikkien niiden vuosien jälkeen,kuulustelujen,epäuskon,pelon, ahdistuksen,masennuksen,itsetuhoajatuste jälkeen.
Vasta siitä hetkestä alkoi ns. paranemisprosessi.Hetkellisesti oloni huononi ja vietin taas 2kk:n jakson sairaalassa.Pitkän avohoidon ja lääkityksen avulla olen pärjännyt tähän asti ja tiedän että koskaan en täysin pääse yli asiasta.Aina tulee joku asia mikä laukaisee muistot,mutta uskon että ne on ajan myötä aina helpompi kohdata.

Toivottavasti teksti ei ole kovin epäselvää...tuntuu etten itse tajua ollenkaa mitä kirjoitin...sormet vaan painelee näppäimiä 😀

Toivottavasti edes joku saa mun kokemuksista jotain irti ja jaksaa tsempata eteenpäin 🙂👍

ainakin hetkeksi tuli parempi olo kun t´kuuli et jollakin on parempi olla.
Varmasti rankka prosessit uo oikeudenkäynti mutta myös helpottava taisi olla.
väsynyt fiilis vieläkin, jollain tapaa kaipailisin osastolle, mutta en tiedä kun menettäisin harrastukset yms siinä. keskeytin juuri tuossa pari kurssia jne, kun oon ollut niin väsynyt..

Minulla kanssa 2 oikeudenkäyntiä takana, ensin käräjäoikeudessa todistajan mikä oli käsittämättömän rankka ja sen jälkeen vuoden päästä uudelleen hovioikeuteen mikä oli vielä rankempi,ikinä enää halua mennä oikeuteen ja mulle ei edes oikein tullut mitään helpotuksen tunnetta siitä että paha sai palkkansa.

Kyseessä siis oli hyväksikäyttö ja kotona sitten ollut pahoinpitelyä, eikä kotona kertaakaan mainuttu oikeudessa käytyjä asioita, esim. haluisinko puhua siitä tai tarttisinko ammattiauttajan apua, oikeudesta kun ulos astuttiin ni asia oli siinä ja kielletty puheenaihe sen jälkeen☹️ vaikeinta tässä tekee ehkä sen etten ole äitini tai muiden sukulaisteni kanssa yhtään läheinen vaan yksin joutuu kamppaileen kaiken kanssa. Poikaystäväni ollut kyllä aivan mielettömästi tukena, mutta ei sillekään voi kaikkea purkaa, jospa täältä apua löytisi ainakin tähän hätään 🙂

Jaksamisia kaikille!🙂🌻

Moi!

Kiitos Adrey!
On hyvä jakaa myös tuntoja tilanteesta, jossa tulee olo oikeuden voittamisesta. Tärkeä huomio on myös se, kun kuvaat parantumisprosessin alkaneen tuomion jälkeen. Monille kokemus siitä, että asia on hoidettu loppuun ja itse on ollut asiassa oikeassa, antaa itsevarmuutta ottaa vastuuta omasta elämästään myös jatkossa. Rohkeutta prosessissa tarvitaan paljon ja kun oikeus tapahtuu, niin on ylittänyt itsensä. Jos hyväksikäyttö on ollut tilanne, johon itse ei ole osannut tai pystynyt vaikuttamaan, niin tekemällä rikosilmoituksen voi vaikuttaa vielä myöhemminkin.

Yritän kannustaa tekemään rikosilmoituksen kaikista hyväksikäyttötapauksista, koska yleensä se tekee lopulta hyvää itselle. Samalla myös turvaa muiden elämää, koska hyväksikäyttäjällä voi olla monia uhreja.

Tomppa

Moi vielä!
Sapsu, sinun asioitasi ei ole hoidettu aikuisten/viranomaisten taholta niinkuin olisi pitänyt. ☹️
Ilman muuta sinulle olisi kuulunut terapiaa ja ajatusten läpikäyntiä riittävästi, mutta laitetaan nyt asioita kuntoon.
Kirjoita net-tuen puolelle jollekin tukihenkilölle, niin pääset alkuun keskustelussa. Ohjaamme sinua pikku hiljaa omalle paikkakunnalle terapiaan, josta toivottavasti saat reilusti apua itsellesi. ON se niin väärin, että luokattu ja satutettu jää ilman hoitoa ja tukea.

Tomppa

Tomppa Q olen kirjottanu net-tukeen ja jutellut tukihenkilöni kanssa siellä ja hakenut apua omasta terveyskeskuksesta, mutta eipä sieltä suurta apua saa kun lääkäriin pääsee vasta toukokuussa, niin suuret jonot ja en tiedä sitten jaksanko oottaa niin pitkään. Nyt ollut kyllä parempi mieli kun on niin hyvät ilmat ollut, joten olen ollu paljon ulkona. Kuitenkin tuntuu niin vaivalloiselta tää elämä, kun oma äiti vainoaa ja lääkäriin ei pääse jotta saisi lähetteen ja mitä täällä olen ymmärtänyt että kesällä kaikki on lomalla joten sillon sitä apua ei sitten saa? ja mulla kun tämä tuntuu menevän kesään ja sen takia sitten syksyyn? jospa sitten joskus sais jostain sitä apua, mutta vaikeaa tämä on. Poikaystäväni on neuvoton ja harmissaan kun ei osaa auttaa ja on mielummin sitten itekseen kun katsoo minun kärsimystäni ja minä en taas tahdo tuottaa hänelle pahaa oloa. ikuinen oravan pyörä, mikä ei lopu koskaan?☹️